Kielen merkitys diabetesta sairastavan henkilön hoidonohjauksessa

 

"Kieli luo todellisuuden. Sanoilla on voimaa. Puhu aina luodaksesi iloa." – Deepak Chopra

Kieli, joka käsittää niin sanat, eleet kuin ilmeetkin, on vallan väline. Niin sanallisella kuin sanattomallakin kommunikaatiolla on voimaa, jonka ymmärtäminen ja huomioonottaminen kuuluu osaksi terveydenhuollon ammattilaisen ammattitaitoa. Sillä mitä, miten, missä ja kenelle sanomme, on merkitystä. Erityisen tärkeäksi tämän tiedostamisen terveydenhuollossa tekee ammattilaisen ja asiakkaan välillä luonnostaan oleva vallan epätasapaino. Terveysongelman kanssa elävä ihminen on aina väistämättä jossain määrin yhteiskunnan ja hoidon organisaation varassa. Tästä johtuen ammattilaisen osaamisen ja aseman tuoma auktoriteetti entisestään korostaa käytetyn kielen vaikutusten kauaskantoisuutta. Ajattelematon kommentti ammattilaiselta voi esimerkiksi johtaa hoitosuhteen katkeamiseen, joka puolestaan voi johtaa terveydenhuollon asiakkaan hyvinvoinnin vaarantumiseen. Erityisen tärkeiksi sanat muodostuvat pitkäaikaista terveysongelmaa sairastavien henkilöiden hoitokontakteissa, kun suositukset asiakaslähtöisyydestä ja ihmisen oma vastuu terveysongelmastaan haastavat yhä tiukassa istuvan perinteisen ammattilaisen ja asiakkaan välisen valta-asetelman.

Kielen merkityksestä hoitotyössä hyvä esimerkki on viimeisen kymmenen vuoden aikana lisääntynyt tieteellisesti tuettu kriittinen keskustelu koskien kieltä, jota diabeteksesta ja diabetesta sairastavista henkilöistä on käytetty, käytetään ja tulisi käyttää. Kansainväliseksi viimeisen kymmenen vuoden aikana kasvaneen Kielellä on väliä (”Language Matters”) -liikkeen ensimmäinen artikkeli julkaistiin vuonna 2012 Australiassa, ja vuonna 2018 julkaistiin ensimmäinen kansallinen opas Ison-Britannian kansallisen terveydenhuollon (United Kingdom National Health Services, NHS) toimesta. Nyt oppaita ja ohjeistuksia on julkaistu jo kuudella eri kielellä. Lisäksi Kanadan (2020) ja Australian (2021) kansalliset diabetesyhdistykset ovat julkaisseet omat viralliset kannanottonsa aiheeseen peräänkuuluttaen suositeltuja muutoksia käytettyyn kieleen. Keskeinen sanoma uudistuksessa on, että käytetyn kielen tulisi olla empaattista, voimavaraistumista tukevaa ja inklusiivista, kunnioittavaa, luottamusta rakentavaa, henkilökeskeistä, kannustavaa, selkeää, rauhoittavaa, ymmärtävää, tutkivaa, yhteistyöhön perustuvaa, yhteneväinen sanoissa ja käytöksessä sekä kulttuurisesti pätevää.

Osana omaa kannanottoaan Diabetes Australia toteutti vuonna 2019 kyselytutkimuksen diabetesta sairastaville henkilöille koskien heidän näkemyksiään erilaisista diabeteksen yhteydessä perinteisesti käytetyistä käsitteistä. Tutkimukseen osallistuneesta 751 henkilöstä joka toinen piti sanaa "diabeetikko" sopimattomana ja joka neljäs vahingollisena. On selvää, että jokaisella diabetesta sairastavalla yksilöllä on täysi vapaus ja oikeus määrittää itsensä juuri niillä termeillä kuin hän itse kokee parhaaksi. Kannanotossa kuitenkin todetaan, että muiden (mm. terveydenhuolto, media, akatemia ja teollisuus) velvollisuus on huomioida kaikki, joita diabetes tavalla tai toisella koskettaa. Tämä tarkoittaa pyrkimistä mahdollisimman inklusiiviseen, neutraaliin ja kunnioittavaan kielenkäyttöön.

Kannanoton lopussa kolmekymmentävuotta aiheen parissa työskennellyt psykologian professori Jane Speight listaa kolme ohjetta, jolla käytyä keskustelua voidaan muuttaa. Nämä ohjeet sopivat kaikille terveydenhuollon ammattilaisille erikoisalasta riippumatta. Ensimmäiseksi, aloita itsestäsi. Ole tietoinen sanoista, joita käytät ja ota kielesi vakavasti. Muista, että kieli heijastaa asenteitasi. Luo uusia tapoja ja tiedosta, että meillä kaikilla on tiedostamattomia ennakkoasenteita ja tiedostamisen kautta pyri minimoimaan omiasi. Toiseksi, ole rohkea ja haasta sopimattomien sanojen ja lauseiden käyttö niitä kohdatessasi. Oleta kuitenkin, ettei sanojen käyttäjän tarkoitus ollut vahingoittaa ja ole palautteessasi rakentava. Kolmanneksi, muista, että sanoilla on voimaa. Me kaikki kommunikoimme päivittäin, ja lähes kaikilla meillä se on osaamisalue, missä meillä on vähiten koulutusta. Kommunikaatio ei kuitenkaan ole ”rakettitiedettä”, ja vaikka me väistämättä teemme virheitä, tarkoituksena ei olekaan pyrkiä täydellisyyteen vaan kehitykseen.

Kielellä on väliä -liikkeen julkaisut ovat vapaasti luettavissa ja ladattavissa heidän verkkosivuiltaan (www.languagemattersdiabetes.com). Suosittelen niihin tutustumista erityisesti kaikille niille, jotka kohtaavat diabetesta sairastavia ihmisiä arjessaan, oli kyse sitten työstä tai muista elämän kohtaamisista.

