Sivut

tiistai 27. syyskuuta 2022

Yhteistyöllä koululaisten mielenterveyttä tukemaan – mitä haasteita tutkimuksessa havaittiin?

Viime keväänä julkaistussa, kouluympäristössä toteutuvia mielenterveyspalveluita koskevassa tutkimusartikkelissani (Putkuri ym. 2022) yhdeksi muutostarpeeksi tunnistettiin yhteistyöhön liittyvät kysymykset. Tutkimuksessa nousi esiin monia mielenkiintoisia asioita, joiden syvällisempään käsittelemiseen artikkelissa oli kuitenkin kovin vähän tilaa. Tutkimukseen liittyvissä haastatteluissa mainittiin yhteistyöhön liittyvät ongelmat useita kertoja. Näitä ongelmia tunnistettiin myös eri tahojen välisessä yhteistyössä. Tässä blogitekstissä syvennytään näihin yhteistyökysymyksiin tarkemmin, erityisesti kouluterveydenhoitajan näkökulmasta. 

Opiskeluhuollon sisäinen yhteistyö

Opiskeluhuolto on monialaista kouluissa ja oppilaitoksissa tehtävää työtä, jonka tavoitteena on edistää, ylläpitää ja luoda edellytyksiä hyvälle oppimiselle, terveydelle ja hyvinvoinnille. Opiskeluhuollon palveluita tarjoavat terveydenhoitaja, lääkäri, psykologi ja kuraattori. Tutkimushaastatteluissa opiskeluhuollon sisäisen yhteistyön ongelmakohdiksi mainittiin erilliset asiakastietojärjestelmät ja niihin liittyvät tiedonkulun ongelmat sekä epäselvyydet työnjaossa ja jopa kilpailu eri työtehtävistä. Viimeksi mainitulla viitattiin mediassakin käytyihin keskusteluihin siitä, kenellä koulun ammattilaisista olisi paras osaaminen lasten ja nuorten mielenterveyskysymyksissä ja kuka näin ollen olisi sopivin niihin vastaamaan.

Näiden ongelmien lisäksi tuotiin esiin yhteistyötä hankaloittava, monessa oppilaitoksessa tuttu tilanne työtilojen suhteen: Kaikille opiskeluhuollon jäsenille ei riitä omia työhuoneita. Omien huoneiden puuttuessa niitä joudutaan jakamaan, jolloin terveydenhoitajan, lääkärin, kuraattorin ja psykologin on mahdotonta työskennellä samoina päivinä koululla. Konsultointi, yhteistapaamisten järjestäminen ja muu yhteistyö ammattilaisten kesken vaikeutuu, kun koululla ei olla yhtä aikaa. 

Koulun sisäinen yhteistyö

Opiskeluhuollon toimijoiden keskinäisen yhteistyön lisäksi yhteistyötä koulun sisällä tehdään myös opettajien ja muun henkilökunnan kanssa. Opettajat ovat keskeinen ammattiryhmä paitsi oppimisen, myös hyvinvoinnin näkökulmasta; he viettävät lasten ja nuorten kanssa ison osan päivästä, mikä mahdollistaa mielen hyvinvoinnin haasteiden tunnistamisen. Lisäksi opettajilla on loistava tilaisuus edistää lasten ja nuorten mielen hyvinvointia ja tukea heitä haasteissa. Muutaman vuoden takaisen tutkimustuloksen mukaan kuitenkin vain joka toinen osallistuneista kouluterveydenhoitajista oli tehnyt opettajan kanssa yhteistyötä usein (Hietanen-Peltola ym. 2019).

Omassa tutkimuksessani haastateltavat korostivat mielenterveyden tukemista jokaisen koulun aikuisen tehtävänä. Aikuisten välistä yhteistyötä tarvitaankin asenneilmapiirin muuttamiseen ja sen saavuttamiseen, että jokainen haluaa olla edistämässä oppilaiden mielen hyvinvointia ja tietää kuinka sitä voi omasta työroolistaan käsin tehdä.  

Koulun ja erikoissairaanhoidon välinen yhteistyö

Koulun ja erikoissairaanhoidon välisen yhteystyön haasteissa korostui tiedon kulun ongelmat. Erikoissairaanhoidossa ei välttämättä olla tietoisia kaikesta koululla jo tehdystä. Oppilas on saattanut esimerkiksi täyttää jo oireita kartoittavia kyselyitä ja hänen taustatietojaan on kerätty jo laajaltikin. Aina tämä tieto ei kulkeudu lasten- tai nuorisopsykiatriseen erikoissairaanhoitoon lapsen tai nuoren mukana, vaan siellä aloitetaan asian selvittäminen alusta. Tiedon kulun ongelmia on myös toiseen suuntaan. Erikoissairaanhoidon kontaktin päättyessä tieto jatkosuunnitelmista tai ylipäätään hoitokontaktin päättymisestä ei välttämättä saavuta koulun ammattilaisia. Näissä tilanteissa on iso riski siihen, että lapsi tai nuori putoaa eri palveluiden väliin eikä kenelläkään ammattilaisella ole tietoa tukea tarvitsevasta oppilaasta.

Koulun ja kolmannen sektorin välinen yhteistyö

Kolmannen sektorin, erityisesti järjestöjen, kanssa tehtävää yhteistyötä kaivattiin haastatteluissa lisää. Tätä tukee myös aiempi THL:n tutkimustulos: Kouluterveydenhoitajista harvempi kuin joka viides tekee yhteistyötä järjestöjen kanssa edes joskus (Hietanen-Peltola ym. 2019). Haastateltavien näkemysten mukaan järjestöjä ei osatakaan tällä hetkellä hyödyntää riittävästi lasten ja nuorten mielenterveyden tukemiseen kouluympäristössä. Järjestöjen kanssa tehtävä yhteistyö voisi olla esimerkiksi järjestön edustajien ottamista mukaan vanhempainiltoihin, teemapäivien järjestämiseen tai erilaisten lapsille ja nuorille pidettävien ryhmien ohjaajapareiksi. Lisäksi järjestöjen tarjoamia palveluita ei ehkä tunneta eikä niihin siksi osata ohjata lapsia, nuoria ja perheitä.

