Uudet sairaalat ja uudet toimintatavat?

Sairaaloiden uudisrakentaminen on arkea monelle sairaanhoitopiirille tänä päivänä. Rakennuskannan uudistumisen ohella organisaatioilla on ainutlaatuinen mahdollisuus uudistaa toimintamalleja sekä prosesseja. Yksi tärkeä osa toimintamallien tarkastelusta kohdistuu henkilöstöresurssien kohdistamiseen oikeaan aikaan ja oikeaan paikkaan. Uskallan sanoa aihetta tutkineena, että henkilöstöresurssien joustava käyttö terveydenhuoltoalalla on haasteellinen kohde etenkin, kun aiheeseen liitetään vielä toimintatapojen kokonaisvaltainen muutos.

Eräs hoitotyön esimies vastasi minulle heidän uusia tiloja kiertäessämme kysymykseeni: ”Miten muutto ja muutos vaikuttivat teidän toimintatapoihinne?”. Hetken hiljaisuus. ”Tapahtui ehkä se pahin eli ei mitään. Vanhat tavat siirtyivät uusien seinien sisälle. Yrittäkää te valmistautua paremmin”. Sama kysymys tutustuessani englannissa uuteen sairaalaan (Royal Derby Hospital, NHS). Ja vastaus: ”Älkää vaan rakentako yhden hengen huoneita, henkilöstö ei riitä mitenkään”. Ensimmäisen vastauksen osasin arvata, mutta toista jäin pohtimaan. Mikä tekee muutoksesta haastavan?

Nopean kirjallisuushaun perusteella tarvetta yhden hengen potilashuoneiden rakentamista muun muassa perustellaan sairaalainfektioiden estämisen näkökulmasta. Yhdenhengen huoneet estävät infektioiden leviämistä, joskin aihetta tulisi tutkia myös lisää. Yksityisyyden tarpeeseen viitataan erityisesti ikääntyneiden   ja saattohoitoon kohdistuneessa tutkimuksessa. Lasten ja nuorten kohdalta tutkimusta löytyy vähemmän, poissulkien vastasyntyneiden perhehuoneisiin liittyvä tutkimus. Yhden hengen huoneiden on todettu edistävän perhekeskeistä hoitoa myös vanhempien lasten kohdalla. Toisaalta perhekeskeisyydellä viitataan vanhempien vastuunottoon mm. lapsen perushoidosta eli roolituksesta, kuka vastaa mistäkin tehtävästä lapsen hoidossa. Aikuisten kohdalla useamman hengen potilashuoneiden on todettu tarjoavan turvallisuuden tunteen sekä potilaille että hoitajille ja miksipä tämä ei olisi yleistettävissä myös lapsiin ja nuoriin.

Henkilöstöresurssien käyttö uudessa toimintamallissa on haaste. Henkilökunnan näkökulmasta yhden hengen huoneet hankaloittavat potilaiden valvontaa ja henkilökunnan tiimityötä. Siirtymisen useamman potilaan huoneista yhden hengen huoneisiin on todettu tilapäisesti mm. lääkevirheiden lisääntymiseen, tämä tosin liittyy todennäköisemmin työtapojen muuttumiseen, kuin yhden hengen huoneisiin.

Miten hoitotyön esimiehenä valmistaudut tähän muutokseen? Potilasvalvontaa voidaan helpottaa edistyneellä tekniikalla, mutta lasten sairaanhoidossa se ei korvaa aikuista. Tiimityön koettu vaikeutuminen on merkittävä haaste, koska tällä viitataan myös koettuun työhyvinvointiin. Parityöskentely ja tiimityöskentely ovat hajanaisempia, kun potilaita ei enää sijoitella samaan huoneeseen. Ohjaatko pyytämään apua ja konsultaatiota kollegalta mobiiliappsilla vai luotko sujuvan tavan lyhyille neuvonpidoille työn lomassa? Miten opiskelijoita ohjataan ja uusia työntekijöitä? Hoitotyön esimiehen on merkittävä tehtävä valmistautumisessa tähän muutokseen.

