Yhteiskehittäminen (co-creation) edistää osallistujien aktiivista roolia ja kumppanuutta hoitotyön tutkimuksessa

Hoitotyötä voidaan tarkastella todellisuutena, joka koskettaa ja jossa osallisina ovat moninaiset ihmisryhmät. Näitä ihmisryhmiä voivat olla potilaat, heidän perheensä, yhteisöt, hoitotyön ammattilaiset, hoitotyön johtajat ja sote-alan päättäjät. Hoitotyön tutkimus voidaan toteuttaa aktiivisena yhteistyönä, jolloin tutkija mahdollistaa tutkimusongelmaan liittyvän ratkaisun yhteiskehittämisen (engl. co-creation) eri osallistujaryhmien välillä. Yhteiskehittämisen kautta tutkija kuulee eri osallistujaryhmien näkemyksiä tutkittavasta aiheesta, osallistujat pääsevät itse aktiivisempaan rooliin tutkimuksessa, ja tuloksena voi syntyä esimerkiksi uudenlaisia hoitotyön interventioita.

Lähde: Pixabay.

Yhteiskehittämisellä on pitkä historia talouden, markkinoinnin ja tuotekehityksen tutkimuksessa. Tällöin yhteiskehittämisen tavoitteena on luoda tuotteita ja palveluja, jotka vastaavat kuluttajien tarpeisiin, ovat houkuttelevia ja näin myös niiden kehityskaari on alusta lähtien asiakaslähtöistä. Yhteiskehittämiselle tyypillisiä vaiheita ovat tutkimuksen tarkoituksen/tutkimusongelman määrittely, osallistujaryhmien valinta, tasavertaisen osallisuuden mahdollistaminen, yhteiskehittämisen menetelmien valinta (esimerkiksi asiantuntijaryhmäraati tai workshop-työskentely), arviointi ja raportointi.

Yhteiskehittämisen menetelmä on käyttökelpoinen myös hoitotyössä, jossa kehitys on ollut entistä enemmän yksilölähtöisen terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseen suuntaavaa. Esimerkiksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitos hyödynsi yhteiskehittämistä Sosiaalisen kuntoutuksen valtakunnallisessa kehittämishankkeessa (SOSKU) seuraavanlaisesti: sosiaali- ja terveyspalveluiden ammattilaiset ja asiakkaat ideoivat, loivat, kehittivät ja testasivat yhdessä sosiaalisen kuntoutuksen toimintamalleja. Hankkeen tuloksena syntyi uusia, asiakaslähtöisiä sosiaalisen kuntoutuksen toimintamalleja sekä hyviä käytäntöjä. Kehittämishanke tuki myös uuden lainsäädännön toimeenpanoa sekä käynnissä olevaa lainsäädäntötyötä.

Itse voisin kuvitella hyödyntäväni yhteiskehittämisen menetelmää omassa tutkimuksessani. Tarkastelen väitöskirjassani moniulotteista ilmiötä, joka koskettaa sekä sateenkaarinuoria että kouluterveydenhoitajia. Koska seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuus on yhä vähäisesti tutkittu ja ymmärretty ilmiö nuorten hoitotyössä, on merkityksellistä antaa sateenkaarinuorille mahdollisuus olla luomassa kouluterveydenhoitoa, joka huomioi seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuuden. Nuorten osallisuuden edistäminen heitä koskevissa asioissa on myös tärkeää heidän oikeuksiensa kannalta. Kouluterveydenhoitajat ovat keskeisessä asemassa nuorten terveyden ja hyvinvoinnin edistämisessä, jolloin kouluterveydenhoitajien panos kouluterveydenhoidon kehittämisessä on merkittävä. Yhteiskehittämisen kautta voidaan myös tukea sateenkaarinuorten ja kouluterveydenhoitajien välistä vuorovaikutusta, edistää heidän välistä kumppanuutta ja purkaa hoitotyön hierarkiaa, jossa nuoret voivat kokea olevansa alisteisessa valtasuhteessa hoitotyöntekijöihin nähden.

