Miten valmistella lapset?

Lasten valmistelussa toimenpiteisiin ja tutkimuksiin on kyse siitä, että lapsi saa tietoa häneen kohdistuvasta toimenpiteestä ja siihen valmistautumisesta. Lisäksi tärkeää on auttaa lasta tilanteen herättämien tunteiden kanssa selviämisestä etukäteen, toimenpiteen aikana ja sen jälkeen. Tiedon välittämiseen ja tunteiden käsittelyyn on kehitetty lukuisia eri välineitä (kuten kuvakirjoja ja videoita), menetelmiä (kuten tapahtumien läpikäynti leikin avulla) ja lähestymistapoja (kuten musiikkiterapiaa tai sairaalaklovneriaa), joista on myös tehty melko paljon tutkimuksia.

Tässä kirjoituksessani pohdin sitä, miten suurimmassa osassa tutkimuksista on erehdytty kohdassa, joka valitettavasti vesittää niiden tulokset kokonaan tai vähintäänkin jättää kertomatta sen, mikä olisi ollut oleellista. (Itse jätän tässä kirjoituksessa myös käsittelemättä erään erittäin tärkeän lasten ahdistuksen lievitykseen vaikuttavan seikan: vanhemmat. Olkoon se jonkin toisen kirjoituksen aihe.)

Mutta ensin lyhyesti perustelut sille, miksi valmistelu on tärkeää. Ensinnäkin siksi, että lapsilla on oikeus saada tietoa itseään koskevista asioista (YK 2009) ja oikeus emotionaaliseen turvallisuuteen jo varhaislapsuudessa (YK 2005) ja vielä nuorisoikäisenäkin oikeus luottamuksellisuuteen perustuvaan ympäristöön (YK 2003). Toiseksi siksi, että toimenpiteisiin liittyvällä ahdistuksella on tutkitusti huonoja seurauksia lapsen terveydelle ja hyvinvoinnille. 

Lapsilla, joilla on ennen toimenpidettä enemmän ahdistusta, on todettu olevan myös sen jälkeen enemmän kipua (Chieng ym. 2013) ja enemmän muitakin komplikaatioita (Jamison ym 1987). Päiväkirurgisten toimenpiteidenkin jälkeen lapsilla on todettu käyttäytymismuutoksia, unihäiriöitä, eroahdistusta vanhemmista, syömisvaikeuksia ja lääkäripelkoa vielä vuoden päästä asiaa tutkittaessa (Kain ym. 1996). Ylipäätään sairaalaan joutuminen (ainakin kirurgisen toimenpiteen vuoksi) aiheuttaa jopa 20%:lle lapsista käytöshäiriöitä tai emotionaalisia ongelmia, varsinkin jos lapset ovat pieniä, tai joutuvat olemaan sairaalassa pitkään tai toistuvasti (Yap 1988). Sen sijaan, jos lapsen valmistelu onnistuu hyvin, voidaan esimerkiksi magneettikuvauksessa tarvita yleisanestesiaa harvemmin, mikä myös vähentää komplikaatioita (Cejda ym. 2012, Pressdee ym. 1997, Scott ym. 2002, Törnqvist ym. 2015).

Eli lapsen valmistelu on todella tärkeä tehtävä. Mutta miten se pitäisi tehdä? Yksittäisen tutkimuksen ”tämä toimii/ei toimi”-väitettä ei kannata ottaa tosissaan, jos tutkimuksessa ei ole kuvattu riittävän tarkasti valmisteluvälinettä tai -menetelmää ja ennen kaikkea sen käyttötapaa. Ja valitettavasti sekä omien havaintojeni että Capurson ja Ragnin (2016) kirjallisuuskatsauksen perusteella ne kuvaukset todella usein puuttuvat tai ovat riittämättömiä. Tutkimuksessa saatetaan esimerkiksi todeta (kuten vaikka Johnson ym. 2009 tekevät), että lapsille annettiin vanhempiensa kanssa katsottavaksi ja väritettäväksi värityskirja, jossa kerrottiin hauskalla tavalla radiologisista tutkimuksista – mutta sitä ei kerrota, jätettiinkö lapset ja vanhemmat keskenään käymään läpi asiaa, vai osallistuiko siihen joku ammattilainen, ja jos osallistui, niin kuka ja miten ja missä vaiheessa.