Yhteistyö perheen kanssa

Ammattilaisten ja asiantuntijoiden keskinäisen yhteistyön sujuminen on erittäin tärkeää, mutta vähintään yhtä tärkeää on yhteistyö oppilaan ja perheen kanssa. Tutkimushaastatteluissa nostettiin erityisesti esiin vanhempien rooli tilanteissa, joissa lapsella on mielenterveyteen liittyviä haasteita.  Haastateltavien kokemuksena oli, ettei vanhempia aina oteta osallisiksi oman lapsensa asiassa. Lakisääteisestikin vanhemmalla tai muulla huoltajalla on ensisijainen vastuu lapsen hyvinvoinnista (Lastensuojelulaki, 417/2007). Tämän vastuun täyttäminen edellyttää luonnollisestikin tietoa lapsen tilanteesta ja aitoja mahdollisuuksia osallistua lapsensa hyvinvoinnin edistämiseen. 

”Jokaisen huoli on tärkeä” – Maailman mielenterveyspäivä 2022

Tule mukaan viettämään Maailman mielenterveyspäivää 10.10.2022. MIELI Suomen Mielenterveys ry:n koordinoimassa kampanjassa muistutetaan, että jokaisen huoli on tärkeä. Kampanja kannustaa jokaista kysymään kuulumisia, olemaan läsnä ja tarjoamaan apua. Yhteistyöllä saamme aikaan paljon!

 

Kirjoittaja

Tiina Putkuri

TtM, Väitöskirjatutkija, Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos

Lehtori, Laurea-ammattikorkeakoulu

s-posti: tianpu(at)utu.fi

 

Lähteet:

Hietanen-Peltola, M., Vaara, S., Hakulinen T. & Merikukka M. (2019). Tuen järjestäminen ja yhteistyö kouluterveydenhuollossa – työn edellytyksissä kehitettävää. Tutkimuksesta tiiviisti 27, 2019. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Helsinki.

Lastensuojelulaki, 417/2007. Annettu Helsingissä 13 päivänä huhtikuuta 2007.

Putkuri, T., Lahti, M., Laaksonen, C., Sarvasmaa, A. S., Huttunen, R., & Axelin, A. (2022). Mental health services in the school environment - Future visions using a phenomenographic approach. Journal of Clinical Nursing, 10.1111/jocn.16376. Advance online publication.

 

tiistai 20. syyskuuta 2022

Elintapaohjauksen sivuuttaminen on resurssien haaskausta

Kuva: Pixabay


Käyttäessäni terveydenhuollon palveluja en voi olla tarkastelematta niitä terveydenhoitajan silmälasien läpi. Useamman kerran asioidessani omalla tai lapseni asialla perusterveydenhuollossa ja erikoissairaanhoidossa olen jäänyt miettimään, miksi hyvä tilaisuus elintapaohjauksen antamiseen jätettiin käyttämättä. Esimerkiksi…

… hammaskiven poiston yhteydessä olisi ollut otollista kertoa suun terveyteen vaikuttavista elintavoista,

… lapsen suolisto-ongelmien selvittelyn yhteydessä olisi ollut tärkeää kysyä koko perheen ruokailu- ja liikuntatottumuksista,

… voidepesuohjausta annettaessa olisi voinut selvittää muutamalla kysymyksellä perheen elämän stressitekijöitä ja elintapoja, jotka voivat olla yhteydessä atooppisen ihon kuntoon ja hoitoon.

Esimerkkejä olisi enemmän, kuin tähän blogikirjoitukseen mahtuu. Myös sydäntäni lähellä oleva ja elintapaohjaukseen erityisesti keskittynyt neuvola saa valitettavasti osaltani kritiikkiä. Mielestäni ohjaus makeiden välipalojen välttämiseen ja digilaitteiden säännöstelyyn tulee auttamatta liian myöhään, jos niistä keskustellaan leikki-ikäisen käynnillä. Kun perheiden tavat ja tottumukset ovat vakiintuneita, niitä on enää vaikea muuttaa.

Olen miettinyt paljon, mistä tämä mahtaa johtua. Eikö terveydenhuollon ammattilaisilla ole enää valmiutta puheeksi ottoon vai miksi elintapaohjaus unohtuu? Olemmeko vain turhautuneita siihen, etteivät asiakkaamme motivoidu muutoksiin ohjauksestamme huolimatta (ks. Mäenpää & Vuori 2021)? Elintapaohjaus ei nimittäin vaadi lisäresursseja ajan tai henkilöstön suhteen, vaan on toteutettavissa tavanomaisen vastaanottotoiminnan ja kaikkien terveydenhuollon kohtaamisten yhteydessä. Kun elintapaohjauksesta tehdään irrallista (esim. liikunnanohjaus, ravitsemusterapia), on kyse jo vakavammasta puuttumisesta. Kuten Mäenpää ja Vuori (2021) tutkimuksessaan osoittavat, tarvitsemme lisää koulutusta puheeksi ottoon ja keinoihin motivoida asiakkaitamme.

