Lapsen toimijuus kuntoutumisen kehittäjäkumppanuudessa

Lapsilähtöisen toiminnan edistämiseksi sosiaali- ja terveydenhuollon ja kuntoutuksen palveluissa on tärkeää mahdollistaa lasten aktiivinen osallistuminen kehittämiseen. Palvelumuotoilu (Häyhtiö 2017) ja asiakasosallisuus ovat palveluiden kehittämisessä jo pitkään esillä olleita käsitteitä ja toimintoja (Leemann & Hämäläinen 2015). 
 

Mutta millaista on kehittäminen silloin, kun lapsi muotoilee aktiivisena toimijana omassa arjessa toteutuvaa kuntoutumisen muutos- ja oppimisprosessiaan yhdessä ammattilaisten ja vanhempien kanssa? Tällöin näkökulma kääntyykin toisinpäin; kyseessä ei olekaan enää ammattilaisten tarjoama palvelu, jota muotoillaan käyttäjälle, vaan lapsen omassa arjessa tapahtuva oppiminen, jota lapsen kehitysympäristö mahdollistaa. Edellytyksenä tälle näyttäisi olevan se, että aikuiset osaavat sukeltaa lapsen maailmaan ja kehittävät yhdessä lapsen kanssa hänen arkeensa sopivia ja oppimista edistäviä toimintatapoja (Sipari ym. 2017a). 

Lapsen aseman tarkastelu toimijuuden kautta ohjaa tunnistamaan lapsen valinnoillaan ja toiminnallaan omaa elämäänsä rakentavana subjektina. Lapsen toimijuus rakentuu tilannekohtaisesti ja vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa eli toimijuuteen vaikuttaa se, miten muut ihmiset ja muut tekijät, kuten apuvälineiden käyttö, mahdollistavat lapsen vaikuttamista ja osallistumista hänen itse valitsemallaan tavalla. (Launiainen & Sipari 2011; Olli, Vehkakoski & Salanterä 2012; Sipari ym. 2017a.)

Monille lapsille, joilla on toimintakykyä rajoittavia sairauksia tai vammoja, kuntoutus on osa arjen rutiineihin nivoutuvaa toimintaa, joka tähtää yksilön toimintakyvyn ja hyvinvoinnin edistymiseen (Kauppinen ym. 2016). Kuntoutuminen on yksilön ja hänen elinympäristönsä välinen vuorovaikutteinen oppimis- ja muutosprosessi (Autti-Rämö ym. 2016). Konkreettisemmin vuorovaikutteisuus tarkoittaa lapsen kuntoutumisessa sitä, että lapsen oppimista ja toimintakykyä mahdollistavat arkiympäristö ja siihen kuuluvat toimijat. Kyse on siis siitä, että toimijat lapsen arjessa tunnistavat, oppivat ja aikaansaavat yhdessä muutosta vastaten lapsen tarpeisiin. Tällöin ei enää riitä se, että pohditaan mitä lapsen tulee oppia ja miten lapsen toiminnan on muututtava. On tarkasteltava yhdessä myös mitä muutoksia ympäristössä ja lähi-ihmisten toimintatavoissa tulee tapahtua, jotta lapsen aktiivinen toimijuus, oppiminen ja toimintakyvyn edistyminen mahdollistuvat. Kuntoutuminen edellyttää lapsen, vanhempien ja/tai muiden läheisten sekä ammattilaisten välistä kumppanuutta ja yhteistoimintaa (Sipari ym. 2017a).

Perheen ja ammattilaisen yhteistoiminta, joka edistää lapsen aktiivista osallistumista hänelle merkitykselliseen tekemiseen arjessa, mahdollistaa samalla lapsen toimijuutta kuntoutumisprosessissa. Lapsen osallistuminen arjessa merkitykselliseen toimintaan, kuten leikkiin, ja vaikuttaminen itseään koskeviin asioihin on lapsen oikeus (YK:n lapsen oikeuksien yleissopimus). Lapsen osallistuminen oman kuntoutumisen suunnitteluun on tarpeellista myös kuntoutuksen tuloksellisuuden näkökulmasta, sillä lapsi saavuttaa tavoitteita, joihin on itse voinut vaikuttaa (Vroland-Norstrand ym. 2016). Voit kurkata oheisen linkin kautta esimerkin lapsen näkökulmasta tehdystä kuntoutumisen suunnitelmasta, jossa lapselle merkitykselliset asiat ja tavoitteellinen kuntoutuminen rakentuu osaksi lapsen arkea (Launiainen & Sipari 2011: sivulta 45, kuvio 8): http://www.vlkunto.fi/julkaisut/Kuntoutus_1-190.pdf.

