Hoitotyön dokumentoinnin haasteet käsitteellistämisen näkökulmasta

Sähköiset potilastietojärjestelmät ovat olleet arkipäivää terveydenhuollossa jo vuosia. Viime aikoina ne ovat nousseet uutisiin varsin negatiivisessa valossa. Olemme kaikki lukeneet uusien potilastietojärjestelmien käyttöönoton haasteista ja harva on välttynyt psykoterapiapalvelutuottajan tietomurrolta kertoneista uutisista. Uutiskirjoituksissa ollaan puhuttu teknisistä ongelmista, vähemmälle huomiolle ovat jääneet kysymykset siitä, mitä ja miten potilaiden hoidosta kirjataan.

Omassa tutkimuksessani tutkin hoitotyön merkintöjä aikuispsykiatrian avohoidossa. Analysoimme 1150 hoitotyön päivittäismerkintää ja 17 hoitotyön yhteenvetoa. Suurin osa merkinnöistä koostui potilaan kertomuksen kuvailusta ja hoitajan havainnoista. Löydös oli saman tyyppinen kuin tutkimuksissa, joissa kohteena ovat olleet psykiatrisen osastohoidon merkinnät. Voisikin tiivistää, että hoitajat kirjaavat havaintoja potilaasta, mutta eivät vuorovaikutuksesta tai hoitotyön keinoista, eli siitä työstä jota hoitajat tekevät edistääkseen potilaan terveyttä. Tämä tekee hoitotyöstä näkymätöntä ja tuo haasteen hoidon jatkuvuudelle, joka on hoidon dokumentoinnin keskeinen tavoite.

Toinen iso haaste, liittyy tiedon toisiokäyttöön. Mikäli haluaisimme koota tietojärjestelmästä tietoa hoitotyön eri interventioiden vaikuttavuudesta potilaan terveyteen tai kuvata hoitotyöhön tarvittavaa resursointia interventiotietoa hyödyntäen, ei se nykyisellä kirjaamismallilla olisi mahdollista. Hoitotyön systemaattiseen kuvaamiseen on kehitetty erilaisia terminologioita eli käsitteistöjä, joilla hoitotyön tarvetta, interventioita ja hoidon tuloksia voidaan systemaattisesti kuvata. Psykiatriassa tähän tuo haasteen ilmiöiden systemaattisen käsitteellistämisen, yhteisen kielen puute.

Tähän liittyy myös kolmas haaste, nimittäin potilaan osallisuuden puute hoidon dokumentoinnissa, kuten tässä blogissa on jo aikaisemmin kirjoitettu (kivun kirjaamisella on väliä), kirjaamisen olisi hyvä olla reaaliaikaista ja tapahtua yhdessä potilaan kanssa. Se että käsitteellistämme yhdessä potilaan kanssa hoitoprosessin jo hoitotilanteessa ja potilas itsekin tietäisi mitä hoidosta kirjataan (ja miksi) olisi avainasemassa potilaan oman osallisuuden vahvistamisessa. Silloin myös potilas itse tietäisi, mitä hänestä on kirjattu tietojärjestelmiin.

Omassa tutkimuksessani tutkin hoitotyön luokituksen soveltuvuutta aikuispsykiatrian avohoidon hoitotyön interventioiden kuvaamiseen eri näkökulmista ja vaikka tutkimani luokitus ei sellaisenaan ollut hyödynnettävissä, tarve yhteisille käsitteille oli ilmeinen. Hoitajat kokivat työn käsitteellistämisen voimaannuttavana ja merkityksellisenä. Luokitusten ja käsitteistöjen jatkokehittämisessä on tärkeää huomioida myös käytetyn kielen merkityksellisyys potilaan näkökulmasta, jotta sähköisten potilastietojärjestelmien tuomat mahdollisuuden ovat aidosti hyödynnettävissä sekä hoitotyön- ja tutkimuksen että potilaan näkökulmasta.