”Ystävälliset sanat eivät maksa paljon. Silti ne saavat paljon aikaan.” – Blaise Pascal

Kirjoittaja: 

Silja-Elisa Eskolin

Sh/Th (AMK), TM, TtM, väitöskirjatutkija

Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos

silja.e.eskolin(at)utu.fi

Lähteet:

Banasiak K, Cleary D, Bajurny V, et al. Language Matters – A Diabetes Canada Consensus Statement. Can J Diabetes. 2020;44(5):370-373. doi:10.1016/j.jcjd.2020.05.008

Franklin M, Lewis S, Willis K, Bourke-Taylor H, Smith L. Patients’ and healthcare professionals’ perceptions of self-management support interactions: Systematic review and qualitative synthesis. Chronic Illn. 2018;14(2):79-103. doi:10.1177/1742395317710082

Joseph-Williams N, Elwyn G, Edwards A. Knowledge is not power for patients: A systematic review and thematic synthesis of patient-reported barriers and facilitators to shared decision making. Patient Educ Couns. 2014;94(3):291-309. doi:10.1016/j.pec.2013.10.031

Language Matters. (2022). Verkkosivu. https://www.languagemattersdiabetes.com/ Katsottu 24.8.2022.

Speight J, Skinner T, Dunning T, et al. Our language matters: Improving communication with and about people with diabetes. A position statement by Diabetes Australia. Diabetes Res Clin Pract. 2021;173:108655. doi:10.1016/j.diabres.2021.108655

Stuckey H, Peyrot M. Living with diabetes: literature review and secondary analysis of qualitative data. Diabet Med. 2020;37(3):493-503. doi:10.1111/dme.14255

Potilaan omat ja läheisten voimavarat mukaan potilaan sekavuustilan ennaltaehkäisyyn ja hoitoon

 

Terveyttä tieteestä -blogissa 24.5.2022 kirjoitin terveydenhuollon henkilöstön keinoista potilaan leikkauksen jälkeisen sekavuustilan ennaltaehkäisyssä. Tässä tekstissä tuon esiin potilaan omat ja läheisten voimavarat sekavuustilan ennaltaehkäisyssä, tunnistamisessa ja hoidossa.

Laissa potilaan oikeuksista ja asemasta todetaan, että hoito tapahtuu potilaan kanssa yhteisymmärryksessä, ja että potilaalle on annettava tiedot terveydentilastaan, hoidon merkityksestä, eri hoitovaihtoehdoista ja niiden vaikutuksista sekä muista hänen hoitoonsa liittyvistä seikoista¹. Leikkaukseen tulevalle potilaalle tiedonanto suoraan toimenpiteeseen ja anestesiaan liittyvistä seikoista on itsestään selvää. Potilaalle on tapana kertoa yleisimmistä leikkauksen ja anestesian jälkeisistä haitoista kuten kivusta, pahoinvoinnista tai mahdollisista rajoituksista liikkumiseen ja ravitsemukseen. Sen sijaan, kuinka usein potilaalle annetaan tietoa mahdollisesta leikkaukseen liittyvästä sekavuustilan ilmaantumisesta ja hoidosta? Kuinka usein potilaan läheiset saavat opastusta potilaan psyykkisen tilan seurantaan? Uskon, että ennen suunniteltua leikkausta tai potilaan tullessa päivystykseen, asiasta ei mainita potilaalle tai läheiselle lainkaan.

Ei ole turhaa antaa potilaalle ja läheisille tietoa potilaan mahdollisesta sekavuustilasta ja läheisten hoitojakson aikaisen läsnäolon tärkeydestä. Tutkimuksissa on havaittu viitteitä siihen, että antamalla potilaalle etukäteen tietoa leikkauksesta ja sen vaikutuksista, myös sekavuustilaan liittyen, voidaan mahdollisesti vähentää potilaan sekavuustilan ilmaantumista leikkauksen jälkeen^2-4. Läheisillä on lisäksi ensiarvoinen rooli potilaan sekavuustilan tunnistamisessa, koska he tuntevat potilaan persoonan, tarpeet ja mieltymykset. On todettu, että läheiset tunnistavat sekavuustilan oireet terveydenhuollon ammattilaisia paremmin⁵. On myös todettu, että potilaan läheisten läsnäolo ja osallistuminen hoitojakson aikana esimerkiksi potilaan säännölliseen orientoimiseen voi vähentää sekavuustilan ilmaantumista ja mahdollisesti jopa kestoa^6-7.

Olen itse potilaan sekavuustilaan liittyvien tutkimusten suunnitellussa havainnut, että hoitohenkilökunnasta voi tuntua nololta ottaa puheeksi potilaalle mahdollisesti ilmaantuva sekavuus. Toisaalta potilaat voivat kokea häpeää siitä, että he ovat menneet sekaisin eivätkä siksi kerro tuntemuksistaan. Nämä molempien osapuolten tunteet voivat vaikuttaa siihen, että sekavuustilan ilmaantumisen mahdollisuudesta ei puhuta. On sääli, että jätämme potilaan ja läheisten tärkeät voimavarat hyödyntämättä. Sekavuustila ei ilmaannu minkään yksittäisen syyn takia. Voimme kuitenkin yhdessä toimien vaikuttaa potilaan tilaan. Hyvä potilaan sekavuustilan ennaltaehkäisy, tunnistaminen ja hoito on ennen kaikkea potilaan, mutta myös läheisten ja terveydenhuollon toimijoidenkin etu.

Minkälaisia keinoja te käytätte, kun ohjaatte potilasta ja läheistä mahdollisesta sekavuustilasta? Entä minkälaista palautetta olette niistä saaneet?

Kirjoittaja:

Satu Poikajärvi
Sh (AMK), TtM, väitöskirjatutkija
Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos
satu.poikajarvi(at)utu.fi

Lähteet: 

1)     Sosiaali- ja Terveysministeriö. Potilaan oikeudet. https://stm.fi/potilaan-oikeudet Luettu 14.5.2022.

