eDASA APP -TUTKIMUSHANKKEESSA KEHITETÄÄN UUSI HOITOMALLI VÄKIVALLAN ENNALTAEHKÄISYYN YHDESSÄ HOITAJIEN JA POTILAIDEN KANSSA

 

Hoitotyön ammattilaiset kohtaavat työssään väkivaltaa, jolla on merkittäviä seurauksia muun muassa työssäjaksamiselle, työhyvinvoinnille ja jopa alalta lähtemiselle. Erityisesti psykiatrista hoitotyötä tekevien hoitajien riski kohdata väkivaltaa työssään on korkea. Väkivalta on riski myös muille potilaille sekä potilaalle itselleen. Suomalaisessa tutkimuksessa 65 % psykiatrisista hoitajista ilmoitti kokeneensa potilaiden väkivaltaa viimeisten 12 kuukauden aikana. Potilaista puolestaan noin 20 % on kokenut aggressiivisen välikohtauksen toisen potilaan kanssa ensimmäisten hoitoviikkojen aikana.

Väkivaltaa ja sen uhkaa hallitaan usein vieläkin pakkokeinoilla kuten potilaan eristämisellä, sidonnalla tai pakkolääkityksellä. Nämä voivat olla potilaille hyvin traumaattisia kokemuksia. Näiden pakkokeinojen vähentäminen ja vaihtoehtoisten menetelmien kehittäminen edistäisi psykiatrisen hoidon laatua samalla kun se parantaisi työ- ja potilasturvallisuutta.

Hoitajat arvioivat väkivallan riskiä tyypillisesti havainnoimalla potilaan käytöstä. Arviointiin on olemassa myös arvioinnin luotettavuutta lisääviä mittareita, mutta Suomessa niiden käyttö ei ole vielä systemaattista. Potilaiden osallisuus väkivaltariskin arvioinnissa on myös vähäistä. Potilaiden ajatuksista ja väkivaltaa aiheuttavista tilanteista tarvittaisiin kuitenkin tietoa, jos halutaan ehkäistä väkivaltakäyttäytymistä ja niitä aiheuttavia tilanteita. Tämä mahdollistuu vain ottamalla potilas mukaan arvioimaan väkivaltariskiään ja suunnittelemaan sen hallintaa. 

Kuluvana vuonna on alkanut Turun yliopiston koordinoima tutkimushanke nimellä ”TEHOKKAAMPAA VÄKIVALLAN RISKINHALLINTAA PSYKIATRISILLE SAIRAALAOSASTOILLE – EDASA APP FI”. Hankkeen tavoitteena on selvittää, onko potilastietojärjestelmä Apottiin integroitava väkivallan riskinhallinnan ohjaava malli eDASA APP* tehokas työväkivallan ehkäisyssä. eDASA APP on nykyisellään käytössä Australiassa. Hankkeessa Apottiin rakennetaan Suomen hoitokulttuuriin sopiva sovellus ja sen toimivuutta tutkitaan osana päivittäistä hoitotyötä. Tutkimushanke toteutetaan HUS Psykiatriassa ja Helsingin kaupungin psykiatrisessa sairaalahoidossa. Hanketta rahoittaa Työsuojelurahasto (210324), Sairaanhoitajien koulutussäätiö, HUS ja Turun yliopisto.

Hankkeessa toimitaan aidosti yhdessä väkivallan riskinhallinnan mallin tulevien loppukäyttäjien, hoitajien sekä potilaiden kanssa. Ja miten ne potilaat otetaan mukaan osalliseksi oman käytöksensä arviointia ja hallintaa? Yksinkertaisimmillaan siten, että hoitaja ja potilas täyttävät yhdessä keskustellen eDASA-riskinarviointimittarin ja suunnittelevat potilaalle uutta mallia käyttäen yksilöllisesti sopivat väkivallan riskinhallintakeinot siltä varalta, että väkivaltaista käytöstä alkaa esiintyä. 

Potilaan mukaanotto voi vaatia totuttelua henkilökunnalta, mutta myös potilaita tulisi rohkaista osallisuuteen, sillä he ovat oman sairautensa ja hoidontarpeensa asiantuntijoita. Heidän eriävätkin näkemyksensä koskien omaa sairauttaan ja hoitoaan voivat auttaa kehitettäessä vaihtoehtoisia ja yksilöllisiä tapoja hoitaa ja hallita oireilua. Lisäksi potilaiden mukaanotto oman riskitasonsa arviointiin ja riskinhallintakeinojen valintaan johtaa parhaimmillaan siihen, että potilas sitoutuu hoitosuunnitelmaa ja ottaa enemmän vastuuta käytöksestään, jolloin väkivaltakäyttäytyminen vähenee. 

*electronic DASA (Dynamic Appraisal of Situational Aggression) + aggression prevention protocol (eDASA APP)

Kirjoittajat:  

Jenni Anttila

sairaanhoitaja, TtM, projektitutkija

Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos

jepant(at)utu.fi

 

Maria Ameel

sairaanhoitaja, TtT, kehittämispäällikkö

HUS Psykiatria

maria.ameel(at)hus.fi

 

Tinja Rautiainen

sairaanhoitaja, TtK, TtM-opiskelija, tutkimusavustaja

Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos

tkraut(at)utu.fi

 

Tella Lantta

sairaanhoitaja, TtT, dosentti, erikoistutkija

Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos

tejela(at)utu.fi

 

 

Lähteet:

Griffith J, Meyer D, Maguire T, Ogloff J & Daffern M. 2021. A Clinical Decision Support System to Prevent Aggression and Reduce Restrictive Practices in a Forensic Mental Health Service. Psychiatric services. 72(8), 885-890.