Hoitotyö on moniulotteinen, muuttuva, ja jopa kompleksinen todellisuus, jota tulisi tarkastella erilaisten ryhmien osallisuutta edistäen. Osallistamalla hoitotyön ammattilaiset ja potilaat mukaan tutkimukseen ja kehittämistyöhön voidaan luoda syvällisempää ymmärrystä siitä, mitä terveyden ja hyvinvoinnin tukeminen on nyt ja tulevaisuudessa. Yhteiskehittämisellä voidaan lisätä erilaisten ryhmien osallisuuden kokemusta ja vaikutusmahdollisuuksia palveluiden kehittämisessä. Ja sitähän me hoitotieteessä tavoittelemmekin, sote-palveluita jotka tukevat jokaisen yksilöllistä terveyttä ja hyvinvointia niin, että hoitotyön ammattilaiset voivat toteuttaa työtään parhaalla mahdollisella tavalla.

Kirjoittajan tiedot

Minna Laiti
TtM, tohtorikoulutettava
Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos
mianlai@utu.fi

Twitter: @LaitiMinna

Lähteet

Leask, C.F., Sandlund, M., Skelton, D.A. et al (2019). Framework, principles and recommendations for utilising participatory methodologies in the co-creation and evaluation of public health interventions. Research Involvement and Engagement 5(2), 1-16.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL (2018). Yhteiskehittäminen. https://thl.fi/fi/tutkimus-ja-kehittaminen/tutkimukset-ja-hankkeet/sosku/sosiaalisen-kuntoutuksen-opas/yhteiskehittaminen Viitattu 15.06.2021

THL (2018). SOSKU kehittää sosiaalista kuntoutusta. https://thl.fi/fi/tutkimus-ja-kehittaminen/tutkimukset-ja-hankkeet/sosku Viitattu 15.06.2021

Turun yliopisto (2016). Yhteiskehittäminen: kaikki siitä puhuu, mutta mitä se on ja miten siinä onnistua? Uutinen 04.04.2016. https://www.utu.fi/fi/ajankohtaista/uutinen/yhteiskehittaminen-kaikki-siita-puhuu-mutta-mita-se-on-ja-miten-siina Viitattu 15.06.2021

Tutkimuksen sietämätön hitaus

Uutta tietoa ympäri maailman vyöryy jatkuvana tulvana saatavillemme vuorokauden ajasta riippumatta. Uunituoreet uutiset ovat käytettävissämme älylaitteillamme lähestulkoon missä tahansa. Älylaitteiden teknologia kehittyy lähes yhtä hengästyttävällä tahdilla; nyt omistamaasi älypuhelinmallia ei ehkä enää ole edes saatavilla tai ainakin siitä löytyy jo vähintään seuraava, kehittyneempi versio. Miten tässä jatkuvassa uusien innovaatioiden ja päivitysten virrassa sinnittelee terveystieteiden tutkija, joka yrittää tuottaa luotettavaa tutkimukseen perustuvaa tietoa?

Tutkimusprosessi on joskus tuskastuttavan hidas. Tutkimuskysymykset eivät lopu eikä jatkuva kehitys vähennä tutkimuksen tarvetta; päinvastoin, meillä on yhä enemmän mahdollisuuksia monitieteiselle ja kansainväliselle yhteistyölle.  Mielekkään tutkimuskysymyksen löytämisestä käynnistyy kuitenkin prosessi, jolla ei voi kilpailla nopean tiedonsiirron markkinoilla. Tutkimussuunnitelman kirjoittaminen, rahoituksen, eettisen toimikunnan lausunnon ja tutkimuslupien hakeminen on viikkojen, ellei kuukausien projekti. Valmistelut tutkimuksen aineistonkeruun käynnistämiseksi vaativat nekin omat toimenpiteensä. On lähetettävä sähköpostia, jätettävä soittopyyntöjä, järjestettävä tapaamisia, neuvoteltava ja tehtävä kompromisseja. Tutkijan toiveet ja käytettävissä olevat resurssit eivät aina kohtaa. Silloinkin on tehtävä valinta: käytetäänkö aikaa lisäresurssien etsimiseksi vai muokataanko suunnitelmaa käytettävien voimavarojen mukaiseksi? Huolellisesta valmistelusta huolimatta aineistoa kerätessä tulee vastaan yllätyksiä, jotakin, mitä ei voinut edes kuvitella etukäteen.