2)     Liang, S., Chau, J., Lo, S., Zhao, J., & Choi, K. C. (2021). Effects of nonpharmacological delirium-prevention interventions on critically ill patients' clinical, psychological, and family outcomes: A systematic review and meta-analysis. Australian critical care: official journal of the Confederation of Australian Critical Care Nurses, 34(4), 378–387. https://doi.org/10.1016/j.aucc.2020.10.004

3)     Xue, X., Wang, P., Wang, J., Li, X., Peng, F., & Wang, Z. (2020). Preoperative individualized education intervention reduces delirium after cardiac surgery: a randomized controlled study. Journal of thoracic disease, 12(5), 2188–2196. https://doi.org/10.21037/jtd.2020.04.26

4)     Fahimi, K., Abbasi, A., Zahedi, M., Amanpour, F., & Ebrahimi, H. (2020). The effects of multimedia education on postoperative delirium in patients undergoing coronary artery bypass graft: A randomized clinical trial. Nursing in critical care, 25(6), 346–352. https://doi.org/10.1111/nicc.12473

5)     Shrestha, P., & Fick, D. M. (2020). Family caregiver's experience of caring for an older adult with delirium: A systematic review. International journal of older people nursing, 15(4), e12321. https://doi.org/10.1111/opn.12321

6)     Deng, L. X., Cao, L., Zhang, L. N., Peng, X. B., & Zhang, L. (2020). Non-pharmacological interventions to reduce the incidence and duration of delirium in critically ill patients: A systematic review and network meta-analysis. Journal of critical care, 60, 241–248. https://doi.org/10.1016/j.jcrc.2020.08.019

7)     McKenzie, J., & Joy, A. (2020). Family intervention improves outcomes for patients with delirium: Systematic review and meta‐analysis. Australasian Journal on Ageing, 39(1), 21-30. https://doi.org/10.1111/ajag.12688

Keneltä, milloin ja miten? Tietoon perustuva suostumus lasten ja nuorten tutkimuksesta

 

Lasten ja nuorten osallistuminen tutkimukseen antaa arvokasta tietoa siitä, miten lapset ja nuoret tarkastelevat maailmaa, mitkä asiat ovat heille merkityksellisiä, ja miten yhteiskunta ylipäänsä ottaa heidät huomioon. Yhteiskuntaa on pitkään tarkasteltu aikuisten näkökulmasta tai niin, että aikuiset tietävät mitä lapset ja nuoret tarvitsevat ja mikä on heille parhaaksi. Tämä pitää osittain paikkansa, mutta lapsilla ja nuorilla on myös oikeus ilmaista mielipiteensä asioihin, jotka koskettavat heitä.  Tätä oikeutta osallisuuteen turvaavat Lasten oikeuksien sopimus, lainsäädäntö (esim. Perustuslaki ja Nuorisolaki) ja terveyspalveluiden osalta lasten ja nuorten osallisuutta on pyritty edistämään sote-uudistuksen LAPE-muutosohjelmassa. Lasten ja nuorten osallisuutta tunnistetaan nyky-yhteiskunnassa ja tutkimusta tehdään yhä useammin myös niin, että lapsia ja nuoria pyydetään osallistujiksi tutkimukseen.

Tutkimukseen osallistuvilta tulee pyytää aina tietoon perustuva suostumus osallistumiselle. Lasten ja nuorten kohdalla suostumukseen liittyvät kysymykset ovat monimutkaisempia kuin aikuisten kohdalla. Näitä kysymyksiä voisi summata kolmeen sanaan: keneltä, milloin, miten? Pyrin nyt antamaan tässä kirjoituksessa joitakin keskeisiä vastauksia jokaisen sanan osalta.

Keneltä pyydetään tietoon perustuva suostumus?

Lasten ja nuorten kohdalla tulee muistaa, että laillisesti jokainen alle 18-vuotias katsotaan vajaavaltaiseksi päätösten teossa. Näin ollen huoltajilla on oikeus päättää lapsen tai nuoren osallistumisesta tutkimukseen ja tietoon perustuva suostumus tarvitaan molemmilta huoltajilta. Huoltajien suostumuksen lisäksi lapsen ja nuoren suostumus tarvitaan myös, koska heillä on aina oikeus päättää osallistumisestaan tutkimukseen. Suostumuksen pyytäminen on siis eettinen velvollisuus tutkimuksessa. Lasten ja nuorten suostumuksen pyytämisestä on myös ohjeistanut Tutkimuseettinen neuvottelukunta (TENK), jonka mukaan 15 vuotta täyttäneiden kohdalla riittää lapsen/nuoren itsenäinen suostumus. Laki lääketieteellisestä tutkimuksesta pitää myös 15 vuoden ikää rajana itsenäisen suostumuksen pyytämiselle, jollei tutkimukseen osallistuva ”ikäänsä, kehitystasoonsa sekä sairauden, vamman tai tutkimuksen laatuun nähden ole kykenemätön ymmärtämään tutkimuksen tai tutkimustoimenpiteen merkitystä”.

Milloin pyydetään tietoon perustuva suostumus?

Kuten jo edellisessä osiossa kuvasin, on lapsilta ja nuorilta pyydettävä aina suostumus osallistumisesta tutkimukseen. Huoltajien kohdalla on tiettyjä tilanteita, joissa riittää heidän informointinsa tutkimuksesta. TENK ohjeistuksen mukaan 15 vuotta täyttäneiden kohdalla huoltajia informoidaan tutkimuksesta, jos tutkimusasetelma ja -kysymykset sen sallivat. Huoltajien informoinnista voidaan poiketa silloin, kun tutkimuksesta kertominen voisi riskeerata lapsen tai nuoren terveyttä, turvallisuutta, tai tutkimusaihe on sensitiivinen tai arkaluontoinen (esim. lasten kokema perheväkivalta, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluminen).

