Sosiaalisesti kestävä osallisuuden toimintakulttuuri vahvistaa lasten ja työntekijöiden hyvinvointia

 

Tarkastelin väitöskirjassani (Weckström, 2021) sosiaalisesti kestävää osallisuuden toimintakulttuuria, jossa kaikilla yhteisön jäsenillä on mahdollisuus tulla kuulluksi, tehdä aloitteita, ilmaista mielipiteensä ja muuttaa toimintaa. Toteutin tutkimukseni varhaiskasvatuksessa sekä lasten ja ikäihmisten kerhotoiminnassa. Tulokset ovat sovellettavissa myös muihin tilainteisiin, joissa lapset ja aikuiset toimivat yhdessä.  Tutkimuksen näkökulmina olivat lasten näkemykset osallisuudesta, varhaiskasvatuksen henkilöstön näkemykset osallisuuden toimintakulttuurista sekä näistä lähtökohdista muodostunut lasten ja varhaiskasvatuksen henkilöstön yhteinen kerronnallisuuteen pohjautuva projektiperustainen toiminta. Tutkimuksen menetelmät ja tavoitteet muotoutuivat ja tarkentuivat toimintatutkimuksen edetessä yhdessä tutkimuksen osallistujien kanssa. 

Varhaiskasvatus on kasvatuksen, opetuksen ja hoidon muodostama kokonaisuus, jossa keskeistä on lasten kokonaisvaltainen hyvinvointi (Opetushallitus, 2018; Varhaiskasvatuslaki 540/2018). Viimeaikaisissa keskusteluissa esille on noussut laajasti myös henkilöstön jaksaminen. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että lapset ja varhaiskasvatuksen henkilöstö ovat halukkaita sitoutumaan uudenlaiseen toimintaan ja rakentamaan yhteisöllistä me-narratiivia. Me-narratiivi toimii toimintakulttuurin rakentamisen perustana, jossa keskeistä on yhteisöllisyyden muodostuminen ja toimijoiden aktiivinen ja sensitiivinen läsnäolo. Myös Tollefsen ja Gallagher (2017) tunnistavat me-narratiiveissa (we-narratives) mahdollisuuden vakauttaa ja syventää yhteistä toimintaa sekä luoda jaettua toimijuutta. Padovanin (2008) määrittelemien keskeisten sosiaalisen kestävyyden hyötyjen tapaan me-narratiivi laajenee osallisuudesta yhteisten kertomusten tuottamiseen. Yhteiset kertomukset lisäävät yhteisön jäsenten sosiaalista pääomaa ja sitouttavat ponnistelemaan yhteisesti sovittujen tavoitteiden eteen. Näin ollen sosiaalisesti kestävän osallisuuden toimintakulttuurin avulla voidaan edistää tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta sekä ehkäistä syrjäytymistä. 

Sosiaalisesti kestävä osallisuuden toimintakulttuuri edellyttää varhaiskasvatuksen henkilöstöltä tietoista toimintaa osallisuuden vahvistamiseksi alkaen yhteisen lapsikäsityksen määrittelystä yhteiseen tavoitteenasetteluun ja tietoiseen sitoutumiseen edistää omalla toiminnallaan lasten osallisuutta. Tämän jälkeen on mahdollista saavuttaa lasten määritelmän pohjalta muodostunut osallisuuden tavoitetila ja toisaalta hyödyntää täysipainoisesti osallisuuden työkaluna olevaa projektiperustaista toimintaa. Osallisuuden tavoitetila ja työkalu omalta osaltaan vahvistavat perustana olevaa me-narratiivia. 

Osallisuuden tarkastelua lasten näkökulmasta

Anu Kinnunen käsitteli viime viikon blogikirjoituksessaan kohtaamisen merkitystä osallisuuden vahvistamisessa. Omassa tekstissäni käsittelen seuraavaksi lasten osallisuuskokemuksia. Lasten määritelmän mukaan osallisuudessa keskeisiä ovat turvallisuuteen, ilmapiiriin ja toimintaan liittyvät tekijät.

Turvallisuus edellyttää ryhmäytymistä ja kaikkien osallistujien sensitiivistä huomioimista. Kun kaikki yhteisön jäsenet (lapset ja aikuiset) tuntevat toisensa nimeltä ja ulkonäöltä, on helpompi tehdä aloitteita, pyytää apua ja mennä lähelle. Ryhmäytyminen on myös tutustumista toisen ajatuksiin sekä tapoihin toimia ja reagoida. Toinen turvallisuuteen liittyvä seikka on kaikkien huomioiminen. Varhaiskasvatuksen arjessa saattaa yksilöllisten ja yhteisöllisten tavoitteiden yhteensovittaminen tuntua ajoittain haastavalta. Kirjaamalla tai laittamalla visuaalisessa muodossa lasten toiveita ja aloitteita näkyville voidaan varmistaa, että kaikkien ääni tulee kuuluville. Osa lapsista tuo ajatuksiaan esille suuressakin ryhmässä, kun taas osa haluaa jutella kahden kesken. Aikuisilta vaaditaan herkkyyttä tarttua myös sanattomiin aloitteisiin. Aloite voi olla puheen sijaan liikettä, katse, ääntelyä tai piirros. 

Ilmapiiri osallisuuden rakentajana edellyttää lasten mukaan kiireettömyyttä ja yhteisön jäsenten välistä huumoria. Kiireetön ilmapiiri syntyy läsnäolosta. Työskennellessä lasten kanssa kiire saa herkästi ylivallan. Kiireettömällä kuuntelemisella aikuiset kuitenkin viestivät lapselle, että lapsi on merkityksellinen, tärkeä ja tuottaa iloa ympärilleen. Kiireettömyys lisää kaikkien hyvinvointia.

Lasten määritelmän mukaan osallisuudessa keskeistä on turvallisuuden ja ilmapiirin lisäksi mukava tekeminen ja toiminnan vapaaehtoisuus. Mukava tekeminen syntyy yhteisen suunnittelun pohjalta. Kuten Thomas (2002) toteaa, lapsilla tulee olla tietoa mahdollisuuksista ja tavoista osallistua yhteisen toiminnan suunnitteluun. Lapsille ei ole aloitteita tehdessään ja itse toiminnassa väliä, onko suunnitelmien toteuttaminen realistisesti ajateltuna mahdollista. Aikuinen sen sijaan pohtii enemmän toteutuksen realistisuutta ja saattaa huomaamattaan estää lasta tuomasta esille omia aikuisen mielestä mahdottomia kiinnostuksen kohteitaan. Kun suunnittelu ja toteutuksen ideointi palautetaan lapsille, mikään ei ole mahdotonta, koska monet asiat voi tehdä mielikuvituksessa ja leikisti, ja tarvittavat materiaalit voi valmistaa itse, korvata toisella esineellä tai ne voivat olla näkymättömiä.