Elintapaohjausta olisi ennaltaehkäisyn näkökulmasta oleellista toteuttaa terveydenhuollon lisäksi ihan kaikissa ihmisten arkiympäristöissä. Vähäpätöisiltä tuntuvilla teoilla voi olla kauaskantoisia vaikutuksia. Jos esimerkiksi päiväkodin kotileikissä leikitään muffinssien sijaan kasviksilla, neuvolassa otetaan puheeksi koko perheen ruokatottumukset, lähikaupassa on tarjolla kassakasviksia ja lastenohjelman suosikkihahmo kertoo, miten hauska on laittaa ruokaa – näillä asioilla on hyvä mahdollisuus jäädä muhimaan lapsen mieleen. Valitettavasti myös päinvastoin ja usein arkemme tarjoaakin hyvinvoinnin kannalta negatiivista viestintää.

Ihmisten hyvinvoinnin kokonaisvaltainen tukeminen on hoitotyön periaatteiden mukaista (mm. Stanton ym. 1986, Sidani 2011) ja tekee hoitotyöstä inhimillistä. Vaikuttava elintapaohjaus myös vähentää tuntuvasti terveydenhuollon kustannuksia (esim. Johansson ym. 2005, Ono ym. 2020). Soteuudistuksen yhteydessä on puhututtanut terveydenhuollon häiriökysyntä (ks. Hyytiälä & Kekomäki 2017), josta on kirjoitettu myös tässä blogissa aiemmin. Mielestäni elintapaohjauksen uupuminen on osa häiriökysyntää. Terveydenhuolto ei vastaa yksilön tarpeisiin, mikäli elintavat sivuutetaan. Ohjausta vaille jäänyt ihminen hakeutuu luultavasti uudelleen vastaanotolle, jos ei ihan heti, niin viimeistään vuosien päästä – ja silloin ollaankin jo korjaavien toimenpiteiden tarpeessa. Tämä jos mikä on resurssien haaskausta.

Pidetään siis perusasiat mielessä toteuttaessamme tärkeää työtä ihmisten parissa. Pienillä teoilla on myös välittömiä hyvinvointivaikutuksia. Oli kyseessä sitten lääkärintarkastus, hieronta tai lapsen vasukeskustelu, niin kyllähän se tuntuu tosi kivalta, että jollakin on aikaa olla kiinnostunut minun ja läheisteni hyvinvoinnista.

 

Kirjoittaja:

Laura Ortju  

Th, TtM 

Väitöskirjatutkija, Itä-Suomen yliopisto, Hoitotieteen laitos 

Hyvinvointipedagogi, Liperin kunta 

lortju(at)uef.fi

 

Lähteet:

Hyytiälä H & Kekomäki M. 2017. Kustannusten kasvu johtuu järjestelmän häiriöistä. Lääkärilehti 46(72), 2664-2665.

Johansson K, Bendtsen P & Åkerlind I. 2005. Advice to patients in Swedish primary care regarding alcohol and other lifestyle habits: how patients report the actions of GPs in relation to their own expectations and satisfaction with the consultation. European Journal of Public Health, 15(6), 615-620. https://doi.org/10.1093/eurpub/cki046.

Mäenpää T & Vuori A. 2021. Broaching overweight and obesity at maternity and child health clinics. International Journal of Nursing Practice, 27(5), e12958. https://doi-org.ezproxy.uef.fi:2443/10.1111/ijn.12958.

Ono H, Akahoshi H & Kai M. 2020. The trends of medical care expenditure with adjustment of lifestyle habits and medication; 10-year retrospective follow-up study. Environmental Reasearch and Public Health, 17(24), 9546; https://doi.org/10.3390/ijerph17249546.

Sidani S. 2011. Self-care. Teoksessa Doran D M (toim.). Nursing outcomes. The state of the science. 2. painos. Jones & Barlett Learning, Sudbury, 79-130.

Stanton M, Paul C & Reeves JS. 1986. Hoitotyön prosessi. Teoksessa Hytönen E, Miettinen A, Mölsä A, Suutarinen A & Ylipahkala T. (suom.) Hoitotyön teoriat. Sairaanhoitajien koulutussäätiön julkaisu. WSOY, Juva, 21-37. Englanninkielinen alkuteos: Nursing theories. A base for professional nursing practice. 1980. Prentice-Hall Inc.

tiistai 13. syyskuuta 2022

Sosiotekninen todennäköisyysperusteinen riskianalyysi haittatapahtumien mallintamisessa

 

Terveydenhuollossa ilmenevät haittatapahtumat ovat maailmanlaajuinen haaste. Haittatapahtumalla tarkoitetaan tahatonta vammaa, joka ilmenee hoidon aikana tai on seurausta potilaan saamasta hoidosta (AHRQ 2019), esimerkiksi kaatuminen, lääkevirhe tai infektiot. Maailman terveysjärjestön (WHO 2019) arvion mukaan terveydenhuollon haittatapahtumat kuuluvat maailmanlaajuisesti kymmenen merkittävimmän kuoleman ja vammautumisen syyn joukkoon. Haittatapahtumien ennaltaehkäisy edellyttää riskitekijöiden tunnistamista. Terveydenhuollossa haittatapahtumien tarkastelu on keskittynyt ensisijaisesti retrospektiivisiin (takautuva) menetelmiin, joissa pyritään tunnistamaan riskitekijöitä jo ilmenneiden haittatapahtumien pohjalta esimerkiksi raportointijärjestelmistä saatujen tietojen pohjalta (Smith ym. 2010, Battles ym. 2006) Nämä menetelmät soveltuvat hyvin haittatapahtumien ilmaantuvuuden, seurauksien tai yksittäisten riskitekijöiden tarkasteluun (Battles ym. 2006). Retrospektiivisten menetelmien käyttö johtaa kuitenkin usein yksinkertaistettuun riskitekijöiden mallinnukseen (Martin-Delgado ym. 2020). Riskitekijöiden tunnistamisessa tulisikin hyödyntää enenevässä määrin prospektiivisia (tulevaisuutta tarkasteleva) menetelmiä (Pronovost ym. 2009), jotka eivät ole riippuvaisia olemassa olevien raportointijärjestelmien tuottamasta tiedosta ja niiden rajoitteista (Marx & Slonim 2003). Tässä kirjoituksessa esitellään yksi vaihtoehtoinen prospektiivinen menetelmä. 

