Väitöskirjatutkija, joko sinulla on oma mentori?

Mikäli vastasit otsikon kysymykseen ’ei’, nyt voisi olla hyvä aika harkita oman mentorin hankkimista, sillä mentoroinnilla on todettu olevan paljon positiivisia yhteyksiä mentoroitavan uraan ja psykososiaalisiin tekijöihin (1). Mentoroinnin on todettu vaikuttavan positiivisesti esimerkiksi mentoroitavan urakehitykseen, johtamistaitoihin (2), menestykseen apurahojen saamisessa (1) ja tuottavuuteen muun muassa julkaisujen määrässä (2). Mentori voi lisäksi edustaa mentoroitavalleen roolimallia sekä vahvistaa hänen luottamustaan omiin kykyihinsä ja työhön sitoutumista (1).

Mentorointia on olemassa sekä muodollista että epämuodollista. Muodollinen mentorointi pohjautuu mentorointiohjelmaan, jolloin järjestäjätahona on esimerkiksi yliopisto ja mentoroinnille voi olla asetettu erityisiä tavoitteita. Epämuodollinen mentorointi tapahtuu puolestaan spontaanisti mentorin ja mentoroitavan yhteisen mielenkiinnon kohteen pohjalta. (1.)

Oma kokemukseni mentoroinnista on peräisin kansainvälisestä Nurse-Lead –ohjelmasta. Nurse-Lead –ohjelma on puolitoistavuotinen ohjelma tohtorikoulutettaville ja post doc –tutkijoille. Ohjelman keskeisenä tavoitteena on tukea osallistujien urakehitystä ja kansainvälistä verkostoitumista sekä vahvistaa heidän johtamis- ja tutkimustaitojaan. Mentorointi on yksi ohjelman tavoitteiden saavuttamiseen käytettävistä menetelmistä. (3.) Ohjelman mentorit ovat ansioituneita akateemisia johtajia ja menestyneitä tutkijoita. Ohjelmassa suositeltavaa onkin, että mentori on kansainvälinen asiantuntija, jolla on johtamiskokemusta ja erityisosaamista mentoroitavan väitöskirjan tai post doc –tutkimuksen tutkimuskohteesta.

Mitkä sitten ovat omat kokemukseni mentoroinnista? Yhdellä sanalla kuvattuna erinomaiset. Mentorini valinnassa väitöskirjaohjaajani auttoivat minua valitsemaan kansainvälisen mentorin, joka on yksi johtavista hoitotyön etiikan tutkijoista ja jolla on vahva akateemisen johtajuuden kokemus. Ensimmäiset mentorointikerrat toteutimme mentorini kanssa videovälitteisinä WhatsApp-puheluina. Sittemmin meillä on ollut mahdollisuus tavata kahteen otteeseen kasvotusten. Mentorointikeskustelujen aiheet tulevat osin Nurse-Lead –kurssin sisällöstä, mutta keskustelemme paljon myös omista tarpeistani lähtevistä aiheista. Tämän lisäksi mentorini ottaa keskusteluun urakehitykseni kannalta oleellisia aiheita. Mentorointikeskustelut menevät huomattavasti syvällisemmälle ja osin myös henkilökohtaisemmalle tasolle kuin esimerkiksi konferensseissa käydyt keskustelut muiden tutkijoiden kanssa. Tämä kokemus on ollut ammatillista identiteettiäni vahvistava ja syventänyt ymmärrystäni siitä, mihin suuntaan haluan omaa urakehitystäni ohjata. Tässä tietysti tärkeänä tekijänä on mentorini, joka osoittaa sitoutuneisuutensa mentorointiin.  Onko mentorointi sitten parantanut tuottavuuttani julkaisujen muodossa tai tuonut lisää apurahoja? Ehkä tässä vaiheessa ei, mutta se on ehdottomasti selkeyttänyt identiteettiäni tutkijana, vahvistanut kansainvälistä verkostoitumistani sekä parantanut kielitaitoani. Toki en jatkossa panisi pahakseni positiivista vaikutusta julkaisujen määrään ja myönteisiin apurahapäätöksiin…

Kirjoittaja:

Sunna Rannikko

th/sh, TtM, tohtorikoulutettava

Turun yliopisto, hoitotieteen laitos

Sähköposti: seeran(at)utu.fi

Lähteet:

(1) Meschitti V & Lawton Smith H. 2017. Does mentoring make a difference for women academics? Evidence from the literature and a guide for future research. Journal of Research in Gender Studies 7(1), 166–199.

(2) Hafsteinsdóttir TM, van der Zwaag A & Schuurmans MJ. 2017. Leadership mentoring in nursing research, career development and scholarly productivity: A systematic review. International Journal of Nursing Studies 75, 21–34.

(3) NurseLead. 2019. Nursing Leadership Educational Programme. Saatavissa https://www.nurselead.org/. Luettu 23.9.2019.