Eräänä onnellisena päivänä tutkijalla on aineisto tallennettuna, sitten analysoituna ja viimein raportti kirjoitettuna. Siitä alkaa kuitenkin vielä viimeinen taisto tutkimustulosten julkaisemiseksi. Tiedelehtien maailma on armoton, tarjontaa on niin paljon, että vain parhaat hyväksytään. Käsikirjoitusten hylkäykset tai tekstin mittavat muutospyynnöt viivästyttävät tulosten julkaisua taas jopa kuukausilla.

Toisinaan tutkijaa siis saattaa turhauttaa - ehkä syystäkin. Teknologiaan liittyen tutkimuksen hitaus entisestään korostuu. Tutkimusryhmämme mielenkiinnon kohteena ovat olleet aktiivisuutta ja unta mittaavat rannekkeet. Julkaisuprosessin ollessa vielä kesken kaikki kuvaamamme rannekemallit ovat jo päivittyneet uusiin ja yksi valmistaja on kokonaan poistunut markkinoilta. Perinteinen tutkimusprosessi ei ajan suhteen juuri jousta, mutta sen vastapainoksi julkaistut tutkimukset ovat tarkan seulan läpi selvinnyttä, luotettavaa näyttöä.

Kirjoittajan tiedot:

Hannakaisa Niela-Vilén

kätilö, TtT, erikoistutkija

Turun yliopisto, hoitotieteen laitos

s-posti: hmniel(at)utu.fi

ResearchGate: https://www.researchgate.net/profile/Hannakaisa_Niela-Vilen

NCS-AMMATTIPÄTEVYYSMITTARI – KAKSI VUOSIKYMMENTÄ KEHITTÄMISTYÖTÄ JA EMPIIRISTÄ TUTKIMUSTA

Maailmassa on kehitetty lukuisia mittareita hoitotieteelliseen tutkimukseen. Kun aineiston keruuta varten tarvitaan mittari, on syytä aloittaa tutustumalla jo olemassa oleviin mittareihin. Mittarin valinnan tulee perustua parhaaseen mahdolliseen saatavilla olevaan tietoon.

Mittaria etsiessä voi esittää seuraavia kysymyksiä:

• Missä mittari on kehitetty, sopiiko se kulttuuriimme, onko sitä aikaisemmin käytetty hoitotieteellisessä tutkimuksessa, onko se käännetty suomen kielelle?
• Onko mittarista saatavilla psykometristä luotettavuustietoa, eli millainen on ollut mittarin validiteetti, reliabiliteetti, käytettävyys ja muutosherkkyys erilaisilla aineistoilla?
• Onko mittari yleinen (geneerinen) vai onko se esimerkiksi tarkoitettu johonkin spesifiin toimintaympäristöön (esim. teho-osasto, sairaala) tai tietylle ammattiryhmälle (esim. sairaanhoitajat, kätilöt, terveydenhoitajat)?
•  Onko mittaria helppo käyttää? Onko sen tuloksia helppo tulkita?
• Miten tutkija saa mittarin käyttöönsä eli kenellä on siihen tekijänoikeus ja miten lupa hankitaan? On oltava erityisen tarkka siitä, että mittarin laatijan oikeudet säilyvät tutkimuksen eri vaiheissa. Mittari saattaa olla myös maksullinen.