Sosiotekninen todennäköisyysperusteinen riskianalyysi (Sociotechnical Probabilistic Risk Assessment, ST-PRA) on systeemiajatteluun perustuva menetelmä riskitekijöiden mallintamiseen (Marx & Slonim 2003). Menetelmässä mallinnetaan ympäristöstä, teknologiasta ja inhimillisestä toiminnasta seuraavia riskitekijöitä sekä näiden yhdistelmiä (Slonim ym. 2014). ST-PRA:ssa keskeisessä osassa on laaja erilaisten tietolähteiden hyödyntäminen mm. henkilökunnan haastattelut, kirjallisuuskatsaukset sekä raportointijärjestelmien tiedot. ST-PRA toteutetaan kuudessa vaiheessa. 


Kuvio 1. Sosioteknisen todennäköisyysperusteisen riskianalyysin vaiheet.

Menetelmän ensimmäisessä vaiheessa valitaan tarkasteluun otettu lopputapahtuma. Tällä viitataan selkeästi määriteltyyn haittatapahtumaan. (Marx & Slonim 2003.) Lopputapahtuman selkeä ja tarkka määrittely on tärkeää riskitekijöiden kattavan tunnistamisen ja tiedonlähteiden valitsemisen kannalta. Toisessa vaiheessa tunnistetaan riskitekijät (failure points) hyödyntämällä eri tiedonlähteitä. Eri tiedonlähteiden kattava hyödyntäminen on keskeistä, jotta voidaan tunnistaa mahdollisimman laajasti erilaisia riskitekijöitä. (Slonim ym. 2014.) Riskitekijöiden tunnistamisessa hyödynnetään yleisesti kirjallisuutta, asiantuntijoiden näkemyksiä (hoitohenkilökunta, potilasturvallisuusasiantuntijat) sekä mahdollisuuksien mukaan raportointijärjestelmien tietoja tai muita keskeisiä tietolähteitä (Slonim ym. 2014, Marx & Slonim 2003). Kolmannessa vaiheessa mallinnetaan riskitekijöiden yhteydet ja riippuvaisuudet. Riskitekijöiden mallintamisessa käytetään vikapuuta, joka on graafinen työkalu riskitekijöiden kuvaamiseen. (Slonim ym. 2014.) Vikapuu koostuu erilaisista porteista, joista keskeisimmät ovat JA (and), TAI (or) portit. JA portti tarkoittaa sitä, että kaikkien sen alla olevien riskitekijöiden täytyy ilmetä, jotta haittatapahtuma on mahdollinen. TAI portti tarkoittaa sitä, että jonkin riskitekijän täytyy ilmetä, jotta haittatapahtuma on mahdollinen. (Slonim ym. 2014, Marx & Slonim 2003.) Alla olevassa kuviossa on yksinkertaistettu kuvaus näistä porteista.                                                                                                                                                        

Kuvio 2.Yksinkertaistettu kuvaus vikapuun JA, TAI porteista

Menetelmän neljännessä vaiheessa validoidaan muodostettu vikapuu. Vikapuun validoinnissa ulkopuoliset asiantuntija arvioivat tehtyjä päätelmiä ja vikapuun rakennetta (Slonim ym. 2014). Vikapuun validointi on tärkeää, sillä riskitekijöiden yhteyksien mallintaminen ja johtopäätösten tekeminen olemassa olevan tiedon pohjalta on aina tulkinnallista. Viidennessä vaiheessa asetetaan riskitekijöiden todennäköisyydet. Jokaiselle vikapuussa olevalla riskitekijälle on asetettava todennäköisyys asteikolla 0–1. Todennäköisyydet asetetaan ensisijaisesti kirjallisuuden perusteella. Kirjallisuuden pohjalta ei kuitenkaan aina voida asettaa kaikille riskitekijöille todennäköisyyttä. Tällöin turvaudutaan asiantuntijoiden arvioon heidän kokemuksensa pohjalta. Asiantuntijoiden arvion määrittelyssä voidaan hyödyntää erilaisia tekniikoita kuten ankkurointia. (Marx & Slonim 2003.) Menetelmän viimeisessä vaiheessa toteutetaan herkkyysanalyysi, jotta voidaan varmistua siitä, että tehdyt päätelmät ovat luotettavia. Herkkyysanalyysissa keskitytään niihin riskitekijöihin, joissa on suuri vaihtelu todennäköisyyksissä (Slonim ym. 2014).

Sosiotekninen todennäköisyysperusteinen riskianalyysi on hyvin sovellettavissa oleva menetelmä terveydenhuollon eri haittatapahtumien riskitekijöiden tunnistamiseen. Menetelmä soveltuu erityisen hyvin harvinaisiin haittatapahtumiin, sillä se ei ole riippuvainen raportointijärjestelmien tuottamasta, usein puutteellisesta tiedosta. Väitöskirjatutkimuksessani tarkastelen menetelmällä potilaiden kaatumista eristyksessä psykiatrisen sairaalahoidon aikana. Menetelmällä tuotetun mallin pohjalta voidaan tehdä potilasturvallisuutta edistäviä toimenpiteitä, jotka kohdistuvat keskeisimpiin riskitekijöihin.

Kirjoittaja: 

Jaakko Varpula

TtM, sh, Väitöskirjatutkija

Turun yliopisto, hoitotieteen laitos

jaheva(at)utu.fi



 

LÄHTEET

Agency for Healthcare Research and Quality (AHRQ). 2019. Adverse Events, Near Misses, and Errors. https://psnet.ahrq.gov/primer/adverse-events-near-misses-and-errors. 12.9.2022

Battles, J., Dixon, N., Borotkanics, R., Rabin-Fastmen, B. & Kaplan, H. Sensemaking of patient safety risks and hazards. Health Services Research, 41, 1555-1575.