SPEAK UP! - Huolien puheeksi ottaminen terveydenhuollossa

Huolien puheeksi ottaminen terveydenhuollossa saattaa olla terveydenhuollon ammattilaisille haasteellista, kuten käy esimerkiksi ilmi nuoren naisen Elaine Bromileyn tapauksesta julkaistusta raportista. Raportissa kerrotaan, miten Bromiley kuoli tultuaan nukutettavaksi rutiininomaista leikkausta varten, koska häntä ei saatu hapetettua, eikä hänelle saatu asetettua hengitysputkea. Leikkaustiimin hoitajat olivat tuoneet leikkaussaliin valmiiksi trakeostomiaa (reiän tekeminen henkitorveen) varten välineet, mutta he eivät pystyneet ottamaan trakeostomian tekoa puheeksi lääkäreiden kanssa. (Harmer 2005.)

Huolien puheeksi ottaminen terveydenhuollossa on hoidon laadun ja potilasturvallisuuden kannalta tärkeää. Huolien puheeksi ottaminen voidaan määritellä kommunikoinniksi potilasturvallisuuden vaarantavista asioista tiedon, kyseenalaistamisen tai mielipiteiden välityksellä tilanteissa, joissa välitön toiminta on tarpeen potilaalle mahdollisesti aiheutuvan haitan ennaltaehkäisemiseksi. (Schwappach & Richard 2018.) Huolien puheeksi ottaminen ei kuitekaan aina ole helppoa. Terveydenhuollon ammattilaisilla saattaa olla eri syitä vaieta, silloin kun pitäisi puhua. Lisäksi huolien puheeksi ottamiselle saattaa ilmetä erilaisia esteitä. (Pattni ym. 2019.)

Yhdeksi merkittävimmistä esteistä huolien puheeksi ottamiselle on todettu olevan organisaatiossa vallitseva kulttuuri, jossa ei ole turvallista puhua tai puheeksi otetut huolet sivuutetaan  (Schwappach & Richard 2018, Pattni ym. 2019). Tällaisen kulttuurin vallitessa terveydenhuollon ammattilaisia ei kannusteta huolien puheeksi ottamiseen, eikä heidän ääntään kuulla aktiivisesti (Pattni ym. 2019). Lisäksi huolien puheeksi ottamisen esteeksi on kuvattu hierarkia ja valtasuhteet, mikä ilmenee muun muassa hoitajista ja lääkäreistä muodostuvissa moniammattillisissa hoitotiimeissä. Valtasuhteet huolien puheeksi ottamisen esteenä näkyvät myös esimerkiksi työntekijöiden ja esimiesten sekä juniori ja seniori lääkäreiden välisessä kommunikaatiossa. Huolien puheeksi ottamisen esteenä saattaa olla myös yksilöllisiä tekijöitä, kuten terveydenhuollon ammattilaisen pelko itselle mahdollisesti koituvista negatiivisista seurauksista. (Morrow ym. 2016, Pattni ym. 2019.)

Huolien puheeksi ottamisen edistämiseksi on kuvattu erilaisia ratkaisuja esimerkiksi avoimen kommunikaation sekä rohkaisevan ja läpinäkyvän organisaatiokulttuurin luominen. Hoitotyön esimiehet puolestaan voivat edistää huolien puheeksi ottamista antamalla työntekijöille positiivista palautetta sekä olemalla aidosti läsnä. (Morrow ym. 2016.) Hierarkian ja valtasuhteiden estettä huolien puheeksi ottamiseen on pyritty madaltamaan muun muassa leikkaussaleissa käytössä olevilla tarkistulistoilla. Lisäksi huolien puheeksi ottamista voidaan edistää erilaisilla opetusinterventioilla kuten simulaatioharjoittelulla. (Pattni ym. 2019.)

Huolien puheeksi ottaminen on ensisijaisen tärkeää sekä eettisestä että taloudellisesta näkökulmasta. Huolien puheeksi ottamisella saatetaan parantaa hoidon laatua ja potilasturvallisuutta sekä vähentää potilaskuolleisuutta ja säästää terveydenhuollon kustannuksia. Terveydenhuollon ammattilaisina meidän tulee rohkeasti ottaa puheeksi meitä huolestuttavat asiat, joten speak up!

Kirjoittaja

Johanna Wiisak

SH, TtM, Tohtorikoulutettava

Turun yliopisto

Hoitotieteen laitos

jmtpoh@utu.fi

LÄHTEET:

Harmer M. 2005. The case of Elaine Bromiley. http://s753619566.websitehome.co.uk/wp-content/uploads/2018/06/ElaineBromileyAnonymousReport.pdf [30.8.2019]

Morrow KJ, Gustavson AM & Jones J. 2016. Speaking up behaviours (safety voices) of healthcare workers: A metasynthesis of qualitative research studies. International Journal of Nursing Studies. 64, 42–51.

Pattni N, Arzola C, Malavade1 A, Varmani S, Krimus L & Friedman Z. 2019. Challenging authority and speaking up in the operating room environment: a narrative synthesis. British Journal of Anaesthesia. 122(2), 233–244.

Schwappach D & Richard A. 2018. Speak up-related climate and its association with healthcare workers’ speaking up and withholding voice behaviours: a cross-sectional survey in Switzerland. BMJ Quality & Safety. 27, 827–835.

Kokenut hoitaja, miksi aliarvioit potilaiden kipua?