Kirjoittaja

Maria Ameel

sh, vtm, Tohtorikoulutettava

Turun yliopisto, 

Hoitotieteen laitos

makaam@utu.fi

Lähteitä: 

Ameel, M, Kontio, R, Junttila, K. Nursing interventions in adult psychiatric outpatient care. Making nursing visible using the Nursing Interventions Classification. J Adv Nurs. 2019, 75, p. 2899-2909

Ameel, M, Leino, H, Kontio, R, van Achterberg, T, Junttila, K. Using the Nursing Interventions Classification to identify nursing interventions in free‐text nursing documentation in adult psychiatric outpatient care setting. J Clin Nurs. 2020; 29: 3435– 3444.  

Pakon takana

 

 

”Tietenkin ensin yritetään kaikki muut keinot.
Mutta pakkohan meidän on pitää väkisin kiinni lapsesta silloin,
kun hän ei suostu yhteistyöhön.”

 

Mitä ajattelet, millaisesta lapsikäsityksestä tämä erään hoitajan lausuma, mutta hyvin yleisesti käytetty perustelu kertoo? Onko lapsi enemmän suojelun tarpeessa kuin toimijuuden tukemisen tarpeessa, jolloin häntä pitää suojella myös häneltä itseltään? Vai voisiko hänen toimijuuttaan tukea niin, että hän voisi itse osoittaa, miten sekä suojelu että toimijuus voivat toteutua yhtä aikaa (ks. Olli 2019)? Onko lapsi kykenemätön yhteistyöhön silloin, kun ei tee sitä aikuisen vaatimalla tavalla aikuisen olettamassa ajassa (ks. Iversen 2013)? Onko lapsi kykenemätön itse keksimään ratkaisua tilanteeseen? Vai voisiko ajatella hänellä itsellään olevan hyvinkin monenlaisia keinoja selvitä pelottavista tilanteista, kuten Salmela (2010) on osoittanut? Onko lapsi näkemykseltään vähempiarvoinen kuin aikuinen esimerkiksi silloin, kun päätetään siitä, tehdäänkö toimenpide siinä aikataulussa, mikä aikuisten mielestä olisi toivottavaa vai siinä, johon lapsi olisi valmis (ks. Runeson ym. 2002, esimerkki täällä)? Vai ovatko molempien näkemykset yhtä arvokkaita myös organisaatioiden päätösten tasolla (Olli ym. 2012), jolloin käytännön tilanteissa on mahdollista neuvotella eri näkemyksistä?

Entä millaisesta aikuiskäsityksestä alussa mainittu perustelu toiminnalle voisi kertoa? Onko aikuinen se, joka aina tietää paremmin tai jopa ainoa, joka tietää, miten lasta koskevat asiat kannattaa tehdä? Vai voiko aikuinenkin olla joissain asioissa tietämätön ja tarpeessa kysyä asiaa lapselta? Onko aikuinen oikeutettu käyttämään (henkistä ja fyysistä) väkivaltaa lasta kohtaan, jos tarkoitus on hyvä? Millaiset seikat oikeuttavat sen aikuiselle? Onko aikuinen ongelmatilanteissa ainoa toimija, jolla on oikeus päättää, milloin on käytetty ”kaikki keinot” ja määritellä, mitä tarkoittaa, ettei lapsi ole yhteistyössä? Onko mahdollista, että aikuinen itse ”ei ole yhteistyössä” vai onko ongelma aina lapsessa (Olli ym. 2012)?

Mistähän muuten kertoo se, ettei käsitettä ”aikuiskäsitys” juuri koskaan käytetä? Esimerkiksi Google ei edes tunne koko sanaa, vaan vaihtaa sen automaattisesti sanaksi oikeuskäsitys. Voisiko se kertoa siitä, että aikuista pidetään ihmisyyden kuvana ja käsite ”ihmiskäsitys” kuvaa oikeastaan aikuiskäsitystä? ”Lapsikäsitys” sen sijaan on melko yleisesti käytetty termi, eli ilmeisesti lapsi yleisesti käsitetään poikkeavaksi olennoksi, joka pitää määritellä erikseen. Tämä käsitys saattaa olla sisäistynyt jopa kolmevuotiaalle lapselle, kuten kerron eräässä aiemmassa blogikirjoituksessani.