Dosentti Riitta Meretoja kehitti Turun yliopiston hoitotieteen laitoksella toteutetussa väitöskirjatutkimuksessaan sairaanhoitajien ammattipätevyysmittarin, Nurse Competence Scalen (NCS, Meretoja 2003). Syyskuussa 2016 siitä julkaistiin systemaattinen ja psykometrinen katsaus, johon koottiin tieto NCS -mittarin kehittämisestä, psykometrisistä ominaisuuksista ja käytöstä kahden vuosikymmenen ajalta. Katsauksessa analysoitiin 43 englannin- tai suomenkielistä tieteellistä vertaisarvioitua julkaisua ja väitöskirjaa. (Flinkman ym. 2016.)

NCS-mittari on tarkoitettu työelämässä toimivien sairaanhoitajien ammattipätevyyden eli kompetenssin arviointiin erilaisissa toimintaympäristöissä. Mittari sisältää 73 kysymystä, jotka ryhmitellään seitsemään teoreettiseen kategoriaan: auttaminen, opettaminen-ohjaaminen, tarkkailutehtävä, tilanteiden hallinta, hoitotoimien hallinta, laadunvarmistus ja työrooli. Ammattipätevyyden laatua arvioidaan VAS-asteikolla (0-100). Se, miten usein kompetenssia käytetään kliinisessä työssä, arvioidaan neliportaisella asteikolla.

NCS-mittarin kehittäminen alkoi kirjallisuuskatsauksella, jossa tarkasteltiin kompetenssimittareita. Tällöin huomattiin, että olemassa olevien mittareiden käsitteistö ei ollut selkeä, useimmat mittarit olivat vasta kehitysvaiheessa ja niiden psykometrisistä ominaisuuksista ei ollut riittävästi tietoa. Edellinen vastaavanlainen geneerinen mittari oli kehitetty 25 vuotta aiemmin. Näiden tietojen perusteella päätettiin kehittää uusi geneerinen kompetenssimittari.

Mittarin kysymykset kehitettiin ammattipätevyyttä kuvaavien indikaattoreiden perusteella yliopistosairaalaympäristössä. Mittari reliabiliteetti ja validiteetti testattiin huolellisesti useassa vaiheessa eri toimintaympäristöissä työskentelevillä sairaanhoitajilla ja heidän esimiehillään. (Meretoja ym. 2004.)

NCS-mittari on nykyisin Suomessa ja maailmalla eniten käytetty sairaanhoitajien ammattipätevyysmittari. Sillä on tehty jo yli 11 000 kompetenssimittausta. Mittari on osoittautunut käyttökelpoiseksi itse- ja esimiesarviointiin erilaisissa toimintaympäristöissä ja erilaisilla sairaanhoitaja-aineistoilla, myös opiskelijoilla. Optimaalisen ammattipätevyystason määrittelymalli on kehitetty osaamisen johtamisen tueksi (Meretoja ja Koponen 2012). Mittari on käännetty 20 kielelle ja sitä on käytetty yli 30 maassa. NCS-mittaria on käytetty eniten sairaalaympäristössä toimivien sairaanhoitajien ammattipätevyyden arviointiin sekä ammattipätevyyteen yhteydessä olevien tekijöiden tunnistamiseen.

Mittarin kehittäminen on pitkä projekti, joka sisältää useita eri vaiheita. Mittari ei tule koskaan täysin valmiiksi, vaan sen psykometriset ominaisuudet on testattava aina, kun mittaria käytetään uusilla aineistoilla. Mittarin kielenkäännöksiin on kiinnitettävä huomiota; käännöstyö on tehtävä huolellisesti kaksoiskäännösmenetelmällä. Puutteellinen käännöksen laatu voi vaarantaa mittarin psykometriset ominaisuudet.  