Lasten ja nuorten klinikan kirurgisella vastuualueella Turussa, tehtiin T3-sairaalaan toiminnanmuutoksen tähtäävä uudistus; hoitajien kirjauspisteet sijoitettiin potilashuoneisiin. Perinteinen kanslia hajautettiin kahteen rauhallisemman kirjaamisen tilaan. Käytössä ei vielä ole mobiililaitteita kirjaamiseen, mutta jo merkittävä kulttuurin muutos on harjoitella kirjaamista ”potilaan vierellä”. Tulevaisuudessa potilashoitoon liittyvät työtehtävät, myös kirjaaminen, olisi suoritettava mahdollisimman pitkälle alusta loppuun samassa pisteessä. Ei ole aikaa eikä resursseja siirtyä erilliseen tilaan kirjaamaan potilaiden välillä. Eikä niitä perinteisiä kanslioita uuteen sairaalaan ole juurikaan edes suunniteltu.

Muutos oli haastava ja osin kipeäkin ratkaisu. Vanhoja tapoja toimia on vaikea muuttaa ja muutoksen hyötyä ei esimiehellä ole aina online osoittaa tai edes luvata. Tavoitteitakin on välillä vaikea kuvata, puhumattakaan sujuvasta informaatiosta. Kootusti, hoitajien tulee olla lähellä potilasta ja helposti saavutettavissa. Työtehtävät on keskittävä mahdollisimman pitkälle yhteen paikkaan. Muutoksen ja toimintatapojen kehittäminen on niin haastavaa, etten jättäisi sitä harjakaisiin mietittäväksi.

Hoitotyön esimiehille, mutta myös hoitotyöntekijöille mietittäväksi jätän myös sen, millä me julkisen palvelusektorin tuottajat kilpailemme SOTE-muutoksessa? Oma vastaukseni on laadukkaan, tehokkaan ja ajantasaisen hoidon lisäksi palvelukulttuurilla ja tässä meillä on vielä kehitettävää!

Outi Tuominen, sh, TtM, tohtorikoulutettava

Turun yliopisto, hoitotieteen laitos 

ouantu@utu.fi

The latest Tweets from Outi Tuominen

Aiheesta kiinnostuneille, lähteitä kootusti aihealueittain:

Sairaalainfektiot:

Hospital ward design and prevention of hospital-acquired infections: A prospective clinical trial

Relationship between hospital ward design and healthcare-associated infection rates: a systematic review and meta-analysis.

Yksityisyys:

Older inpatients' room preference: single versus shared accommodation

Exploring health professionals' views regarding the optimum physical environment for palliative and end of life care in the acute hospital setting: a qualitative study

Potilaiden, perheiden ja/tai henkilökunnan näkökulma:

Preference for a single or shared room in a UK in-patient hospice: patient, family and staff perspectives

The impact of single and shared rooms on family-centred care in children's hospitals

To provide care and be cared for in a multiple-bed hospital room

One size fits all? Mixed methods evaluation of the impact of 100% single-room accommodation on staff and patient experience, safety and costs

Sairaalalogistiikka:

Hospital Logistics

Urheilufysioterapeutin ammattitaito Susijengin apuna

Suomen miesten koripallomaajoukkue eli susijengi on saanut aikaan korishuuman upeilla voitoillaan Suomen isännöimissä koripallon EM-kisoissa (31.8.–17.9.2017). Sunnuntainen peli Puolaa vastaan oli huikean jännittävä, minkä suurella sydämellä pelaava Suomi voitti! Valitettavasti loukkaantumisilta ei säästytty, vaikka Suomen koripallomaajoukkueen fysioterapeuteilla Vesa Kuparisella ja Atso Liesmalalla riittää töitä muutenkin.