Entä millaisesta hoitotyökäsityksestä alussa kuvattu ajatustapa voisi kertoa? Onko hoitotyö lääketieteen palvelija ilman omaa näkemystä ja tehtävää tai ainakin vähemmän merkityksellinen kuin lääketiede, jos oleellisempaa on lääketieteellisen toimenpiteen saaminen suoritetuksi? Vai onko hoitotyöllä oma tehtävä, joka on tilanteesta ja näkökulmasta riippuen yhtä tärkeä tai tärkeämpi kuin lääketieteellisen toimenpiteen suorittaminen? (Tästä näkökulmasta voit lukea lisää aiemmasta kirjoituksestani täältä.)  Onko hoitotyö keinoton lapsen vastustelun edessä? Sekä Kauppila (2019) että Kangasniemi ja kumppanit (2014) toteavat, että fyysinen rajoittaminen ei ole hoitokeino vaan pakkotoimi. Voisiko siis olla hoitotyön keinoja (kuten vuorovaikutus), joilla ongelma saataisiin hoidettua?

Onko hoitotyö sattumanvaraista, jos joidenkin lasten kanssa toimenpiteet onnistuvat ilman pakkokeinoja ja joidenkin ei? Kangasniemen ja kumppaneiden (2014) mukaan lapsiin kohdistuvia pakkotoimia ei yleensä tehdä suunnitellusti. Kuitenkin niitä tehdään yleensä hyvin samantapaisissa tilanteissa (kuten lasten ikäviksi kokemat toimenpiteet). Voisiko hoitotyö siis olla suunniteltua ja sisältää esimerkiksi lapsen perusteellisen valmistelun toimenpiteisiin, kuten Hotuksen hoitosuositus (Leikki-ikäisen lapsen emotionaalinen tuki päiväkirurgisessa hoitotyössä 2016) kehottaa? Kohdistuuko hoitotyö vain potilaan muuttamiseen vai nähdäänkö ympäristön, tilanteen ja aikuisten toiminnan merkitys (vrt. Olli ym. 2012) ja pyritään myös ympäristön ja oman toiminnan muuttamiseen? Kohdistuuko hoitotyö vain kyseessä olevaan hetkeen vai voiko sillä olla kauaskantoisempia vaikutuksia? Tutkimuksista tiedetään, että lasten aiemmat negatiiviset sairaalakokemukset lisäävät heidän ahdistustaan toimenpiteissä ja joillain lapsista voi olla toimenpiteen jälkeen vielä vuodenkin päästä eroahdistusta, yleistä ahdistusta, aggressiivisuutta auktoriteetteja kohtaan, uniongelmia tai apatiaa ja vetäytymistä (Kain ym. 1996). Entä onko hoitotyö potilaan puolesta tekemistä (ja päättämistä) vai hänen toimijuutensa tukemista (Olli ym. 2014)?

Entä mitä tällaisten kiinnipitotilanteiden kirjaaminen kertoo hoitotyöstä? Kangasniemen ja kumppaneiden (2014) tutkimuksessa todettiin, että lasten somaattisessa hoitotyössä kiinnipitotilanteita kirjataan vain harvoin. Entä kirjataanko ilman kiinnipitämistä onnistuneissa tilanteissa toimineet keinot?

Itse soisin, että hoitotyön perustana olisivat lapsi- ja aikuiskäsitykset, joissa nähdään molempien olevan sekä osaavia että epätäydellisiä, jolloin hoitotyön tulisi perustua molemminpuolisen kuuntelun mahdollistamiseen. Silloin voisimme uskoa, että yhdessä pystymme keksimään keinot, joilla voimaannutaan voittamaan pelot ja muut esteet yhteistyölle. Silloin kertomus lapsen aiemmin vastustamasta toimenpiteestä voisikin kuulostaa tällaiselta:

 

”Se, että saisin tehdä sen omalla tavallani, 

oli ihan parasta koko jutussa.
Kaikki meni hyvin, koska tällä kertaa sain osallistua päätöksiin.
Eihän tule mitään tappeluita, 

jos saat olla tekemisissä sellaisen kanssa, 

joka ymmärtää.” 