Hevoset viestivät pahoinvoinnista kuten kivusta ja stressistä, stereotyyppisellä käytöksellä, jota on helppo havaita. Tällaisia käytösmalleja ovat esimerkiksi puun pureminen ja imppaminen eli ilman äänekäs nieleminen, kehän kiertäminen suljetussa tilassa ja kaulan ja koko etuosan heijaaminen puolelta toiselle (1). Eräs eläinten käyttäytymistieteeseen perehtynyt tutkimusryhmä selvitti, miten herkästi hevosten päivittäisestä hoidosta vastaavat henkilöt noteerasivat näitä hevosten kipuun ja stressiin liittyviä käyttäytymisen muutoksia (2). Tutkimuksen aikana hevosten päivittäinen hoitaja havainnoi ja raportoi hevosten stressiin tai kipuun liittyvää käytöstä hevoskohtaiseen päivittäiseen kyselylomakkeeseen. Lisäksi paikalla ollut eläinten käyttäytymistieteeseen perehtynyt tutkija havainnoi kunkin hevosten käytöstä useiden tuntien ajan.

Tuloksissa verrattiin hoitajan raportoimia sekä tutkijan havainnoimia käytösmallien esiintyvyyttä. Tutkimustuloksena tuli ilmi, että hoitajat onnistuvat raportoimaan vain murto-osan stereotyyppisestä käytöksestä tutkijan havaitsemiseen käytökseen verrattuna: Tutkijan havaintojen mukaan kipua ja stressiä ilmentävää käytöstä oli 37 %: lla hevosista, kun hoitajat raportoivat sitä olevan vain 5 %:lla. Ainostaan kahdella tallilla 13:sta tutkimuksessa mukana olleista talleista ei esiintynyt lainkaan pahoinvointiin liittyviä käytöksen muutoksia sekä tutkijan havaintojen että kyselylomakkeiden mukaan.

Miksi tämä tulos on mielenkiintoinen myös terveydenhuollon kontekstissa? Tässä kokeessa huomattiin, että hevosten päivittäisestä hyvinvoinnista vastaavat hoitajat turtuivat pahoinvoinnista kertoville käytösmalleille, jos ympäristössä muutkin hevoset näyttivät paljon samoja signaaleita. Sama tulos on nähty myös terveydenhuoltoa koskevissa tutkimuksissa: ympäristössä, jossa on terveydenhuollon ammattilainen altistuu jatkuvasti potilaiden pahoinvoinnin, kuten kivun, signaaleille, herkkyys huomioida näitä merkkejä voi vaikeutua (3). Esimerkiksi kipua ilmentävien kasvojen ilmeiden havaitseminen on yllättävästi vaikeampaa henkilöille, jotka ovat työskennelleet pidempää kivuliaiden potilaiden kanssa, kuin niille, joilla ei vastaavaa kokemusta ole (4). Tämä voi selittää myös sen hieman yllättävän tuloksen, että terveydenhuollon ammattiryhmiä verratessa heikommin toisen kivun arvioinnista suoriutuvat juuri kokeneet hoitajat, jotka yleensä vastaavat potilaiden päivittäisestä hoitotyöstä (5).

Tutkimukset osoittavatkin, että toisen kivun havaitsemisessa ja arvioinnissa kokemus ei olekaan valtti vaan asiassa tarvitaan halua ja motivaatiota paneutua toisen asemaan ja keskittymistä asian tarkkailuun. Tämä selittänee myös toisen merkittävän tuloksen hevostutkimuksesta, jossa kaksi tallia sai asiassa puhtaat paperit. Näillä talleilla hevosten hyvinvointiin oli kiinnitetty jo aiemmin runsaasti huomiota. Terveys ja kokonaisvaltainen hyvinvointi nähtiin tärkeänä osana päivittäistä hoitotyötä, hyvinvointia tarkkaitiin jatkuvasti ja tarvittaessa ryhdyttiin toimiin sen ylläpitämiseksi. Kipu ja pahoinvointi eivät saa olla hoitajalle ”uusi normaali” missään ympäristössä!



Kirjoittajan tiedot:

Riitta Mieronkoski
ft, TtM, tohtorikoulutettava
Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos
e-mail: ritemi@utu.fi

Lähteet:

1. Fureix C, Gorecka-Bruzda A, Gautier E, Hausberger M. Cooccurrence of Yawning and Stereotypic Behaviour in Horses ( Equus caballus ) . ISRN Zool. 2011;2011:1–10.

2. Lesimple C, Hausberger M. How accurate are we at assessing others’ well-being? The example of welfare assessment in horses. Front Psychol. 2014;5(JAN).

3. Prkachin KM, Mass H, Mercer SR. Effects of exposure on perception of pain expression. Pain. 2004 Sep;111(1–2):8–12.

4. Deyo KS, Prkachin KM, Mercer SR. Development of sensitivity to facial expression of pain. Pain. 2004;107(1–2):16–21.

5. Solomon P. Congruence between health professionals’ and patients’ pain ratings: A review of the literature. Scand J Caring Sci. 2001;15(2):174–80.