Lapsen toimijuus kuntoutumisprosessissa realisoituu siten, että lapsi rakentaa omaa kehityskulkuaan yhdessä aikuisten kanssa tehden valintoja erilaisia mahdollisuuksia antavissa olosuhteissa. Lapsille erityisen tärkeää on havaita se, että heidän toiveillaan on vaikutusta asioiden kulkuun ja muihin toimijoihin. Toimijuus kuntoutumisprosessissa muokkaa lapsen ymmärrystä omasta itsestä. Lapselle tämä merkitsee läsnäoloa omassa elämässä, kokevana, kehittyvänä, oppivana sekä oman arkensa ehtoja määrittelevänä toimijana. (Sipari ym. 2017; Vänskä ym. 2018.) 

Parhaimmillaan lapsen osallistumista ja toimijuutta kuntoutumisessa edistäviä toimintatapoja kehitetään lasten kanssa yhdessä (Vänskä ym. 2018). Siten oivallinen yhteistoimijuuden muoto kuntoutumisessa voisi olla kehittäjäkumppanuus (Sipari & Mäkinen 2014).

Metku-kirja on esimerkki toimintatavasta, jonka luomiseen osallistuivat lapset, vanhemmat ja ammattilaiset kehittäjäkumppaneina ja jonka käyttö perustuu yhteistoimijuuteen. Sähköisen Metku-kirjan avulla lapsella on mahdollisuus kuvata, kirjoittaa, piirtää, äänittää ja videoida asioita, joita lapsi haluaa oppia ja tehdä omassa arjessaan. (Sipari ym. 2017b.)

Metku-kirjaa hyödynnetään kuntoutumisen prosessissa esimerkiksi tunnistettaessa lapselle merkityksellisiä tavoitteita ja laadittaessa suunnitelmaa.  Kirjaan voi myös kuvata toimintatapoja, jotka mahdollistavat lapsen toimintaa arjessa hyödynnettäväksi esimerkiksi lapsen päiväkodissa tai koulussa. Kirjan käyttö suunnitellaan yhdessä lapsen ja vanhempien kanssa niin, että se vastaa lapsen toiveisiin ja tarpeisiin. Videoiden ja valokuvien kautta mahdollistuu tärkeiden asioiden ilmaisu myös lapsille, jotka eivät kommunikoi puheella (Kuvio 1). (Sipari ym. 2017b.)

Kuvio 1. Metku-kirja mahdollistaa lapsen aktiivista toimijuutta kuntoutumisessa

Lapsen aktiivista osallistumista tutkimus- tai kehittämistoimintaan on mahdollistettu viime vuosina enenemissä määrin hyödyntämällä esimerkiksi valokuvausta ja yhteiskehittelyä. Lapsen ja perheen osallistumiseksi tutkimus- ja kehittämisprosessin kaikkiin vaiheisiin tarvitaan uudenlaista osallistuvan tutkimuskumppanuuden kulttuuria. (Gonzales ym. 2020.) Osallistuvan tutkimuskumppanuuden hyvää käytäntöä on lähetty kehittämään REcoRDI-hankkeen ja Valtakunnallisen Lasten ja nuorten kuntoutus ry:n verkostoissa.

Lasten, vanhempien ja ammattilaisten kehittäjäkumppanuus mahdollistaa uudella tavalla yhdessä oppimista ja kehittämisen hyödynnettävyyttä erilaisiin tarpeisiin vastaten. Mitä kaikkea uutta voikaan syntyä, kun valjastetaan yhteisen kehittämisen äärelle lasten mielikuvituksen ja näkökulmien rikkaus, lasten vanhempien asiantuntemus lapsen ja perheen tarpeista arjessa sekä ammattilaisten osaaminen?

Kirjoittajat: 

Nea Vänskä toimii lehtorina ja Salla Sipari yliopettajana Metropolia Ammattikorkeakoulussa.

Lähteet:

Autti-Rämö I, Salminen AL, Rajavaara M, Ylinen A. (toim.). Kuntoutuminen. Duodecim 2016.

Gonzalez M, Phoenix M, Saxena S, Cardoso R, Canac-Marquis M, Hales L, Putterman C. & Shikako-Thomas K.  Strategies used to engage hard-to-reach populations in childhood disability research: a scoping review, Disability and Rehabilitation 2020, DOI: 10.1080/09638288.2020.1717649

Häyhtiö, T. Osallisuutta sote-palveluihin palvelumuotoilemalla? Kunnallisalan kehittämissäätiön Julkaisu 4. Toinen versio. 2017.

Kauppinen J, Sipari S, Suhonen-Polvi H. Lapsen kokonaiskuntoutus kehitysympäristössään. Julkaisussa (toim.) Ilona Autti-Rämö, Anna-Liisa Salminen, Marketta Rajavaara, Aarne Ylinen (toim.). Kuntoutuminen. Duodecim 2016.

Launiainen H. & Sipari S. Lapsen hyvä kuntoutus käytännössä. Vajaa liikkeisten kunto ry, 2011. http://www.vlkunto.fi/julkaisut/Kuntoutus_1-190.pdf

Leemann, L. & Hämäläinen, R.-M. Asiakasosallisuus. Sosiaalisen osallisuuden edistämisen koordinaatiohanke (Sokra). Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, 2015.