Tällainen tutkimus, jossa ajatellaan voitavan mitata jonkin välineen käytön seurauksia pohtimatta lainkaan välineen käyttäjiä ja käyttötapaa ja käyttötilannetta, perustuu luonnontieteistä tuttuun tieteenfilosofiaan, jonka perusteella ihmistä saatetaan erehtyä pitämään yksinkertaisena ja ympäristöstään irrallisena oliona, jonka järjestelmään voidaan syöttää tiettyjä ärsykkeitä ja sitten mitata tulokset. Capurso ja Ragnikin (2016) toteavat katsauksessaan, että lineaarinen kausaaliefekti ja kontekstista riippumaton medikaalinen malli lähtökohtana saattavat jättää tärkeitä asioita huomiotta.

Medikaalinen mallihan perustuu ajatukseen, että yksilössä (potilaassa) on jokin ”vika” (tässä tapauksessa ahdistus), joka pitää korjata. Sosiaalinen malli sen sijaan ottaa huomioon sen, että ympäristö saattaa vaikuttaa ”vikojen” häiritsevyyteen tai suorastaan aiheuttaa niitä. Tätä ympäristökysymystä olenkin käsitellyt hiukan jo aiemmin kirjoituksessani ”Mikä odottaa lasta sairaalassa”.

Pelkän välineen vaikutus lapsen ahdistukseen ei siis ole ollenkaan riittävä kysymys, kun siihen aina kietoutuvat välineen käyttäjien (lapsen, vanhemman ja ammattilaisten) yksilölliset ominaisuudet ja toimintatavat - puhumattakaan koko tilanteen ja muun ympäristön vaikutuksesta. Capurson ja Ragnin (2016) mukaan oleellista olisi huomioida henkilön sisäisen tilan ja ulkoisten asioiden vuorovaikutus ja analysoida rooleja, suhteita ja mikrosysteemissä ilmeneviä toimintoja.

Eli niinkään oleellista ole se, mitä tehdään, vaan se, kuka tekee ja millä tavalla – siis millaisessa vuorovaikutussuhteessa lapseen. Joissain tutkimuksissa, joissa tätä asiaa on osattu selvittää, onkin löydetty niin sanottu terapeuttiefekti eli huomattu, että sillä on merkitystä, kuka valmistelun tekee (Capurso & Ragni 2016). Tämä meidän olisi hyvä ymmärtää hoitotyön arjen käytännöissäkin: ei ammattilaisuus takaa sitä, että vuorovaikutus olisi aina yhtä helppoa ja tasalaatuista kaikkien kanssa. Eikä se takaa sitä, että osaisimme käyttää kaikkia välineitä parhaalla mahdollisella tavalla. Tarvitaan siis neuvoja siihen, millä tavalla valmistelun välineitä käytetään niin, että lapsen oikeudet toteutuvat ja että lapsi saa tarvitsemaansa tukea tilanteen käsittelyyn.

Koska kyse on lasten ahdistuksen vähentämisestä, kannattaisi selvittää juuri heidän näkökulmaansa siihen, mitkä kaikki asiat voivat olla valmistelussa oleellisia. Onkin valitettavaa, että Capurson ja Ragnin (2016) katsaukseen löydetyissä 44 tutkimuksesta vain kolmessa oli selvitetty lasten näkemyksiä. Itse yritän paikata tätä puutetta seuraavassa väitöskirja-artikkelissani. Joka tapauksessa tärkeää olisi, kuten Capurso ja Ragnikin (2016) toteavat, että valmistelu muokataan kullekin lapselle yksilöllisesti sopivaksi.

Kirjoittajan tiedot:

Johanna Olli

Sairaanhoitaja, TtM, väitöskirjatutkija
Turun yliopisto, hoitotieteen laitos
jmolli @utu.fi  

Oma blogi: http://lastentahden.blogspot.com/

Twitter: https://twitter.com/JohannaOlli

Lähteet

Capurso, Michele & Ragni, Benedetta. 2016. Psycho-educational preparation of children for anaesthesia: A review of intervention methods. Patient Education and Counseling 99, 173–185.