Toiminnan vapaaehtoisuus on lapsille tärkeää. Varhaiskasvatuksen perinteiden mukaisesti päiväkodissa lapsiryhmä tekee usein samanaikaisesti samoja asioita. Varhaiskasvatussuunnitelman perusteiden tavoitteiden täysipainoinen toteuttaminen kuitenkin edellyttää toimimista joustavissa pienryhmissä. Lasten kiinnostuksen kohteet, yksilölliset tarpeet ja lasten varhaiskasvatussuunnitelmien pohjalta asetetut tavoitteet pedagogiselle toiminnalle ohjaavat toimintatapaan, jossa toimintaa toteutetaan pienryhmissä ja yhteiseen toimintaan voi osallistua monella eri tavalla lapsen kiinnostuksen kohteet ja tarpeet huomioiden. 

Lasten osallisuutta vahvistavan kehittämistyön käynnistämiseksi olen laatinut väitöskirjani liitteeseen 3 (Weckström, 2021, s. 126) kysymyksiä, joiden avulla voi lähteä kirjaamaan ajatuksia ja konkreettisia toimenpiteitä toiminnan nykytilanteen ja toiminnan muutoksen havainnoimiseksi, jotta lasten kokonaisvaltainen hyvinvointi voi toteutua. Kysymykset sopivat ajatuksenherättäjäksi kaikille lasten kanssa työskenteleville. 

Kirjoittajan tiedot:

Elina Weckström
varhaiskasvatuksen opettaja, KT, erikoistutkija
elina.weckstrom (at) gmail.com

Twitter: elina_weckstrom

Taulukko: Sosiaalisesti kestävän osallisuuden toimintakulttuurin kehittäminen (Weckström, 2021, s. 126)

 

Lähteet:

Opetushallitus (2018). Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet. https://www.oph.fi/sites/default/files/documents/ varhaiskasvatussuunnitelman_perusteet.pdf

Padovan, D. (2008). Social capital, lifestyles and consumption patterns. Teoksessa Tukker, A., Charter, M., Vezzoli, C., Sto, E., & Anderson, M. M. (toim.) System Innovation for Sustainability 1: Perspectives on Radical Changes to Sustainable Consumption and Production, 271–287. Greenleaf Publishing.

Thomas, N. (2002). Children, family and the state - Decision-making and child participation. The Policy Press.

Tollefsen, D. & Gallagher, S. (2017). We-narratives and the stability and depth of shared agency. Philosophy of the social sciences, 47(2), 95–110. https://doi.org/10.1177/0048393116672831

Varhaiskasvatuslaki 540/2018 (2018). https://www.finlex.fi/fi/laki/ ajantasa/2018/20180540 

Weckström, E. (2021). Kertoen rakennettu – toimien toteutettu: Sosiaalisesti kestävän osallisuuden toimintakulttuurin rakentaminen varhaiskasvatuksessa. Väitöskirja. Itä-Suomen yliopisto. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-61-4288-3

Asiasanat: Hyvinvointi, sosiaalinen kestävyys, osallisuus, varhaiskasvatus

Yhdessä rakentuva osallisuus

 

Jokaisella lapsella on oikeus eheään, terveeseen ja tasapainoiseen elämään, kasvuun ja kehitykseen. Vanhempien ja muiden lapsen elämässä mukana olevien aikuisten velvollisuutena on huolehtia siitä, että tämä oikeus toteutuu myös käytännössä. Aikuisilla on tähän täydet mahdollisuudet, mikäli tahto on riittävän vahva. Tärkeää onkin edistää lapsen elämää ohjaavien aikuisten kykyä toimia yhdessä (Valtioneuvosto 2019).

Lapsen eheään ja tasapainoiseen kasvuun kytkeytyy vahvasti lapsen osallisuus. Osallisuus on käsitteenä arkipäiväistynyt, mutta edelleen käsitteen määritteleminen on haasteellista. Osallisuus usein rinnastuu toimijuuteen, aktiiviseen osallistumiseen sekä oikeuteen tulla kuulluksi. Osallisuus on ennen kaikkea vaikuttamista oman elämän kulkuun, mahdollisuuksiin ja toimintoihin. (Koivisto ym. 2018; Isola ym. 2017). Osallisuuden toteutuminen tuottaa lapselle terveyttä, hyvinvointia ja turvaa. Siksi osallisuuden ympärille pysähtyminen on välttämätöntä, sillä osallisuuteen – samoin kuin osattomuuteen – ohjataan sekä tietoisesti että tiedostamatta. (Paananen ym. 2021). Lapsen osallisuus ja kasvaminen täysiin mahdollisuuksiinsa tapahtuu vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Aito osallisuus on dynaaminen, ihmisten välisessä sosiaalisessa kanssakäymisessä muotoutuva prosessi. Silloin, kun lapsella on erityisiä tarpeita, aikuisilla on erityinen merkitys osallisuuden mahdollistamisessa. (Kinnunen 2021; Isola ym. 2017)

Väitöskirjatutkimuksessani (Kinnunen 2021) tutkin erityistä tukea tarvitsevan koululaisen osallisuuden mahdollistavaa yhteistoimintaa. Tutkimuksessani lapsen arki rakentui koulun, kodin ja kuntoutuksen toimintaympäristöissä. Näiden toimintaympäristöjen risteyskohdassa kohtaavat eri tieteenalat, paradigmat sekä erilaiset lähestymistavat käsitteineen. Tämä käsitteiden, kielten ja toimintatapojen moninaisuus haastaa lapsen ympärillä toimivia aikuisia. Kun lapsella on todettu erityinen tuen tarve, monitoimijaisen yhteistyön merkitys korostuu. Yhteistyön keskiössä on lasten ja perheiden sekä ammattilaisten jaettu asiantuntijuus, jolloin tietoa käytetään monitasoisesti ja -suuntaisesti. Erilaisten toimintakulttuurien kohtaaminen vaatii mukautumis- ja sulautumiskykyä, jotta pystytään tarjoamaan paras mahdollinen tuki ja kasvualusta lapselle. Tämä edellyttää lasten ja vanhempien kanssa toimivilta asiantuntijoilta monialaista työskentelykulttuuria, jossa vanhemmat ja lapset tunnistetaan kumppaneina, omien asioidensa parhaina asiantuntijoina. (Kinnunen 2021; Vänskä ym. 2016)

Yhteisen toiminnan rakentaminen arjessa vaatii halua mukauttaa omaa toimintaansa yhteisiä tavoitteita palvelevaksi. Esimerkiksi kuntoutusta ja terapiaa ei voida erottaa kasvatuksesta ja opetuksesta erillään olevaksi toiminnaksi, koska nämä kaikki yhdessä tukevat lapsen meneillään olevaa kehitystä. (Kauppila ym. 2016). Osallisuutta mahdollistava yhteistoiminta näyttäytyy toimijoiden keskinäisenä vuorovaikutusprosessina, jossa lapsella on tärkeä rooli oman osallisuuden rakentajana.