Mittarien käytön etiikkaan on kiinnitettävä erityistä huomiota (Leino-Kilpi ym. 2013): mittaria tai sen osia ei voi kopioida ja käyttää, modifioida tai julkaista ilman tekijän lupaa. Lupakäytännöt vaihtelevat, mutta aina on turvallista olla yhteydessä mittarin alkuperäiseen kehittäjään.

Suomessa hoitotieteellinen tutkimustyö on huomattavan aktiivista. Kun tutkimus perustuu mitattaviin ilmiöihin, tarvitaan luotettavia mittareita. Mittarit elävät kuitenkin ajassa ja ne muokkautuvat käytön myötä.

Kirjoittajien tiedot:

Riitta Meretoja

Erikoissairaanhoitaja, TtT, dosentti

Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri, Tutkimusjohto, kehittämispäällikkö

Turun yliopisto, hoitotieteen laitos

riitta.meretoja@hus.fi

Mervi Flinkman
Sairaanhoitaja, TtT, post doc -tutkija
Turun yliopisto, hoitotieteen laitos
mervi.flinkman@utu.fi

Helena Leino-Kilpi

THT, ESH, professori,

Turun yliopisto, hoitotieteen laitos, laitoksen johtaja ja

sivutoiminen ylihoitaja,

Varsinais-Suomen sairaanhoitopiiri​/TYKS

helena.leino-kilpi@utu.fi

Lähteet:

Meretoja R. (2003) Nurse Competence Scale. Doctoral Thesis. University of Turku, D 578.

Flinkman M, Leino-Kilpi H, Numminen O, Jeon Y, Kuokkanen L. & Meretoja R. (2016) Nurse Competence Scale: a systematic and psychometric review. Journal of Advanced Nursing. DOI: 10.1111/jan.13183. Kokoteksti saatavilla: http://onlinelibrary.wiley.com/doi/10.1111/jan.13183/epdf

Meretoja, R., Isoaho, H. & Leino-Kilpi, H. (2004) Nurse competence scale: development and psychometric testing. Journal of Advanced Nursing 47(2), 124-133.

Meretoja R. & Koponen L. (2012) A systematic model to compare actual and optimal competencies in clinical settings. Journal of Advanced Nursing 68, 414-422.

Leino-Kilpi H, Kulju K, Gröndahl W. & Ryödi E. (2013) Mittareiden eettinen käyttö tutkimuksessa. Teoksessa: Gröndahl W & Leino-Kilpi H Potilaslähtöinen hoidon laatu- näkökulmia arviointiin. Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos, Julkaisuja A67, sivut 113–126.

Ei vain ne tulokset

Kun tutkimuksista julkaistaan tietoa, keskitytään useimmiten tuloksiin. Sehän se yleisöä yleensä kiinnostaa ja tärkeää tietysti onkin. Tutkijayleisöä joskus menetelmätkin kiinnostavat, ja on syytäkin kiinnostaa, koska vain sellaisia tuloksia voidaan saada, millaisia kyseiset menetelmät mahdollistavat (ja silloinkin riippuen siitä, miten niitä menetelmiä on käytetty ja tulkittu).

Hyvin harvoin kuitenkaan näkee julkaisua tai kuulee esitystä, jossa keskityttäisiin itse tutkimusprosessiin eli siihen, mitä erilaisia vaiheita siinä on ollut ja miten niitä mainittuja menetelmiä on käytetty ja miten se on vaikuttanut tutkijaan. Varsinkin kvalitatiivisessa tutkimuksessa tästä olisi tärkeä kuulla, sillä siinä tutkija on se instrumentti, joka analyysin suorittaa. Ja toisin kuin kvantitatiivisessa tutkimuksessa, tämän instrumentin muuttuminen tutkimusprosessin aikana on suotavaa – tai jopa välttämätöntä laadukkaan lopputuloksen saamiseksi.