Martin-Delgado, J., Martínez-García, A., Aranaz, J., Valencia-Martín, J. & Mira, J. 2020. How Much of Root Cause Analysis Translates into Improved Patient Safety: A Systematic Review. Medical Principles and Practice, 26(9), 524-531.

Marx, D. & Slonim, A. 2003. Assessing patient safety risk before the injury occurs: An introduction to sociotechnical probabilistic risk modelling in health care. Quality and Safety in Health Care, 12(Suppl. 2), 33-38.

Pronovost, P., Goeschel, C., Marsteller, J., Sexton, B., Pham, J. &  Berenholtz, S. 2009. Framework for Patient Safety Research and Improvement. Curculation, 119, 330-337.

Slonim, A., Bish, E. & Steighner, A. 2014. Using Socio-Technical Probabilistic Risk Assessment (ST-PRA) to Assess Risk and Improve Patient Safety and Reliability in Health Care Systems. Agency for Healthcare Research and Quality. https://www.ahrq.gov/hai/patient-safety-resources/advances-in-hai/hai-article19.html 9.9.2022

Smith, A., Boult, M., Woods, I. & Johnson, S. 2010. Promoting patient safety through prospective risk identification: example from peri-operative care. Quality & Safety in Health Care, 19(1), 69-73.

World Health Organization (WHO). 2019. Patient Safety: Global action on patient safety. Report by the Director-General. Seventy-Second World Health Assembly.

tiistai 6. syyskuuta 2022

Hoitoeettisillä neuvottelukunnilla tukea terveydenhuollon eettiseen turvallisuuteen

Terveydenhuoltohenkilökunta kohtaa jokapäiväisessä työssään eettisesti haastavia tilanteita, jotka kohdistuvat muun muassa potilaiden hoitoon tai organisatorisiin rakenteisiin kuten johtamiseen (Jackson ym. 2013, Morley ym. 2020). Esimerkiksi sairaanhoitajat, jotka edustavat terveydenhuoltohenkilöstön suurinta ammattiryhmää, arvioivat oman moraalisen rohkeutensa korkealle tasolle ja ovat valmiita ottamaan esille potilaiden hoidossa esiintyviä eettisiä epäkohtia (Wiisak ym. 2022). Toisaalta sairaanhoitajat kokevat tarvitsevansa tukea eettiseen toiminnan toteuttamiseksi (Poikkeus ym. 2018). Esihenkilöt voivat tukea terveydenhuoltohenkilökunnan eettistä toimintaa omalla esimerkillään ja asettamalla toiminnalle reunaehdot (Ikola-Norrbacka 2010). Tukea voidaan saada myös organisaation tai yhteiskunnan rakenteista kuten eettisistä HaiPro -ilmoituksista sekä niiden asianmukaisesta käsittelystä tai lainsäädännöstä (Avanic 2016, Laki potilaan asemasta ja oikeuksista 1992/785, Laki terveydenhuollon ammattihenkilöistä 1994/559, Sosiaalihuoltolaki 2014/1301, Tiitinen & Silén 2016). Tukemalla terveydenhuoltohenkilökunnan eettistä toimintaa ja organisaation eettisiä toimintatapoja panostetaan laadukkaaseen ja eettisesti turvalliseen potilashoitoon. Keinovalikoimaan kuuluu myös hoitoeettiset neuvottelukunnat.
 
Hoitoeettisiä neuvottelukuntia on maassamme suhteellisen vähän (ETENE 2021). Lainsäädännössä määritellään terveydenhuollon alueellisista eettisistä toimikunnista, joiden tehtävänä on käsitellä ja ottaa kantaa tutkimuseettisiin kysymyksiin (Laki lääketieteellisestä tutkimuksesta 1999/488). Lainsäädännössä ei kuitenkaan mainita tai määritellä tahoja tai toimikuntia, joiden tehtävänä olisi vastata alueellisista terveydenhuollon toimintaan ja palveluihin liittyvistä eettisistä kysymyksistä. Tämä olisi kuitenkin ensisijaisen tärkeää asiakkaiden ja potilaiden edun mukaisten, laadukkaiden ja yhdenvertaisten palveluiden toteuttamiseksi, joista määritellään lainsäädännössä (Laki hyvinvointialueesta 611/2021).
 
Kansainvälinen tutkimus osoittaa, että hoitoeettisillä neuvottelukunnilla on positiivinen vaikutus työntekijöihin ja organisaatioihin. Niiden avulla voidaan lisätä ymmärrystä eettisistä kysymyksistä ja arvoista sekä tukea terveydenhuoltohenkilökunnan toimintaa ja voimavaraistumista. (Crico ym. 2021.) Hoitoeettisille neuvottelukunnille ei ole yksiselitteistä määritelmää ja niiden tehtävänkuvat vaihtelevat. Pääpaino niiden tehtävissä on kuitenkin ollut potilaiden hoitoon, terveydenhuoltoon tai käytännön hoitotyöhön liittyvissä eettisissä kysymyksissä. (ETENE 2021.) Tehtävät voivat liittyä esimerkiksi hoitopalvelujen saatavuuteen, potilaan asemaan tai yhdenvertaisuuteen. Lisäksi neuvottelukunnat voivat toteuttaa organisatoristen toimintatapojen arviointia. Neuvottelukunnan jäsenistön muodostavat sidosryhmien edustajat ja mukana voi olla edustajia esimerkiksi hoitotyöstä, lääketieteestä, kehitysvammatyöstä, tutkimuksesta sekä politiikasta. (Magelssen ym. 2017, Crico ym. 2021, TAYS 2022.) 
 