Urheilussa joukkueen menestyksen takana on urheilijoiden itsensä lisäksi useita ihmisiä, joista tässä kirjoituksessa haluaisin nostaa esiin urheilufysioterapeutit. He tekevät yleisölle pääsääntöisesti näkymätöntä työtä aamusta iltaan, joskus yölläkin. Susijengin fysioterapeutit Vesa Kuparinen ja Atso Liesmala ovat täystyöllistettyjä kisojen aikana, joten haastattelun saaminen oli mahdotonta. Jotakin tuosta työstä kuitenkin tiedän myös omasta kokemuksesta, sillä sain kunnian toimia Suomen nuorten koripallomaajoukkueiden yhtenä fysioterapeuttina ennen jatko-opintoihin hakeutumista.

Mitä urheilufysioterapia on?

Urheilufysioterapia on ennen kaikkea ennaltaehkäisyä, mutta myös hoitoa ja kuntoutusta. Ennaltaehkäisyn eteen tehdään töitä jatkuvasti. Jos urheilufysioterapeuttina saa toimia samojen urheilijoiden kanssa pidempään, on työlle otollinen tilanne. Kuten kirjoitin vuoden ensimmäisessä blogissani, muun muassa liiketaidot ovat tärkeitä liikuntavammojen ennaltaehkäisyssä (Herman ym. 2012, Hübscher ym. 2010, 2013). Urheilufysioterapeutti voi osallistua alkulämmittelyn, liiketaito- ja palauttavien harjoitusten valmisteluun ja ohjaamiseen yhdessä valmentajan kanssa. Hyvällä hermolihasjärjestelmää aktivoivia harjoitteita sisältävällä alkulämmittelyllä voidaan tutkitusti vähentää alaraajanvammojen esiintyvyyttä (Herman ym. 2012).

Kaikkia vammoja ei kuitenkaan voida ehkäistä, ja joskus urheilufysioterapeutti tapaa urheilijan vasta, kun akuutti tai rasitusperäinen vamma on päässyt syntymään. Tällöin ammattitaito erilaisten urheiluun liittyvien rasitustilojen, ja akuuttien urheiluvammojen tuntemisesta ja kuntouttamisesta on välttämätöntä. Yhteistyötä tehdään myös lääkärin kanssa. Hyvän teippauksen tekeminen voi olla urheilijalle pelastus tärkeän kisan alla. Urheilufysioterapeutilla on kuitenkin vastuu kertoa urheilijalle ja valmentajalle, kun täysipainoinen harjoittelu tai kilpaileminen ei fyysisen rasitusvamman tai loukkaantumisen takia ole turvallista – teippauksesta huolimatta. Urheilufysioterapeutin yksi tärkeä tehtävä onkin tehdä valmennuksen ja muun taustatiimin kanssa saumatonta yhteistyötä. Toisaalta urheilufysioterapeutti on tärkeä juuri siksi, että hän voi ammattitaidollaan optimoida kuntoutuksen ja harjoitteluun tai kilpailemiseen palaamisen mahdollisimman lyhyeen aikaan. (Suft Ry 2017.)

Susijengin fysioterapeutti Vesa Kuparinen työssään, kuva: Tytti Nuoramo

Osaamista tarvitaan eri tieteenalojen ja osaamisalueiden rajapinnoilta, sillä tietoa täytyy omaksua muun muassa fysioterapiasta, lääketieteestä, liikuntatieteestä, käyttäytymistieteistä, etiikasta, valmennuksesta, ja lajista, jonka urheilijoiden parissa työskentelee. Lajituntemus on tärkeää, jotta ymmärtää millaisiin suorituksiin urheilijaa kuntouttaa, milloin on turvallista tehdä täysipainoinen suoritus, ja mitä lajinomaisuutta voi kuntouttaviin harjoituksiin sisällyttää. Lisäksi urheilufysioterapeutin tulee edistää toimillaan antidopingtyötä ja olla tietoinen kielletyistä lääkeaineista ja ravintovalmisteista. (Suft Ry 2017.)