Terveyden edistämistä omahoidon interventioilla

Maailman terveysjärjestö (World Health Organization, WHO) julkaisi kesäkuussa terveyden omahoidon interventioihin liittyvän suosituksen, jonka tavoitteena on tarjota näyttöön perustuvia suosituksia ja hyviä käytäntöjä omahoidon interventioiden kehittämiseksi ja käyttöön ottamiseksi (WHO 2019). Vaikka suositus keskittyy seksuaali- ja lisääntymisterveyden omahoidon interventioihin, tarjoaa se myös hyviä näkökulmia muiden terveyteen liittyvien omahoidon interventioiden kehittämiseen. Terveydenhuollon tulevaisuuden näkökulmasta suositus on ajankohtainen, sillä esimerkiksi Sosiaali- ja terveysministeriön tulevaisuuskatsauksen (2018) mukaan uusilla ennaltaehkäisyn ja terveyden ja hyvinvoinnin edistämisen työkaluilla, esimerkiksi omahoidon interventioilla, voidaan tukea yksilöitä auttamaan itseään ja tukea heidän elämänlaatuaan ja osallisuuttaan kustannustehokkaasti.  Lisäksi esimerkiksi Suomen Lääkäriliitto (2017) on tunnistanut omahoidon lisääntymisen yhdeksi terveydenhuoltoa ohjaavaksi megatrendiksi.

WHO (2019) määrittelee omahoidon yksilöiden, perheiden ja yhteisöjen kyvyksi edistää ja ylläpitää terveyttä, ennaltaehkäistä sairauksia sekä kestää sairauksia ja vammoja terveydenhuollon ammattilaisen tukemana tai ilman. Omahoito voi pitää sisällään terveyden itsehallinnan (esimerkiksi itsensä lääkitsemisen, hoitamisen ja tutkimisen), itsetestauksen (esimerkiksi itse tehdyn näytteiden oton, seulonnan, diagnosoinnin sekä itsensä monitoroinnin) tai itsetietoisuuden (esimerkiksi itsensä auttamisen, kouluttamisen ja itsesäätelyn) (Narasimhan ym. 2019). Omahoidon interventioiden avulla voidaan lisätä terveydenhuollon asiakkaiden omaan terveyteen liittyvää valinnanvapautta antamalla heille mahdollisuus arvioida ja hallinnoida omaa terveydenhoitoaan. Ne eivät kuitenkaan voi korvata suoraa kontaktia terveydenhuoltoon, vaan tarjoavat siihen lisätukea. (WHO 2019.)

Mitä näiden omahoidon interventioiden kehittämisessä ja käyttöön ottamisessa pitäisi sitten ottaa huomioon? WHO:n (2019) suositus korostaa ihmiskeskeistä lähestymistapaa, jossa yksilöiden hoidon tulisi perustua holistiseen lähestymistapaan huomioiden heidän elinympäristönsä ja oman elinkaarensa sekä siihen liittyvät tarpeensa, tilanteensa ja toiveensa. Keskeistä on myös eettisyyden, ihmisoikeuksien ja sukupuolien tasa-arvoisuuden huomioiminen. Lisäksi omahoidon interventioiden kehittäminen ja ylläpitäminen tarvitsee turvallisen ja tukea antavan ympäristön, joka mahdollistaa niiden käytön. Esimerkiksi terveydenhuollon järjestelmien tukea tarvitaan kaikilta sen osa-alueilta, muun muassa hallinnon, työntekijöiden, sääntelyn, tiedon jakamisen ja palvelutarjonnan osalta. (WHO 2019.)

Toimivien ja terveyttä edistävien omahoidon interventioiden kehittäminen ja käyttöön ottaminen ei siis ole yksinkertaista, mutta ei myöskään mahdotonta. Se vaatii huolellista ja käyttäjät (asiakkaat, työntekijät ja organisaatio) huomioivaa suunnittelua ja toteutusta. Onnistuessaan omahoidon interventioiden hyödyt voivat olla merkittävät sekä yksilön että organisaation ja yhteiskunnan näkökulmista. Parhaimmillaan ne voivat edistää terveyteen liittyvää minäpystyvyyttä, sitoutumista ja autonomiaa sekä parantaa terveydenhuollon kattavuutta, hoitoon pääsyä, terveysvaikutuksia, laatua ja kustannustehokkuutta sekä vähentää terveyseroja (WHO 2019).

Kirjoittaja:

Johanna Nyman

th/sh, TtM, tohtorikoulutettava

Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos

johanna.e.nyman(at)utu.fi

Lähteet:

-          WHO. 2019. WHO Consolidated Guideline on Self-Care Interventions for Health: Sexual and Reproductive Health and Rights. World Health Organization, Geneve. Saatavilla: https://apps.who.int/iris/bitstream/handle/10665/325480/9789241550550-eng.pdf?ua=1

-          Sosiaali- ja terveysministeriö. 2018. Eheä yhteiskunta ja kestävä hyvinvointi. Sosiaali- ja terveysministeriön tulevaisuuskatsaus. Valtioneuvoston julkaisusarja 22/2018. Valtioneuvosto, Helsinki. Saatavilla: http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/160904/22_TUKA_STM_WEB.pdf?sequence=4&isAllowed=y

-          Suomen Lääkäriliitto. 2017. Megatrendit / 24.11.2017. Omahoidon lisääntyminen. Luettu 2.9.2019. Saatavilla: https://laakari2030.fi/megatrendit/megatrendi2/

-          Narasimhan M, Allotey P, Hardon A. 2019. Self care interventions to advance health and wellbeing: a conceptual framework to inform normative guidance. BMJ 365: l688.