Yksi hienoimmista lukemistani artikkeleista kertoo hyvin tarkkaan aineistonkeruuprosessista, joka teki tutkijoiden lähtöoletuksia näkyväksi ja myös muutti niitä. Davisin, Watsonin ja Cunningham-Burleyn artikkeli (2000) kertoo etnografisen tutkimusprosessin kenttätyöstä, jonka oli suunniteltu kestävän 6-8 viikkoa, mutta joka kestikin viisi kuukautta. Artikkeli kuvaa oivallisesti sitä, miten virheiden tunnistamisella ja tunnustamisella voidaan saada aikaan todella laadukasta tutkimusta.

Olen viime aikoina miettinyt omaa tutkimusprosessiani ja sen merkitystä lopputulosten kannalta. Prosessi on muuttanut monta asiaa minussa. Moni virheellinen tai vähintäänkin rajoittunut ajatukseni on muuttunut lukemisen, tutkimuseettisten valintojen, aineistonkeruuprosessin, analyysin tekemisen ja lasten kohtaamisen kautta.

Kerron näistä pohdinnoistani kaikille avoimella ja ilmaisella Turun yliopiston hoitotieteen laitoksen Studia Generalia -yleisöluennolla 12.10.2016 otsikolla Lapsinäkökulman etsiminen muuttaa tutkijaa. Jos tämä ja muut päivän luennot kiinnostavat, ilmoittaudu mukaan 3.10. mennessä. Saliin mahtuu 160 ensimmäiseksi ilmoittautunutta. Tästä linkistä näkyy päivän ohjelma, paikka sekä aikataulu, ja tästä pääsee ilmoittautumaan.

Johanna Olli

Sairaanhoitaja, TtM, tohtorikoulutettava 

Turun yliopisto, hoitotieteen laitos 

Puheenjohtaja, Lastenneurologian hoitajat ry s-posti:pj.lane.ry(at)gmail.com  

Twitter (suomeksi)  
Twitter (englanniksi) 
Oma blogi lapsista, lastenneurologisesta hoitotyöstä ja sen tutkimisesta.  
LinkedIn
ResearchGate   

Lähde:

Davis, J., Watson, N. & Cunningham-Burley, S. 2000. Learning the Lives of disabled Children. Developing a Reflexive Approach. In P. Christensen & A. James: Research with Children. Perspectives and Practices, 201-224. Routledge Falmer. London / New York.

Avainsanat: tutkimus, tutkimusprosessi, tutkija, kvalitatiivinen tutkimus, hoitotiede, vammaistutkimus, lapsuudentutkimus, lapsinäkökulma

Tarvitseeko käytännön toimijan ymmärtää tiedettä?

Useimmat kai ovat yhtä mieltä siitä, että käytännön työntekijän, kuten vaikka sairaanhoitajan, olisi hyvä osata hyödyntää tieteellisten tutkimusten tuloksia oman työnsä kehittämisessä. Mutta tarvitseeko käytännön toimijan ymmärtää, miten tiedettä tehdään? Ehkä ei – paitsi jos ei halua olla toisten armoilla tutkitun tiedon luotettavuuden arvioinnin suhteen. Kaikki tutkittu tieto kun ei valitettavasti ole luotettavaa.  

Twitterissä tuli vastaani Albert Einsteinin* sanomaksi mainittu ajatus:  

"Not everything that counts can be measured. Not everything that can be measured counts."

Juuri näinhän se on. Kaikenlaista voidaan mitata, mutta kaikkea ei kannata. Mittaamalla merkityksettömiä asioita tai käyttämällä vääränlaisia mittaustapoja tutkimuksella voidaan kiinnittää huomio epäolennaisiin asioihin. Tulokset voivat olla sinänsä luotettavia, mutta kiinnittämällä huomion epäoleelliseen ne kuitenkin antavat väärän kuvan asiasta kokonaisuuden kannalta.