Esimerkki urheilufysioterapeutin työpäivästä

Tavallinen päivä maajoukkueen mukana harjoitusleirillä koostui kahdesta 2–4 tunnin harjoituksesta, joita ennen toteutettiin tarvittavat valmistavat toimet, kuten teippaukset. Harjoituksissa seurataan harjoituksia, ja annetaan ensiapu, jos loukkaantumisia tapahtuu. Harjoituksissa osallistutaan mahdollisesti myös alkulämmittelyiden, tukiharjoitusten ja palautteluiden ohjaamiseen, tai ohjataan varsinaisesta harjoituksesta sivussa oleville yksilöllistä kuntouttavaa harjoittelua. Ensiapulaukun ylläpitäminen ja sen huolehtiminen, että harjoituksissa on jäitä, on fysioterapeutin vastuulla, riippuen joukkueen muusta huoltoväestä, ja sovituista toimintatavoista. Harjoituksia ennen, niiden välissä ja jälkeen fysioterapeutin oven takana oli jono, joka tarkoitti, että joukkueen vapaa-aika on fysioterapeutin työaikaa. Urheilufysioterapeutti on osa joukkueen staffia, ja osallistuu joukkueen tavoista riippuen joukkueen päivän ohjelmaan muun joukkueen mukana. Työaikaa harjoitusleireillä tai kisamatkoilla on vaikea määritellä. Työtä tehdään vuorokaudenajasta riippumatta, kun sitä on, ja sitä yleensä on.

Miten urheilufysioterapeutiksi voi kouluttautua?

Urheilufysioterapiassa vaaditaan fysioterapeutin peruskoulutuksen lisäksi erityisosaamista, mitä voi hankkia Suomen Urheilufysioterapeutit ry:n (Suft ry) järjestämissä koulutuksissa (https://www.suft.fi/koulutus/). Suomessa urheilufysioterapeuttien sertifioinnista vastaa myös Suft ry. Urheilufysioterapian viimeisimpään tutkimustietoon pääsee tutustumaan Finnish Sports Physiotherapists Association (FSPA) -kongressissa, joka järjestetään seuraavan kerran 8.–9.6.2018 Helsingissä http://fspa-congress.com/. 

Susijengin fysioterapeutti Vesa Kuparinen, kuva: Tytti Nuoramo

Lähteet:

Herman K, Barton C, Malliaras P & Morrissey D. 2012. The effectiveness of neuromuscular warm-up strategies, that require no additional equipment, for preventing lower limb injuries during sports participation: a systematic review. BMC Medicine 10, 75-7015-10-75.

Hubscher M & Refshauge KM. 2013. Neuromuscular training strategies for preventing lower limb injuries: what's new and what are the practical implications of what we already know? British Journal of Sports Medicine 47 (15), 939-940.

Hubscher M, Zech A, Pfeifer K, Hansel F, Vogt L & Banzer W. 2010. Neuromuscular training for sports injury prevention: a systematic review. Medicine and Science in Sports and Exercise 42 (3), 413-421.

Suft Ry 2017. Urheilufysioterapeutin erityispätevyys. https://www.suft.fi/sertifiointi/urheilufysioterapeutin-erityispa/ Viitattu 5.9.2017

Kirjoittajan tiedot:
Lotta Hamari
fysioterapeutti, TtM, tohtorikoulutettava
Turun yliopisto, hoitotieteen laitos
lotta.hamari@utu.fi

Hyvinvoinnista ja vähän sen mittaamisestakin

Hyvinvointia vai ei? Mistä sen oikeastaan tietää?
Olen joutunut (saanut!) väitöskirjatyöni takia pohtimaan asiaa aina ajoittain, kun olen tutkinut lasten ja perheiden hyvinvointia ja sen edistämistä.

Hyvinvoinnista puhutaan paljon, ja se tuntuu olevan "muotia". Hyvinvointia luvataan ja vaaditaan, niin yksilön kuin yhteisöjenkin suulla. Ruokafirmat kilpailevat yhä parempien hyvinvointi-sloganien keksimisessä (terveys)tuotteillensa ja kuntoklubit yrittävät saada ihmiset asiakkaikseen hyvinvointia lupaamalla. Mutta hyvinvointi koostuu monesta muustakin tekijästä kuin pelkistä hyvistä terveystottumuksista. Eikä kenenkään hyvinvointia varmaankaan voida edistää yhdellä myslipatukalla tai spinningtunnilla. Toki fyysisen, miksei psyykkisen ja sosiaalisenkin, hyvinvoinnin näkökulmasta terveet elintavat ovat hyvä alku. ”Arkisen” näkökulman lisäksi, hyvinvointi on yhä kiinnostavampi kohde myös tutkimuksessa.