Lantta T, Myllyniemi Y, Nappari J, Laakso S, Anttila J & Kanerva H. 2022. Potilas mukaan arviointiin. Sairaanhoitajalehti. 3, 28-33.

Markham S. 2020. Collaborative risk assessment in secure and forensic mental health settings in the UK. General Psychiatry, 33(5), e100291–e100291.

Ogloff JRP & Daffern M. 2006. The Dynamic Appraisal of Situational Aggression: An Instrument to Assess Risk for Imminent Aggression in Psychiatric Inpatients. Behavioral Sciences & the Law, 24(6), 799–813.

Pekurinen V, Willman L, Virtanen M, Kivimaki M, Vahtera J & Valimaki M. 2017. Patient aggression and the wellbeing of nurses: A cross-sectional survey study in psychiatric and non-psychiatric settings. International Journal of Environmental Research and Public Health, 14(10), 1245-.

Ross J, Bowers L & Stewart D. 2012. Conflict and containment events in inpatient psychiatric units. Journal of Clinical Nursing, 21(15-16), 2306–2315.

Työsuojelurahaston rahoituspäätös. https://www.tsr.fi/hankkeet-ja-tutkimustieto/tehokkaampaa-vakivallan-riskinhallintaa-psykiatrisille-sairaalaosastoille-edasa-app-fi/

 

Yhteiskehittäminen (co-creation) edistää osallistujien aktiivista roolia ja kumppanuutta hoitotyön tutkimuksessa

Hoitotyötä voidaan tarkastella todellisuutena, joka koskettaa ja jossa osallisina ovat moninaiset ihmisryhmät. Näitä ihmisryhmiä voivat olla potilaat, heidän perheensä, yhteisöt, hoitotyön ammattilaiset, hoitotyön johtajat ja sote-alan päättäjät. Hoitotyön tutkimus voidaan toteuttaa aktiivisena yhteistyönä, jolloin tutkija mahdollistaa tutkimusongelmaan liittyvän ratkaisun yhteiskehittämisen (engl. co-creation) eri osallistujaryhmien välillä. Yhteiskehittämisen kautta tutkija kuulee eri osallistujaryhmien näkemyksiä tutkittavasta aiheesta, osallistujat pääsevät itse aktiivisempaan rooliin tutkimuksessa, ja tuloksena voi syntyä esimerkiksi uudenlaisia hoitotyön interventioita.

Lähde: Pixabay.

Yhteiskehittämisellä on pitkä historia talouden, markkinoinnin ja tuotekehityksen tutkimuksessa. Tällöin yhteiskehittämisen tavoitteena on luoda tuotteita ja palveluja, jotka vastaavat kuluttajien tarpeisiin, ovat houkuttelevia ja näin myös niiden kehityskaari on alusta lähtien asiakaslähtöistä. Yhteiskehittämiselle tyypillisiä vaiheita ovat tutkimuksen tarkoituksen/tutkimusongelman määrittely, osallistujaryhmien valinta, tasavertaisen osallisuuden mahdollistaminen, yhteiskehittämisen menetelmien valinta (esimerkiksi asiantuntijaryhmäraati tai workshop-työskentely), arviointi ja raportointi.

Yhteiskehittämisen menetelmä on käyttökelpoinen myös hoitotyössä, jossa kehitys on ollut entistä enemmän yksilölähtöisen terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseen suuntaavaa. Esimerkiksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitos hyödynsi yhteiskehittämistä Sosiaalisen kuntoutuksen valtakunnallisessa kehittämishankkeessa (SOSKU) seuraavanlaisesti: sosiaali- ja terveyspalveluiden ammattilaiset ja asiakkaat ideoivat, loivat, kehittivät ja testasivat yhdessä sosiaalisen kuntoutuksen toimintamalleja. Hankkeen tuloksena syntyi uusia, asiakaslähtöisiä sosiaalisen kuntoutuksen toimintamalleja sekä hyviä käytäntöjä. Kehittämishanke tuki myös uuden lainsäädännön toimeenpanoa sekä käynnissä olevaa lainsäädäntötyötä.

Itse voisin kuvitella hyödyntäväni yhteiskehittämisen menetelmää omassa tutkimuksessani. Tarkastelen väitöskirjassani moniulotteista ilmiötä, joka koskettaa sekä sateenkaarinuoria että kouluterveydenhoitajia. Koska seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuus on yhä vähäisesti tutkittu ja ymmärretty ilmiö nuorten hoitotyössä, on merkityksellistä antaa sateenkaarinuorille mahdollisuus olla luomassa kouluterveydenhoitoa, joka huomioi seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuuden. Nuorten osallisuuden edistäminen heitä koskevissa asioissa on myös tärkeää heidän oikeuksiensa kannalta. Kouluterveydenhoitajat ovat keskeisessä asemassa nuorten terveyden ja hyvinvoinnin edistämisessä, jolloin kouluterveydenhoitajien panos kouluterveydenhoidon kehittämisessä on merkittävä. Yhteiskehittämisen kautta voidaan myös tukea sateenkaarinuorten ja kouluterveydenhoitajien välistä vuorovaikutusta, edistää heidän välistä kumppanuutta ja purkaa hoitotyön hierarkiaa, jossa nuoret voivat kokea olevansa alisteisessa valtasuhteessa hoitotyöntekijöihin nähden.

Hoitotyö on moniulotteinen, muuttuva, ja jopa kompleksinen todellisuus, jota tulisi tarkastella erilaisten ryhmien osallisuutta edistäen. Osallistamalla hoitotyön ammattilaiset ja potilaat mukaan tutkimukseen ja kehittämistyöhön voidaan luoda syvällisempää ymmärrystä siitä, mitä terveyden ja hyvinvoinnin tukeminen on nyt ja tulevaisuudessa. Yhteiskehittämisellä voidaan lisätä erilaisten ryhmien osallisuuden kokemusta ja vaikutusmahdollisuuksia palveluiden kehittämisessä. Ja sitähän me hoitotieteessä tavoittelemmekin, sote-palveluita jotka tukevat jokaisen yksilöllistä terveyttä ja hyvinvointia niin, että hoitotyön ammattilaiset voivat toteuttaa työtään parhaalla mahdollisella tavalla.

