Mikä odottaa lasta sairaalassa?

Kun sairaalaan meno on melkein kenelle vain jännittävää, olisi huojentavaa tietää varmasti, että siihen liittyy myös jotain positiivista. Varsinkin, kun tutkimusten mukaan sairaalaan menoon liittyvät pelot eivät aina ole vain hetkellisiä tuntemuksia. Lapselle voi jäädä niistä pitkäksi ajaksi unihäiriöitä, käyttäytymismuutoksia, eroahdistusta, syömisvaikeuksia ja lääkäripelkoa, vaikka kyse olisi vain yhdestä päiväkäynnistä etukäteen suunnitellussa toimenpiteessä (Leikki-ikäisen emotionaalinen tuki päiväkirurgisessa hoitotyössä: hoitosuositus, 2016).

Lapselle olisi tärkeä voida kertoa etukäteen jostain mukavasta asiasta – vähintäänkin siitä palkinnosta, jonka vanhemmat voivat antaa lapsen suoriuduttua jännittävästä päivästä. Mutta vielä parempi olisi, jos sairaalat itse helpottaisivat tätä asiaa, ja pystyisivät tarjoamaan jotain voimauttavaa ja myös tiedon siitä etukäteen. Esimerkiksi Päijät-Hämeen keskussairaalan päiväkirurgian yksikössä lasta odottaa satuhahmo Päiki Pörriäinen, johon lapset tutustuvat etukäteen Pörriäisen lähettämän kirjeen ja mobiilipelin avulla. Sairaalassa Pörriäinen johdattaa lapsen etsimään pörriäiskuvia käytävien seiniltä ja jopa toimenpidehuoneen (tai niin kuin heillä sanotaan: korjaushuoneen) katosta. (Tästä olen kertonut enemmän kirjoituksissani Sairaalapelot pois ja Tutkittua tietoa ja hoitotyön innovaatioita.)

Sairaalassa lapsi saattaa helposti jäädä sivuhenkilöksi ja syrjästäkatsojaksi monissa asioissa, vaikka kyse on juuri hänen sairaalakäynnistään. Esimerkiksi ilmoittautumiset ja monet muut asiat hoidetaan usein aikuisten korkeudella olevilla tiskeillä, jolloin pieni lapsi ei edes näe, kenen kanssa ja millaisessa tilassa asioidaan. Edellä mainitussa päiväkirurgian yksikössä tämäkin asia on ratkaistu mainiolla tavalla: kanslian seinässä on lasten korkeudella kurkistusluukku, josta lapset näkevät kansliaan. Ei sitä toki alun perin lapsia varten ollut tehty, vaan postia. Mutta kun lapset itse keksivät käyttää sitä kurkisteluun, henkilökunta oli niin viisasta, että otti lapsinäkökulman tosissaan ja laittoi lapsille luukkuun vielä jotain hauskaa katseltavaakin.

Kaikkien ympäristöön liittyvien ratkaisujen lisäksi ihan parasta mielestäni kuitenkin olisi, että se sairaalassa oleva positiivinen ja voimauttava asia olisi hoitajat, joiden luokse pääsyä lapsi voisi odottaa ilolla. Ja usein voikin! Tällaisesta on kerrottu esimerkiksi Lindbergin (2005) ja Lindbergin ja von Postin (2006) tutkimuksissa, joissa tutkittiin erityislasten valmistelua anestesiassa tehtävään hammashoidon toimenpiteeseen. Siinä osoitettiin, että hoitokärsimystä ei ole pakko aiheuttaa, vaan toimenpiteessä käynti voi olla lapselle jopa voimauttava kokemus.

Erityisen vaikuttavaa noissa tutkimuksissa on se, että hyvän hoitotyön avulla käynnistä voitiin tehdä voimauttava kokemus sellaisille lapsille, joilla oli ennestään huonoja kokemuksia terveydenhuollosta – ja kaikilla lapsilla oli. Tähän tutkimukseen kun haluttiin nimenomaan lapsia, jotka olivat pelokkaita, ahdistuneita ja yhteistyöhaluttomia toimenpiteiden suhteen. Ja tuloksena oli, että lapset suorastaan nauttivat sairaalaan tulosta!