Olli J, Vehkakoski T. & Salanterä S. Facilitating and hindering factors in the realization of disabled children’s agency in institutional contexts. Disability & Society 2012; 27(6): 793-807. http://www.tandfonline.com/doi/abs/10.1080/09687599.2012.679023

Sipari S, Mäkinen E. Kehittäjäkumppanuus vaatii uudenlaista osaamista. Sipari S, Mäkinen E. & Paalasmaa P. (toim.) Kuntoutettavasta kehittäjäkumppaniksi. Metropolia Ammattikorkeakoulun julkaisusarja 2011:166-173. https://www.metropolia.fi/sites/default/files/images/content/content-files/AATOS_13_Kuntoutettavasta_kehittajakumppaniksi_0.pdf

Sipari S, Vänskä N. & Pollari K. (2017a). Lapsen edun toteutuminen kuntoutuksessa. Osallistumista ja toimijuutta vahvistavat hyvät käytännöt. Sosiaali- ja terveysturvan raportteja 5/2017. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/220550

Sipari S, Vänskä N. & Pollari K. Lapselle merkityksellinen toiminta kuntoutumisessa – Lapsen Metkut (2017b). Lapsen oikeus osallistua kuntoutukseensa – Lapsen edun arviointi (LOOK) –hanke, 2017. http://metropolia.e-julkaisu.com/lapsen-metkut/

Vroland‐Nordstrand, K., Eliasson, A., Jacobsson, H., Johansson, U., & Krumlinde‐Sundholm, L. Can children identify and achieve goals for intervention? A randomized trial comparing two goal‐setting approaches. Developmental Medicine & Child Neurology 2016; 58(6): 589-596. doi:10.1111/dmcn.12925

Vänskä N, Sipari S, Pollari K, Huisman A. Lapsen oikeus osallistua kuntoutukseensa. LOOK-hankkeen arviointiraportti. Kela, Helsinki, 2018. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/240069

YK:n lapsen oikeuksien yleissopimus. https://www.lapsenoikeudet.fi/lapsen-oikeuksien-sopimus-turvaa-lasten-ihmisoikeudet/sopimus-kokonaisuudessaan/

Avainsanat: lapset, kuntoutus, kuntoutuminen, osallistuminen, toimijuus, yhteiskehittely, kehittäjäkumppanuus

Pandemia saapui Suomeenkin, mutta miten käy terveydenedistämistyön?

Etätyö ja -opiskelu kotoa käsin on viime aikoina tullut tutuksi aikuisten sekä eri-ikäisten lasten ja nuorten keskuudessa koronaviruksen aiheuttaman pandemian vuoksi. Sekä julkisessa että yksityisessä terveydenhuollossa tilanne on johtanut monin paikoin palvelutarjonnan alasajoon ensisijaisesti kiireettömän hoidon osalta. Sosiaalisessa mediassa on aiheellisesti herättänyt huolta mm. se, miten käy terveyden edistämistoiminnan tällaisessa tilanteessa. Kouluissakin opetus on jo aikaa sitten digitalisoitunut, mutta miten on terveyden edistämisen laita?

Erääksi keskeisimmäksi uhkakuvaksi suun terveydenhuollon ammattilaisten keskuudessa on noussut kysymys siitä, millaisia seurauksia voi olla edessä jos esimerkiksi lasten ja nuorten ennaltaehkäisevä suun terveydenhoito ja siihen liittyvä omahoidon ohjaus jää nyt määräämättömän pituiseksi ajaksi toteutumatta. Ehtivätkö pienet reiänalut kasvaa paikattavan kokoisiksi saakka, kun hoitolaan ei pääse hoitosuunnitelman mukaisesti kontrollikäynnille, fluoraukseen ja harjausopetukseen? Entä päätyykö lapsi, jolla on jo todettu paikkaushoidon tarvetta ilman sen kummempaa oireilua, lopulta päivystykseen hammassäryn takia? Yhtä lailla tilanne koskettaa aikuisväestöä, ikäihmiset mukaanlukien.

Digitalisaatiosta on tullut yhteiskunnassa jo arkinen asia jotakuinkin kaikilla arkielämän osa-alueilla. Terveydenhuollossa etävastaanottotoimintaa on jo saatavilla aikuisille mm. siihen soveltuvia lääkärikäyntejä korvaamaan. Edellä mainittua hampaiden harjausopetusta toteutettaneen edelleen pääasiassa fyysisissä vastaanottotiloissa sekä hoitohenkilökunnan vieraillessa mm. päiväkodeissa ja kouluissa. Viimeistään nyt lienee kuitenkin aiheellista lähteä toteuttamaan perusteellista digiloikkaa suun terveyden edistämistyön puolesta, vuorovaikutteisuutta unohtamatta. Pitkäkin fyysinen välimatka on kurottavissa umpeen älypuhelimen tai tabletin kautta toteutettavilla etäkäynneillä, joilla voidaan keskustella suun omahoitotottumuksista ja tarkistaa vaikkapa että sähköharjan käyttö sujuu teknisesti oikein. 