Kirjoittajan tiedot

Minna Laiti
TtM, tohtorikoulutettava
Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos
mianlai@utu.fi

Twitter: @LaitiMinna

Lähteet

Leask, C.F., Sandlund, M., Skelton, D.A. et al (2019). Framework, principles and recommendations for utilising participatory methodologies in the co-creation and evaluation of public health interventions. Research Involvement and Engagement 5(2), 1-16.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL (2018). Yhteiskehittäminen. https://thl.fi/fi/tutkimus-ja-kehittaminen/tutkimukset-ja-hankkeet/sosku/sosiaalisen-kuntoutuksen-opas/yhteiskehittaminen Viitattu 15.06.2021

THL (2018). SOSKU kehittää sosiaalista kuntoutusta. https://thl.fi/fi/tutkimus-ja-kehittaminen/tutkimukset-ja-hankkeet/sosku Viitattu 15.06.2021

Turun yliopisto (2016). Yhteiskehittäminen: kaikki siitä puhuu, mutta mitä se on ja miten siinä onnistua? Uutinen 04.04.2016. https://www.utu.fi/fi/ajankohtaista/uutinen/yhteiskehittaminen-kaikki-siita-puhuu-mutta-mita-se-on-ja-miten-siina Viitattu 15.06.2021

Hoitotyön keinoilla kohti lapsen positiivista hoitokokemusta

Aiemmin tänä syksynä Johanna Olli kirjoitti tässä blogissa lapsikäsityksestä osana hoitotyötä. Hän toi esiin hoitotyön keinojen vaikutuksen lasten kokemuksiin ja esitti mielestäni tärkeän kysymyksen: Kirjataanko onnistuneissa tilanteissa toimineet keinot? Kirjoitus käsitteli pakkotoimia, mutta lähdin välittömästi pohtimaan hoitotyön perusolemuksen vaikutusta lapsen ja hoitajan väliseen vuorovaikutukseen, lapsen osallisuuteen sekä hoitokokemukseen laajemmin. Pohdin myös kirjaamisen merkitystä hoitotyön kehittämisessä ja hoitotyön keinojen näkyväksi tekemisessä.

Ensin lienee tärkeä avata sitä, mitä hoitotyön keinot oikeastaan ovat. Lähtökohtaisesti hoitotyö perustuu vuorovaikutukseen (Stanton ym. 1986, Meleis 2018) sekä itsehoidon ja yksilön voimavarojen vahvistamiseen (Sidani 2011). Hoitotyöhön sisältyy vahvasti hoidettavan arvostaminen (Eriksson ym. 2018). Hoitotoimenpiteiden suorittamisen tulee tapahtua näiden periaatteiden pohjalta. Loppuvuodesta julkaistavassa pro gradu -työssäni tunnistettiin kirjallisuuskatsauksen avulla hoitotyön keinoja, jotka vaikuttavat lapsen osallisuuteen. Nämä keinot sopivat mielestäni hyvin tarkasteltaviksi myös lapsen positiivisen hoitokokemukseen liittyvinä tekijöitä. Keinot luokiteltiin holistiseen lähestymistapaan, perhelähtöiseen hoitotyöhön, lapsen toimijuuden tukemiseen, informaation jakamiseen, kommunikaatiomenetelmien käyttöön sekä dialogiseen ja lapsilähtöiseen vuorovaikutukseen. (Ortju 2020).

Edellä mainittujen hoitotyön keinojen käyttö korostuu niissä tilanteissa, jotka lapsi lähtökohtaisesti kokee pelottavina tai epämiellyttävinä – siis esimerkiksi niissä tilanteissa, jotka ilman tavoitteellista hoitotyön keinojen käyttöä voisivat johtaa pakkokeinoihin. Haastavassa tilanteessa lasta voidaan tukea muun muassa mukauttamalla ohjausta (Blue-Banning ym. 2004, Banks ym. 2014) ja keskustelua (Banks ym. 2014, Junnila ym. 2020). On oleellista huomioida lapsen omat toiveet (Gilljam ym. 2019) ja vanhempien mukana ollessa hyödyntää heidän asiantuntemustaan (Blue-Banning ym. 2004, Summers ym. 2005, Järvikoski ym. 2013, Halme ym. 2014, Vuorenmaa ym. 2014).

Vuorovaikutus on ehkä merkittävin tekijä onnistuneen hoitokokemuksen takana. Yksittäisiä vuorovaikutuksen tapoja ovat muun muassa katsekontaktin käyttö (Runeson ym. 2002), lapsen kysymyksiin vastaaminen (Runeson ym. 2002, Garth & Aroni 2003) sekä puheen (Okkonen 2004, Siltanen ym. 2014, Junnila ym. 2020) ja toiminnan (Pfeifer 1999) validointi. Lapselle ominaisia hoitotyön ja vuorovaikutuksen keinoja voidaan selvittää lapselta ja vanhemmalta kysymällä sekä havainnoimalla niin lapsen toimintaa kuin oman toiminnan vaikutuksia lapseen. Jos lapsi hyötyy vaihtoehtoisista kommunikaatiomenetelmistä tai tulkkauksesta, on niitä käytettävä.