Ja sitten tuo ajatuksen alkuosa: kaikkea, millä on merkitystä ei voi mitata. Onneksi on olemassa laadullisia tutkimusmenetelmiä, joilla voidaan tutkia sellaistakin, jota ei voida mitata. Niissäkin menetelmissä tietenkin on yhtä lailla vaarana, että tutkitaan epäoleellisia asioita tai käytetään menetelmiä, jotka tuottavat tietoa asian vierestä.

Jostain syystä tieteellä on kuitenkin monien silmissä sellainen maine, että se muka kaikki olisi arvokasta (ja luotettavaa) olipa sen tehnyt kuka tahansa ja miten tahansa. Se on vaarallinen käsitys, aivan kuin tiede olisi tekijästään ja ympäristöstään riippumatonta ja aina absoluuttisesti totta. Ei sama tutkijakaan aina tuota samaa laatua. Jokainen tutkimus pitäisi arvioida erikseen.

Kyllähän tutkimukset julkaisuprosessissa toki arvioidaankin, mutta kerron teille nyt salaisuuden: ne arvioitsijatkin ovat vain ihmisiä. Niilläkin voi olla kiire tai huono päivä juuri silloin kun arvioivat, tai ne ovat voineet päästä virkaansa pikemminkin suhteilla tai ahkeruudella kuin tieteellisellä nerokkuudellaan. Edes se, että tutkimus on julkaistu arvostetussa lehdessä, ei ole tae siitä, juuri tuo yksittäinen tutkimus olisi laadukkaasti tehty.

Jos tieteen tekemistavoista ei ymmärrä mitään, on vaikea arvioida, miksi jokin tutkimus olisi mielekäs ja jokin toinen ei. Helposti sitä vaan pitää uskottavana sellaista, joka sopii omiin ajatuksiin aiheesta.  Siksi käytännön ammattilaistenkin olisi hyvä ymmärtää jotain erilaisista tieteen tekemisen tavoista.

Eri asia sitten, voiko esimerkiksi sairaanhoitajan perustutkinnon aikana saada niin paljon ymmärrystä tieteestä, että se riittää tutkimusten luotettavuuden ja mielekkyyden arvioimiseen. Itse ainakin koen, että edelleen (monta vuotta väitöskirjaa tehtyäni) opin näistä aiheista lisää… Mutta onneksi maailmassa on niitäkin, jotka oppivat vähän vähemmällä! :)   

Jokainen voi kuitenkin oppia kysymään siltä, jonka välittämiin tutkimuksiin perehtyy, että millä perusteella tämä tutkimus olisi tutustumisen arvoinen. Itse ainakin joka kerran mietin tarkkaan, millaisia tutkimuksia jaan eteenpäin ja miksi. Tässäkin blogissa te lukijat voitte hyvin kysyä tutkimusten luotettavuuteen ja mielekkyyteen liittyviä asioita, joita ei aina blogikirjoitukseen tule kirjoitettua näkyviin, kun pyrimme pitämään kirjoitukset lyhyinä ja helppolukuisina. Yritetään siis yhdessä ymmärtää, mikä tieteessä on merkityksellistä, jotta sitä voitaisiin käytännön työssä hyödyntää! 

*Twitterhän valitettavasti on vielä vähemmän luotettava kuin tieteelliset tutkimukset. Ainakin tämän sivuston mukaan tuo lausuma on todennäköisemmin peräisin William Bruce Cameronilta.   

 

Kirjoittajan tiedot: 

Johanna Olli

Sairaanhoitaja, TtM, tohtorikoulutettava 

Turun yliopisto, hoitotieteen laitos 

Puheenjohtaja, Lastenneurologian hoitajat ry 

s-posti:pj.lane.ry(at)gmail.com  
Twitter (suomeksi)  
Twitter (englanniksi) 
Oma blogi lapsista, lastenneurologisesta hoitotyöstä ja sen tutkimisesta.  
LinkedIn
ResearchGate