Mutta mitä on hyvinvointi? 
Tutkimus on keskittynyt lähinnä kuvaamaan hyvinvoinnin osatekijöitä tai ulottuvuuksia. Itsekin mietin usein, onko terveys yksi hyvinvoinnin osatekijä eli tuleeko sanoa, että väitöskirjatutkimukseni aikana kehitettävä terveyssovellus pyrkii edistämään lapsiperheiden hyvinvointia vai voinko sanoa, että pyrimme edistämään sekä terveyttä että hyvinvointia, jolloin terveystieteilijänä saisin korostaa terveyttä. Ja jos jättää sen pohtimisen, niin seuraavaksi jo miettii, milloin tietää, että hyvinvointia on edistetty eli miten sitä voi mitata ja mihin verrata? Tai miten voi ylipäänsä tietää kenellä on hyvinvointia ja kenellä sitä ei ole?

Mutta miten voi luotettavasti mitata jotain, jota ei ole tarkkaan määritelty?
Hyvinvointia voisi varmaan mitata sen osatekijöiden ja ulottuvuuksien kautta, mutta onko hyvinvointi osiensa summa, vai voiko jokin osatekijä olla merkitsevämpi kuin toinen. Yleensä hyvinvointia arvioitaessa puhutaan subjektiivisesta hyvinvoinnista, sillä hyvinvointi on kokemus ja tila. Varmasti jokainen osaa tässä hetkessä sanoa, kokeeko hyvinvointia vai ei. Kinkkisempi kysymys onkin sitten, että miksi? Toiselle esimerkiksi sairaus voi aiheuttaa sen, ettei koe hyvinvointia, kun taas toinen sitä kokee sairaudesta huolimatta. Tästä päästäänkin siihen ajatukseen, ettei toinen ihminen voi välttämättä tietää toisen hyvinvoinnin tilaa, koska ulospäin asia voi näyttää täysin toiselta, jolloin objektiivisesti mitattu hyvinvointi voi olla täysin vastakkainen subjektiivisesti mitatun kanssa. Voiko ylipäänsä ajatella, että hyvinvointi on joko-tai-tila, vai voisiko se olla jana, jossa hyvinvoinnin tila vaihtelee riippuen siitä, kummassa päässä janaa ollaan. 


Hyvinvoinnin kiemuroita pohtiessani löysin hyvän artikkelin, jossa Dodge ja kumppanit (2012) pyrkivät määrittelemään hyvinvointia käsitteenä, sen osatekijöiden tai ulottuvuuksien kuvaamisen sijaan. Artikkeli käsittelee kattavasti myös hyvinvoinnin tutkimuksen historiaa, hyvinvoinnin moniulotteisuutta, erilaisia hyvinvoinnin määritelmiä ajan- ja eri tutkimussuuntausten valossa- kuten ihan ensimmäisiä hyvinvoinnin määritelmiä Bradburnin (1969) psykologisen hyvinvoinnin tutkimuksesta. Bradburn tutki ihmisten psykologisia reaktioita heidän päivittäisessä elämässään ja erityisesti kohdatessaan haasteita. Hän viittasi psykologisella hyvinvoinnilla usein onnellisuuteen, jolloin ihmisellä on enemmän positiivisia vaikutuksia kuin negatiivisia.