Kun lapsi saavuttaa aidon osallisuuden tunteen, on hänen helpompi hyväksyä myös sellaiset hoitotoimenpiteet, jotka ovat hänelle epämiellyttäviä tai jopa kivuliaita (ks. Coyne & Kirwan 2012). Osallisuuden kokemukseen onkin syytä kiinnittää huomiota jo hoitotilanteen valmistelussa (siitä aiemmin tässä blogissa kirjoitti Johanna Olli).

Systemaattinen kirjaaminen auttaa tunnistamaan niitä hoitotyön keinoja, joista on ollut juuri tälle lapselle apua ja helpottaa hoitotyön suunnittelua ja toteuttamista jatkossa. Onnistuneiden hoitotilanteiden raportointia tulisi kehittää ja nähdä vähintään yhtä tärkeänä fysiologisten havaintojen ohella. Kirjaamisen kehittäminen ei ole vain lasten hoitotyön asia, vaan tulee tärkeänä esiin esimerkiksi kipupotilaiden kohdalla, josta Riitta Mieronkoski on kirjoittanut tässä blogissa aiemmin. Dokumentoinnin ohella on oleellista tuottaa näyttöön perustuvaa tietoa hoitotyön keinojen vaikuttavuudesta lapsen kokemukseen. Kuten Lotta Hamari, Heidi Parisod ja Kristiina Heikkilä aiemmin tässä blogissa osuvasti totesivat, tutkimusnäytön on toimittava hoitotyön kehittämisen kivijalkana. Jatketaan siis yhdessä sillä tiellä, jonka teoreetikot ovat meille hoitotieteen alkuvaiheilta asti osoittaneet – tutkitaan, tuetaan ja tehdään näkyväksi vuorovaikutusta osana hoitotyötä. Ja suunnataan katse lapsinäkökulmaisen hoitotyön kehittämiseen.

 

Kirjoittajan tiedot:

 

Laura Ortju

Th, TtK, TtM-opiskelija 

lortju(at)uef.fi

Twitter @LauraOrtju

 

Kuva: Pixabay

 

Lähteet:

Banks J, Cramer H, Sharp DJ, Shield JPH & Turner KM. 2014. Identifying families’ rea-sons engaging or not engaging with childhood obesity services: A qualitative study. Journal of Child Health Care, 18(2), 101-110.

 

Blue-Banning M, Summers JA, Frankland HC, Nelson LL & Beegle G. 2004. Dimensions of family and professional partnerships: constructive guidelines for collaboration. Council for Exceptional Children, 70(2), 167-184.

 

Coyne I & Kirwan L. 2012. Ascertaining children’s wishes and feelings about hospital life. Journal of Child Health Care, 16(3), 293-304.

 

Eriksson K, Isola, A, Kyngäs H, Leino-Kilpi H, Lindström UÅ, Paavilainen E, Pietilä A-M, Salanterä S, Vehviläinen-Julkunen K & Åsted-Kurki P. 2018. Hoitotiede. 4.-7. painos. Sanoma Pro Oy, Helsinki.

 

Garth B & Aroni R. 2003. “I value what you have to say”. Seeking the perspective of children with a disability, not just their parents. Disability & Society, 18(5), 561-576.

 

Gilljam B-M, Arvidsson S, Nygren JM & Svedberg P. 2019. Child participation in health care (ChiPaC) – Development and psychometric evaluation of a self-report instrument for children’s participation in health care. Journal of Clinical Nursing, 29, 107-118.

 

Halme N, Vuorisalmi M & Perälä M-L. 2014. Tuki, osallisuus ja yhteistoiminta lasten ja perheiden palveluissa. Työntekijöiden näkökulma. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen raportteja 4/2014. Juvenes Print – Suomen Yliopistopaino Oy, Tampere.

 

Junnila R, Tiitinen S & Salanterä S. 2020. Neljävuotiaan lapsen osallistuminen elintapa-keskusteluun perheen laajassa terveystarkastuksessa. Sosiaalilääketieteellinen aikakauslehti, 57, 30-43.

 

Järvikoski A, Martin M, Autti-Rämö I & Härkäpää K. 2013. Shared agency and collaboration be-tween the family and professionals in medical rehabilitation of children with severe dis-abilities. International Journal of Rehabilitation Research, 36(1), 30-37.

 

Meleis A I. 2018. Theoretical Nursing. Development & Progress. 6. painos. Wolters Kluwer Health, Lippincott Williams & Wilkins, Philadelphia.

 

Okkonen T. 2004. Lapsen terveyskäsityksestä lapsen terveyden yhteistoiminnalliseen edistämiseen. Kuopion yliopiston julkaisuja E. Yhteiskuntatieteet 112. Väitöskirja. Kuopion yli-opisto, Hoitotieteen laitos.

 

Ortju L. 2020. Pikkulapsen osallisuus perusterveydenhuollon hoitotilanteessa. Scoping-katsaus. Itä-Suomen yliopisto, Hoitotieteen laitos, pro gradu. Painossa.

Pfeifer T. 1999. Personal agency in preschool children with disabilities: A descriptive study. Julkaisussa Pfeifer T. Exploration of agency in preschool children with disabilities. Väitöskirja. Texas Woman’s University, School of Occupational Therapy.

Runeson I, Hallström I, Elander G & Hermerén G. 2002. Children’s participation in the decision-making process during hospitalization: an observational study. Nursing Ethics, 9(6), 583-598.

Sidani S. 2011. Self-care. Teoksessa Doran D M (toim.). Nursing outcomes. The state of the science. 2. painos. Jones & Barlett Learning, Sudbury, 79-130.

Siltanen M, Aromaa M, Hakulinen-Viitanen T, Junnila R, Laaksonen C, Parisod H & Salanterä S. 2014. A new participative, family-oriented health counseling approach for children and their families: a comparative qualitative analysis. Journal of Community Health Nursing, 31(2), 90-102.

