Sivut

tiistai 15. maaliskuuta 2022

Yhteisö ja ympäristö ikääntyneen toimintakyvyn yhtälössä

 


Muutaman viikon takaisessa Terveyttä tieteestä -blogitekstissään lapsinäkökulman tärkeydestä hoitoympäristöjen suunnittelulle ja kehittämiselle Laura Ortju lopettaa sanoilla: ”Suurin osa maailmasta on rakennettu aikuisille – eikö edes lapsille tarkoitetut palvelut voitaisi tehdä ensisijaisesti lapsille?” Tässä kohtaa haluaisin viitata ja sanoa, että suurin osa maailmasta on rakennettu hyvän toimintakyvyn omaaville aikuisille. Olemme lapsien ohella unohtaneet muitakin.

Suosittelen Lauran loistavaa kirjoitusta. Monet hänen esiin nostamistaan teemoista tulisi huomioida myös ikääntyneiden kannalta. Ikääntyessä toimintakyky heikkenee. Niinpä luonnollisen kehityksen seurauksena hyvän toimintakyvyn omaaville aikuisille suunnitellut ympäristöt voivat tuottaa hankaluuksia ikäihmisille. Mitä toimintakyky sitten on?

Toimintakykyä on ajan saatossa määritelty monin tavoin. Yksi esimerkki tästä on Darleyn ja Goethalsin (1980) psykologinen malli toimintakyvystä, joka tiivistyy seuraavaan yhtälöön:

P = [(A – A’) x (M ± M’)] + (D ± D’) + L

Ah, kukapa ei rakastaisi yhtälöitä! Jätän mallin tarkemman tarkastelun asiasta kiinnostuneille. Sitä vastoin avaan hieman enemmän toimintakyvyn ajatusta Maailman terveysjärjestön ICF-luokituksen pohjalta. ICF-luokitus on maailmanlaajuisesti käytössä oleva toimintakyvyn, toimintarajoitteiden ja terveyden luokitus. Sen monille tutumpi sisarus on tautiluokitus ICD. Vaikka luokituksen käyttö jääkin suurimmaksi osaksi ammattilaisille, kannattaa kaikkien ymmärtää sen takana vaikuttava näkemys toimintakyvystä.

ICF-luokituksessa toimintakyky määritellään kokonaisvaltaiseksi dynaamiseksi tilaksi selviytyä elämän toiminnoista. Luokitus perustuu biopsykososiaaliseen malliin. Sen mukaan toimintakykyyn vaikuttavat fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen terveydentilan lisäksi yksilö- ja ympäristötekijät. Toimintakyky ei siis ole vain yksilön ominaisuus vaan rakentuu vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Mallissa toimintarajoitteet ovat epäsuhta henkilön terveyden ja elämäntilanteen vaatimusten välillä. Toimintarajoitteita voidaan vähentää huomioimalla terveydentilan lisäksi myös ympäristö- ja yksilötekijöiden vaikutus. Yksinkertainen esimerkki ympäristön merkityksestä toimintakyvylle ovat rappuset. Terveen, vammattoman aikuisen maailmassa ne aiheuttavat lähinnä hengästystä. Ikääntyneelle ne voivat sen sijaan luoda toimintarajoitteen, joka jopa estää tilasta toiseen liikkumisen. Sama asia koskettaa toki myös monia vammaisia.

Koska toimintakyvyn heikkeneminen on luonnollinen osa ikääntymistä, emme voi sitä estää (vaikka toki esimerkiksi liikuntaharjoittelulla on merkitystä). Sitä vastoin voimme tehdä ympäristöön liittyvillä ratkaisuilla paljonkin sen eteen, että ikääntyneet pysyisivät mahdollisimman toimintakykyisinä. Suomessa kuten muuallakin maailmassa tehdään jo paljon tärkeää työtä ikäystävällisten asuinympäristöjen eteen. Ikääntyneiden toimintakyvyn tukeminen voi olla pieniä ja yksinkertaisia ratkaisuja, kuten esimerkiksi Heinolassa on huomattu.