Alle 15-vuotiaiden kohdalla huoltajien suostumus tulee lähtökohtaisesti aina pyytää osallistumisesta, mutta edellä mainittujen sensitiivisten tai arkaluonteisten tutkimusaiheiden kohdalla voi olla perusteltua, ettei huoltajien suostumusta pyydetä lapsen itsemääräämisoikeuteen ja turvallisuuteen liittyvissä syissä. Näissä tutkimuksissa on ehdottaman tärkeää pyytää lausunto eettiseltä toimikunnalta (esim. yliopiston omalta) tutkimuksen eettisyydestä ennen tutkimuksen aloittamista.

Miten tietoon perustuva suostumus pyydetään lapselta ja nuorelta?

Lasten ja nuorten kohdalla tutkimukseen liittyvän tiedon välittäminen ja tietoon perustuvan suostumuksen pyytäminen tulee perustua lasten ja nuorten kehitystasoon. Tutkimuksesta ja suostumuksen pyytämisestä tulisi kertoa kielellä, joka on lapsilla ja nuorille ymmärrettävää heidän kehitystasonsa huomioiden. Tiedon välittämisessä voidaan myös käyttää luovuutta: tekstin lisäksi tutkija voi välittää tietoa kuvien, videoiden tai muiden visuaalisten keinojen kautta lapsille ja nuorille. Tutkimustiedotteen ja suostumuslomakkeen voi myös luetuttaa etukäteen lapsilla ja nuorilla, jolloin tutkija saa palautetta tekstin ymmärrettävyydestä suoraan kohderyhmältä. Lapsilta ja nuorilta voi myös pyytää ideoita, miten tiedon välittämisen ja suostumuksen pyytämisen voisi toteuttaa lapsille ja nuorille selkeällä tavalla. Pienten lasten kohdalla voi myös olla tarpeen, että tutkijan lisäksi suostumuksen pyytämisen havainnoi tutkimuksen ulkopuolinen henkilö, joka vahvistaa, että tutkija on saanut suostumuksen osallistumiseen lapselta. Lapsen ja nuoren suostumus tulee aina todentaa kirjallisesti ja dokumentoida kuten aikuisten osallistujien kanssa kanssa.

Kirjoittajan tiedot:

Minna Laiti

TtM, väitöskirjatutkija

Hoitotieteen laitos, Turun yliopisto

mianlai(at)utu.fi

Twitter: @LaitiMinna 

Lähteet:

Laki lääketieteellisestä tutkimuksesta 9.4.1999/488. https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1999/19990488#L2P8

Nuorisolaki 21.12.2016/1285. https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2016/20161285#L6P24

Suomen perustuslaki 11.6.1999/731. https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1999/19990731#P6

Suomen UNICEF (2022). YK:n yleissopimus lapsen oikeuksista. https://unicef.studio.crasman.fi/pub/public/pdf/LOS_A5fi.pdf viitattu 17.6.2022.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL (2021). Lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelma (LAPE). https://thl.fi/fi/tutkimus-ja-kehittaminen/tutkimukset-ja-hankkeet/lapsi-ja-perhepalveluiden-muutosohjelma-lape- viitattu 17.6.2022.

Tutkimuseettinen neuvottelukunta TENK 2019. Ihmiseen kohdistuvan tutkimuksen eettiset periaatteet ja ihmistieteiden eettinen ennakkoarviointi Suomessa. Tutkimuseettisen neuvottelukunnan ohje 3/2019. https://tenk.fi/sites/default/files/2021-01/Ihmistieteiden_eettisen_ennakkoarvioinnin_ohje_2020.pdf

 

Minäuskomusten rooli terveyden edistämisessä

Kuva: Pixabay

Terveyden edistämisen kirjallisuudessa ihmisen käyttäytymistä on kuvattu erilaisten minäuskomusten kautta. Näitä minäuskomuksia ovat esimerkiksi minäpystyvyys, itseluottamus, itsetunto ja minäkäsitys. Samankaltaisiin käsitteisiin törmätessä voi kuitenkin jäädä pohtimaan, mitä kyseiset käsitteet oikeastaan tarkoittavat, miten ne eroavat toisistaan ja mitä merkitystä niillä on terveyden edistämisen tai terveyskäyttäytymisen näkökulmasta. Tässä blogitekstissä tarkastelen lyhyesti minäpystyvyyttä, itseluottamusta, itsetuntoa ja minäkäsitystä sekä niiden roolia terveyden edistämisessä.

Minäpystyvyydellä (self-efficacy) tarkoitetaan yksilön luottamusta kykyynsä toimia tai käyttäytyä tietyllä tavalla ja selviytyä siihen liittyvistä haasteista (Bandura 1997). Terveyden edistämisessä minäpystyvyys voi tarkoittaa esimerkiksi lapsen tai nuoren luottamusta kykyynsä sanoa ”ei” päihteille, äidin luottamusta kykyynsä imettää vauvaansa tai ikääntyneen luottamusta kykyynsä liikkua. Terveyden edistämisen sekä sairauksien ennaltaehkäisyn ja omahoidon kirjallisuudessa minäpystyvyyden on tunnistettu ennustavan terveyskäyttäytymistä terveyden eri osa-alueilla ja sitä on käytetty, kun on mitattu esimerkiksi terveyden edistämisen menetelmien tuloksia ja vaikuttavuutta.

Arkikielessä itseluottamuksesta (self-confidence) ja minäpystyvyydestä puhuttaessa tarkoitetaan usein samaa asiaa. Vaikka itseluottamus onkin käsitteenä samankaltainen, se tarkoittaa kuitenkin hieman eri asiaa. Esimerkiksi Banduran (1997) mukaan itseluottamus viittaa yleiseen luottamuksen tai uskomuksen vahvuuteen, mutta ei ole täsmällinen sen osalta, mitä luottamus koskee tai minkä suhteen ollaan luottavaisia. Sen sijaan minäpystyvyys viittaa tilanne- tai tehtäväkohtaiseen luottamukseen tai uskoon siitä, että pystyy toimimaan tietyllä tavalla ja saavuttaa jotain. Se siis sisältää sekä ajatuksen siitä, mitä kykyä tämä luottamus koskee, että ajatuksen siitä, miten voimakas luottamus on. (Bandura 1997.) Itseluottamus on pikemminkin persoonallisuuden piirre, jonka voisi ajatella vaikuttavan terveyskäyttäytymiseen minäpystyvyyden kautta esimerkiksi siten, miten tyytyväinen on omiin terveysvalintoihinsa tai omaan terveyskäyttäytymiseensä.