-          Kuva: Pexels / rawpixel.com

Miksi sukupuolen moninaisuus on tärkeää tunnistaa terveydenhuollossa?

Tämän vuoden Turku Pride-viikon pääteemana on autonomia. Autonomia on tärkeä osa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia olla oma itsensä niin seksuaaliselta suuntautumiseltaan kuin sukupuoli-identiteetiltään. Sukupuolivähemmistöihin kuuluvat ihmiset kokevat yhä tilanteita, joissa heidän itsemäärittelyoikeutensa omaan sukupuoleen ei toteudu. Terveydenhuoltoon keskittyvät tutkimukset osoittavat esimerkiksi, että transsukupuoliset potilaat kokevat usein terveydenhuollon ammattilaisten ymmärtämättömyyttä omaa sukupuoli-identiteettiään kohtaan, ja translasten ja -nuorten kohdalla identiteetin pysyvyyttä voidaan pitää väliaikaisena vaiheena osana nuoruutta.

Tutkimukset osoittavat, että sukupuolen moninaisuuden tunnistamisella on useita hyötyjä eri-ikäisten sukupuolivähemmistöön kuuluvien ihmisten terveydelle ja hyvinvoinnille. Kun transsukupuoliset nuoret ovat saaneet päättää omaa sukupuoli-identiteettiään vastaavan nimen (eng. chosen name), heidän kokema masentuneisuus ja ahdistus vähentyivät tilastollisesti merkitsevästi. Tämä on merkityksellistä, sillä jopa 40 % transnuorista kokee masentuneisuutta, ahdistusta ja itsetuhoisuutta, joiden taustalla vaikuttavat muun muassa omaan kehoon liittyvä sukupuoliristiriita sekä ympäristössä ilmenevä ymmärtämättömyys ja suvaitsemattomuus transnuoria kohtaan. Transnuorten oman nimen itsemäärittelyoikeudella mahdollistetaan sosiaalinen transitioituminen, joka tarkoittaa käytännössä sitä, että ulkopuolinen maailma tunnistaa ja tunnustaa transnuoren sellaisena kuin hän itse määrittelee itsensä.

Aikuisikäisille sukupuolivähemmistöille sukupuolen moninaisuus liittyy esimerkiksi kokemukseen terveydenhuollosta turvallisena tilana (eng. safe space). Tutkimusten mukaan moni transsukupuolinen on kokenut terveyspalveluiden käyttäjänä syrjintää ja ymmärtämättömyyttä, joka saa heidät muun muassa välttämään terveyspalveluiden käyttöä, vaikka tarvetta palveluille olisi. Sukupuolen moninaisuuden tunnistaminen voisi parantaa aikuisten sukupuolivähemmistöjen kokemuksia siitä, että terveyspalveluiden käyttäjänä voi avoimesti kertoa omasta sukupuoli-identiteetistään ja hoitoon on turvallista hakeutua aina kun tarvetta on. Lisäksi sukupuolen moninaisuuden tunnistaminen voisi vähentää väärinkäsityksiä, joita esimerkiksi transsukupuolisiin liitetään: useissa tutkimuksissa on käynyt ilmi, että transsukupuolisten hakeutuessa hoitoon ammattilainen liittää automaattisesti terveysongelman sukupuoli-identiteettiin tai kysyy sukupuoli-identiteetistä, vaikkei tällä olisi hoidon kannalta merkitystä. Sukupuolen moninaisuuteen liittyvän tiedon jakaminen terveydenhuollossa onkin tärkeää, jotta sukupuolen eri variaatiot nähtäisiin normaalina osana ihmisyyttä ja siihen ei liitettäisi virheellisiä oletuksia. 

Lähde: Goethe Institute Indien

Lisää tietoa sukupuolen moninaisuudesta voi lukea esimerkiksi Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskuksen ja Seta ry:n sivuilta. Englanninkielistä tietoa aiheesta löytyy esimerkiksi World Professional Association for Transgender health- järjestön sivuilta.

Kirjoittajan tiedot
Minna Laiti
Rtghoitaja, TtM, väitöskirjatutkija
mianlai(at)utu.fi
Twitter: https://twitter.com/LaitiMinna
Researchgate: https://www.researchgate.net/profile/Minna_Laiti

Lähteet:

Alanko, K. (2014) Mitä kuuluu sateenkaarinuorille Suomessa? Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 146, verkkojulkaisuja 72 & Seta, Seta-julkaisuja 23. Unigrafia, Helsinki

Chisolm-Straker, M., Jardine, L., Bennouna, C., Morency-Brassard, N., Coy, L., Egemba, M. O., & Shearer, P. L. (2017). Transgender and Gender Nonconforming in Emergency Departments: A Qualitative Report of Patient Experiences. Transgender Health, 2(1), 8-16.