Stanton M, Paul C & Reeves JS. 1986. Hoitotyön prosessi. Teoksessa Hytönen E, Miettinen A, Mölsä A, Suutarinen A & Ylipahkala T. (suom.) Hoitotyön teoriat. Sairaanhoitajien koulutussäätiön julkaisu. WSOY, Juva, 21-37. Englanninkielinen alkuteos: Nursing theories. A base for professional nursing practice. 1980. Prentice-Hall Inc.

Summers JA, Hoffman L, Marquis J, Turnbull A & Poston D. 2005. Relationship between parent satisfaction regarding partnerships with professionals and age of child. Topics in Early Childhood Special Education, 25(1), 48-58.

Vuorenmaa M, Halme N, Åsted-Kurki P, Kaunonen M & Perälä M-L. 2014. Validity and realiability of the personnel version of the Family Empowerment Scale (FES) for the social, health and educational services in Finland. Journal of Advanced Nursing, 70(4), 927-936.

 

Aiheeseen liittyviä avainsanoja: dialoginen vuorovaikutus, hoitokokemus, hoitotilanne, hoitotyön keinot, kirjaaminen, lapsinäkökulma, lapsinäkökulmainen hoitotyö, lasten ja nuorten hoitotyö, osallisuus, sairaalapelko, toimijuus, vuorovaikutus

Hoitotyö ei voi olla sattumankauppaa – tutkimusnäyttö ja osaamisen varmistaminen hoitotyön kehittämisen kivijalkana

Sosiaali- ja terveydenhuolto on murroksessa ja muuttumassa siihen suuntaan, että hoitotyöntekijöiden vastuu asiakkaiden ja potilaiden hoidossa on kasvussa. Jo nykyisellään perusterveydenhuollossa hoitotyöntekijät vastaavat suuresta osaa asiakas- ja potilaskontakteja. Esimerkiksi vuonna 2019 hoitotyöntekijät (sairaan- ja terveydenhoitajat sekä perus- ja lähihoitajat) hoitivat 55,3 % avosairaanhoidon 21 434 201 käynnistä. Vastaavasti hoitotyöntekijät hoitivat jopa 89,4 % kotisairaanhoidon 3 966 259 käynnistä. (THL 2020.) Vastuun ja työmäärän lisääntyessä tulee pitää huolta siitä, että hoitotyöntekijöillä on tarvitsemansa resurssit laadukkaan hoitotyön toteuttamiseen.

Hoitotyön käytäntöjen kehittämistä perustuen vahvaan näyttöön ja osaamiseen

Riittämätön henkilöstömäärä, osaamisvaje, vanhentuneet käytännöt ja käytäntöjen perusteeton vaihtelu voivat osaltaan lisätä hoitotyöntekijöiden väsymystä ja uupumista kasvavan työmäärän paineessa. Hoitotyön kehittäminen näyttöön perustuen ei ratkaise näitä kaikkia ongelmia, mutta luo vahvat yhtenäiset raamit hoitotyön ja osaamisen kehittämiseen. (Korhonen ym. 2018.)

Näyttöön perustuvan toiminnan perusajatuksena on, että hoitotyöntekijöillä on käytössään parhaaseen mahdolliseen tutkimusnäyttöön pohjautuvat yhtenäiset käytännöt, jotka ohjaavat hoitotyötä ja mahdollistavat tasalaatuisen, potilasturvallisen ja kustannustehokkaan hoitotyön toimipaikasta ja hoitotyöntekijästä riippumatta. Terveydenhuoltolakiin (30.12.2010/1326) kirjatun näyttöön perustuvan toiminnan velvoitteen toteutuminen kuitenkin myös edellyttää, että hoitotyöntekijöillä on hoitosuositusten ja muun tutkimusnäytön lisäksi osaamista ja mahdollisuuksia hyödyntää näyttöä kliinisessä päätöksenteossa potilaan yksilölliset tarpeet huomioiden, kehittää hoitotyötä näyttöön perustuen sekä päivittää ja ylläpitää omaa osaamistaan uusista hoitotyön käytännöistä.

Näyttöön perustuvan toiminnan edellytysten ja osaamisen varmistamisen osalta hoitotyö edellyttää erityislaatuista huomiota. Hoitotyössä toimitaan erilaisilla koulutustaustoilla (esimerkiksi sairaanhoitajat, lähihoitajat), mikä tarkoittaa, että koulutusta ja tukirakenteita näyttöön perustuvan hoitotyön toteuttamiseen ja osaamisen kehittämiseen tulee olla saatavilla kunkin ammattiryhmän tarpeet huomioiden.

Kenen vastuulla on hoitotyöntekijöiden osaamisen kehittäminen?

Tieto lisääntyy jatkuvasti ja yhteiskunnassa ja maailmalla tapahtuu muutoksia, jotka vaikuttavat väistämättä sosiaali- ja terveydenhuoltoon. Utelias asenne ja halu oppia ovat asioita, joihin kukin voi itse vaikuttaa. Myönteinen asennoituminen uuden oppimista kohtaan edellyttää, että hoitotyöntekijällä on mahdollisuus ajatella muutakin, kuin selviämistään päivittäisestä työstään. Osaamisen ja hoitotyön kehittäminen ei voi olla yksin työntekijän vastuulla, vaan edellytykset ammatilliseen kehittymiseen ja osaamisen varmistamiseen tulee luoda organisaation ja yhteiskunnan tasolta.