Terveysala on jatkuvassa muutoksessa tieteenalojen kehittyessä. Sosiaali- ja terveysalan uudistus tuo mukanaan myös rakenteellisia muutoksia. Muutoksessa ei sovi unohtaa keskustelua eettisestä turvallisuudesta. Muutoksen voisi pikemminkin nähdä mahdollisuutena uusien toimintamallien luomiselle. Hoitoeettiset neuvottelukunnat tarjoavat yhden mahdollisuuden hyvinvointialueille toiminnan eettisen turvallisuuden vahvistamiseen.
 
Kirjoittajat:
Johanna Wiisak
SH, TtM, väitöskirjatutkija
Turun yliopisto
Hoitotieteen laitos
jmtpoh(at)utu.fi
 
Sunna Rannikko 
SH/TH, TtM, väitöskirjatutkija
Turun yliopisto
Hoitotieteen laitos
seeran(at)utu.fi
 
 
Lähteet:
Avanic Oy. (2016) Tuotteet ja palvelut. http://awanic.com/tuotteet-ja-palvelut/. [17.11.2021]
Crico C, Sanchini V, Casali PG & Pravettoni G. (2021) Evaluating the effectiveness of clinical ethics committees: a systematic review. Medicine, Health Care and Philosophy 24, 135–151
Ikola-Norrbacka R. (2010). Johtamisen eettisyys terveydenhuollossa. Acta Wasaensia No 222. Julkisjohtaminen 14. Vaasan yliopisto, Vaasa.
Jackson D, Hutchinson M, Peters K, Luck L & Saltman D. (2013) Understanding avoidant leadership in health care: findings from a secondary analysis of two qualitative studies. Journal of Nursing Management 21, 572–580.
Laki hyvinvointialueesta 611/2021. https://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2021/20210611 [29.8.2022].
Laki lääketieteellisestä tutkimuksesta 1999/488. https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1999/19990488 [28.9.2022].
Laki potilaan asemasta ja oikeuksista 1992/785. (1992) https://finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1992/19920785 [28.9.2022].
Laki terveydenhuollon ammattihenkilöistä 1994/559. (1994) https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1994/19940559 [28.9.2022].
Magelssen M, Miljeteig I, Pedersen R & Førde R. (2017) Roles and responsibilities of clinical ethics committees in priority setting. BMC Medical Ethics. 1–8.
Morley G, Grady C, McCarthy J & Ulrich CM. (2020) Covid-19: Ethical Challenges for Nurses. Hastings Center Report 50, 35–39.
Poikkeus T, Suhonen R, Katajisto J & Leino-Kilpi H. (2018) ‘Organisational and individual support for nurses’ ethical competence: A cross-sectional survey’. Nursing Ethics 25(3), 376–392.
Sosiaalihuoltolaki 1301/2014. (2014) https://finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2014/20141301 [29.8.2022].
Tiitinen L & Silén M. (2016) Sosiaalialan epäkohdat ja niiden käsittely – kyselyraportti. https://www.luc.fi/loader.aspx?id=2641402d-5a35-4f8c-84b0-88c107f5eb1e [29.8.2022].
Wiisak J, Suhonen R & Leino-Kilpi H. (2022) Whistle-blowers – Morally courageous actors in health care?. Nursing Ethics 0(0): 1–15. https://journals.sagepub.com/doi/10.1177/09697330221092341

tiistai 30. elokuuta 2022

Kielen merkitys diabetesta sairastavan henkilön hoidonohjauksessa

 

"Kieli luo todellisuuden. Sanoilla on voimaa. Puhu aina luodaksesi iloa." – Deepak Chopra

Kieli, joka käsittää niin sanat, eleet kuin ilmeetkin, on vallan väline. Niin sanallisella kuin sanattomallakin kommunikaatiolla on voimaa, jonka ymmärtäminen ja huomioonottaminen kuuluu osaksi terveydenhuollon ammattilaisen ammattitaitoa. Sillä mitä, miten, missä ja kenelle sanomme, on merkitystä. Erityisen tärkeäksi tämän tiedostamisen terveydenhuollossa tekee ammattilaisen ja asiakkaan välillä luonnostaan oleva vallan epätasapaino. Terveysongelman kanssa elävä ihminen on aina väistämättä jossain määrin yhteiskunnan ja hoidon organisaation varassa. Tästä johtuen ammattilaisen osaamisen ja aseman tuoma auktoriteetti entisestään korostaa käytetyn kielen vaikutusten kauaskantoisuutta. Ajattelematon kommentti ammattilaiselta voi esimerkiksi johtaa hoitosuhteen katkeamiseen, joka puolestaan voi johtaa terveydenhuollon asiakkaan hyvinvoinnin vaarantumiseen. Erityisen tärkeiksi sanat muodostuvat pitkäaikaista terveysongelmaa sairastavien henkilöiden hoitokontakteissa, kun suositukset asiakaslähtöisyydestä ja ihmisen oma vastuu terveysongelmastaan haastavat yhä tiukassa istuvan perinteisen ammattilaisen ja asiakkaan välisen valta-asetelman.