Millaista sitten oli hoitotyö, jolla näin hyviä tuloksia saatiin? Lapsia valmisteltiin toimenpiteeseen etukäteistapaamisessa, jossa hoitajalla oli aikaa ihan rauhassa kuunnella lasta, vastata heidän kysymyksiinsä ja kysyä heiltä, sekä yhdessä lapsen kanssa valita hänelle sopiva menetelmä anestesian aloitukseen. Hoitaja myös leikki lapsen kanssa anestesiaan liittyvillä välineillä.

Lasten mielestä valmistelussa merkityksellistä oli se, että heidät otettiin tosissaan ja heille oli aikaa ilman että kukaan vilkuili kelloa. Lapsille oli tärkeää saada etukäteen tietoa toimenpiteestä, mutta ehkä vielä tärkeämpää oli tutustua hoitajaan, joka olisi heidän kanssaan toimenpiteessä.

Varsinaisella toimenpidekäynnillä lapsille oli erittäin merkittävää se, että hoitaja oli sama kuin etukäteiskäynnillä ja että tämä pystyi huomioimaan lapset henkilökohtaisesti pieniä yksityiskohtia myöten.  Tärkeää oli myös se, että lapset olivat saaneet osallistua hoitoprosessiin liittyviin päätöksiin ja että yhteisesti sovitut asiat pitivät paikkansa. Hoitaja auttoi lapsia löytämään keinot hallita pelkojaan ja auttoi heitä uskomaan, että pystyvät selviytymään tutkimuksesta hyvin – näyttämällä itse uskovansa siihen, että lapset pystyvät. Lapset saivat myös konkreettisesti osallistua toimintaan, joka edisti anestesian onnistumista, esimerkiksi asettamalla anestesiamaskin itse kasvoilleen. Näille lapsille jäi kokemus, että he uskaltavat, osaavat ja pystyvät!

Tällaisen hoitotyön toivoisin odottavan jokaista lasta jokaisessa sairaalassa. 


Johanna Olli

Sairaanhoitaja, TtM, tohtorikoulutettava 
Turun yliopisto, hoitotieteen laitos
Puheenjohtaja, Lastenneurologian hoitajat ry  

s-posti:pj.lane.ry(at)gmail.com  

Twitter (suomeksi)  
Twitter (englanniksi) 
Oma blogi lapsista, lastenneurologisesta hoitotyöstä ja sen tutkimisesta.  
LinkedIn
ResearchGate   

Lähteet:

Leikki-ikäisen emotionaalinen tuki päiväkirurgisessa hoitotyössä. 2016. Hoitotyön suositus (online). Hoitotyön tutkimussäätiön asettama työryhmä. Helsinki: Hoitotyön tutkimussäätiö (viitattu 21.3.2017). Saatavilla: www.hotus.fi

Lindberg, Susan 2005. Den perioperativa dialogen ur barn med särskilda behovs perspektiv. Vård i Norden 76(25), 48-52.

Lindberg, Susan & von Post, Irene. 2006. From fear to confidence: children with a fear of general anaesthesia and the perioperative dialogue for dental treatment. Journal of Advanced Perioperative Care 2(4), 143-151.

Aiheeseen liittyviä avainsanoja: anestesiahoitaja, anestesiahoitotyö, anestesiatoimenpiteet, emotionaalinen tuki, erityislapset, hoitokärsimys, hoitoprosessi, hoitosuhde, hoitoon sitoutuminen, jatkuvuus hoitotyössä, lapsinäkökulma, lapsilähtöinen hoitotyö, lasten ja nuorten hoitotyö, lapsen / lasten kuuntelu, lapsen / lasten valmistelu, luottamussuhde, perioperatiivinen hoitotyö, potilasohjaus, päiväkirurginen hoitotyö, sairaalapelko, voimaantuminen.