Terveysalan oppilaitoksissa eri vaiheissa opintojaan olevien opiskelijoiden työssäoppimisjaksot ovat nyt keskeytyneet vallitsevan tilanteen vuoksi. Monilla opiskelijoilla olisi kuitenkin nyt tiedollisia ja taidollisia valmiuksia toteuttaa terveyden edistämistä etävastaanottotoiminnan muodossa. Poikkeukselliset olosuhteet ovat vaatineet monelta osin terveydenhuollon perustoimintojen supistamista, mutta terveyden edistämistä voidaan sovelletusti toteuttaa edelleen, jos tahtotilaa riittää.

Kuva: https://live.staticflickr.com/65535/49663071537_3615548658_b.jpg

Kirjoittajan tiedot:

Henna-Riikka Hakojärvi

shg, TtM, tohtorikoulutettava

Turun yliopisto, hoitotieteen laitos

hrmhak@utu.fi

Ohjeita ja neuvoja vai keskustelevaa valmennusta?

Nuorella on paljon ajatuksia elämästä ja tulevaisuudesta. Hän hakee rajojaan ja oppii vähitellen itsenäistyessään aikuisuuden tuomaa vastuuta. Pitkäaikaissairas nuori on kuin muut nuoret, paitsi että sairaus on aina läsnä osana elämää. Aikuisuuden kynnyksellä nuori on usein haavoittuva koska uteliaisuus, kyvykkyyden tunne ja avoin suhtautuminen tulevaisuuteen ovat otollisia kohteita aikuisten kriittisille kommenteille.

Aikuinen saattaa negatiivisella asenteella kyseenalaistaen hiljentää keskustelun olemattomiin. Kuinka siis voisi lähestyä nuorta keskustelussa ja auttaa häntä osallistumaan päätöksentekoon?  Vastuun ottaminen omasta terveydestään ja hyvinvoinnistaan auttaa pitkäaikaisnuorta itsenäistymään. Tässä prosessissa nuori tarvitsee valmiuksia ymmärtää sekä lyhyt- että pitkäaikaisten päätösten vaikutuksista terveyteen, hyvinvointiin ja pitkäaikaissairauteen.  Tällainen erityistarpeiden keskellä kamppaileva nuori on elämänvaiheessa, joka on täynnä uusia haasteita ja muutoksia. Yksi iso muutos on siirtyminen lastensairaalasta aikuisten yksikköihin. Siirtymävaiheen keskiössä on nuori itse ja hänen kokemuksensa terveydestään ja hyvinvoinnistaan.  Vain hän itse pystyy parhaiten kuvailemaan tilannettaan ja motivaatiotaan hoitonsa suhteen. Siirtymävalmiuksien eroavaisuuksia on havaittu ikään, sairastumisikään, sukupuoleen, perheen dynamiikkaan, ja terveysosaamiseen liittyen.(Beal et al 2016; Colver et al 2018.) 

Hyvää tarkoittava aikuinen (läheiset, vanhemmat, terveydenhuollon ammattilaiset) saattaa auttamishaluisena asetta nuoren suuhun sanoja, kertoa kuinka toimia, antaa ohjeita ja asettaa sääntöjä pysähtymättä miettimään kuinka nuori itse asian ilmaisisi.  Neuvoja on helppo antaa ja hiljaisuutta täyttää sanoilla, säännöillä ja odotuksilla. 

Josko astelemaa kääntäisikin tosin?  Entä jos nuoren kanssa keskustellessa aikuinen malttaisi vain kysyä ja tarvittaessa vastata nuoren asettamiin kysymyksiin. Ehkä näin toimien nuori löytäisi sellaista tietoa, jota hän kaipaa siihen hetkeen elämässään.  Osa nuorista kokee siirtymävaiheen lastensairaalasta kriisinä ja osa helpotuksena. Huoli tulevaisuudesta voi näkyä nuoressa turhautumisena tai lamaantumisena. Ehkä turvaa voisi tuoda valmentaja, aikuinen, joka ohjaa, neuvoo ja antaa nuorelle aikaa ilmaista itseään. Älypuhelimen monet sovellukset ja sosiaaliset palvelut tarjoavat ainutlaatuisen välineen luottamukselliseen keskusteluun.(Beaudry et al 2019.)

Jotta nuorelle tärkeistä asioista pääsee keskustelemaan nuoren kanssa, on kohtaamistilanteessa aikuisella oltava luottamuksellinen ja kuunteleva ote.  Aikuinen voi ottaa valmentajan roolin ja näin lähestyä tilannetta tasavertaisena ihmisenä ja silti nuoren ehdoilla. Kysyvällä ja kunnioittavalla asenteella on mahdollista saada sellainen keskustelu aikaan, joka tukee nuorta pitkän matkan eteenpäin uusissa haasteissa ja vaikeissa päätöksissä.