Perez-Brumer, A., Day, J. K., Russell, S. T., & Hatzenbuehler, M. L. (2017). Prevalence and Correlates of Suicidal Ideation Among Transgender Youth in California: Findings From a Representative, Population-Based Sample of High School Students. Journal of the American Academy of Child & Adolescent Psychiatry, 56(9), 739–746.

Russell, S. T., Pollitt, A. M., Li, G., & Grossman, A. H. (2018). Chosen Name Use Is Linked to Reduced Depressive Symptoms, Suicidal Ideation, and Suicidal Behavior Among Transgender Youth. Journal of Adolescent Health, 63(4), 503–505.

Veale, J. F., Watson, R. J., Peter, T., & Saewyc, E. M. (2017). Mental Health Disparities Among Canadian Transgender Youth. Journal of Adolescent Health, 60(1), 44–49. https://doi.org/10.1016/j.jadohealth.2016.09.014

Terveysalan opettaja osana näyttöön perustuvaa terveydenhuoltoa

Miten sinä opettajana olet mukana näyttöön perustuvan terveydenhuollon toteutumisessa? Millainen käsitys sinulla on siitä, mitä näyttöön perustuva toiminta oikein on? Miten se näkyy opetuksessasi ja opetussuunnitelmissa? Entä miten opetat näyttöön perustuvan toiminnan toteutumista? Näitä asioita on hyvä pohtia, vaikka takana olisi pitkäkin ura opetustehtävissä. Maailma muuttuu, niin myös käsitykset näyttöön perustuvasta toiminnasta ja siihen liittyvistä osaamisvaatimuksista.

Lyhyesti kuvattuna näyttöön perustuvalla toiminnalla tarkoitetaan sitä, että potilaan hoitoa koskevassa päätöksenteossa hyödynnetään parasta mahdollista näyttöä. Tämä edellyttää tutkimustiedon hyödyntämistä, joskin päätöksenteossa tulee aina huomioida myös potilaan omat toiveet sekä hoitoympäristöön liittyvät edellytykset tai rajoitteet. Terveysalan koulutusorganisaatioilla on merkittävä rooli näyttöön perustuvan terveydenhuollon kehittämisessä ja toteutuksessa. Joanna Briggs Instituutin (JBI) laatimassa mallissa näyttöön perustuva terveydenhuolto koostuu maailmanlaajuisesta hyvinvoinnista, näytön tuottamisesta, näytön tiivistämisestä, näytön levittämisessä ja näytön käyttöönotosta. Terveysalan opettajan tulisikin hallita tämä malli monesta eri näkökulmasta. Ensinnäkin opettajat ovat avainasemassa tunnistamassa tiedon tarpeita, joihin tarvitaan näyttöä. Opettajat ohjaavat opiskelijoita käytännön harjoitteluissa eri terveydenhuollon organisaatioissa ja näin ollen heillä on mahdollisuus havaita, mitkä hoitotyön menetelmät vaihtelevat perusteettomasti eri organisaatioiden välillä tai organisaation sisälläkin.

Useilla terveysalan opettajalla on osaamista näytön tuottamisesta ja olisi ihanteellista, jos opettaja osallistuisi aktiivisesti oman asiantuntijuusalansa tutkimusryhmiin. Näytön tiivistämisen näkökulmasta terveysalan opettajien osaamista tarvitaan hoitosuositustyöryhmissä ja tuottamassa järjestelmällisiä katsauksia aiheista, jotka liittyvät heidän omaan osaamisalueeseensa ja näin ollen tukevat myös heidän opetuksensa näyttöön perustuvuutta. Opettajien pedagogisen osaamisen hyödyntäminen näytön levittämisessä niin koulutusorganisaation sisällä kuin terveydenhuollon organisaatioissa olisi ensiarvoisen tärkeää. Näytön käyttöönoton keskiössä on päätöksenteko, jonka terveydenhuollon ammattilainen tekee. Näin ollen yksi opettajan keskeinen tehtävä on kehittää tulevien terveydenhuollon ammattilaisten näyttöön perustuvaa päätöksentekoa osana hoitotyön prosessia.

Tätä näyttöön perustuvaa päätöksentekoa terveysalan opiskelijoiden on hyvä harjoitella ja mallintaa jo opintojen aikana ja hyvä mahdollisuus siihen on käytännön harjoittelun aikana, aidoissa potilastilanteissa ja ammattilaisten ohjauksessa. Jotta terveydenhuollon ammattilainen voi tehdä näyttöön perustuvan päätöksen, tulee organisaatiossa olla luotuna toiminnalle yhtenäinen näyttöön perustuva käytäntö.  Yhtenäisten käytäntöjen kehittämisessä tärkeässä roolissa ovat eri terveydenhuollon asiantuntijat ja esimiehet. Keskeistä onkin, että korkeakouluista valmistuvat asiantuntijat osaavat kehittää toimintaa näyttöön perustuen. Ylemmän ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen sekä täydennyskoulutusta tuottavien koulutusorganisaatioiden opetuksessa tulisikin varmistaa, että tulevaisuuden terveydenhuollon esimiehillä, asiantuntijoilla ja opettajilla on riittävä osaaminen näyttöön perustuvaan kehittämiseen, johon liittyvät luotettavan ja ajantasaisen näytön hakeminen kehittämisen kohteeseen liittyen, suunnitelman laatiminen, toiminnan jalkauttaminen sekä seuranta ja arviointi. Kuviossa 1. on esitetty Hoitotyön tutkimussäätiön laatima kuvio näyttöön perustuvasta toiminnasta.

