Hoitotyön keinoilla kohti lapsen positiivista hoitokokemusta

Aiemmin tänä syksynä Johanna Olli kirjoitti tässä blogissa lapsikäsityksestä osana hoitotyötä. Hän toi esiin hoitotyön keinojen vaikutuksen lasten kokemuksiin ja esitti mielestäni tärkeän kysymyksen: Kirjataanko onnistuneissa tilanteissa toimineet keinot? Kirjoitus käsitteli pakkotoimia, mutta lähdin välittömästi pohtimaan hoitotyön perusolemuksen vaikutusta lapsen ja hoitajan väliseen vuorovaikutukseen, lapsen osallisuuteen sekä hoitokokemukseen laajemmin. Pohdin myös kirjaamisen merkitystä hoitotyön kehittämisessä ja hoitotyön keinojen näkyväksi tekemisessä.

Ensin lienee tärkeä avata sitä, mitä hoitotyön keinot oikeastaan ovat. Lähtökohtaisesti hoitotyö perustuu vuorovaikutukseen (Stanton ym. 1986, Meleis 2018) sekä itsehoidon ja yksilön voimavarojen vahvistamiseen (Sidani 2011). Hoitotyöhön sisältyy vahvasti hoidettavan arvostaminen (Eriksson ym. 2018). Hoitotoimenpiteiden suorittamisen tulee tapahtua näiden periaatteiden pohjalta. Loppuvuodesta julkaistavassa pro gradu -työssäni tunnistettiin kirjallisuuskatsauksen avulla hoitotyön keinoja, jotka vaikuttavat lapsen osallisuuteen. Nämä keinot sopivat mielestäni hyvin tarkasteltaviksi myös lapsen positiivisen hoitokokemukseen liittyvinä tekijöitä. Keinot luokiteltiin holistiseen lähestymistapaan, perhelähtöiseen hoitotyöhön, lapsen toimijuuden tukemiseen, informaation jakamiseen, kommunikaatiomenetelmien käyttöön sekä dialogiseen ja lapsilähtöiseen vuorovaikutukseen. (Ortju 2020).

Edellä mainittujen hoitotyön keinojen käyttö korostuu niissä tilanteissa, jotka lapsi lähtökohtaisesti kokee pelottavina tai epämiellyttävinä – siis esimerkiksi niissä tilanteissa, jotka ilman tavoitteellista hoitotyön keinojen käyttöä voisivat johtaa pakkokeinoihin. Haastavassa tilanteessa lasta voidaan tukea muun muassa mukauttamalla ohjausta (Blue-Banning ym. 2004, Banks ym. 2014) ja keskustelua (Banks ym. 2014, Junnila ym. 2020). On oleellista huomioida lapsen omat toiveet (Gilljam ym. 2019) ja vanhempien mukana ollessa hyödyntää heidän asiantuntemustaan (Blue-Banning ym. 2004, Summers ym. 2005, Järvikoski ym. 2013, Halme ym. 2014, Vuorenmaa ym. 2014).

Vuorovaikutus on ehkä merkittävin tekijä onnistuneen hoitokokemuksen takana. Yksittäisiä vuorovaikutuksen tapoja ovat muun muassa katsekontaktin käyttö (Runeson ym. 2002), lapsen kysymyksiin vastaaminen (Runeson ym. 2002, Garth & Aroni 2003) sekä puheen (Okkonen 2004, Siltanen ym. 2014, Junnila ym. 2020) ja toiminnan (Pfeifer 1999) validointi. Lapselle ominaisia hoitotyön ja vuorovaikutuksen keinoja voidaan selvittää lapselta ja vanhemmalta kysymällä sekä havainnoimalla niin lapsen toimintaa kuin oman toiminnan vaikutuksia lapseen. Jos lapsi hyötyy vaihtoehtoisista kommunikaatiomenetelmistä tai tulkkauksesta, on niitä käytettävä.

Kun lapsi saavuttaa aidon osallisuuden tunteen, on hänen helpompi hyväksyä myös sellaiset hoitotoimenpiteet, jotka ovat hänelle epämiellyttäviä tai jopa kivuliaita (ks. Coyne & Kirwan 2012). Osallisuuden kokemukseen onkin syytä kiinnittää huomiota jo hoitotilanteen valmistelussa (siitä aiemmin tässä blogissa kirjoitti Johanna Olli).

Systemaattinen kirjaaminen auttaa tunnistamaan niitä hoitotyön keinoja, joista on ollut juuri tälle lapselle apua ja helpottaa hoitotyön suunnittelua ja toteuttamista jatkossa. Onnistuneiden hoitotilanteiden raportointia tulisi kehittää ja nähdä vähintään yhtä tärkeänä fysiologisten havaintojen ohella. Kirjaamisen kehittäminen ei ole vain lasten hoitotyön asia, vaan tulee tärkeänä esiin esimerkiksi kipupotilaiden kohdalla, josta Riitta Mieronkoski on kirjoittanut tässä blogissa aiemmin. Dokumentoinnin ohella on oleellista tuottaa näyttöön perustuvaa tietoa hoitotyön keinojen vaikuttavuudesta lapsen kokemukseen. Kuten Lotta Hamari, Heidi Parisod ja Kristiina Heikkilä aiemmin tässä blogissa osuvasti totesivat, tutkimusnäytön on toimittava hoitotyön kehittämisen kivijalkana. Jatketaan siis yhdessä sillä tiellä, jonka teoreetikot ovat meille hoitotieteen alkuvaiheilta asti osoittaneet – tutkitaan, tuetaan ja tehdään näkyväksi vuorovaikutusta osana hoitotyötä. Ja suunnataan katse lapsinäkökulmaisen hoitotyön kehittämiseen.