Yhteistoiminnan yhdeksi avaintekijäksi tunnistettiin tutkimuksessani lapsen aito kohtaaminen vuorovaikutuksessa. Se edellyttää aikuisilta mahdollisuutta keskittyä, olla läsnä ja antaa aikaa lapselle sekä kykyä kuunnella lapsen toiveita ja tarpeita sekä herkkyyttä vastata niihin. Vahvuuksien ja rajoitteiden tunnistamisen tasapainosta syntyy oppimista, toimintakykyä ja kasvua mahdollistava prosessi, jossa lapsi voimaantuu, kasvaa, kehittyy ja oppii. Kannustamalla ja rohkaisemalla lasta päivittäisissä toiminnoissa luotsataan häntä myös itsenäiseen toimintaan ja päätöksentekoon. Toiminnan tavoitteiden olisikin hyvä olla aidosti lapsilähtöisiä ja yhdessä luotuja. Tämä tarkoittaa sitä, että aikuisten toiminnan tulee olla lapsesta lähtöisin olevaa ja hänelle sopivien vaihtoehtoisten toimintatapoja etsivää. (Kinnunen 2021; Kinnunen ym. 2021) 

Toimivan yhteistoiminnan edellytys on, että jokainen toimija tunnistaa oman tehtävänsä ja roolinsa ja on valmis jakamaan omaa osaamistaan tässä yhteistyössä. Ammattirajat ylittävä tiedon ja osaamisen jakaminen toimijoiden kiinteässä vuorovaikutuksessa on merkityksellistä. Olennaista on pysähtyä tarkastelemaan sekä omaa, että yhteistä toimintaa.  Miten minä ja me mahdollistamme lapsen osallisuutta? Kyky asettua toisen asemaan on olennaista ja se mahdollistaa lapsen arjen ymmärtämisen, myönteisen lähestymisen ja yhteistoiminnan rakentumisen. Olemassa olevat toimintakulttuurit tarvitsevat muutosta pystyäkseen vahvistamaan aidosti erityistä tukea tarvitsevan lapsen osallisuutta. Yhdyspinnoilla rakentuviin toimintamalleihin ja ruohonjuuritasolla tapahtuvaan lasten, perheiden ja asiantuntijoiden välisen yhteistyön kehittämiseen tulisi kiinnittää erityistä huomiota. Yhteistoiminnan kehittämisen aika on nyt. 

Kirjoittaja:

Anu Kinnunen, KT, ft, ammatillinen erityisopettaja

Koulutuspäällikkö, Savonia-ammattikorkeakoulu

Avainsanat: Osallisuus, yhteistoiminta

Lähteet:

Isola, A-M., Kaartinen, H., Leeman, L., Lääperi, R., Schneider, T.,  Valtari, S.,  Keto-Tokoi, A. 2017. Osallisuuden viitekehystä rakentamassa. Terveyden ja hyvinvoinninlaitos.

Kauppila, J., Sipari, S., Suhonen-Polvi, H. 2016. Lapsen kokonaiskuntoutus hänen kehitysympäristössään. Teoksessa Autti-Rämö, I., Salminen, A-L, Rajavaara, M, Ylinen, A. (toim.) Kuntoutuminen. Duodecim, Helsinki.

Kinnunen, A. 2021. Löytöretkellä lapsen osallisuuteen. Substantiivinen teoria kouluikäisen erityistä tukea tarvitsevan lapsen osallisuuden mahdollistavasta yhteistoiminnasta. Dissertation in Education, Humanities and Theology 170.  https://erepo.uef.fi/handle/123456789/24872

Kinnunen, A., Jeglinsky, I., Vänskä, N., Lehtonen, K., Sipari, S. 2021. The Importance of Collaboration in Pediatric Rehabilitation for the Construction of Participation: The Views of Parents and Professionals. Disabilities. DOI: https://doi.org/10.3390/disabilities1040032.

Koivisto, J., Isola, A-M., Lyytikäinen, M. 2018. Osallisuus kuuluu kaikille. Innokylän innovaatiokatsaus. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Työpaperi 9/2018

Paananen R., Kainulainen S., Hyppönen E., Leikas H., Lindström A., Lökfors J. 2021. 10 tarinaa nuoruudesta ja tuen tarpeista - nuorten ajatuksia palveluiden kehittämiseksi. Diakonia-ammattikorkeakoulun julkaisuja DIAK PUHEENVUORO 21

Valtioministeriö. 2019. Tutkijoiden havaintoja ja suosituksia lasten ja nuorten monipuolisen kehityksen, terveyden ja vaikuttamisen mahdollisuuksien edistämiseksi Edellytykset kasvuun, oppimiseen ja osallisuuteen kaikille. Valtioneuvoston julkaisuja 2019:7

Vänskä, N., Sipari, S. & Pollari. 2016. Lasten osallistumista ja toimijuutta vahvistavat kuntoutuksen hyvät käytännöt kuntoutuksessa. Kuvaileva kirjallisuuskatsaus. KELAn työpapereita 94.

 

 

Pysytään virkeinä yövuoroissa!

 

Käsi ylös kuka tunnistaa yövuorojen kitutunnit? Ne hetket kun luihin ja ytimiin yltävä väsymys tuntuu valtaavan kehon. Kun paleltaa, on vähän paha olo, ja tuntuu, että joku on ripustanut silmäluomiin kuuden kilon kahvakuulat? Tuo hetki ja tunne, jonka saa parhaimmillaan vangittua yhteen kuvaan tai meemiin. Kuvaan, joka yhdistää hetkessä kollegat ympäri maailmaa kollektiiviseen naurun purskahdukseen tai myötämieliseen hymähtelyyn ja huokailuun.