Kielen merkityksestä hoitotyössä hyvä esimerkki on viimeisen kymmenen vuoden aikana lisääntynyt tieteellisesti tuettu kriittinen keskustelu koskien kieltä, jota diabeteksesta ja diabetesta sairastavista henkilöistä on käytetty, käytetään ja tulisi käyttää. Kansainväliseksi viimeisen kymmenen vuoden aikana kasvaneen Kielellä on väliä (”Language Matters”) -liikkeen ensimmäinen artikkeli julkaistiin vuonna 2012 Australiassa, ja vuonna 2018 julkaistiin ensimmäinen kansallinen opas Ison-Britannian kansallisen terveydenhuollon (United Kingdom National Health Services, NHS) toimesta. Nyt oppaita ja ohjeistuksia on julkaistu jo kuudella eri kielellä. Lisäksi Kanadan (2020) ja Australian (2021) kansalliset diabetesyhdistykset ovat julkaisseet omat viralliset kannanottonsa aiheeseen peräänkuuluttaen suositeltuja muutoksia käytettyyn kieleen. Keskeinen sanoma uudistuksessa on, että käytetyn kielen tulisi olla empaattista, voimavaraistumista tukevaa ja inklusiivista, kunnioittavaa, luottamusta rakentavaa, henkilökeskeistä, kannustavaa, selkeää, rauhoittavaa, ymmärtävää, tutkivaa, yhteistyöhön perustuvaa, yhteneväinen sanoissa ja käytöksessä sekä kulttuurisesti pätevää.

Osana omaa kannanottoaan Diabetes Australia toteutti vuonna 2019 kyselytutkimuksen diabetesta sairastaville henkilöille koskien heidän näkemyksiään erilaisista diabeteksen yhteydessä perinteisesti käytetyistä käsitteistä. Tutkimukseen osallistuneesta 751 henkilöstä joka toinen piti sanaa "diabeetikko" sopimattomana ja joka neljäs vahingollisena. On selvää, että jokaisella diabetesta sairastavalla yksilöllä on täysi vapaus ja oikeus määrittää itsensä juuri niillä termeillä kuin hän itse kokee parhaaksi. Kannanotossa kuitenkin todetaan, että muiden (mm. terveydenhuolto, media, akatemia ja teollisuus) velvollisuus on huomioida kaikki, joita diabetes tavalla tai toisella koskettaa. Tämä tarkoittaa pyrkimistä mahdollisimman inklusiiviseen, neutraaliin ja kunnioittavaan kielenkäyttöön.

Kannanoton lopussa kolmekymmentävuotta aiheen parissa työskennellyt psykologian professori Jane Speight listaa kolme ohjetta, jolla käytyä keskustelua voidaan muuttaa. Nämä ohjeet sopivat kaikille terveydenhuollon ammattilaisille erikoisalasta riippumatta. Ensimmäiseksi, aloita itsestäsi. Ole tietoinen sanoista, joita käytät ja ota kielesi vakavasti. Muista, että kieli heijastaa asenteitasi. Luo uusia tapoja ja tiedosta, että meillä kaikilla on tiedostamattomia ennakkoasenteita ja tiedostamisen kautta pyri minimoimaan omiasi. Toiseksi, ole rohkea ja haasta sopimattomien sanojen ja lauseiden käyttö niitä kohdatessasi. Oleta kuitenkin, ettei sanojen käyttäjän tarkoitus ollut vahingoittaa ja ole palautteessasi rakentava. Kolmanneksi, muista, että sanoilla on voimaa. Me kaikki kommunikoimme päivittäin, ja lähes kaikilla meillä se on osaamisalue, missä meillä on vähiten koulutusta. Kommunikaatio ei kuitenkaan ole ”rakettitiedettä”, ja vaikka me väistämättä teemme virheitä, tarkoituksena ei olekaan pyrkiä täydellisyyteen vaan kehitykseen.

Kielellä on väliä -liikkeen julkaisut ovat vapaasti luettavissa ja ladattavissa heidän verkkosivuiltaan (www.languagemattersdiabetes.com). Suosittelen niihin tutustumista erityisesti kaikille niille, jotka kohtaavat diabetesta sairastavia ihmisiä arjessaan, oli kyse sitten työstä tai muista elämän kohtaamisista.

”Ystävälliset sanat eivät maksa paljon. Silti ne saavat paljon aikaan.” – Blaise Pascal

Kirjoittaja: 

Silja-Elisa Eskolin

Sh/Th (AMK), TM, TtM, väitöskirjatutkija

Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos

silja.e.eskolin(at)utu.fi




Lähteet:

Banasiak K, Cleary D, Bajurny V, et al. Language Matters – A Diabetes Canada Consensus Statement. Can J Diabetes. 2020;44(5):370-373. doi:10.1016/j.jcjd.2020.05.008

Franklin M, Lewis S, Willis K, Bourke-Taylor H, Smith L. Patients’ and healthcare professionals’ perceptions of self-management support interactions: Systematic review and qualitative synthesis. Chronic Illn. 2018;14(2):79-103. doi:10.1177/1742395317710082

Joseph-Williams N, Elwyn G, Edwards A. Knowledge is not power for patients: A systematic review and thematic synthesis of patient-reported barriers and facilitators to shared decision making. Patient Educ Couns. 2014;94(3):291-309. doi:10.1016/j.pec.2013.10.031

Language Matters. (2022). Verkkosivu. https://www.languagemattersdiabetes.com/ Katsottu 24.8.2022.

Speight J, Skinner T, Dunning T, et al. Our language matters: Improving communication with and about people with diabetes. A position statement by Diabetes Australia. Diabetes Res Clin Pract. 2021;173:108655. doi:10.1016/j.diabres.2021.108655

Stuckey H, Peyrot M. Living with diabetes: literature review and secondary analysis of qualitative data. Diabet Med. 2020;37(3):493-503. doi:10.1111/dme.14255



tiistai 16. elokuuta 2022

Potilaan omat ja läheisten voimavarat mukaan potilaan sekavuustilan ennaltaehkäisyyn ja hoitoon

 

Terveyttä tieteestä -blogissa 24.5.2022 kirjoitin terveydenhuollon henkilöstön keinoista potilaan leikkauksen jälkeisen sekavuustilan ennaltaehkäisyssä. Tässä tekstissä tuon esiin potilaan omat ja läheisten voimavarat sekavuustilan ennaltaehkäisyssä, tunnistamisessa ja hoidossa.