Siinä missä minäpystyvyys tarkoittaa arviota omasta pystyvyydestään, itsetunto (self-esteem) tarkoittaa arviota omasta arvostaan (Bandura 1997). Terveyden edistämisen ja terveyskäyttäytymisen osalta voisi esimerkiksi ajatella, että jos kokee itsensä arvokkaana, on tyytyväisempi elämäänsä ja terveyteensä (Park ym. 2016). Siten itsetunnon voi ajatella olevan yhteydessä yleisemmin hyvinvointiin ja terveyteen liittyvään käyttäytymiseen.

Minäkäsitys (self-identity) puolestaan viittaa omiin käsityksiin itsestä. Se kuvaa melko pysyviä ominaisuuksia, joita itse liittää itseensä (Sparks 2000.) Terveyden edistämisen näkökulmasta tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että ihminen näkee itsensä tupakoitsijana, terveellisesti syövänä tai liikunnallisena (Rise et al. 2010). Sen on tunnistettu vaikuttavan terveyskäyttäytymiseen ja siihen liittyvään aikomukseen esimerkiksi minäpystyvyyden, asenteiden ja normatiivisten uskomusten kautta (ks. esim. Hagger ym. 2007, Quaye ym. 2021).

Terveyden edistämisen näkökulmasta eri minäuskomusten erottaminen toisistaan on tarpeen erityisesti silloin, jos halutaan selittää terveyskäyttäytymistä tai mitata terveyden edistämisen menetelmien tuloksia ja vaikuttavuutta. Tämä on olennaista siksi, jotta tiedetään mitä mitataan ja miten terveyskäyttäytymistä pyritään selittämään. Edellä kuvatuista minäuskomuksista minäpystyvyyden roolia terveyden edistämisessä ja terveyskäyttäytymisessä on tutkittu eniten. Tämä johtuu mahdollisesti siitä, että minäpystyvyys ja sen mittaaminen on usein konteksti- tai tehtäväsidonnaista (Bandura 2006) ja siten lähellä todellista terveyskäyttäytymistä.

Kirjoittaja:

Johanna Nyman
th/sh, TtM, tohtorikoulutettava
Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos
johanna.nyman(at)utu.fi

Lähteet:

Bandura A. 1997. Self-Efficacy: The exercise of control. New York, NY: W.H. Freeman and Company.

Bandura A. 2006. Guide for constructing self-efficacy scales. Teoksessa: Urdan T, Pajares F (toim.), Self-efficacy beliefs of adolescents. Greenwich, CT: Information Age Publishing.

Hagger MS, Anderson M, Kyriakaki M, Darkings S. 2007. Aspects of identity and their influence on intentional behavior: Comparing effects for three health behaviors. Personality and Individual Differences 42(2), 355-367.

Park J, Kim YH, Park SJ, Suh S, Lee HJ. 2016. The relationship between self-esteem and overall health behaviors in Korean adolescents. Health Psychology and Behavioral Medicine 4(1), 175-185.

Quaye ES, Mokgethi K, Ameyibor LEK. 2021. Health self-identity-based motivations and behavioral intentions: A predictive model and segmentation analysis. Social Marketing Quarterly 27(4), 347-369.

Rise J, Sheeran P, Hukkelberg S. The role of self-identity in the Theory of Planned Behavior: A meta-analysis. Journal of Applied Social Psychology 40(5), 1085-1105.

Sparks P. 2000. Subjective expected utility-based attitude–behavior models: The utility of self-identity. Teoksessa: Terry DJ, Hogg MA (toim.). Attitudes, behavior, and social context: The role of norms and group membership. Hillsdale, NJ: Lawrence Erlbaum. 31–46.

eDASA APP -TUTKIMUSHANKKEESSA KEHITETÄÄN UUSI HOITOMALLI VÄKIVALLAN ENNALTAEHKÄISYYN YHDESSÄ HOITAJIEN JA POTILAIDEN KANSSA

 

Hoitotyön ammattilaiset kohtaavat työssään väkivaltaa, jolla on merkittäviä seurauksia muun muassa työssäjaksamiselle, työhyvinvoinnille ja jopa alalta lähtemiselle. Erityisesti psykiatrista hoitotyötä tekevien hoitajien riski kohdata väkivaltaa työssään on korkea. Väkivalta on riski myös muille potilaille sekä potilaalle itselleen. Suomalaisessa tutkimuksessa 65 % psykiatrisista hoitajista ilmoitti kokeneensa potilaiden väkivaltaa viimeisten 12 kuukauden aikana. Potilaista puolestaan noin 20 % on kokenut aggressiivisen välikohtauksen toisen potilaan kanssa ensimmäisten hoitoviikkojen aikana.

Väkivaltaa ja sen uhkaa hallitaan usein vieläkin pakkokeinoilla kuten potilaan eristämisellä, sidonnalla tai pakkolääkityksellä. Nämä voivat olla potilaille hyvin traumaattisia kokemuksia. Näiden pakkokeinojen vähentäminen ja vaihtoehtoisten menetelmien kehittäminen edistäisi psykiatrisen hoidon laatua samalla kun se parantaisi työ- ja potilasturvallisuutta.

Hoitajat arvioivat väkivallan riskiä tyypillisesti havainnoimalla potilaan käytöstä. Arviointiin on olemassa myös arvioinnin luotettavuutta lisääviä mittareita, mutta Suomessa niiden käyttö ei ole vielä systemaattista. Potilaiden osallisuus väkivaltariskin arvioinnissa on myös vähäistä. Potilaiden ajatuksista ja väkivaltaa aiheuttavista tilanteista tarvittaisiin kuitenkin tietoa, jos halutaan ehkäistä väkivaltakäyttäytymistä ja niitä aiheuttavia tilanteita. Tämä mahdollistuu vain ottamalla potilas mukaan arvioimaan väkivaltariskiään ja suunnittelemaan sen hallintaa. 