Vuorotyön, varsinkin yötyön, tiedetään kuormittavan elimistöä (Partinen 2020) ja hoitotyössä se on työmuotona varsin yleinen. Mahdollisia terveyshaittoja voidaan ennalta ehkäistä mm. työterveyshuollon säännöllisillä terveystarkastuksilla tai mahdollisuudella vaikuttaa omiin työvuoroihin ja suunnitella niitä. Näiden lisäksi voimme jokainen vaikuttaa omaan jaksamiseemme yövuorojen aikana ja niiden välillä pienillä arkisilla terveysteoilla.

Yövuorojen aikainen vireystilan lasku ja väsymys on paitsi yleistä myös hyvin inhimillistä. Työterveyslaitos on koonnut sivuilleen hyviä neuvoja yövuoroon valmistautumiseen, siitä palautumiseen sekä yövuoron aikaisen vireystilan ylläpitämiseen. Tässä kootusti ja pähkinänkuoressa asioita, joista voi olla sinulle ja työyhteisöllesi hyötyä:

• nokoset ennen ensimmäistä yövuoroa

• virikkeellisyys työympäristössä ja työtehtävissä

• kirkasvalolamppu

• lyhyet nokoset (n. 10-20 min.) mahdollisuuksien mukaan yövuoron aikana

• hyvä ja oikea-aikainen ravitsemus

• liikunta mieluiten aamu- ja päivävuorojen jälkeen. Vältä liikuntaa juuri ennen yövuoroa. 

Keinot yövuoron aikaisen vireystilan ylläpitämiselle ovat yksilöllisiä. Muun muassa Helsingin yliopiston kasvatustieteiden professori Minna Huotilainen puhuu avoimesti työpaikkojen taukokulttuurin elvytyksen puolesta. On hienoa, että tähän työssäjaksamisen ja työhyvinvoinnin tärkeään osa-alueeseen kiinnitetään yhä enemmän huomiota. Haluan puolestani kannustaa jokaista omassa työyhteisössään miettimään yhteisiä pelisääntöjä myös yövuoron aikaisen vireystilan ylläpitämiseksi.

Kirjoittajan tiedot:

Carita Löfqvist,

sh/th, TtM, tohtorikoulutettava

Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos

cmlofq@utu.fi

 

Lähteet:

Huotilainen M. 2021. Aivotkin tarvitsevat taukoa työstään. Aivoliitto.

Partinen M. 2020. Epäsäännöllinen työaika ja vuorotyö. Lääkärikirja Duodecim. https://www.terveyskirjasto.fi/dlk01013#s3

Työterveyslaitos. Sopeutuminen vuorotyöhön. https://www.ttl.fi/tyontekija/tyoaika/vuorotyo/sopeutuminen-epatyypillisiin-tyoaikoihin/

Nuorten tupakoimattomuuden tukeminen hyvin suunnitelluilla menetelmillä on kannattavaa

Tuoreimpien syksyllä 2021 julkaistujen kouluterveyskyselyn tulosten mukaan tupakkatuotekokeilut ovat melko harvinaisia alakouluikäisillä lapsilla. Tupakkatuotekokeilut kuitenkin yleistyvät lasten kasvaessa, ja 8. ja 9. luokkalaisista nuorista lähes 36 prosenttia oli kokeillut tupakkatuotteita. Vaikka nuorten tupakointi on useamman vuoden ajan vähentynyt, tupakoinnin väheneminen on alkanut tasaantua ja esimerkiksi yläkouluikäisillä pojilla tupakointi on alkanut lisääntyä erityisesti joissain kunnissa. Nuorten tupakoimattomuuden tukeminen ja tupakkatuotteiden käytön ehkäiseminen onkin tärkeää niiden vakavien terveysriskien ja siten myös yhteiskunnallisten kustannusten takia. Erityisen tärkeää tupakoimattomuuden tukeminen on jo varhaisnuoruudessa ja nuoruudessa, jolloin ensimmäiset tupakkatuotekokeilut alkavat ja altistavat myöhemmin säännölliselle tupakoinnille.

Lähde: Pixabay

Kartoitimme (Nyman & Parisod 2021) hiljattain tutkimustietoa nuorten tupakoimattomuutta tukevista menetelmistä. Tutkimustiedon perusteella menetelmät voidaan jakaa koulupohjaisiin, perhepohjaisiin ja yhteisöperusteisiin menetelmiin sekä näitä eri ympäristössä tarjottavia menetelmiä yhdistäviin menetelmiin. Koulupohjaisilla menetelmillä tarkoitetaan kouluympäristössä nuorille tarjottavia menetelmiä, esimerkiksi tupakoimattomuutta tukevia luentoja, roolipelejä tai videoita (Thomas ym. 2013). Perhepohjaisilla menetelmillä tarkoitetaan nuorille kotiympäristössä tarjottavia menetelmiä, joihin otetaan perhe mukaan esimerkiksi tarjoamalla vanhemmille neuvontaa tai tupakoimattomuutta tukevia esitteitä (Thomas ym. 2015). Yhteisöperusteisilla menetelmillä tarkoitetaan laajemmin koko yhteisössä tarjottavia menetelmiä (esimerkiksi mediassa, kouluissa, urheilutoiminnassa), jotka voivat sisältää myös yhteiskuntapoliittisia toimia (Carson ym. 2011).

Kaiken kaikkiaan nuorten tupakoimattomuutta tukevista menetelmistä on saatu lupaavia tutkimustuloksia. Tutkimusnäyttö tukee erityisesti koulupohjaisten ja perhepohjaisten menetelmien käyttöä, mutta niissäkin keskeistä on huomioida, millä tavalla nuorten tupakoimattomuutta pyritään tukemaan. Lupaavia tuloksia on saatu erityisesti menetelmistä, jotka ovat tukeneet nuorten sosiaalista kompetenssia eli kykyä sanoa ”ei” tupakalle sekä kykyä vastustaa sosiaalista painetta, esimerkiksi suostuttelua (Carson ym. 2011, Thomas ym. 2013). Nuorten tupakointiin liittyvä tutkimus tukee tätä, sillä minäpystyvyys (eli tässä yhteydessä nuorten luottamus kykyihinsä sanoa ”ei” tupakkatuotteille), kavereihin samaistuminen sekä kaveripiirin ja perheen normit määrittävät nuorten tupakointia (Peters ym. 2009).