Niin, ja se määritelmä?
Lopun viimein päästään artikkelissa tarjottuun hyvinvoinnin määritelmään: "Hyvinvointi on tasapainotila yksilön (fyysisten, psyykkisten ja sosiaalisten) voimavarojen ja (fyysisten, psyykkisten ja sosiaalisten) haasteiden välillä". Luonnollista on, että ihminen pyrkii pitämään tämän tasapainotilan tai pääsemään siihen, jolloin voimavarat ja haasteet käyvät ikään kuin taistelua tällä heiluvaisella keinulaudalla. Hyvinvointi nähdään määritelmässä siis hyvin yksilöllisenä tilana -toiselle pienikin haaste voi olla riski ja järkyttää hyvinvoinnin tasapainoa, jos voimavarat ovat vähäiset, kun taas toisella voimavaroja on niin hyvin, ettei pieni tuulenpuuska kaada koko venettä -keinuttaa vain vähäsen. 

Dodge ym. (2012)

Kun kyseessä on kuitenkin tasapainotila, voi vaakakupit olla kallellaan, miten päin tahansa, jolloin voidaan joutua myös tilanteeseen, jossa juuri haasteiden vähäisyys aiheuttaa hyvinvoinnin tasapainon järkkymistä. Tästä tulee väistämättä mieleeni asia, josta muistan joskus lukeneeni ja mikä toimii oivallisena esimerkkinä kyseisestä epätasapainotilasta; sanotaan, että ihminen ei voi kauan tehdä työtä, joka ei ole riittävän haastavaa omiin kykyihin ja taitoihin nähden, tai voi toki, mutta pidemmän päälle työn mielekkyys vähenee ja ihminen on onneton työssään. Tässä kohtaa Bradburnin viittaus onnellisuuteen hyvinvointia kuvatessaan on jälleen relevantti -sopisikohan sanonta "raha ei tee onnelliseksi" myös kuvaamaan hyvinvoinnin epätasapainotilaa?

Vastaako määritelmä kaikkiin esittämiini kysymyksiin -ei varmasti. Mutta tämä määritelmä on yksinkertainen ja universaali. Sen avulla voi arvioida yksilön, miksei yhteisöjenkin, hyvinvointia riippumatta iästä, sukupuolesta tai taustoista. Määritelmä on myös jollain lailla armollinen, sillä korostaessaan hyvinvoinnin yksilöllisyyttä, se antaa yksilölle myös vastuun omasta hyvinvoinnistaan -jokainen voi itse teoillaan vahvistaa voimavarojaan, jolloin on paremmassa "taisteluasemassa" haasteiden edessä. Se antaa eväitä myös hyvinvoinnin edistämistyöhön, jolloin yksilön tai esim. perheen voimavaroja vahvistamalla voidaan olettaa, että vaaka pysyy tasapainossa myös silloin, kun haasteet ja vaikeat tilanteet alkavat painaa toisessa vaakakupissa. Edellyttää toki sitä, että yksilölliset voimavarat ja mahdolliset haasteet tunnistetaan, jolloin tasapainotilan järkkymisen ennaltaehkäisy onnistuu. Mutta se onkin sitten toinen tarina, tutkimus tai blogikirjoitus 😊   

Don’t worry, be happy! (...or if you worry, hopefully you have enough resources to conquer your worries and then be happy!)  

Kirjoittajan tiedot:

Anni Pakarinen

sairaanhoitaja, Terveystieteiden maisteri ja tohtorikoulutettava

Turun yliopisto, hoitotieteen laitos

e-mail: anni.pakarinen@utu.fi

Research gate: https://www.researchgate.net/profile/Anni_Pakarinen

LinkedIN: https://fi.linkedin.com/in/anni-pakarinen-70a46782

Kirjoittaja tekee lapsiperheiden hyvinvointiin liittyvää väitöskirjatutkimusta TEPE-tutkimusryhmässä ja toimii EU-rahoitteisessa (Interreg Central Baltic) lasten hyvinvointia edistävässä EmpowerKids-projektissa koordinaattorina. 

Kirjoitus perustuu useisiin kirjoittajan väitöskirjatyönsä aikana lukemiin lähteeseen sekä erityisesti lähteeseen: Dodge R, Daly A.P., Hyuton J. & Sanders L.D. 2012. The challenge of defining wellbeing. International Journal of Wellbeing, 2(3), 222-235.