Hoitotyön tutkimussäätiö (Hotus) on kansallinen toimija, joka osaltaan luo näyttöön perustuvan toiminnan tukirakenteita hoitotyöhön. Hotuksen perustehtävänä on edistää näyttöön perustuvaa toimintaa erityisesti hoitotyössä tuottamalla, tiivistämällä ja levittämällä tutkimusnäyttöä. Hotus tuottaa kansallisia hoitosuosituksia, Näyttövinkkejä ja katsauksia sekä niiden lisäksi tukirakenteita näyttöön perustuvan toiminnan edistämiseen ja hoitotyöntekijöiden osaamisen kehittämiseen.  Hotus tekee tähän liittyen tiivistä yhteistyötä erilaisten sidosryhmien sekä terveydenhuollon, koulutus- ja tutkimusorganisaatioiden kanssa. Jatketaan työtä yhdessä näyttöön perustuvan hoitotyön kehittämiseksi!

Kirjoittajat:

Lotta Hamari, Ft, TtT

Tutkija, Hoitotyön tutkimussäätiö

Post doc –tutkija, Turun yliopisto

lotta.hamari(at)hotus.fi

 

Heidi Parisod, Sh/th, TtT

Tutkija, Hoitotyön tutkimussäätiö

Post doc –tutkija, Turun yliopisto

heidi.parisod(at)hotus.fi

 

Kristiina Heikkilä, Sh, TtM

Tutkija, Hoitotyön tutkimussäätiö

Tohtorikoulutettava, Turun yliopisto

kristiina.heikkila(at)hotus.fi

Lähteet

 Korhonen A, Jylhä V, Korhonen T, Holopainen A. 2018. Näyttöön perustuva toiminta – tarpeesta tuloksiin. Helsinki: Hoitotieteen tutkimussäätiö ja Skhole Oy.

 Finlex. Terveydenhuoltolaki. 30.12.2010/1326. https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2010/20101326 1.9.2020

THL. 2020. Avohilmo. Käynnit alueittain. Saatavilla: https://sampo.thl.fi/pivot/prod/fi/avo/perus01/summary_alue0201 1.9.2020

 

Palveluohjauksen osaajaksi yliopistotasoisella täydennyskoulutuksella

Palveluohjauksen osaajille on kysyntää 

Suomessa pieni osa väestöstä käyttää suurimman osan kaikista sote-palveluista ja heistä lähes kaikilla palvelujen tarve on monialainen. Paljon palveluja tarvitsevat asiakkaat voivat olla lähtökohtaisesti muita heikommassa asemassa vähäisten voimavarojensa vuoksi ja heillä on usein monimuotoisia haasteita elämän useilla osa-alueilla. Runsaan ja monialaisen palveluntarpeen voivat aikaansaada esimerkiksi pitkäaikainen sairaus, ikääntyminen, mielenterveys- ja päihdeongelmat, työttömyys tai yhteiskunnasta syrjäytyminen. Sosiaali- ja terveysalan alan ammattilaisten osaaminen ei ole kuitenkaan täysin riittävää vastaamaan paljon palveluja tarvitsevan väestön tarpeisiin ja osaamisvajetta on muun muassa palveluohjausosaamisessa, palveluiden koordinoinnissa ja niiden yhteensovittamisessa. Ammattilaisten palvelujärjestelmän tuntemus ja paljon palveluja tarvitsevien tunnistaminen eivät myöskään ole aina riittävällä tasolla.

Turun yliopiston hoitotieteen laitos on vastannut palveluohjauksen osaamisvajeeseen tarjoamalla yliopistotasoista ammatillista täydennyskoulutusta palveluohjauksesta. Koulutuksen tavoitteena on laajentaa sosiaali- ja terveysalalla työskentelevien ammattilaisten palveluohjausosaamista niin ammattilaisen kuin asiakkaankin näkökulmasta. Palveluohjauksen täydennyskoulutus (30 op) on Opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) rahoittama, sosiaali ja terveysalan ammattilaisille tarkoitettu maksuton täydennyskoulutus. Täydennyskoulutuksen tarkoituksena on lisätä laajasti ja monipuolisesti ammattilaisten palveluohjauksen osaamista ja vahvistaa kattavasti asiantuntijuutta. Opinnot voivat tuoda jopa uusia mahdollisuuksia opintokokonaisuuden suorittaneiden ammattilaisten työurille.

Sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten palveluohjausosaamisen lisäämisestä hyötyvät sosiaali- ja terveydenhuollon asiakkaat. Koronaviruskriisillä tulee olemaan pitkäkestoisia vaikutuksia ihmisten hyvinvointiin ja sosiaali- ja terveydenhuollon palveluiden tarpeisiin, etenkin muita heikoimmassa asemassa olevilla ryhmillä. Poikkeustilanne on lisännyt entisestään erityisesti haavoittuvassa asemassa olevien asiakkaiden terveydellisten, taloudellisten ja sosiaalisten haasteiden aiheuttamaa monialaista palveluiden tarvetta ja tämän myötä ammattilaisten tarvetta vahvaan palveluohjausosaamiseen ja palvelujärjestelmän tuntemiseen.

Opintoja suoritetaan joustavasti

Opinnot suoritetaan monimuoto-opiskeluna ja tänä vuonna alkaneita opintoja voi suorittaa joustavasti vuosien 2020­–2021 aikana. Opintojen suorittamiseen kuuluu verkkoluentoja, itsenäistä opiskelua, dialogisia etätehtäviä ja asiantuntijuuden jakamiseen tähtäävää verkkokeskustelua sekä yksi lähiopetuspäivä per lukukausi. Pääasiassa verkkopohjaiset opinnot tarjoavat joustavan ja mielekkään tavan opiskeluun, kun opintoja voi työstää eteenpäin oman aikataulun ja omien mahdollisuuksien mukaan. Etätehtävien ja verkkokeskustelujen tavoitteena on antaa laajasti valmiuksia palveluohjausosaamisen monipuoliseen soveltamiseen osana asiakas- ja potilastyötä. Verkkoluentojen toteuttajat ovat monialaisia huippuasiantuntijoita esimerkiksi sote-alan, sivistystoimialan ja työhyvinvointialan käytännön kentiltä, sekä muun muassa asiakas- ja potilasohjaukseen, digitaalisiin menetelmiin ja palveluohjauksen kehittämiseen ja vaikuttavuuteen liittyvän tutkimuksen saralta.