Lupaavia tuloksia on myös saatu menetelmistä, jotka ovat keskittyneet vain tupakoimattomuuden tukemiseen, eivätkä esimerkiksi tupakoimattomuuden ohella päihteettömyyden tukemiseen. Sen sijaan tutkimusnäyttö on jokseenkin ristiriitaista menetelmien keston suhteen, sillä vaikka tupakoimattomuuden tukemisen pidemmästä kestosta saattaa olla hyötyä, esimerkiksi myöhempien tehostekertojen hyödystä ei ole näyttöä. Tutkimusten perusteella menetelmän pitkäkestoisuutta enemmän merkitystä on sillä, millä tavalla ja mistä lähtökohdista nuorten tupakoimattomuutta on tarkoitus tukea (Thomas ym. 2013).

Tutkimusnäytön perusteella hyvin suunniteltujen menetelmien käyttö nuorten tupakoimattomuuden tukemisessa on kannattavaa. Esimerkiksi Leãon ym. (2017) mukaan tupakoimattomuuden tukeminen on siihen käytettyjen resurssien arvoista ja säästää myöhempiä yhteiskunnallisia ja terveydenhuollon kustannuksia, joita koituu esimerkiksi tupakoinnin aiheuttavista sairauksista ja niiden hoidosta. Nuorten tupakoimattomuuden tukeminen on merkityksellistä myös inhimillisestä näkökulmasta, jos se auttaa edes joitain nuoria sanomaan ”ei” tupakkatuotteille ja siten ennaltaehkäisee tupakkatuotteiden käytöstä aiheutuvia terveyshuolia pidemmällä tähtäimellä.


Kirjoittajan tiedot:

Johanna Nyman
th/sh, TtM, tohtorikoulutettava
Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos
johanna.nyman(at)utu.fi

Lähteet:

Carson KV, Brinn MP, Labiszewski NA, Esterman AJ, Chang AB & Smith BJ. 2011. Community interventions for preventing smoking in young people. Cochrane Database of Systematic Reviews, Issue 7, CD001291.

Kouluterveyskysely 2019 ja 2021. Perusopetus 4. ja 5. luokka, 2019 ja 2021. [tietoaineisto] 

https://sampo.thl.fi/pivot/prod/fi/ktk/ktk4/summary_perustulokset2 / 9.12.2021.

Kouluterveyskysely 2019 ja 2021. Perustulokset, nuoret 2019 ja 2021. [tietoaineisto] https://sampo.thl.fi/pivot/prod/fi/ktk/ktk1/summary_perustulokset2 / 9.12.2021

Leão T, Kunst AE & Perelman J. 2017. Cost-effectiveness of tobacco control policies and programmes targeting adolescents: a systematic review. The European Journal of Public Health 28(1), 39–43.

Nyman J, Parisod H. 2021. Näkökulmia nuorten tupakoimattomuuden tukemiseen. Teoksessa: Eskolin SE, Inkeroinen S, Riuttaskorpi M & Virtanen H (Toim.). Terveyttä edistävä ohjaus. Turun yliopisto, Hoitotieteen laitoksen julkaisuja, Tutkimuksia ja raportteja, Sarja A84. Turku, Finland. 92-105.

Peters LWH, Wiefferink CH, Hoekstra F, Buijs GF, ten Dam GTM & Paulussen TGWM. 2009. A review of similarities between domain-specific determinants of four health behaviors among adolescents. Health Education Research 24(2), 198–223.

Thomas RE, McLellan J & Perera R. 2013. School-based programmes for preventing smoking. Cochrane Database of Systematic Reviews, Apr 2013(4), CD001293.

Thomas RE, Baker PRA, Thomas BC & Lorenzetti DL. 2015. Family-based programmes for preventing smoking by children and adolescents. Cochrane Database of Systematic Reviews, Feb 2015(2), CD004493.

Sateenkaari-ihmisten historia terveydenhuollossa- rikollisuuden ja sairauden leimasta kohti hyväksyntää ja normaaliutta

Lähde: Pixabay

Perehtyessäni sateenkaarinuorten kohtaamiseen kouluterveydenhuollossa olen tullut löytäneeksi historiallista näkökulmaa sateenkaari-ihmisten asemaan suomalaisessa terveydenhuollossa. Historian tarkasteleminen ei välttämättä ole kovin positiivinen kokemus, sillä sateenkaari-ihmiset ovat pitkään olleet näkymätön, stigmatisoitu ja syrjitty ihmisryhmä. Kehitystä on kuitenkin tapahtunut moninaisuutta hyväksyvämpään suuntaan. Toivon, että käsittelyssä oleva translain kokonaisuudistus veisi suomalaista terveydenhuoltoa yhdenvertaisempaan, ihmisten moninaisuutta tunnistavaan ja huomioivaan suuntaan. Kuvaan tässä blogitekstissä suomalaisen terveydenhuollon historiaa sateenkaari-ihmisten näkökulmasta 1900-luvulta tähän päivään.

Terveydenhuollon historiaa (kuin nykyhetkeäkin) tarkastellessa on tärkeää huomioida, että terveydenhuolto on yhteiskunnan ylläpitämä ja tuottama järjestelmä, johon vaikuttaa myös yhteiskunnassa vallitsevat arvot ja asenteet. Seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyvät normit näkyvät siis useilla yhteiskunnan tasoilla, ja jos yhteiskunnassa ei hyväksytä hetero- ja sukupuolinormatiivisuutta rikkovia identiteettejä, ei sitä luultavasti tapahdu terveydenhuollossakaan.

1900-luvun alusta 1970-luvun loppuun seksuaalisen suuntautumisen muodoista vain heteroseksuaalisuus oli hyväksyttävää. Homoseksuaalisuus luokiteltiin sairaudeksi muun muassa Amerikan psykologien yhdistyksen (APA) mukaan, ja Suomessa homoseksuaalisuus määriteltiin rikokseksi aina vuoteen 1971 saakka. Näin ollen moni sateenkaari-ihminen tuskin toi omaa seksuaalista suuntautumista esiin terveydenhuollossa. Sukupuolen moninaisuuden määritteleminen normaaliksi osaksi ihmisen identiteettiä terveydenhuollossa on ollut hitaampi kehitysprosessi kuin seksuaalisen suuntautumisen moninaisuuden, ja käsittelen sitä omana osionaan myöhemmin tässä tekstissä.