(lainaus vapaasti suomennettu artikkelista 

Lindberg & von Post 2006)

Kirjoittajan tiedot: 

Johanna Olli
Sairaanhoitaja, TtM, väitöskirjatutkija
Turun yliopisto, hoitotieteen laitos
jmolli @utu.fi
Oma blogi: http://lastentahden.blogspot.com/
Twitter: https://twitter.com/JohannaOlli

 

Lähteet:

Iversen, C. 2013. Predetermined participation: social workers evaluating children’s agency in domestic violence interventions. Childhood 21(2), 274–289.

Kain, Z. N., Mayes, L. C., O’Connor, T. Z. & Cicchetti, D. V. 1996. Preoperative anxiety in children: Predictors and outcomes. Archives of Pediatrics & Adolescent Medicine 150(12), 1238–1245.

Kangasniemi M., Papinaho O. & Korhonen A. 2014. Nurses’ perceptions of the use of restraint in pediatric somatic care. Nursing Ethics 21(5), 608–620.

Kauppila, Kirsi. 2019. Pakkotoimet lastenpsykiatrisessa osastohoidossa - rajoittamismenetelminä eristämis- ja kiinnipitotilanteet. Väitöskirja. Itä-Suomen yliopisto. https://epublications.uef.fi/pub/urn_isbn_978-952-61-3188-7/

Leikki-ikäisen lapsen emotionaalinen tuki päiväkirurgisessa hoitotyössä. 2016. Hoitotyön suositus (online). Hoitotyön Tutkimussäätiön asettama työryhmä. Helsinki: Hoitotyön Tutkimussäätiö (viitattu 13.01.2016). Saatavilla: http://www.hotus.fi/leikki-ikaisen-emotionaalinen-tuki-paivakirurgisessa-hoitotyossa-hoitosuositus  

Lindberg, Susan & von Post, Irene. 2006. From fear to confidence: children with a fear of general anaesthesia and the perioperative dialogue for dental treatment. Journal of Advanced Perioperative Care 2(4), 143–151.

Olli, Johanna. 2019. Pienten ja muuten kuin sanoilla kommunikoivien lasten oma suostumus eli hyväksyntä havainnointi- tai videointitutkimukseen osallistumiseen. Teoksessa Kaisa Vehkalahti ja Niina Rutanen (toim.): Tutkimuseettisestä sääntelystä elettyyn kohtaamiseen Lasten ja nuorten tutkimuksen etiikka II, 105–121. Nuorisotutkimusverkosto/ Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 201. Helsinki.

Olli, J., Vehkakoski, T. & Salanterä, S. 2014. The habilitation nursing of children with developmental disabilities—beyond traditional nursing practices and principles?  International Journal of Qualitative Studies on Health and Well-being 2014, 9:1.

Olli, J., Vehkakoski, T. & Salanterä, S. 2012. Facilitating and hindering factors in the realization of disabled children’s agency in institutional contexts - literature review. Disability & Society 27(6), 793–807.

Runeson, I., Hallström, I., Elander, G. & Hermerén, G. 2002. Children’s Participation in the Decision-Making Process During Hospitalization: an observational study. Nursing Ethics 9(6), 583–598.