Cejda, Katherine R., Smeltzer, Matthew P., Hansbury, Eileen N., McCarville Mary Elizabeth, Helton Kathleen J., Hankins Jane S.. 2012. Pediatric Radiology 42(10), 1223–1228.

Chieng, Y.J.S., Chan, W.C.S., Klainin‐Yobas, P. & He, H.‐G. 2013. Perioperative anxiety and postoperative pain in children and adolescents undergoing elective surgical procedures: a quantitative systematic review. Journal of Advanced Nursing 70(2), 243– 255.

Jamison, R. N., Winston, C.V. Parris & Maxson, W. S. 1987. Psychological factors influencing recovery from outpatient surgery. Behaviour research and therapy 25(1), 31-37.

Johnson A.J., Steele J., Russell G.B., Moran R., Fredericks K.P. & Jennings S.G. 2009. Decreasing pediatric patient anxiety about radiology imaging tests: prospective evaluation of an educational intervention. Journal of Child Health Care 13(4):370-82.

Kain Z.N., Mayes L.C., O´Conner T.Z., Cicchetti D.V. 1996. Preoperative Anxiety in Children: Predictors and Outcomes. Archieves Pediatrics & Adolescent Medicine 150(12): 1238–1245.

Perry, Jennifer Nadine ; Hooper, Vallire D. ; Masiongale, James. 2012. Reduction of Preoperative Anxiety in Pediatric Surgery Patients Using Age-Appropriate Teaching Interventions. Journal of PeriAnesthesia Nursing 27(2), 69–81.

Pressdee D., May L., Eastman E. & Grier, D. 1997. The use of play therapy in the preparation of children undergoing MR imaging. Clinical Radiology 52 (12), 945-947.

Scott Linda, Langton Fiona, O’Donoghue Joan. 2002. Minimising the use of sedation / anaesthesia in young children receiving radiotherapy through an effective play preparation programme. European Journal of Oncology Nursing 6 (1), 15-22.

Törnqvist Erna, Månsson Åsa & Hallström Inger. 2015. Children having magnetic resonance imaging: A preparatory storybook and audio/visual media are preferable to anesthesia or deep sedation. Journal of Child Health Care 19(3), 359-369

Yap, Johnny Ngim-Kee. 1988. The effects of hospitalization and surgery on children: A critical review,

Journal of Applied Developmental Psychology 9(3), 349-358.

YK 2009. YK:n Lapsen oikeuksien komitean yleiskommentti nro 12/2009. Lapsen oikeus tulla kuulluksi. CRC/C/GC/12. Geneve. http://lapsiasia.fi/wp-content/uploads/2015/03/CRC_C_GC_12_julkaisu.pdf

YK 2005. YK:n lapsen oikeuksien Yleiskommentti nro 7/2005. Lapsen oikeuksien täytäntöönpano varhaislapsuudessa. CRC/C/GC/7/Rev. 1. Geneve. http://lapsiasia.fi/wp-content/uploads/2015/03/CRC_C_GC_7_julkaisu.pdf

YK 2003/4. YK:n lapsen oikeuksien komitean Yleiskommentti nro 4/2003. Nuorten terveydestä ja kehityksestä lapsen oikeuksien yleissopimuksen yhteydessä. CRC/GC/2003/4. Geneve. http://lapsiasia.fi/wp-content/uploads/2015/03/CRC_GC_2003_4_julkaisu.pdf

Aiheeseen liittyviä avainsanoja: emotionaalinen tuki, hoitokärsimys, hoitoprosessi, hoitosuhde, hoitoon sitoutuminen, jatkuvuus hoitotyössä, lapsinäkökulma, lapsen näkökulma, lapsilähtöinen hoitotyö, lasten ja nuorten hoitotyö, lapsen / lasten kuuntelu, lapsen / lasten valmistelu, luottamussuhde, medikaalinen malli, perioperatiivinen hoitotyö, potilasohjaus, päiväkirurginen hoitotyö, sairaalapelko, sosiaalinen malli, turvallisuus, turvallisuudentunne, vuorovaikutus