1980-luvulle siirryttäessä sateenkaari-ihmisiä ja terveydenhuoltoa kohtasi globaali kriisi, kun ensimmäiset AIDS-tartunnat löydettiin vuonna 1981. AIDSin globaalit vaikutukset olivat merkittäviä, sillä Maailman terveysjärjestö WHO julisti vuonna 1999 AIDSin 4. merkittävämmäksi kuolinsyyksi maailmassa ja virukseen kuolleiden määrä oli arviolta 14 miljoonaa. AIDS vaikutti myös merkittävästi homoseksuaalien miesten ja transnaisten stigmaan sairaina, tautia levittävinä yhteiskunnan alempiarvoisina jäseninä. Vuonna 1981 Suomen Lääkintöhallitus kuitenkin poisti homoseksuaalisuuden virallisen tautiluokituksen. Homoseksuaalisuutta ei voitu virallisesti enää määritellä sairaudeksi, mutta AIDS-kriisin vuoksi homoseksuaalisuuteen liittyvät asenteet pysyivät negatiivisina.

1990-luvulla AIDS-kriisin vaikutukset olivat vielä ilmeisiä, mutta sen lisäksi seksuaalisen suuntautumisen moninaisuus ei ollut enää niin tuntematon ja salattu asia. Sateenkaari-ihmisten terveyttä alettiin tutkia enemmän terveyserojen ja kohdatuksi tulemisen näkökulmista. Toisaalta Suomen lainsäädäntö sisälsi vuoteen 2000 saakka kehotuskiellon, jonka mukaan ”julkinen kehottaminen haureuteen samaa sukupuolta olevan kanssa” oli kiellettyä. Tämä koski esimerkiksi kirjallisuutta ja mediaa, jossa homoseksuaalisuutta ei saanut käsitellä positiivisella tavalla. Käytännössä kehotuskielto viesti yhteiskunnallista asennetta siitä, että homoseksuaalisuus ei ollut rikos tai sairaus, mutta sitä ei saanut tuoda esiin. Tällä asenteella oli varmasti vaikutuksensa terveydenhuoltoon ja seksuaalisen suuntautumisen käsittely ei ollut systemaattista seksuaaliterveyden käytännöissä.

2000-lukua voidaan luonnehtia suomalaisen terveydenhuollon murrosvaiheena sateenkaari-ihmisten oikeuksien näkökulmasta. Vuoteen 2010 mennessä sateenkaari-ihmisten oikeuksia turvaamaan oli hyväksytty rekisteröity parisuhdelaki (2002), sukupuolen korjauksia määrittelevä translaki (2003), seksuaaliseen suuntautumiseen ja sukupuoleen perustuvan syrjinnän ehkäisevä yhdenvertaisuuslaki (2004) ja hedelmöityshoitolaki (2007). Lainsäädännöstä huolimatta terveydenhuollon kaikki ongelmat eivät poistuneet. Esimerkiksi translain mukaan sukupuoltaan korjaavan henkilön täytyi olla lääketieteellisesti steriili, jotta hänen korjattu sukupuoli voidaan juridisesti vahvistaa, ja naisparien tiedetään jääneen pitkään ilman lain takaamia hedelmöityshoitoja yliopistosairaaloissa. 2010-luku on sisältänyt useita muutoksia moninaisuuden normalisoinnin kannalta. Nykyisin Suomessa samaa sukupuolta olevat pariskunnat voivat avioitua, naisparit voivat hakea perheen sisäistä adoptiota jo ennen lapsen syntymää, THL on poistanut transvestisuuden sairausluokituksesta, ja tuore kansainvälinen tautiluokitus ICD-11 ei määrittele transsukupuolisuutta enää mielenterveydenhäiriöksi. Voisi siis sanoa, että sateenkaari-ihmisten asema terveydenhuollossa on parantunut monelta osin.

Haluan vielä lyhyesti käsitellä sitä, miten sukupuolivähemmistöjen asema on suomalaisessa terveydenhuollossa kehittynyt ja millainen tilanne on tällä hetkellä. Transsukupuolisuutta on pidetty länsimaalaisessa terveydenhuollossa pitkään identiteetin häiriönä, eikä sukupuolenkorjaushoitoja ole aina ollut saatavilla. Transsukupuolisuuteen liittyvät asenteet ovat myös olleet pitkään hyväksymättömiä yhteiskunnassa ja transsukupuoliset kokevat yhä syrjintää, häirintää ja väkivallan uhkaa Suomessa. Suomalainen terveydenhuolto on viime vuosina alkanut tunnistaa sukupuolen moninaisuuden osaksi ihmisyyttä ja nykyisen translain ongelmakohdat ovat monen tiedossa, kuten lisääntymiskyvyttömyyden edellyttäminen. Translain kokonaisuudistus etenee eduskunnassa, mutta lakiuudistus ei ota huomioon alaikäisten sukupuoliristiriidan hoitoa ja hoitoprosessin määrittelyä. Näin ollen monen transnuoren hoito on yhä yksittäisen terveysalan ammattilaisen käsissä, eikä hoitokäytäntöjen yhtenäisyyttä voida taata. Sukupuolen korjaus on yhä monimutkainen ja pitkäkestoinen prosessi, jota hoitavat vain kaksi klinikkaa koko Suomessa. Lisäksi muunsukupuolisten ihmisten sukupuolen korjaus ja hoitokäytännöt ovat hyvin vaihtelevia ja ymmärrys muunsukupuolisuudesta on vielä keskeneräistä.

Haluan painottaa, että suomalainen yhteiskunta ja terveydenhuolto ovat kehittyneet sateenkaari-ihmisten näkökulmasta hyvään suuntaan. Suomessa moni asia on myös paremmin kuin esimerkiksi Itä-Euroopan maissa, joissa ajetaan tällä hetkellä paljon sateenkaari-ihmisten oikeuksia rajoittavia toimia. On kuitenkin vielä matkaa siihen, että jokainen suomalainen sateenkaari-ihminen voi kokea tulevansa kohdatuksi omana itsenään terveydenhuollossa, ja terveydenhuollon ammattilaiset tarvitsevat koulutusta aiheista, jotka ovat keskeisiä sateenkaari-ihmisten terveydelle ja hyvinvoinnille.