Kuvio 1. Näyttöön perustuva toiminta (Hotus 2019; JBI 2016)

Toisesta näkökulmasta terveysalan opettajan tulisi osata hakea opetuksensa tueksi näyttöä, jotta opetus pohjautuu luotettavaan ja ajantasaiseen tutkimustietoon tai sen puuttuessa asiantuntijoiden yhteisymmärrykseen asiasta. Hoitosuositukset ja järjestelmälliset katsaukset ovat hyvä lähtökohta luotettavan ja ajantasaisen tutkimustiedon löytämiseksi.

Huomasit varmaan, että opettaja on merkityksellisessä asemassa näyttöön perustuvan terveydenhuollon kehittämisessä ja toteuttamisessa.  Haluaisitko osallistua ja vaikuttaa vielä enemmänkin? Jos vastasit kyllä, niin olethan yhteydessä Hoitotyön tutkimussäätiön tutkijoihin, löydämme varmasti sinulle miellekään tavan vaikuttaa hoitosuositustyöryhmän jäsenenä tai asiantuntijana, tai sitten vaikka kirjoittamalla Näyttövinkkejä yhteistyössä Hotuksen tutkijoiden kanssa. Tiivistettyä tutkimustietoa, kuten hoitosuosituksia ja Näyttövinkkejä opetuksesi tueksi, löydät Hotuksen sivuilta.

Kirjoittajien tiedot

Annukka Tuomikoski

sairaanhoitaja, TtM

tutkija, Hoitotyön tutkimussäätiö (Hotus)/

tohtorikoulutettava, hoitotieteen ja terveyshallintotieteen tutkimusyksikkö, Oulun yliopisto

annukka.tuomikoski(at)hotus.fi

Kristiina Heikkilä

sairaanhoitaja, TtM

tutkija, Hoitotyön tutkimussäätiö (Hotus)/

tohtorikoulutettava, hoitotieteenlaitos, Turun yliopisto

kristiina.heikkila(at)hotus.fi

Lähteet:

Jordan Z, Lockwood C, Aromataris E, Munn Z. The updated JBI model for evidence-based healthcare. The Joanna Briggs Institute. 2016

Mikkonen K, Ojala T, Sjögren T, Piirainen A, Koskinen C, Koskinen M, Koivula M, Sormunen M, Saaranen T, Salminen L, Koskimäki M, Ruotsalainen H. Lähteenmäki M-J, Wallin O, Mäki-Hakola H, Kääriäinen M. Competence areas of health science teachers – A systematic review of quantitative studies. Nurse Education Today. 2018, 70; 77-86.

Kivun katastrofointi- Mitä se on?

Lähde: Pixabay

Kivun kokemus on subjektiivinen ja siihen liittyvät aina myös tunteet ja psyykkiset tekijät; kuten esimerkiksi pelko ja katastrofointi. Jos on kokenut epämiellyttävää kovaa kipua, ei luultavasti halua kokea samaa enää uudelleen. Hoitamaton, kova, epämiellyttävä kipu pelottaa! Hammaslääkäripelko lienee monille tuttua ja pelon vuoksi hammaslääkäriin menoa saatetaan vältellä tai venyttää. Leikkaukseen menevä potilas saattaa pelätä leikkauksen jälkeistä kipua ja kivuliaaseen toimenpiteeseen menevä potilas jännittää, riittääkö paikallispuudutus poistamaan toimenpiteestä aiheutuvan kivun. Kuumana hehkuvaan nuotioon ei kukaan halua työntää kättään, sillä kaikki tietävät, että se voisi aiheuttaa kivuliaan palovamman. Kipuun liittyvä pelko on osin täysin normaalia, sillä suurin osa ihmisistä ei halua kokea kipua. Akuutilla kivulla on myös tärkeä tehtävä: se varoittaa elimistöä vaarasta. Jos kivun tunnetta ei olisi, emme tietäisi, olemmeko loukanneet itsemme pahoin. Mutta mitä jos kivun pelko kasvaakin katastrofoinniksi ja alkaa rajoittaa elämää?

Kivun katastrofoinnin on todettu heikentävän toimintakykyä enemmän kuin itse kivun. Kivun katastrofoinnilla (pain catastrophizing) tarkoitetaan voimakkaita kipuun tai sen ennakointiin liittyviä negatiivisia ajatuksia, jotka johtavat toiminnan välttelyyn, kipukokemuksen lisääntymiseen sekä tunteeseen, ettei selviä kivun kanssa. Erityisesti pitkäaikaisessa kivussa tästä voi seurata eräänlainen noidankehä; katastrofointi ruokkii välttelykäyttäytymistä, joka puolestaan johtaa toimintakyvyn heikentymiseen, mielialan laskuun ja kipukokemuksen lisääntymiseen. Kivun katastrofointiin liittyy myös korostunut itsetarkkailu, taipumus keskittyä omiin kiputuntemuksiinsa ja tuntea olonsa täysin avuttomaksi kivun edessä. Kivun katastrofointi voi vaikuttaa useisiin elämän osa-alueisiin. Pelätessään kipua ihminen voi jättäytyä pois harrastuksista, mieluisasta tekemisestä, sosiaalisista suhteista tai työelämästä. Sairauspoissaolot ja elämänpiirin kutistuminen kivun katastrofoinnin vuoksi altistavat mielialan laskulle, masentuneisuudelle, negatiivisille ajatuksille ja toimintakyvyn heikentymiselle entisestään. 