Kuluvana vuonna on alkanut Turun yliopiston koordinoima tutkimushanke nimellä ”TEHOKKAAMPAA VÄKIVALLAN RISKINHALLINTAA PSYKIATRISILLE SAIRAALAOSASTOILLE – EDASA APP FI”. Hankkeen tavoitteena on selvittää, onko potilastietojärjestelmä Apottiin integroitava väkivallan riskinhallinnan ohjaava malli eDASA APP* tehokas työväkivallan ehkäisyssä. eDASA APP on nykyisellään käytössä Australiassa. Hankkeessa Apottiin rakennetaan Suomen hoitokulttuuriin sopiva sovellus ja sen toimivuutta tutkitaan osana päivittäistä hoitotyötä. Tutkimushanke toteutetaan HUS Psykiatriassa ja Helsingin kaupungin psykiatrisessa sairaalahoidossa. Hanketta rahoittaa Työsuojelurahasto (210324), Sairaanhoitajien koulutussäätiö, HUS ja Turun yliopisto.

Hankkeessa toimitaan aidosti yhdessä väkivallan riskinhallinnan mallin tulevien loppukäyttäjien, hoitajien sekä potilaiden kanssa. Ja miten ne potilaat otetaan mukaan osalliseksi oman käytöksensä arviointia ja hallintaa? Yksinkertaisimmillaan siten, että hoitaja ja potilas täyttävät yhdessä keskustellen eDASA-riskinarviointimittarin ja suunnittelevat potilaalle uutta mallia käyttäen yksilöllisesti sopivat väkivallan riskinhallintakeinot siltä varalta, että väkivaltaista käytöstä alkaa esiintyä. 

Potilaan mukaanotto voi vaatia totuttelua henkilökunnalta, mutta myös potilaita tulisi rohkaista osallisuuteen, sillä he ovat oman sairautensa ja hoidontarpeensa asiantuntijoita. Heidän eriävätkin näkemyksensä koskien omaa sairauttaan ja hoitoaan voivat auttaa kehitettäessä vaihtoehtoisia ja yksilöllisiä tapoja hoitaa ja hallita oireilua. Lisäksi potilaiden mukaanotto oman riskitasonsa arviointiin ja riskinhallintakeinojen valintaan johtaa parhaimmillaan siihen, että potilas sitoutuu hoitosuunnitelmaa ja ottaa enemmän vastuuta käytöksestään, jolloin väkivaltakäyttäytyminen vähenee. 

*electronic DASA (Dynamic Appraisal of Situational Aggression) + aggression prevention protocol (eDASA APP)

Kirjoittajat:  

Jenni Anttila

sairaanhoitaja, TtM, projektitutkija

Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos

jepant(at)utu.fi

 

Maria Ameel

sairaanhoitaja, TtT, kehittämispäällikkö

HUS Psykiatria

maria.ameel(at)hus.fi

 

Tinja Rautiainen

sairaanhoitaja, TtK, TtM-opiskelija, tutkimusavustaja

Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos

tkraut(at)utu.fi

 

Tella Lantta

sairaanhoitaja, TtT, dosentti, erikoistutkija

Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos

tejela(at)utu.fi

 

 

Lähteet:

Griffith J, Meyer D, Maguire T, Ogloff J & Daffern M. 2021. A Clinical Decision Support System to Prevent Aggression and Reduce Restrictive Practices in a Forensic Mental Health Service. Psychiatric services. 72(8), 885-890.

Lantta T, Myllyniemi Y, Nappari J, Laakso S, Anttila J & Kanerva H. 2022. Potilas mukaan arviointiin. Sairaanhoitajalehti. 3, 28-33.

Markham S. 2020. Collaborative risk assessment in secure and forensic mental health settings in the UK. General Psychiatry, 33(5), e100291–e100291.

Ogloff JRP & Daffern M. 2006. The Dynamic Appraisal of Situational Aggression: An Instrument to Assess Risk for Imminent Aggression in Psychiatric Inpatients. Behavioral Sciences & the Law, 24(6), 799–813.

Pekurinen V, Willman L, Virtanen M, Kivimaki M, Vahtera J & Valimaki M. 2017. Patient aggression and the wellbeing of nurses: A cross-sectional survey study in psychiatric and non-psychiatric settings. International Journal of Environmental Research and Public Health, 14(10), 1245-.

Ross J, Bowers L & Stewart D. 2012. Conflict and containment events in inpatient psychiatric units. Journal of Clinical Nursing, 21(15-16), 2306–2315.

Työsuojelurahaston rahoituspäätös. https://www.tsr.fi/hankkeet-ja-tutkimustieto/tehokkaampaa-vakivallan-riskinhallintaa-psykiatrisille-sairaalaosastoille-edasa-app-fi/

 

Nukuitko hyvin?

Kuinka usein kysymme tätä itseltämme ja läheisiltämme? Jäätkö pohtimaan mitä hyvä uni on sinulle, miltä se tuntuu? Mitä kerron, jos tätä kysytään minulta? Entä mitä on laadukas uni? Entä miten saa hyvää, laadukasta unta? Uneen ja nukkumiseen liittyviä asioita on tutkittu monesta näkökulmasta viime vuosikymmenien aikana. Tutkimusnäyttö on vahvaa siitä, kuinka tärkeää uni on meille. Kansainväliset ja kansalliset suositukset syntyvät tutkitusta tiedosta – voimme luottaa niihin. Niin hoitohenkilökunta kuin myös potilaat voivat luottaa siihen, että parasta mahdollista tietoa hyödynnetään eri hoidoissa, kun ne perustuvat hoitosuosituksiin. Niin on myös unen ja unenaikaisten hengityshäiriöiden hoidossa.