Kirjoittajan tiedot

Minna Laiti
TtM, tohtorikoulutettava
mianlai (at) utu.fi
Twitter: @LaitiMinna

Lähteet

Avert (Global information and education on HIV and AIDS) 2019. History of AIDS and overview. https://www.avert.org/professionals/history-hiv-aids/overview

Lehtonen, J. 2021. Tahmeasti paraneva sairausluokitus. Sateenkaarihistorian ystävät 26.06.2021. https://sateenkaarihistoria.fi/tahmeasti-paraneva-tautiluokitus/

Oikeusministeriö 2019. Äitiyslaki voimaan huhtikuun alusta. Tiedote 07.02.2019. https://oikeusministerio.fi/-/aitiyslaki-voimaan-huhtikuun-alusta

Pihlava, M. 2018. WHO julkaisi ICD-11-tautiluokituksen. Lääkärilehti 19.06.2018. https://www.laakarilehti.fi/ajassa/ajankohtaista/who-julkaisi-icd-11-tautiluokituksen/

Seta ry. 2019. Sateenkaarihistoria Suomessa. https://seta.fi/ihmisoikeudet/sateenkaarihistoria-suomessa/

Sosiaali- ja terveysministeriö 2021. Translaki. Hallituksen esitys translain uudistamisesta. STM009:00/2021 Säädösvalmistelu. https://stm.fi/hanke?tunnus=STM009:00/2021

Hoitotyön lähijohtajien vastuut ja tilannetietoisuus sairaalaympäristössä

Sairaalan päivittäisestä toiminnasta vastaavien hoitotyön lähijohtajien vastuut ja tehtävät ovat moninaisia. He organisoivat terveydenhuollon suurimman ammattiryhmän työtä ja varmistavat, että voimavarat jaetaan tasaisesti, jotta jokainen potilas saa tarvitsemaansa hoitoa samalla kuin henkilöstön työkuorma on kestävällä pohjalla ja hoitotyön laatu on korkeatasoista. Tähän asti lähijohtajien työtä ja siihen yhteydessä olevia tekijöitä on kuitenkin tutkittu kohtalaisen vähän, vaikka heidän toiminta on suoraan yhteydessä niin henkilöstö- kuin potilastuloksiin.

Hankkeessamme kerättiin aineistoa kahdessa sairaanhoitopiirissä kyselyn avulla hoitotyön päivittäisen toiminnan johtamisesta vastaavilta hoitotyön ammattilaisilta (n=349). Kyselyyn vastanneet toimivat osastonhoitajina, apulaisosastonhoitajina ja vuorovastaavina erilaisissa toimintaympäristöissä sairaalassa. Heidän työssä korostuivat henkilöstöön liittyvät päätökset (koskien sijoittelua, osaamista ja määrää) sekä potilaiden hoitoon liittyvä koordinointi ja hoitoyön laadun valvonta.

Hyvä toiminnan johtaminen perustuu tilannetietoisuuteen, jolloin johtaja tietää, mitä ympärillä kyseisellä hetkellä tapahtuu, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan, sekä mitä toimintavalmiuksia on. Siksi tilannetietoisuus edellyttää ajantasaista ja virheetöntä tietoa. Tilannetietoisuus sairaalan päivittäisen toiminnan johtamisessa on merkittävää koska tilannetietoisuuden menettäminen heikentää hoidon laatua ja toiminnan tuloksia (Green ym. 2017). 

Selvitimme hankkeessamme aiemmin kehittämämme mittarin avulla päivittäisen toiminnan johtamisesta vastaavien hoitoyön ammattilaisten kokemaa tilannetietoisuutta. Mittari koostuu yhteensä 16 väittämästä. Nämä kattavat potilaiden hoidon vaativuuteen, henkilöstötilanteen ja materiaaliresurssit. Kyselyn tulosten perusteella vastaajat arvioivat tilannetietoisuutensa keskimäärin hyväksi (80 %). Paras tilannetietoisuuteen liittyvä osa-alue liittyi henkilöstöön, kun taas potilaiden hoidon tarpeisiin liittyvä tilannetietoisuus jäi vastaajilla heikommaksi.

Sairaalan päivittäisen toiminnan johtamisen tiedon hallintaan on olemassa hyvin rajallisesti hoitotyön lähijohtajille räätälöityjä intuitiivisia ratkaisuja. Lisäksi lähijohtajat ovat raportoineet, etteivät olemassa olevat ratkaisut tue heidän työtään riittävästi (Peltonen ym. 2018). Vastaavasti, tiedonhallinnan ratkaisuihin ja niiden vaikuttavuuteen liittyvää tutkimusta on vielä hyvin vähän ja tietojärjestelmien vaikuttavuuden näyttäminen muun muassa toiminnan johtamiseen, sekä henkilöstö- ja potilastuloksiin on hyvin haasteellista (Kahsay ym. 2021). Nämä asiat huomioiden, lähijohtajat pystyvät kompensoimaan tiedon hallinnan ratkaisujen puutteita tiettyyn pisteeseen asti. Mutta matkaa on silti ideaalitilanteeseen, jossa lähijohtajalla on 100% tilannetietoisuus. Siksi tarvitsemme vahvempaa panostusta päivittäisen toiminnan johtamisesta vastaavien lähijohtajien tiedon hallinnan kehittämiseksi.

Hankkeen tulokset vahvistavat ymmärrystä hoitotyön päivittäisen toiminnan johtamisesta ja siihen liittyvästä tilannetietoisuudesta. Hanketta tuki Sairaanhoitajien koulutussäätiö.

Kirjoittajan tiedot:

Laura-Maria Peltonen

TtT, dosentti
Hoitotieteen laitos

Turun yliopisto
laura-maria.peltonen(at)utu.fi

Lähteet

Green B, Parry D, Oeppen RS, Plint S, Dale T, Brennan PA. (2017). Situational awareness - what it means for clinicians, its recognition and importance in patient safety. Oral Dis. Sep;23(6):721-725. doi: 10.1111/odi.12547.

Kahsay, D. T., Salanterä, S., Engblom, J., Häikiö, M., & Peltonen, L.-M. (2021). Impact of a digital care logistics system on care duration, consumer satisfaction and shift leaders’ workload in emergency departments. Finnish Journal of EHealth and EWelfare, 13(4), 403–424. https://doi.org/10.23996/fjhw.109942

Peltonen LM, Junttila K, Salanterä S. (2018). Nursing Leaders' Satisfaction with Information Systems in the Day-to-Day Operations Management in Hospital Units. Stud Health Technol Inform. 250:203-207. 