Kirjoittaja:

Anna Tornivuori, Sh (AMK), TtM, Tohtoriopiskelija, Turun Yliopisto, Hoitotieteenlaitos.

Lähteet: 

Beal, S., Riddle, I., Kichler, J., Duncan, A., Houchen, A., Casnellie, L., Woodward, J., Corathers, S. 2016. Chronic condition and health care transition rediness.  Academic pediatrics. 16(7).660-667. doi.org/10.1016/j.acap.2016.06.007.

 Beaudry,J., Consigli, A., Keith, R. 2019. Getting ready for adult health care: designing a chatbot to coach adolescents with special needs through the transition of care. Journal of pediatric nursing 49 (2019) 85-91. doi.org.10.101016/j.pedn.2019.09.004

Colver. A., Couteur, Le, A., Dovey-Pearce, G., McDonagh, J., Pearce, M.., Vale, L., Merrick, H., Parr. J. 2018. A longitudinal, observational study of the features of transitional healthcare assiciates with better outcomes for young people with long term conditions. BMC Medicine (2018) 16:111. doi.org/10.1186/s12916-018-1102y.

Lapsen ja nuoren mielenterveyden tukeminen edellyttää kestävää kansainvälistä tutkimus- ja kehittämistyötä

Maailmanlaajuisesti tarkastellen lähes viidennes lapsista ja nuorista kokee mielenterveysongelmia. Puolet mielenterveyden häiriöistä alkavat ennen 14 ikävuotta ja ovat yleisempiä köyhissä kehittyvissä maissa, joissa terveyden edistämiselle ja tutkimustyölle tärkeät yhteiskunnalliset rakenteet ovat usein heikkoja. YK:n jäsenmaat ovat nostaneetkin mielenterveyshäiriöt keskeiseksi haasteeksi kestävän kehityksen turvaamiseksi (Agenda 2030).

Kestävä ja toimiva tutkimus- ja kehitystyö, tai niiden puute heijastuvat myös väestön hyvinvointiin yhteiskunnassa. Esimerkiksi eteläisessä Afrikassa erityishaasteena on, ettei riittäviä resursseja uusien innovaatioiden ja tutkimustulosten levittämiseksi ja jalkauttamiseksi juurikaan ole. Köyhyyden rinnalla julkisen sektorin palvelujen kuormitus, asenteet, perinteisiin traditioihin nojautuvat uskomukset ja rajoittunut tieteellinen tutkimustyö kohdistuvat suoraan lasten ja nuorten hyvinvointiin. Kuitenkaan paraskaan organisaatio ei itsestään toimi ilman osaavia toimijoita. Lasten ja nuorten mielenterveyden tukemisessa tutkimus-ja kehittämistyötä tulisi näin kohdentaa erityisesti lasten parissa työskentelevien perusterveydenhuollon henkilöstön sekä opettajien kouluttamiseen palvelurakenteiden vahvistamiseksi.

Rajoitetut terveydenhuollon kehittämisen resurssit pakottavat etsimään kustannustehokkaita uusia ratkaisuja erityisesti terveysteknologian innovaatioista (Brooks et al. 2011). Pelkästään uusien teknologisten sovelluksien kehittäminen ei itsessään ole kuitenkaan riittävää. Kehittämistoimintaa pitää myös pystyä arvioimaan, ammattilaisia kouluttamaan sekä toimintamalleja jalkauttamaan, ja taas osaamista arvioimaan. Esimerkkinä suomalaisen terveystieteellisen osaamisen jalkauttamisesta ja terveysteknologian kehittämisestä kehitysmaihin on Turun ammattikorkeakoulun johtama moniammatillinen kehittämishanke ”MEGA ─ Building capacity by implementing mobille intervention in SADC countries” (rahoitusnumero: 585827-EPP-1-2017-1-FI-EPPKA2-CBHE-JP). MEGA edistää korkeakoulutuksen modernisaatioita Etelä-Afrikassa ja Sambiassa sekä kehittää mobiilisovelluksen lasten ja nuorten mielenterveyden häiriöiden seulomiseksi. Kouluttamalla perusterveydenhuollon henkilöstöä tunnistamaan lasten ja nuorten mielenterveyshäiriöitä, kuten masennusta, itsetuhoisuutta ja päihteiden käyttöä mobiiliteknologiaan perustuvan intervention avulla, pyritään lasten ja nuorten hoitoon pääsyä ja mielenterveyspalvelujen kuormittavuutta helpottamaan kustannustehokkaasti. MEGA on osa Euroopan Unionin Erasmus+ rahoitusta.