Tällä hetkellä täydennyskoulutuksessa on ilmoittautuneita opiskelijoita jo lähes 190 ja opintosuorituksia on kirjattu reilusti yli kaksi sataa opintopistettä. Koossa on upea, monialainen ryhmä tulevia palveluohjauksen asiantuntijoita!

Täydennyskoulutus sisältää 10 moduulia, joista johdantomoduuli (1 op) on kaikille pakollinen. Johdantomoduulin suoritettuaan opiskelijalla on mahdollisuus suorittaa 3 op laajuisia moduuleja omaan tahtiinsa, oman kiinnostuksensa ja mahdollisuuksiensa mukaan. Opiskelijalla on mahdollisuus suorittaa myös koko 30 op laajuinen kokonaisuus, jolloin opintoihin sisältyy harjoitustyö ja loppuseminaariin osallistuminen. Opintoihin on tällä hetkellä jatkuva ilmoittautuminen ja täydennyskoulutukseen voi ilmoittautua osoitteessa www.utu.fi/palveluohjaus.

Lisätietoja opinnoista: utu.fi/palveluohjaus tai ramust@utu.fi

Kirjoittajan tiedot:

Reetta Mustonen

sh, TtK

Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos

ramust@utu.fi

LinkedIn @Reetta Mustonen

Lähteet

Hänninen K. 2007. Palveluohjaus. Asiakaslähtöistä täsmäpalvelua vauvasta vaariin. Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus.

Koivisto J & Tiirinki H.  (toim.) 2020. Monialaisten palvelutarpeiden tunnistamisen ja ennakoinnin toimintamallit ja työkalut – väliraportti. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Työpaperi 4/2020.

Lukersmith S, Michael Millington M, Salvador-Carulla L. 2016. What is Case Management? A Scoping and Mapping Review. International Journal of Integrated Care 16(4) 1–13.

Pixabay. Kuvalähde.

Suominen S. 2019. Palveluohjaaja pitää langat käsissään. Lääkärilehti 74(23), 1515-1517.

Väkivaltariskin arviointi psykiatrisilla osastoilla – sattumaa vai systemaattista mittaamista?

Potilaiden väkivaltariskin arviointi psykiatrisilla osastoilla on tärkeää, koska työhön liittyvää väkivaltaa koetaan siellä paljon (1). Tilanteiden varhainen tunnistaminen auttaa ennaltaehkäisemään väkivaltatilanteiden syntymistä, jolloin sekä potilaiden että henkilökunnan turvallisuus osastoilla lisääntyy. Väkivaltatilanteiden ennaltaehkäisy lisää potilaslähtöisyyttä ja vähentää potilaisiin kohdistuvia pakkotoimia, jolloin potilaiden autonomia lisääntyy ja hoidon laatu paranee. Väkivaltariskinarviointi onkin yksi kuudesta ydinstrategiasta, joiden avulla pyritään vähentämään potilaisiin kohdistuvien pakkotoimien käyttöä psykiatrisilla osastoilla (2). Väkivaltariskin arviointia varten on kehitetty, validoitu ja käyttöönotettu helppokäyttöisiä mittareita ja esimerkiksi Isossa-Britanniassa The National Institute for Clinical Excellence, suosittelee hoitosuosituksissaan niiden käyttöä (3).

Yksi lyhyen aikavälin väkivaltariskiä arvioiva mittari on Brøset Violence Cheklist (BVC), jonka on todettu ennakoivan hyvin väkivaltatilanteita (4-8) ja vähentävän eristystilanteita osastolla (8,9). Mittari on kehitetty Norjassa ja validoitu käyttöön kansainvälisesti laajalti eri ympäristöissä, kuten tavallisilla aikuispsykiatrian osastolla (8), vanhuspsykiatrian osastoilla (5), oikeuspsykiatrisilla osastoilla (10) sekä psykiatrisessa tehostetussa yksikössä (psychiatric intensive care, PICU) vaikeahoitoisilla potilailla (11). BVC on todettu luotettavaksi kaikissa näissä konteksteissa. Hoitajat ovat pääsääntöisesti olleet mittariin tyytyväisiä, sillä sen käyttö on nopeaa ja helppoa eikä vaadi suuria panostuksia henkilökunnalta (4,7,8,10). Lisäksi mittari on edullinen (9) ja esimerkiksi Suomessa mittari on saatavissa ilmaiseksi sähköisessä muodossa Mielenterveystalon ammattilaisosiosta.

Turun ammattikorkeakoulun, Tyks psykiatrian ja Turun yliopiston hoitotieteen laitoksen yhteisessä TurvaSiipi-hankkeessa pyritään parantamaan osastoilla työskentelevien hoitajien työturvallisuutta, työnhallintaa ja työtyytyväisyyttä parantamalla psykiatristen osastojen turvallisuutta. Yksi osatekijä turvallisuuden lisäämisessä on BVC mittarin käyttöönotto osastoilla. Kaikki tutkimukseen osallistuvien osastojen hoitajat saivat koulutuksen BVC mittarin käytöstä. 

Arviointi suoritetaan jokaisesta potilaasta, vähintään kerran jokaisen työvuoron aikana. Tavoitteena on tunnistaa kohonnut väkivaltariski mahdollisimman varhaisessa vaiheessa BVC mittaria hyödyntäen ja hoitaa tilanteita uudenlaisessa turvatilassa lisäten potilaan ja hoitajan välistä vuorovaikutusta. Turvatilalla pyritään korvaamaan perinteinen huone-eristys, jolla väkivaltatilanteita on osastoilla hoidettu aikaisemmin.

