Aiemmin tänä syksynä Johanna Olli kirjoitti
tässä blogissa lapsikäsityksestä osana hoitotyötä. Hän toi esiin hoitotyön
keinojen vaikutuksen lasten kokemuksiin ja esitti mielestäni tärkeän
kysymyksen: Kirjataanko onnistuneissa tilanteissa toimineet keinot? Kirjoitus
käsitteli pakkotoimia, mutta lähdin välittömästi pohtimaan hoitotyön perusolemuksen
vaikutusta lapsen ja hoitajan väliseen vuorovaikutukseen, lapsen osallisuuteen sekä
hoitokokemukseen laajemmin. Pohdin myös kirjaamisen merkitystä hoitotyön
kehittämisessä ja hoitotyön keinojen näkyväksi tekemisessä.
Ensin lienee tärkeä avata sitä, mitä hoitotyön keinot oikeastaan ovat.
Lähtökohtaisesti hoitotyö perustuu vuorovaikutukseen (Stanton ym. 1986, Meleis
2018) sekä itsehoidon ja yksilön voimavarojen vahvistamiseen (Sidani 2011).
Hoitotyöhön sisältyy vahvasti hoidettavan arvostaminen (Eriksson ym. 2018).
Hoitotoimenpiteiden suorittamisen tulee tapahtua näiden periaatteiden pohjalta.
Loppuvuodesta julkaistavassa pro gradu -työssäni tunnistettiin
kirjallisuuskatsauksen avulla hoitotyön keinoja, jotka vaikuttavat lapsen osallisuuteen.
Nämä keinot sopivat mielestäni hyvin tarkasteltaviksi myös lapsen positiivisen
hoitokokemukseen liittyvinä tekijöitä. Keinot luokiteltiin holistiseen
lähestymistapaan, perhelähtöiseen hoitotyöhön, lapsen toimijuuden tukemiseen,
informaation jakamiseen, kommunikaatiomenetelmien käyttöön sekä dialogiseen ja
lapsilähtöiseen vuorovaikutukseen. (Ortju 2020).
Edellä mainittujen hoitotyön keinojen käyttö korostuu niissä
tilanteissa, jotka lapsi lähtökohtaisesti kokee pelottavina tai
epämiellyttävinä – siis esimerkiksi niissä tilanteissa, jotka ilman
tavoitteellista hoitotyön keinojen käyttöä voisivat johtaa pakkokeinoihin. Haastavassa
tilanteessa lasta voidaan tukea muun muassa mukauttamalla ohjausta
(Blue-Banning ym. 2004, Banks ym. 2014) ja keskustelua (Banks ym. 2014, Junnila
ym. 2020). On oleellista huomioida lapsen omat toiveet (Gilljam ym. 2019) ja vanhempien
mukana ollessa hyödyntää heidän asiantuntemustaan (Blue-Banning ym. 2004,
Summers ym. 2005, Järvikoski ym. 2013, Halme ym. 2014, Vuorenmaa ym. 2014).
Vuorovaikutus on ehkä merkittävin tekijä onnistuneen hoitokokemuksen
takana. Yksittäisiä vuorovaikutuksen tapoja ovat muun muassa katsekontaktin
käyttö (Runeson ym. 2002), lapsen kysymyksiin vastaaminen (Runeson ym. 2002,
Garth & Aroni 2003) sekä puheen (Okkonen 2004, Siltanen ym. 2014, Junnila
ym. 2020) ja toiminnan (Pfeifer 1999) validointi. Lapselle ominaisia hoitotyön
ja vuorovaikutuksen keinoja voidaan selvittää lapselta ja vanhemmalta kysymällä
sekä havainnoimalla niin lapsen toimintaa kuin oman toiminnan vaikutuksia
lapseen. Jos lapsi hyötyy vaihtoehtoisista kommunikaatiomenetelmistä tai
tulkkauksesta, on niitä käytettävä.
Kun lapsi saavuttaa aidon osallisuuden tunteen, on hänen helpompi
hyväksyä myös sellaiset hoitotoimenpiteet, jotka ovat hänelle epämiellyttäviä
tai jopa kivuliaita (ks. Coyne & Kirwan 2012). Osallisuuden kokemukseen
onkin syytä kiinnittää huomiota jo hoitotilanteen valmistelussa (siitä aiemmin
tässä blogissa kirjoitti
Johanna Olli).
Systemaattinen kirjaaminen auttaa tunnistamaan niitä hoitotyön keinoja,
joista on ollut juuri tälle lapselle apua ja helpottaa hoitotyön suunnittelua
ja toteuttamista jatkossa. Onnistuneiden hoitotilanteiden raportointia tulisi
kehittää ja nähdä vähintään yhtä tärkeänä fysiologisten havaintojen ohella.
Kirjaamisen kehittäminen ei ole vain lasten hoitotyön asia, vaan tulee tärkeänä
esiin esimerkiksi kipupotilaiden kohdalla, josta Riitta Mieronkoski on kirjoittanut
tässä blogissa aiemmin. Dokumentoinnin ohella on oleellista tuottaa näyttöön
perustuvaa tietoa hoitotyön keinojen vaikuttavuudesta lapsen kokemukseen. Kuten
Lotta Hamari, Heidi Parisod ja Kristiina Heikkilä aiemmin tässä blogissa
osuvasti totesivat,
tutkimusnäytön on toimittava hoitotyön kehittämisen kivijalkana. Jatketaan siis
yhdessä sillä tiellä, jonka teoreetikot ovat meille hoitotieteen alkuvaiheilta
asti osoittaneet – tutkitaan, tuetaan ja tehdään näkyväksi vuorovaikutusta
osana hoitotyötä. Ja suunnataan katse lapsinäkökulmaisen hoitotyön kehittämiseen.