MEGA-hankkeessa perusterveydenhuollon henkilöstön mielenterveyden alueen osaamistarpeita arviointiin validoidulla mittarilla (Korhonen et al. 2019). Tämän pohjalta kehitettiin kansainväliseen luokitukseen perustuva mobiilisovellus lasten ja nuorten mielenterveyshäiriöiden seulomiseksi. Koulutusmateriaalit kehitettiin yhdessä paikallisten korkeakoulujen kanssa, joiden opettajat jalkautuivat perusterveydenhuoltoon edelleen kouluttamaan perusterveydenhuollon henkilöstöä. Hankkeessa on keskitytty erityisesti kulttuuristen erojen ja tapojen huomioiseen tekemällä tiivisti yhteistyötä myös paikallisten viranomaisten ja sidosryhmien kanssa. Kulttuurisen kontekstin huomioiden on tärkeää, sillä uutta tietoa tai tapaa harvoin omaksutaan sellaisenaan, vaan oppija pyrkii sisällyttämään uuden mallin osaksi aiempaa kokemusta ja arvojaan. Yhtenä MEGA-hankkeen tuloksena on noussut esille terveydenhuollon henkilöstön vahva halu kouluttautumiseen ja vastuunottamiseen kestävästä kehityksestä. Kuitenkin edelleen erityisesti mielenterveyteen liittyvät asenteet, leimaantuminen, väärä tieto ja uskomukset vaikuttavat nousevan pintaan, aivan kuten meillä Suomessa. Tämä tuo erityishaasteensa mielenterveysalan tutkimukselle.

Käsitykset mielenterveydestä ovat myös yhteydessä yksilön omaan menestykseen yhteiskunnassa. WHO:n (2013) mukaan hyvä terveyden lukutaito heijastaa erityisesti taloudellista menestystä ja yksilön osallisuutta yhteiskunnassa. Toisaalta, mitä huonompia ovat terveys ja sen myötä kasvaneet terveyspalvelujen tarpeet, sitä huonompaa näyttäisi terveyden lukutaito olevan (Sørensen et al. 2019). Tämän takia myös MEGA hankkeessa selvitetään hoitajien mielenterveyden lukutaitoon liittyvää osaamista, sillä heidän osaaminen heijastuu lasten kehityksen turvaamiseen. Vaikka kehitysmaiden ongelmat tuntuvat usein kaukaisille, on viime vuoden osoittaneet, että huonosti voivien nuorten asema kehitysmaissa näkyy vääjäämättä myös Euroopassa ja sen taloudessa.

Lisää tietoa MEGA -hankkeesta:

Joonas Korhonen joonas.korhonen@turkuamk.fi

Mari Lahti mari.lahti@turkuamk.fi

MEGA-hanke: mega.turkuamk.fi

Kirjoittajat:

Lehtori Joonas Korhonen, TtM, tohtoriopiskelija, Sh (AMK), Turun ammattikorkeakoulu, Terveys- ja hyvinvointi; Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos

Yliopettaja Heikki Ellilä, FT, Turun ammattikorkeakoulu, Terveys- ja hyvinvointi

Yliopettaja Mari Lahti, TtT, Post Doc, Turun ammattikorkeakoulu, Terveys- ja hyvinvointi; Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos

Lisää aiheesta:

• Brooks, H., Pilgrim, D., & Rogers, A. (2011). Innovation in mental health services: what are the key components of success?. Implementation science : IS, 6, 120. https://doi.org/10.1186/1748-5908-6-120
• Furnham, A., & Swami, V. (2018). Mental health literacy: A review of what it is and why it matters. International Perspectives in Psychology: Research, Practice, Consultation, 7(4), 240-257.
• Ganasen, K.A., Parker, S., Hugo, C.J., Stein, D.J., Emsley, R.A. & Seedat, S. 2008, "Mental health literacy: focus on developing countries", African journal of psychiatry, vol. 11, no. 1, pp. 23-28.
• Harvey, G. & Kitson, A. 2016, "PARIHS revisited: from heuristic to integrated framework for the successful implementation of knowledge into practice", Implementation science : IS, vol. 11, pp. 33-016-0398-2.
• Jack, H., Wagner, R. G., Petersen, I., Thom, R., Newton, C. R., Stein, A., Kahn, K., Tollman, S., & Hofman, K. J. (2014). Closing the mental health treatment gap in South Africa: a review of costs and cost-effectiveness. Global health action, 7, 23431. https://doi.org/10.3402/gha.v7.23431
• Kutcher S, Perkins K, Gilberds H, Udedi M, Ubuguyu O, Njau T, Chapota R and Hashish M (2019) Creating Evidence-Based Youth Mental Health Policy in Sub-Saharan Africa: A Description of the Integrated Approach to Addressing the Issue of Youth Depression in Malawi and Tanzania. Front. Psychiatry 10:542. doi: 10.3389/fpsyt.2019.00542
• Korhonen, J., Axelin, A., Grobler, G., & Lahti, M. (2019). Content validation of Mental Health Literacy Scale (MHLS) for primary health care workers in South Africa and Zambia ─ a heterogeneous expert panel method. Global health action, 12(1), 1668215. https://doi.org/10.1080/16549716.2019.1668215 
• Lahti M, Groen G, Mwape L, et al. Design and Development Process of a Youth Depression Screening m-Health Application for Primary Health Care Workers in South Africa and Zambia: An Overview of the MEGA Project. Issues in Mental Health Nursing. 2019; 21: 1-7
• Sørensen et al. 2019.Health literacy in Europe: comparative results of the European health literacy survey (HLS-EU)
• WHO 2013. Health Literacy. The Solid Facts. edit: Kickbuscg I, Pelikan J, Apfel F & Tsouros A.