BVC-mittarilla arvioidaan kuuden erilaisen käyttäytymisen piirteen esiintymistä potilailla. Tuloksena saadaan pistearvo välillä 0-6. Pistemäärä 0 tarkoittaa, että väkivallanriski on pieni, 1-2, että väkivaltariski on kohtalainen ja yli 2, että väkivaltariski on erittäin suuri. Hankkeen aikana osastoilla pyritään hoitamaan turvatilassa kaikki potilaat, jotka saavat BVC mittarista 2 pistettä tai enemmän ja seurataan turvatilan ja BVC:n käytön merkitystä osastojen vaaratapahtumailmoitusten ja osastoilla käytettävien pakkotoimien määrään.

BVC mittari on otettu käyttöön tutkimusosastoilla tammikuussa 2020 ja sen käyttöönotto on sujunut hyvin. Vastaanotto osastoilla on ollut pääsääntöisesti positiivinen. BVC mittauksen suorittaminen on nopeaa ja se on helppo saada osaksi osastojen normaaleja rutiineja. Osastoilla ei ollut ennestään käytössään systemaattista väkivaltariskin arviointia, mutta alustavien kokemuksien perusteella sellaisen käyttöön otto on ollut hyvä asia ja se on otettu hyvin vastaan.

Kirjoittajat:

Noora Gustafsson TtM,  tutkimusavustaja, Turun ammattikorkeakoulu

Kaisa Mishina TtT, yliopisto-opettaja, tutkija, Turun yliopisto

Heikki Ellilä TtT, yliopettaja, Turun ammattikorkeakoulu

Veera Vainila Sh, Tyks Psykiatria, Yamk-opiskelija, Turun ammattikorkeakoulu

Mikko Korte Oh, Tyks Psykiatria, Yamk-opiskelija, Turun ammattikorkeakoulu

Pekka Makkonen TtM, projektipäällikkö, Tyks Psykiatria

Maria Oksanen Mäkelä TtM, Yh, Tyks Psykiatria

Kalle Varvikko kokemusasiantuntija, Tyks Psykiatria

Annamari Lindroos kokemusasiantuntija, Tyks Psykiatria

Mari Lahti TtT, yliopettaja, tutkimuksesta vastaava, Turun ammattikorkeakoulu

Lisätiedot ja yhteystiedot: http://turvasiipi.turkuamk.fi

Lähteet:

1.      Piispa & Hulkko. (2010) Työväkivallan riskiammatit. Työturvallisuuskeskuksen raporttisarja 1/2010, viitattu 18.9.2018. Saatavissa: https://ttk.fi/files/1535/ttk_tyovakivallan_riskiammatit_valmis_NETTI.pdf

2.      LeBell, Duxbury, Putkonen, Sprague, Rae, Sharpe. (2014) Multinational Experiences in Reducing and Preventing the Use of Restraint and Seclusion. Journal of Psychosocial Nursing 52(11), 22-30. DOI: 10.3928/02793695-20140915-01.

3.      NICE Guideline NG10. (2015) Violence and Aggression. Short-term management in mental health, health and community settings. Updated edition. National Institute for Health and Care Excellence. Viitattu 24.3.2020 Saatavissa: https://www.nice.org.uk/guidance/ng10/evidence/full-guideline-pdf-70830253

4.      Abderhalden, Needham, Dassen, Halfens, Haug, Fischer. (2006) Predicting inpatient violence using extended version of the Brøset Violence Checklist: instrument development and clinical Psychiatry 2008 (193), 44–50. DOI: 10.1192/bjp.bp.107.045534

5.      Almvik, Woods, Rasmussen. (2007) Assessing risk for imminent violence in the elderly: the Brøset Violence Checklist. International Journal of Geriatric Psychiatry 2007 (22), 862–867. DOI: 10.1002/gps.1753.

6.      Hvidhjelm, Sestoft, Skovgaard, Bjorner. (2014) Sensitivity and specificity of the Brøset Violence Checklist as predictor of violence in forensic psychiatry. Nordic Journal of Psychiatry 68(8), 536-542. DOI: 10.3109/08039488.2014.880942.

7.      Yao, Li, Arthur, Hu, An, Cheng. (2014) Acceptability and psychometric properties of Brøset Violence Checklist in psychiatric care settings in China. Journal of Psychiatric and Mental Health Nursing, 2014(21), 848–855. DOI: 10.1111/jpm.12132.

8.      Almvik, Woods, Rasmussen. (2015) The Brøset Violence Checklist (BVC); Sensitivity, Specificity and inter-rater Reliability. Journal of interpersonal violence 2000 (11). DOI:10.1177/088626000015012003.

9.      Abderhalden, Needham, Dassen, Halfens, Haug, Fischer. (2008) Structured risk assessment and violence in acute psychiatric wards: randomised controlled trial. The British Journal of Psychiatry 193, 44-50. DOI:10.1192/bjp.bp.107.045534

10.   Abderhalden, Needham, Miserez, Almvik, Dassen, Haug, Fischer. (2004) Predicting inpatient violence in acute psychiatric wards using the Brøset-Violence-Checklist: a multicentre prospective cohort study. Journal of Psychiatric and Mental Health Nursing 2004 (11), 422–427. DOI:11.1186/1471-244X-6-17.

11.   Clarke, Brown, Griffith. (2010) The Brøset Violence Checklist: clinical utility in a secure psychiatric intensive care setting. Journal of Psychiatric and Mental Health Nursing 2010 (17), 614–620. DOI: 10.1111/j.1365-2850.2010.01558.x.