 

Hyvinvointia itsemyötätunnosta

 

Hyvinvointi koostuu useasta osa-alueesta ja teemme päivittäin lukuisia eri päätöksiä hyvinvointiin liittyen. Ehkä valitsemme portaat hissin sijasta, täytämme lounaalla lautasen ravitsevalla ruoalla, vietämme aikaa ystävän kanssa tai varmistamme saavamme riittävästi unta. Harvemmin tulee kuitenkaan ajatelleeksi, että myös sillä on väliä, miten suhtaudumme itseemme - miten itsemyötätuntoisia olemme. 

Kiire tuntuu yllättävän aina, vaikka kuinka yrittäisi panostaa ajanhallintaan. Harmillisen usein kuitenkin juuri ne asiat, joista monet kiireen keskellä tinkivät, ovat asioita, jotka tukisivat ja edistäisivät hyvinvointia. Työpäivän keskellä voi tuntua helpolta nipistää lisää aikaa tauoista, kun etäkokousten keskellä ei tarvitse siirtyä paikasta toiseen. Myös lounastauko on helppo jättää väliin töiden ja tehtävien kasaantuessa. Työpäivän jälkeen sohva tuntuukin kutsuvammalta kuin ulkoilu syyssäässä, ja pikaruoka ja herkut ovat houkuttelevampi vaihtoehto kuin ravitseva ja terveellinen kotiruoka. Valinnat, joita päivittäin teemme hyvinvointimme eteen, kertaantuvat ja yhden hyvinvoinnin palikan horjuessa, vaikutukset heijastuvat myös muihin hyvinvoinnin osa-alueisiin. 

Suurin osa meistä tietää, miten elämäntavoilla voi vaikuttaa hyvinvoinnin ylläpitämiseen ja edistämiseen. Kun ajanhallinnan haasteiden tai jaksamisen puutteen vuoksi ei pystykään toimimaan omien arvojen mukaisesti, tilanne voi aiheuttaa ristiriidan, joka lisää ahdistusta. Sen sijaan, että tilanteeseen suhtautuisi lempeästi ja ymmärtävästi, on helppo sortua itsensä syyllistämiseen ja moittimiseen. Jo maalaisjärkikin sanoo, että näin ei kannattaisi toimia, mutta viime vuosikymmenen aikana myös tutkimustieto itsemyötätunnosta ja sen yhteydestä hyvinvointiin on lisääntynyt. 

Itsemyötätunnolla (engl. self-compassion) tarkoitetaan yksilön kykyä suhtautua itseen ystävällisesti, lempeästi ja armollisesti, erityisesti silloin, kun on vaikeaa ja kohtaamme vastoinkäymisiä tai epäonnistumisia. Hyväksyvä tietoinen läsnäolo (engl. mindfulness) eli kyky havainnoida itseään tietoisesti ja hyväksyä kaikki ajatukset ja tunteet sellaisenaan, on keskeistä. Sen sijaan, että epäonnistuessamme tuomitsemme tai arvostelemme itseämme, osaammekin suhtautua vastoinkäymisiin rakentavasti. 

Itsemyötätunnon on todettu lisäävän onnellisuutta, optimistisuutta, innostusta ja luovuutta ja itsemyötätunto on yhteydessä myös autonomian ja pystyvyyden tunteisiin. Itsemyötätunnolla ja mielenterveydellä on yhteys. Itsemyötätunto voi vähentää masennusta, ahdistusta ja epäonnistumisen pelkoja sekä lievittää stressiä. Se vahvistaa tunneälyä, joka voi edesauttaa sosiaalisten suhteiden ylläpitämistä. 

Vaikka itsemyötätunto voi tuntua haasteelliselta, se on onneksi taito, jota voi harjoitella. Kannattaa pysähtyä kuuntelemaan, kuinka itselleen puhuu, etenkin epäonnistumisen hetkellä. Puhutko itsellesi samalla tavalla kuin puhuisit ystävällesi vastaavassa tilanteessa? Usein osaamme suhtautua ystävän epäonnistumisiin ymmärtäväisesti ja kärsivällisesti, mutta omalla kohdallamme tämä on vaikeaa. 

Voisiko seuraava hyvinvointiin liittyvä päätöksesi ollakin se, että suhtaudut itseesi myötätuntoisemmin? Kuten todettu, hyvinvoinnin eri osa-alueet ovat yhteydessä toisiinsa, niin hyvässä kuin pahassa. Kuka tietää mihin kaikkialle itsemyötätuntoinen suhtautuminen voi sinut vielä viedä. Jos itsemyötätunnolla voi lisätä onnellisuutta, optimistisuutta, innostuneisuutta ja luovuutta, kuulostaa se panostamisen arvoiselta hyvinvointiteolta.

Kirjoittajan tiedot:

Iina Ryhtä
fysioterapeutti, TtM, väitöskirjatutkija
Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos
iikrry(at)utu.fi

Lähteet:

Barnard, L. K., & Curry, J. F. (2011) Self-compassion: Conceptualizations, correlates, & interventions. Review Of General Psychology, 15(4), 289–303. doi:10.1037/a0025754

Hagerman LA., Manankil-Rankin L. & Schwind JK. (2020) Self-compassion in undergraduate nursing: an integrative review. Int J Nurs Educ Scholarsh. 2020 Nov 5;17(1):/j/ijnes.2020.17.issue-1/ijnes-2020-0021/ijnes-2020-0021.xml. doi: 10.1515/ijnes-2020-0021. PMID: 33151177.

Magnus, C., Kowalski, K., & McHugh, T. (2010) The role of self-compassion in women's self-determined motives to exercise and exercise-related outcomes. Self and Identity, 9, 363–382. doi:10.1080/15298860903135073

Marsh IC., Chan SWY. & MacBeth A. (2018) Self-compassion and Psychological Distress in Adolescents-a Meta-analysis. Mindfulness (N Y). 2018;9(4):1011-1027. doi: 10.1007/s12671-017-0850-7.

Neff, K. D. (2009) The role of self-compassion in development: A healthier way to relate to oneself. Human Development 52(4), 211–214. doi:10.1159/000215071

Nyyti ry. Itsemyötätunto on ystävällisyyttä itseä kohtaan. (2021) Saatavilla: https://www.nyyti.fi/itsemyotatunto/ Viitattu 16.11.2021

YTHS. Itsemyötätunto. (2021) Saatavilla: https://www.yths.fi/terveystieto/mielenterveys/itsemyotatunto/  Viitattu 16.11.2021

Zessin U., Dickhäuser O. & Garbade S. (2015) The Relationship Between Self-Compassion and Well-Being: A Meta-Analysis. Appl Psychol Health Well Being. 2015 Nov;7(3):340-64. doi: 10.1111/aphw.12051