 

Kirjoittajan tiedot:

 

Laura Ortju

Th, TtK, TtM-opiskelija 

lortju(at)uef.fi

Twitter @LauraOrtju

 

Kuva: Pixabay

 

Lähteet:

Banks J, Cramer H, Sharp DJ, Shield JPH & Turner KM. 2014. Identifying families’ rea-sons engaging or not engaging with childhood obesity services: A qualitative study. Journal of Child Health Care, 18(2), 101-110.

 

Blue-Banning M, Summers JA, Frankland HC, Nelson LL & Beegle G. 2004. Dimensions of family and professional partnerships: constructive guidelines for collaboration. Council for Exceptional Children, 70(2), 167-184.

 

Coyne I & Kirwan L. 2012. Ascertaining children’s wishes and feelings about hospital life. Journal of Child Health Care, 16(3), 293-304.

 

Eriksson K, Isola, A, Kyngäs H, Leino-Kilpi H, Lindström UÅ, Paavilainen E, Pietilä A-M, Salanterä S, Vehviläinen-Julkunen K & Åsted-Kurki P. 2018. Hoitotiede. 4.-7. painos. Sanoma Pro Oy, Helsinki.

 

Garth B & Aroni R. 2003. “I value what you have to say”. Seeking the perspective of children with a disability, not just their parents. Disability & Society, 18(5), 561-576.

 

Gilljam B-M, Arvidsson S, Nygren JM & Svedberg P. 2019. Child participation in health care (ChiPaC) – Development and psychometric evaluation of a self-report instrument for children’s participation in health care. Journal of Clinical Nursing, 29, 107-118.

 

Halme N, Vuorisalmi M & Perälä M-L. 2014. Tuki, osallisuus ja yhteistoiminta lasten ja perheiden palveluissa. Työntekijöiden näkökulma. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen raportteja 4/2014. Juvenes Print – Suomen Yliopistopaino Oy, Tampere.

 

Junnila R, Tiitinen S & Salanterä S. 2020. Neljävuotiaan lapsen osallistuminen elintapa-keskusteluun perheen laajassa terveystarkastuksessa. Sosiaalilääketieteellinen aikakauslehti, 57, 30-43.

 

Järvikoski A, Martin M, Autti-Rämö I & Härkäpää K. 2013. Shared agency and collaboration be-tween the family and professionals in medical rehabilitation of children with severe dis-abilities. International Journal of Rehabilitation Research, 36(1), 30-37.

 

Meleis A I. 2018. Theoretical Nursing. Development & Progress. 6. painos. Wolters Kluwer Health, Lippincott Williams & Wilkins, Philadelphia.

 

Okkonen T. 2004. Lapsen terveyskäsityksestä lapsen terveyden yhteistoiminnalliseen edistämiseen. Kuopion yliopiston julkaisuja E. Yhteiskuntatieteet 112. Väitöskirja. Kuopion yli-opisto, Hoitotieteen laitos.

 

Ortju L. 2020. Pikkulapsen osallisuus perusterveydenhuollon hoitotilanteessa. Scoping-katsaus. Itä-Suomen yliopisto, Hoitotieteen laitos, pro gradu. Painossa.

Pfeifer T. 1999. Personal agency in preschool children with disabilities: A descriptive study. Julkaisussa Pfeifer T. Exploration of agency in preschool children with disabilities. Väitöskirja. Texas Woman’s University, School of Occupational Therapy.

Runeson I, Hallström I, Elander G & Hermerén G. 2002. Children’s participation in the decision-making process during hospitalization: an observational study. Nursing Ethics, 9(6), 583-598.

Sidani S. 2011. Self-care. Teoksessa Doran D M (toim.). Nursing outcomes. The state of the science. 2. painos. Jones & Barlett Learning, Sudbury, 79-130.

Siltanen M, Aromaa M, Hakulinen-Viitanen T, Junnila R, Laaksonen C, Parisod H & Salanterä S. 2014. A new participative, family-oriented health counseling approach for children and their families: a comparative qualitative analysis. Journal of Community Health Nursing, 31(2), 90-102.

Stanton M, Paul C & Reeves JS. 1986. Hoitotyön prosessi. Teoksessa Hytönen E, Miettinen A, Mölsä A, Suutarinen A & Ylipahkala T. (suom.) Hoitotyön teoriat. Sairaanhoitajien koulutussäätiön julkaisu. WSOY, Juva, 21-37. Englanninkielinen alkuteos: Nursing theories. A base for professional nursing practice. 1980. Prentice-Hall Inc.

Summers JA, Hoffman L, Marquis J, Turnbull A & Poston D. 2005. Relationship between parent satisfaction regarding partnerships with professionals and age of child. Topics in Early Childhood Special Education, 25(1), 48-58.

Vuorenmaa M, Halme N, Åsted-Kurki P, Kaunonen M & Perälä M-L. 2014. Validity and realiability of the personnel version of the Family Empowerment Scale (FES) for the social, health and educational services in Finland. Journal of Advanced Nursing, 70(4), 927-936.

 

Aiheeseen liittyviä avainsanoja: dialoginen vuorovaikutus, hoitokokemus, hoitotilanne, hoitotyön keinot, kirjaaminen, lapsinäkökulma, lapsinäkökulmainen hoitotyö, lasten ja nuorten hoitotyö, osallisuus, sairaalapelko, toimijuus, vuorovaikutus