Elimistö tarvitsee aikaa levolle ja päivän askareista toipumiselle. Sydän tarvitsee aikaa rauhoittumiselle, jotta sydämen syke hidastuu ja verenpaine laskee. Aivot ovat töissä nukkuessammekin: lataavat energiavarastoja ja käyvät päivän tapahtumat läpi. Syvän unen aikana solujen energiavarastot täyttyvät ja hereillä olon aikana kerääntyneet rasitukset korjaantuvat.

Kuinka monta tuntia täytyisi nukkua? Unentarve on yksilöllistä. Arvio on 7–8 tuntia vuorokaudessa, mutta lyhyemmilläkin yöunilla voi pärjätä – väliaikaisesti. Sinä tiedät ja tunnet itse mikä tuntimäärä on sinulle hyvä ja siksi unitunteja ei kannata vertailla toisten kanssa. Nuorten kohdalla sanonta ”nuoren täytyy saada nukkua – se olisi kuin laittaisi rahaa pankkiin” kertoo hyvin heidän unentarpeestaan, koska he ovat keskellä tärkeää aivojen kehitysvaihetta. Meillä on myös jokaisella oma sisäinen vuorokausirytmi, joka määrittelee milloin väsyttää ja olisi nukuttava.

Laadukas uni suojaa muun muassa sydän- ja verisuonisairauksilta ja niiden pahenemiselta. Pitkään jatkunut univaje on vaaraksi ja siksi jokaisen kannattaa huolehtia omasta unestaan ja tukea läheisten hyvää nukkumista. Unenaikaiset hengityskatkokset, uniapnea, on uusi kansansairaus. Se vaikuttaa ihmisen sairastavuuteen ja jaksamiseen erittäin paljon. Uniapnea herättää nukkujan usein, koska ihmisen on saatava happea. Se rikkoo unen rytmin. Uniapnea on hoidettavissa ja siihen kannattaa panostaa oman ja läheisten terveyden vuoksi. Huonon unen ja nukkumisen syyt kannattaa aina selvittää - erityisesti jos ne ovat jatkuneet pidempään.

Hyvä, laadukas uni – poimintoja parempaan unihygieniaan:

• huolehdi iltarutiineista ja totutusta nukkumaanmenoajasta ja heräämisestä 
• vältä ennen nukkumaan menoa fyysistä rasitusta, raskasta ruokailua ja alkoholia 
• rentoudu esimerkiksi hyvän kirjan tai musiikin parissa ennen nukkumisen aloittamista 
• löydä itsellesi sopiva, kevyt & maistuva iltapala 
• huolehdi makuuhuoneesi sopivasta lämpötilasta ja valaistuksesta 
• mene hyvällä mielellä nukkumaan – älä huolien kanssa 
• ajattele positiivisesti nukkumaan menosta – anna itsellesi lupa olla väsynyt, rentoudu

 

Kirjoittajan tiedot:

Taina Heinonen

Väitöskirjatutkija, TtM, Terveystieteiden opettaja, ESH

Turun Yliopisto, Hoitotieteen laitos

thhein@utu.fi

 

Keskeisiä lähteitä:

www.kaypahoito.fi/unettomuus

www.kaypahoito.fi/uniapnea

www.terveyskirjasto.fi/unettomuus

www.sleepresearchsociety.org

www.uniliitto.fi

Myllylä M., 2019. Nonfatal and fatal cardiovascular disease events in CPAP compliant obstructive sleep apnea patients. Sleep and Breathing (2019) 23:1209–1217. https://doi.org/10.1007/s11325-019-01808-4

Saaresranta T., ym. 2016. Clinical Phenotypes and Comorbidity in European Sleep Apnoea Patients. PLOS ONE | DOI:10.1371/journal.pone.0163439

Potilaan leikkauksen jälkeistä sekavuustilaa voidaan ennaltaehkäistä

Kuvio: Satu Poikajärvi

Potilaan leikkauksen jälkeinen sekavuus on kohtalaisen yleistä. Arvioidaan, että joka kolmannella leikkauksessa olleista potilaista ja jopa neljällä viidestä tehohoitopotilaasta kehittyy äkillinen sekavuustila. Se ilmenee ajan ja paikan tajun hämärtymisenä, muistamattomuutena, keskittymisvaikeuksina, käytöksessä epämääräisenä touhuiluna tai vetäytymisenä, puheen sekavuutena tai puhumattomuutena. Sekavuustila alkaa äkillisesti tuntien tai muutaman päivän sisällä, ja sille on tyypillistä oireiden vaihteleva kulku. Tila on niin yleinen, että sen on ajateltu jopa kuuluvan osaksi sairaalaan joutuvan, etenkin iäkkäämmän, henkilön voinnin kulkua. Onneksi enenemässä määrin tuodaan esiin viestiä, että potilaalla ilmenevä sekavuustila on hoidon haittavaikutus ja ennaltaehkäistävissä.

Kansainvälisiä tutkimuksia sekavuustilan ennaltaehkäisystä ja hoidosta on tehty viimeisen kymmenen vuoden aikana lisääntyvästi. Hoitosuosituksia on julkaistu muun muassa tehohoitopotilaan hoitoon¹ ja leikkauksen jälkeiseen hoitoon² liittyen. Suomessa on tämän vuoden aikana valmistumassa Hoitotyön tutkimussäätiön (Hotus) toimesta hoitosuositus kriittisesti sairaan potilaan sekavuustilan lääkkeettömistä ennaltaehkäisy- ja hoitomenetelmistä. Hoitosuosituksia ei käytännössä useinkaan sellaisenaan sovelleta, vaan hoito perustuu yksiköiden tai organisaatioiden omiin ohjeistuksiin. Tässä yhteydessä on todettava, että tutkimusnäyttöä yksittäisen hoitokeinon vaikuttavuudesta on hankala tuottaa, koska olosuhteiden ja muiden hoitoon vaikuttavien tekijöiden samankaltaisuutta ei voida täysin taata. Näin tutkimusnäyttöä parhailla koeasetelmilla, joissa sokkoutetusti verrataan samoissa olosuhteissa yhtä tai useampaa hoitokeinoa tavanomaiseen hoitoon, on harvoin saatavilla. Haasteita voi olla myös tutkitun hoitokeinon soveltamisessa uuteen hoitoympäristöön. Sekavuustilan hoidon haastavuutta lisää se, että vain hyvin harvan lääkkeen on todettu vaikuttavan sekavuustilan väistymiseen. Sekavuustilan ennaltaehkäisy ja hoito perustuu suuressa määrin erilaisiin lääkkeettömiin keinoihin tai niiden yhdistelmiin.