Elämää aivoverenkiertohäiriön jälkeen?

Aivoverenkiertohäiriöt ovat yleisiä ja koskettavat monia meistä joko potilaan, omaisen tai esimerkiksi terveydenhuollon ammattilaisen roolissa. Aivoverenkiertohäiriöistä puhutaan usein diagnooseina, lukuina tai oireina. Mutta miltä aivoverenkiertohäiriö ja elämä sen jälkeen näyttäytyy sairastuneelle henkilölle? Terveydenhuollossa puhumme usein potilaskeskeisestä hoidosta, jonka kehittämiseksi ja toteuttamiseksi tarvitsemme tietoa potilaiden näkökulmasta. Näin aivoviikolla haluankin ottaa keskustelun aiheeksi potilaiden kokemukset aivoverenkiertohäiriöstä ja sen vaikutuksesta päivittäiseen elämään.

Aivoverenkiertohäiriöllä on usein merkittävä vaikutus yksilön elämään, myös silloin kun aivoverenkiertohäiriö luokitellaan lieväksi. Aivoverenkiertohäiriöön sairastuminen on usein äkillinen ja muuttaa yksilön elämää ilman ennakkovaroitusta. Erityisesti aikaisemmin perusterveillä henkilöillä sairastumista voi seurata kokemus kyvyttömyydestä tai jopa viallisuudesta, ja luottamus omaan toimintakykyyn voi olla alhainen. Sairastumisen jälkeisiä kokemuksia voi varjostaa riippuvuus toisista henkilöistä ja omaa elämää koskeva kontrollin puute.¹

Aivoverenkiertohäiriöön sairastuminen aiheuttaa usein muutoksia elämään liittyen esimerkiksi sosiaalisiin rooleihin². Fyysisen toimintakyvyn rajoitusten lisäksi aivoverenkiertohäiriö voi vaikuttaa muun muassa muistiin sekä puheentuottoon ja -ymmärtämiseen. Aivoverenkiertohäiriöön sairastuneelle ’minä itse’ voi tuntua vieraalta. Sairastuneen mielialaa voi laskea tilapäinenkin luopuminen aikaisemmin itsestään selvistä asioista, kuten työssä käymisestä tai autolla ajamisesta.³ Ahdistus ja masennus ovat yleisiä aivoverenkiertohäiriöön sairastuneella¹, kuten myös erilaiset negatiivissävytteiset tunteet, kuten huoli ja murhe liittyen omaan tilanteeseen ja tulevaisuuteen².

Kaikki aivoverenkiertohäiriöön liittyvät kokemukset eivät kuitenkaan ole negatiivisia. Sairastuminen voi korostaa yksilölle itselleen tärkeiden asioiden merkitystä ja muistuttaa omasta terveydestä huolehtimisen tärkeydestä¹. Kuntoutusvaiheeseen liittyy usein iloa ja luottamusta lisääviä kokemuksia, esimerkiksi oman toimintakyvyn kohetessa^1–3. Positiivisten kokemusten syntymisessä omaisilla on merkittävä rooli^2,3, mutta näitä voidaan tukea myös terveydenhuollossa kiinnittämällä huomiota hoidon jatkuvuuteen ja kuntoutuksen saatavuuteen³. Merkittäviä ovat myös terveydenhuoltohenkilökunnan ymmärtävä suhtautuminen ja vähättelemistä ilmaisevien puheiden ja elekielen välttäminen¹. Jokainen aivoverenkiertohäiriöpotilas ansaitsee tulla arvokkaasti kohdatuksi niin terveydenhuollossa kuin arkielämässäkin.

Hyvää Aivoviikkoa toivottaen,

Sunna Rannikko

th/sh, TtM, tohtorikoulutettava

Turun yliopisto, hoitotieteen laitos

Sähköposti: seeran(at)utu.fi

ResearchGate: https://www.researchgate.net/profile/Sunna_Rannikko

Lähteet:

1. Crowfoot G, van der Riet P & Maguire J. 2018. Real‐life experiences of people with transient ischaemic attack or minor stroke: A qualitative literature review. Journal of Clinical Nursing 27(7–8), 1381–1398.

2. Thomas CM, Allison R & Latour JM. 2018. Using blogs to explore the lived‐experience of life after stroke: “A journey of discovery I never wanted to take”. Journal of Advanced Nursing 74(3), 579–590.