Kirjoittajan tiedot:
Laura Ortju
Th, TtK, TtM-opiskelija
lortju(at)uef.fi
Twitter @LauraOrtju
Kuva: Pixabay
Lähteet:
Banks J, Cramer H,
Sharp DJ, Shield JPH & Turner KM. 2014. Identifying families’ rea-sons
engaging or not engaging with childhood obesity services: A qualitative study.
Journal of Child Health Care, 18(2), 101-110.
Blue-Banning M, Summers JA, Frankland HC, Nelson LL
& Beegle G. 2004. Dimensions of family and professional partnerships:
constructive guidelines for collaboration. Council for Exceptional Children,
70(2), 167-184.
Coyne I & Kirwan L. 2012. Ascertaining children’s
wishes and feelings about hospital life. Journal of Child Health Care, 16(3),
293-304.
Eriksson K, Isola, A, Kyngäs H, Leino-Kilpi H,
Lindström UÅ, Paavilainen E, Pietilä A-M, Salanterä S, Vehviläinen-Julkunen K
& Åsted-Kurki P. 2018. Hoitotiede.
4.-7. painos. Sanoma Pro Oy, Helsinki.
Garth B
& Aroni R. 2003. “I value what you have to say”. Seeking the
perspective of children with a disability, not just their parents. Disability
& Society, 18(5), 561-576.
Gilljam B-M, Arvidsson S, Nygren JM & Svedberg P.
2019. Child participation in health care (ChiPaC) – Development and
psychometric evaluation of a self-report instrument for children’s
participation in health care. Journal of Clinical Nursing, 29, 107-118.
Halme N, Vuorisalmi M & Perälä M-L. 2014. Tuki, osallisuus ja yhteistoiminta lasten ja
perheiden palveluissa. Työntekijöiden näkökulma. Terveyden ja hyvinvoinnin
laitoksen raportteja 4/2014. Juvenes Print – Suomen Yliopistopaino Oy, Tampere.
Junnila R,
Tiitinen S & Salanterä S. 2020. Neljävuotiaan lapsen osallistuminen
elintapa-keskusteluun perheen laajassa terveystarkastuksessa.
Sosiaalilääketieteellinen aikakauslehti, 57, 30-43.
Järvikoski A,
Martin M, Autti-Rämö I & Härkäpää K. 2013. Shared agency and
collaboration be-tween the family and professionals in medical rehabilitation
of children with severe dis-abilities. International Journal of Rehabilitation
Research, 36(1), 30-37.
Meleis A I. 2018. Theoretical Nursing. Development
& Progress. 6. painos. Wolters Kluwer Health, Lippincott Williams &
Wilkins, Philadelphia.
Okkonen T.
2004. Lapsen terveyskäsityksestä lapsen terveyden yhteistoiminnalliseen
edistämiseen. Kuopion yliopiston julkaisuja E. Yhteiskuntatieteet 112.
Väitöskirja. Kuopion yli-opisto, Hoitotieteen laitos.
Ortju L.
2020. Pikkulapsen osallisuus perusterveydenhuollon hoitotilanteessa.
Scoping-katsaus. Itä-Suomen yliopisto, Hoitotieteen laitos, pro gradu.
Painossa.
Pfeifer T. 1999.
Personal agency in preschool children with disabilities: A descriptive study.
Julkaisussa Pfeifer T. Exploration of agency in preschool children with
disabilities. Väitöskirja. Texas Woman’s University, School of Occupational
Therapy.
Runeson I, Hallström
I, Elander G & Hermerén G. 2002. Children’s participation in the
decision-making process during hospitalization: an observational study. Nursing
Ethics, 9(6), 583-598.
Sidani S. 2011.
Self-care. Teoksessa Doran D M (toim.). Nursing outcomes. The state of the
science. 2. painos. Jones & Barlett Learning, Sudbury, 79-130.
Siltanen M, Aromaa M, Hakulinen-Viitanen T, Junnila R, Laaksonen C,
Parisod H & Salanterä S. 2014. A new participative, family-oriented health counseling approach for children
and their families: a comparative qualitative analysis. Journal of Community
Health Nursing, 31(2), 90-102.
Stanton M, Paul C
& Reeves JS. 1986. Hoitotyön prosessi. Teoksessa Hytönen E,
Miettinen A, Mölsä A, Suutarinen A & Ylipahkala T. (suom.) Hoitotyön
teoriat. Sairaanhoitajien koulutussäätiön julkaisu. WSOY, Juva, 21-37.
Englanninkielinen alkuteos: Nursing theories. A base for professional nursing practice. 1980. Prentice-Hall Inc.
Summers JA, Hoffman L,
Marquis J, Turnbull A & Poston D. 2005. Relationship between parent
satisfaction regarding partnerships with professionals and age of child. Topics
in Early Childhood Special Education, 25(1), 48-58.
Vuorenmaa M, Halme N,
Åsted-Kurki P, Kaunonen M & Perälä M-L. 2014. Validity and realiability of the personnel
version of the Family Empowerment Scale (FES) for the social, health and
educational services in Finland. Journal of Advanced Nursing, 70(4),
927-936.
Aiheeseen liittyviä avainsanoja: dialoginen vuorovaikutus,
hoitokokemus, hoitotilanne, hoitotyön keinot, kirjaaminen, lapsinäkökulma,
lapsinäkökulmainen hoitotyö, lasten ja nuorten hoitotyö, osallisuus,
sairaalapelko, toimijuus, vuorovaikutus