Tilanne ei kuitenkaan ole synkkä. Teho-osastoympäristössä tehtyjen tutkimusten valossa voidaan todeta, että vakioidun toimintamallin käyttö vähentää sekavuustilan ilmaantumista³ ja saattaa lyhentää sen kestoa⁴. Lisäksi on havaittu, että mitä sitoutuneemmin hoitoon osallistuva henkilöstö toteuttaa toimintamallia sitä vähemmän sekavuutta ilmaantui ja kesto lyheni⁵. Toimintamalli voi sisältää muun muassa tehohoitopotilaan sedaatiotaukojen pitämisen, optimaalisen lääkkeiden valinnan, sekavuuden arvioinnin ja hoidon, varhaisen mobilisaation ja perheen osallistumisen. Tutkimusnäyttöä on myös siitä, että usean lääkkeettömän keinon käyttö yhdessä vähentää sekavuuden ilmaantumista^{6, 7}, saattaa siirtää ilmaantumista myöhemmäksi⁸ ja saattaa lyhentää sekavuuden kestoa^{6, 7}. Lääkkeettömiä keinoja ovat esimerkiksi potilaan sekavuustilan riskin arviointi, riskeihin kohdistuvat toimet (kuten kivun arviointi ja hoito sekä varhainen kanyylien ja katetrien poisto), potilaan säännöllinen orientointi, läheisten läsnäolo, mahdollisimman häiriöttömän ja toipumista tukevan hoitotyön ja hoitoympäristön luominen sekä hyvän unen tukeminen.

Ennaltaehkäisy on potilaan sekavuustilan parasta hoitoa. Haastan kaikki terveydenhuollon ammattilaiset tarkastelemaan omassa yksikössä olevia sekavuuden riskitekijöitä ja miettimään sekavuustilan ennaltaehkäisyn ja hoidon lääkkeettömiä keinoja ja toteuttamaan niitä vakioidusti. Jokainen päivä ilman sekavuutta edistää potilaan toipumista leikkauksesta.

 

Kirjoittaja:

Satu Poikajärvi 

Sh (AMK), TtM, väitöskirjatutkija

Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos

satu.poikajarvi@utu.fi

 

Lähteet:

1)      Devlin, J. W., Skrobik, Y., Gélinas, C., Needham, D. M., Slooter, A., Pandharipande, … Alhazzani, W. (2018). Clinical Practice Guidelines for the Prevention and Management of Pain, Agitation/Sedation, Delirium, Immobility, and Sleep Disruption in Adult Patients in the ICU. Critical care medicine, 46(9), e825–e873. https://doi.org/10.1097/CCM.0000000000003299

2)      Aldecoa, C., Bettelli, G., Bilotta, F., Sanders, R. D., Audisio, R., Borozdina, A., … Spies, C. D. (2017). European Society of Anaesthesiology evidence-based and consensus-based guideline on postoperative delirium. European journal of anaesthesiology, 34(4), 192–214. https://doi.org/10.1097/EJA.0000000000000594

3)      Pun, B. T., Balas, M. C., Barnes-Daly, M. A., Thompson, J. L., Aldrich, J. M., Barr, J., … Ely, E. W. (2019). Caring for Critically Ill Patients with the ABCDEF Bundle: Results of the ICU Liberation Collaborative in Over 15,000 Adults. Critical care medicine, 47(1), 3–14. https://doi.org/10.1097/CCM.0000000000003482

4)      Trogrlić, Z., van der Jagt, M., Lingsma, H., Gommers, D., Ponssen, H. H., Schoonderbeek, … Ista, E. (2019). Improved Guideline Adherence and Reduced Brain Dysfunction After a Multicenter Multifaceted Implementation of ICU Delirium Guidelines in 3,930 Patients. Critical care medicine, 47(3), 419–427. https://doi.org/10.1097/CCM.0000000000003596

5)      Barnes-Daly, M. A., Phillips, G., & Ely, E. W. (2017). Improving Hospital Survival and Reducing Brain Dysfunction at Seven California Community Hospitals: Implementing PAD Guidelines Via the ABCDEF Bundle in 6,064 Patients. Critical care medicine, 45(2), 171–178. https://doi.org/10.1097/CCM.0000000000002149

6)      Deng, L. X., Cao, L., Zhang, L. N., Peng, X. B., & Zhang, L. (2020). Non-pharmacological interventions to reduce the incidence and duration of delirium in critically ill patients: A systematic review and network meta-analysis. Journal of critical care, 60, 241–248. https://doi.org/10.1016/j.jcrc.2020.08.019

7)      Liang, S., Chau, J., Lo, S., Zhao, J., & Choi, K. C. (2021). Effects of nonpharmacological delirium-prevention interventions on critically ill patients' clinical, psychological, and family outcomes: A systematic review and meta-analysis. Australian critical care : official journal of the Confederation of Australian Critical Care Nurses, 34(4), 378–387. https://doi.org/10.1016/j.aucc.2020.10.004

8)      Zhang, W., Sun, Y., Liu, Y., Qiu, W., Ye, X., Zhang, G., & Zhang, L. (2017). A nursing protocol targeting risk factors for reducing postoperative delirium in patients following coronary artery bypass grafting: Results of a prospective before-after study. International journal of nursing sciences, 4(2), 81–87. https://doi.org/10.1016/j.ijnss.2017.02.002