3. Pedersen SG, Anke A, Aadal L, Pallesen H, Moe S & Arntzen C. 2019. Experiences of quality of life the first year after stroke in Denmark and Norway. A qualitative analysis. International Journal of Qualitative Studies on Health & Well-Being  14(1), 1–12.

Kuva: Pixabay/wondermar

Kuka pelkää synnytystä?

Viime viikonloppuna uutisoitiin naisten erittäin huonoja kokemuksia erään synnytyssairaalan naistenklinikalta. Synnytystä pelänneet naiset olivat kertomustensa mukaan saaneet tylyjä ja epäasiallisia kommentteja ja kokeneet tulleensa nöyryytetyiksi tai kiristetyiksi synnytystavasta päätettäessä. On hyvä, että hoidon epäkohtia nostetaan esille ja niistä keskustellaan. Uhkailu, pelottelu tai kiristys eivät saa olla terveydenhuollon ammattilaisten käyttämiä menetelmiä missään yhteydessä. Tietoa asiakkaalle on kuitenkin tarjottava rehellisesti. Synnytyspelkoon liittyen esimerkiksi synnytystavasta keskusteltaessa erilaiset riskit on tuotava esille.

Todennäköisesti jokainen raskaana oleva nainen jännittää synnytystä jossain määrin, mutta varsinaista pelkoa kokee vain osa naisista; tuoreen katsauksen mukaan 6–14 %. Synnytyspelon esiintyvyys vaihtelee eri maissa ja syitä siihen pitäisi tutkia vielä tarkemmin. (Nilsson ym. 2018.) Vaikea synnytyspelko heikentää raskaana olevan hyvinvointia huomattavasti ja saattaa johtaa muun muassa negatiiviseen synnytyskokemukseen tai päätökseen jättää yrittämättä seuraavia raskauksia.

Naisten näkökulmaa synnytyspelon kokemuksesta on tarkasteltu vastikään julkaistussa metasynteesissä eli aiempien laadullisten tutkimusten tuloksia kokoavassa katsauksessa. Synnytystä pelkäävät naiset kokivat olevansa pisteessä, josta ei ole paluuta. Pelkäävillä uudelleensynnyttäjillä oli huonoja kokemuksia aiemmista synnytyksistä ja pelkäävillä ensisynnyttäjillä kuultuja tarinoita ja mielikuvia kauheista synnytyksistä. Kontrollin menettämisen pelko, ymmärryksen puute sekä kivun ja vahingoittumisen pelko olivat keskeisiä synnytyspelon kokemuksessa. (Wigert ym. 2020.)

Synnytyspelon hoitoon kehitetyt interventiot pyrkivät vahvistamaan naisen uskoa omiin voimavaroihinsa selvitä synnytyksestä. Erilaiset yksilö- tai ryhmäterapiat ja –keskustelut näyttävät tehokkaimmilta interventioilta, jos tehokkuutta mitataan synnytyspelon takia tehtyjen keisarileikkausten määrällä. Ammattilaisilla pitää olla osaamista kohdata synnytystä pelkäävä nainen niin raskauden aikana kuin synnytysosastolla. Synnytyspelon arvioinnissa on hyvä käyttää systemaattisesti jotakin mittaria, vaikka nainen ei edes ottaisi itse asiaa puheeksi. Pelon tasoa arvioivan mittarin käyttö auttaa soveltuvan ja yksilöllisen tuen räätälöinnissä. Synnytyspelon toimiva hoito edellyttää yhteistyöverkostoa niin kätilöiden, synnytyslääkärien kuin psykologien kanssa. (Strebich ym. 2018.) On  hyvä muistaa kertoa myös niitä positiivisia synnytystarinoita.

Kirjoittajan tiedot:

Hannakaisa Niela-Vilén

kätilö, TtT, erikoistutkija

Turun yliopisto, hoitotieteen laitos

s-posti: hmniel(at)utu.fi

ResearchGate: https://www.researchgate.net/profile/Hannakaisa_Niela-Vilen

Lähteet

Nilsson C, Hessman E, Sjöblom H, Dencker A, Jangsten E, Mollberg M, Patel H, Sparud-Lundin C, Wigert H, Begley C. 2018. Definitions, measurements and prevalence of fear of childbirth: a systematic review. BMC Pregnancy and Childbirth 18:28. DOI: 10.1186/s12884-018-1659-7

Strebich S, Mattern E, Ayerle GM. 2018. Support for pregnant women identified with fear of childbirth (FOC)/tokophobia – a systematic review of approaches and interventions. Midwifery 61, 97–115 DOI: 10.1016/j.midw.2018.02.013

Wigert H, Nilsson C, Dencker A, Begley C, Jangsten E, Sparud-Lundin C, Mollberg M, Patel H. 2020. Women’s experiences of fear of childbirth: a metasynthesis of qualitative studies. International Journal of Qualitative Studies in Health and Well-being 15(1):1704484 DOI: 10.1080/17482631.2019.1704484