Vähemmän huomiota ovat toistaiseksi saaneet ympärivuorokautisen hoidon ympäristöt. Niistä monet ovat sairaalamaisia eikä ympäristö välttämättä tue asukkaan toimintakykyä, vaikka pärjäämättömyys kotona onkin yksikköön muuttamisen syy. Kuten kaikki tiedämme, väestömme ikääntyy kovaa vauhtia. Ikäystävällisten ympäristöjen merkitystä ei voi siis korostaa liikaa. Vaikka Suomessa vanhustenhoidon järjestämisessä painotamme kotihoitoa, tulee ympärivuorokautisen hoidon ympäristöissä jatkossakin asumaan ikääntyneitä, sillä kaikki eivät pärjää kotona. Myös näitä ympäristöjä tulisi kehittää paremmin toimintakykyä tukeviksi. Näin voimme edistää hyvän ja mielekkään elämän toteutumista vielä elämän loppuvaiheessakin.

Laura nostaa kirjoituksessaan esille, että lapsiystävällisten ympäristöjen suunnittelussa ja kehittämisessä tulisi kuunnella lapsia. Yhtä lailla ikäystävällisten ympäristöjen kehittämisessä mukana tulisi olla nimenomaan ikääntyneitä. Yksi keino saada ikääntyneiden ääni kuuluviin hoidon ja hoitoympäristöjen kehittämisessä on osallistava tutkimus. Tähän voidaan ottaa mukaan myös esimerkiksi ikääntyneiden läheisiä.

Lopuksi haluaisin vielä nostaa esille erittäin tärkeän näkökulman, josta myös Laura puhuu. Ympäristö ei ole vain fyysisiä asioita. ICF-luokituksenkin mukaan ympäristö pitää sisällään sosiaalisen ympäristön ja asenneympäristön. Muutoksen tarvetta saattaakin olla myös asenteissamme, kun kehitämme ikäystävällistä yhteiskuntaa ja hoitoa. 2030-luvulla väestöstämme jo yli neljännes on yli 65-vuotiaita, joten syytä kehittämiseen on. Muistakaamme tässä työssä, että ikääntyneen toimintakyvyn yhtälössä sekä yhteisö että ympäristö ovat tärkeitä.

 

Kirjoittajan tiedot:

Noora Narsakka

MSc, tohtorikoulutettava

Turun yliopisto, hoitotieteen laitos

noora.narsakka(at)utu.fi

2 kommenttia:

  1. Hei Noora, kiitos tekstistäsi ja vuoropuhelusta oman kirjoitukseni kanssa!

    Ikääntyneiden ja lasten asioihin vaikuttamisessa piilevät samat kipukohdat. Kuten toit esiin, paljon on kiinni asenteista. Yhteiskuntamme ei näe ikäihmisiä tärkeinä, koska he eivät ole tuottavia, työura on jo takana päin. Lapsia puolestaan ei nähdä vielä valmiina yhteiskunnan jäseninä.

    Ikä on mielenkiintoinen käsite ja terveydenhuollossa usein melko rajoittavakin. Tästä olen kirjoitanut Lapsinäkökulma-blogiin https://lapsinakokulma.wordpress.com/2020/10/27/onko-lapsi-tasa-arvoinen-aikuisten-joukossa/

    Lasten ja ikäihmisten palvelujen kehittämisessä ja tutkimuksessa voisi tehdä enemmänkin yhteistyötä, sillä monet lapsen osallisuutta tukevat keinot helpottaisivat varmasti myös ikääntyneiden näkökulman esille tuomista. Ja päin vastoin.

    Eli jatketaanhan keskustelua! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Laura!

      Ikä on tosiaan mielenkiintoinen käsite, ja monella tapaa rajoittava ja asioita yksinkertaistava. Esimerkiksi, jos mietitään ikääntynyttä väestöä, kuten Suomessa eläkeikään tulleista puhutaan lainkin mukaan, on vaarana niputtaa hyvin erilaisissa elämäntilanteissa ja toimintakyvyltään hyvin erilaisia ihmisiä yhdeksi kronologisen iän mukaan määritellyksi massaksi. Yksilönä kohtaaminen onkin siis tärkeää, kuten tuossa toisessa kirjoituksessasi mainitset.

      Lasten ja ikäihmisten palvelujen kehittämisessä ja tutkimuksessa olisi varmasti paljon toisiltaan opittavaa. Toisaalta näkisin mielelläni myös enemmän palveluja, jotka tuovat näitä ikäryhmiä yhteen. Esim. lapsiperheiden kerhotoiminta tai tapaamistilat tms. voisivat avata ovensa myös ikääntyneille, jolloin mahdollistettaisiin mielekästä sosiaalista toimintaa ja yhteiskunnallista osallisuutta kaikille sukupolville ja ehkä myös ikään liittyvien asenteiden liudentumista. Kiitos antoisasta ajatustenvaihdosta, jatketaan sitä! :)

      Poista