Laissa potilaan oikeuksista ja asemasta todetaan, että hoito tapahtuu potilaan kanssa yhteisymmärryksessä, ja että potilaalle on annettava tiedot terveydentilastaan, hoidon merkityksestä, eri hoitovaihtoehdoista ja niiden vaikutuksista sekä muista hänen hoitoonsa liittyvistä seikoista1. Leikkaukseen tulevalle potilaalle tiedonanto suoraan toimenpiteeseen ja anestesiaan liittyvistä seikoista on itsestään selvää. Potilaalle on tapana kertoa yleisimmistä leikkauksen ja anestesian jälkeisistä haitoista kuten kivusta, pahoinvoinnista tai mahdollisista rajoituksista liikkumiseen ja ravitsemukseen. Sen sijaan, kuinka usein potilaalle annetaan tietoa mahdollisesta leikkaukseen liittyvästä sekavuustilan ilmaantumisesta ja hoidosta? Kuinka usein potilaan läheiset saavat opastusta potilaan psyykkisen tilan seurantaan? Uskon, että ennen suunniteltua leikkausta tai potilaan tullessa päivystykseen, asiasta ei mainita potilaalle tai läheiselle lainkaan.

Ei ole turhaa antaa potilaalle ja läheisille tietoa potilaan mahdollisesta sekavuustilasta ja läheisten hoitojakson aikaisen läsnäolon tärkeydestä. Tutkimuksissa on havaittu viitteitä siihen, että antamalla potilaalle etukäteen tietoa leikkauksesta ja sen vaikutuksista, myös sekavuustilaan liittyen, voidaan mahdollisesti vähentää potilaan sekavuustilan ilmaantumista leikkauksen jälkeen2-4. Läheisillä on lisäksi ensiarvoinen rooli potilaan sekavuustilan tunnistamisessa, koska he tuntevat potilaan persoonan, tarpeet ja mieltymykset. On todettu, että läheiset tunnistavat sekavuustilan oireet terveydenhuollon ammattilaisia paremmin5. On myös todettu, että potilaan läheisten läsnäolo ja osallistuminen hoitojakson aikana esimerkiksi potilaan säännölliseen orientoimiseen voi vähentää sekavuustilan ilmaantumista ja mahdollisesti jopa kestoa6-7.

Olen itse potilaan sekavuustilaan liittyvien tutkimusten suunnitellussa havainnut, että hoitohenkilökunnasta voi tuntua nololta ottaa puheeksi potilaalle mahdollisesti ilmaantuva sekavuus. Toisaalta potilaat voivat kokea häpeää siitä, että he ovat menneet sekaisin eivätkä siksi kerro tuntemuksistaan. Nämä molempien osapuolten tunteet voivat vaikuttaa siihen, että sekavuustilan ilmaantumisen mahdollisuudesta ei puhuta. On sääli, että jätämme potilaan ja läheisten tärkeät voimavarat hyödyntämättä. Sekavuustila ei ilmaannu minkään yksittäisen syyn takia. Voimme kuitenkin yhdessä toimien vaikuttaa potilaan tilaan. Hyvä potilaan sekavuustilan ennaltaehkäisy, tunnistaminen ja hoito on ennen kaikkea potilaan, mutta myös läheisten ja terveydenhuollon toimijoidenkin etu.

Minkälaisia keinoja te käytätte, kun ohjaatte potilasta ja läheistä mahdollisesta sekavuustilasta? Entä minkälaista palautetta olette niistä saaneet?

Kirjoittaja:

Satu Poikajärvi
Sh (AMK), TtM, väitöskirjatutkija
Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos
satu.poikajarvi(at)utu.fi


Lähteet: 

1)     Sosiaali- ja Terveysministeriö. Potilaan oikeudet. https://stm.fi/potilaan-oikeudet Luettu 14.5.2022.

2)     Liang, S., Chau, J., Lo, S., Zhao, J., & Choi, K. C. (2021). Effects of nonpharmacological delirium-prevention interventions on critically ill patients' clinical, psychological, and family outcomes: A systematic review and meta-analysis. Australian critical care: official journal of the Confederation of Australian Critical Care Nurses, 34(4), 378–387. https://doi.org/10.1016/j.aucc.2020.10.004

3)     Xue, X., Wang, P., Wang, J., Li, X., Peng, F., & Wang, Z. (2020). Preoperative individualized education intervention reduces delirium after cardiac surgery: a randomized controlled study. Journal of thoracic disease, 12(5), 2188–2196. https://doi.org/10.21037/jtd.2020.04.26

4)     Fahimi, K., Abbasi, A., Zahedi, M., Amanpour, F., & Ebrahimi, H. (2020). The effects of multimedia education on postoperative delirium in patients undergoing coronary artery bypass graft: A randomized clinical trial. Nursing in critical care25(6), 346–352. https://doi.org/10.1111/nicc.12473

5)     Shrestha, P., & Fick, D. M. (2020). Family caregiver's experience of caring for an older adult with delirium: A systematic review. International journal of older people nursing, 15(4), e12321. https://doi.org/10.1111/opn.12321

6)     Deng, L. X., Cao, L., Zhang, L. N., Peng, X. B., & Zhang, L. (2020). Non-pharmacological interventions to reduce the incidence and duration of delirium in critically ill patients: A systematic review and network meta-analysis. Journal of critical care, 60, 241–248. https://doi.org/10.1016/j.jcrc.2020.08.019

7)     McKenzie, J., & Joy, A. (2020). Family intervention improves outcomes for patients with delirium: Systematic review and meta‐analysis. Australasian Journal on Ageing, 39(1), 21-30. https://doi.org/10.1111/ajag.12688