Lähde: Pixabay

Katastrofointi on yksi merkittävimmistä tekijöistä kroonisen kivun synnyssä ja esimerkiksi leikkausta edeltävä ja leikkauksen jälkeinen katastrofointi ovat riskitekijöitä leikkauksen jälkeiselle krooniselle kivulle. Kipuun liittyvän katastrofoinnin ja henkilön kokeman kivun voimakkuuden välillä on todettu olevan selkeä yhteys. Kivun katastrofointi voimistaa kiputuntemuksen kokemista, lisää terveydenhuoltoresurssien käyttöä, pidentää sairaalassaoloaikoja sekä heikentää toimintakykyä. Lisäksi katastrofointi heikentää kuntouttavien kivunhallintaohjelmien onnistumista ja niistä saadun hyödyn ylläpitämistä. Edellä mainituista syistä kivun katastrofoinnista kärsivät henkilöt ovat tärkeää tunnistaa ja heille on merkityksellistä tarjota apua mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, jotta kivun pitkäaikaistumista ja toimintakyvyn heikentymistä voidaan ehkäistä.

Kivun katastrofointia voi kuitenkin oppia käsittelemään ja sitä voidaan hoitaa esimerkiksi terapian ja itsehoito-ohjelmien avulla. Kivun katastrofointia voivat vähentää kognitiivisbehavioristiseen käyttäytymisterapiaan, hyväksymis- ja omistautumisterapiaan tai tietoiseen läsnäoloon perustuvat menetelmät. Erilaiset tietoisuustaitoharjoitukset, kehon ja mielen yhteyden harjoitukset ja rentoutusharjoitukset voivat auttaa katastrofoinnista kärsivää henkilöä keskittymään hyväksyvästi nykyhetkeen sen sijaan, että hän pyörittäisi tulevaisuuteen liittyviä katastrofoivia ajatuksia päässään. Lisäksi kognitiivinen tietopaketti kivusta ja siihen liittyvistä negatiivista tunteista ja haitallisista ajatuksista sekä tunnesäätelytaitojen ja uusien toimintamallien harjoittelu voivat auttaa vähentämään kivun katastrofointia. Kun katastrofoinnista kärsivä henkilö tulee tietoiseksi ajatuksistaan, tunteistaan ja käyttäytymismalleistaan, voivat katastrofoivat ajatukset vähentyä ja kivun katastrofointi helpottua.

Lähteet

Elvery N, Jensen M, Ehde D, Day M. 2017. Pain Catastrophizing, Mindfulness, and Pain Acceptance. What´s the Difference? Clinical Journal of Pain 33 (6), 485-495.
Gibson E, Sabo M. 2018. Can pain catastrophizing be changed in surgical patients? A scoping review. Canadian Journal of Surgery 61 (5), 311-318.
Hagelberg N, Haanpää M. 2015. Voiko kivun kroonistumista ehkäistä? Duodecim 131 (3), 249-254.
Kehlet H, Troels J, Woolf C. 2006. Persistent postsurgical pain: risk factors and prevention. Lancet 367 (9522), 1618-1625.
Komandur B, Martin P, Bandarian-Balooch S. 2018. Mindfulness and Chronic Headache/Migraine. Mechanisms Explored Through the Fear-Avoidance Model of Chronic Pain. Clinical Journal of Pain 34 (7), 638-649.
Moore M, Thibault P, Adams H, Sullivan M. 2016. Catastrophizing and pain-related fear predict failure to maintain treatment gains following participation in a pain rehabilitation program. Pain Reports 1 (2), 1-6.
Niederstrasser N, Meulders A, Meulders M, Slepian P, Vlaeyen J, Sullivan M. 2015. Pain Catastrophizing and Fear of Pain Predict the Experience of Pain in Body Parts Not targeted by a Delayed-Onset Muscle Soreness Procedure. The Journal of Pain 16 (11), 1065-1076.
Pixabay. Kuvalähteet. 15.4.2019.
Schütze R, Rees C, Smith A, Slater H, Campbell J, O´Sullivan P. 2018. How Can We Best Reduce Pain Catastrophizing in Adults with Chronic Noncancer Pain? A Systematic Review and Meta-Analysis. The Journal of Pain 19 (3), 233-256.
Vlaeyen J, Linton S. 2012. Fear-avoidance model of chronic musculoskeletal pain: 12 years on. Pain 153 (6), 1144-1147.

Kirjoittajan tiedot:
Reetta Mustonen, TtK, sh, TtM-opiskelija
Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos
ramust@utu.fi