Salmela, Marja. 2010. Hospital-related fears and coping strategies in 4-6-year-old children. Helsingin yliopisto, lääketieteellinen tiedekunta, kliininen laitos. Väitöskirja. Helsinki.  https://helda.helsinki.fi/handle/10138/22646

 *********

Aiheeseen liittyviä avainsanoja: aikuiskäsitys, emotionaalinen tuki, hoitokärsimys, hoitoprosessi, hoitosuhde, hoitoon sitoutuminen, ihmiskäsitys, jatkuvuus hoitotyössä, kiinnipito, lapsen oikeudet, lapsikäsitys, lapsinäkökulma, lapsilähtöinen hoitotyö, lapsilähtöisyys, lasten ja nuorten hoitotyö, lapsen / lasten kuuntelu, lapsen / lasten valmistelu, luottamussuhde, osallisuus, pakkokeinot, pediatrinen hoitotyö, perioperatiivinen hoitotyö, potilasohjaus, päiväkirurginen hoitotyö, sairaalapelko, sairaalapelot, toimijuus, voimaantuminen, vuorovaikutus.

Eläköön aivot!

 

Aivot ovat ajattelumme ja toimintamme keskus. Aivosairauden, esimerkiksi aivoverenkiertohäiriön, vaikutukset voivat näin ollen olla moninaiset ja rajoittaa toimintakykyä sekä arjesta selviytymistä. Aivoverenkiertohäiriöt ovat valitettavasti myös yleisiä. Suomessa sairastuu vuosittain noin 14 000 henkilöä aivoinfarktiin tai aivoverenvuotoon¹. Suuri osa aivoverenkiertohäiriöistä on kuitenkin ehkäistävissä².

Moniin aivoverenkiertohäiriön riskitekijöihin voi itse vaikuttaa. Näitä ovat esimerkiksi kohonnut verenpaine ja eteisvärinä. Verenpaineen ja pulssin omaseuranta sekä tarvittaessa näiden tehokas hoitaminen vähentävät aivoverenkiertohäiriöön sairastumisen riskiä merkittävästi.³ Sairastumisriskiin voi vaikuttaa myös elintavoilla, kuten muun muassa tupakoimattomuudella, alkoholin kohtuukäytöllä, terveellisellä ruokavaliolla ja riittävällä liikunnalla. Huomiota kannattaa kiinnittää myös henkiseen hyvinvointiin, sillä liiallinen henkinen kuormitus ja stressi ovat aivoverenkiertohäiriöön sairastumisen riskitekijöitä.²

Aivoverenkiertohäiriön ennaltaehkäisy on tärkeää terveillä henkilöillä, mutta myös jo aivoverenkiertohäiriöön sairastuneilla. Sairastettu aivoverenkiertohäiriö lisää merkittävästi riskiä sairastua uuteen aivoverenkiertohäiriöön, jolloin myös kuolleisuusriski on korkeampi⁴.

Uuden aivoverenkiertohäiriön ennaltaehkäisyn perusperiaatteet ovat samat kuin terveillä henkilöillä. Lisäksi aivoverenkiertohäiriön jälkeen on tärkeää noudattaa terveydenhuollon antamia ohjeita liittyen esimerkiksi aivoinfarktin jälkeiseen veritulppia ehkäisevään lääkitykseen.⁵ Aivoverenkiertohäiriöön sairastuneet ovat usein motivoituneita muuttamaan elintapojaan terveellisemmäksi. Sairastuneet kuitenkin kuvaavat haasteita tiedonsaannissa. Sairaalasta kotiutumisen yhteydessä tarjottavan tiedon määrä on usein runsas, joten sairastuneet kuvaavat hankaluuksia muistaa kaikkea ja toivovat mahdollisuutta palata tiedon äärelle kotiutumisen jälkeen. Tiedon tarve myös muuttuu kuntoutumisen edetessä.⁶

Laadukkaalla tiedon tarjoamisella ja ohjauksella voidaan kuitenkin parantaa aivoverenkiertohäiriöön sairastuneen sitoutumista terveellisiin elintapoihin ja omahoitoon. Ohjaustilanteiden tulisi olla vuorovaikutteisia ja ohjaukseen tulisi olla varattuna riittävät resurssit. Myös asianmukainen ohjausmateriaali edesauttaa sitoutumista.⁷

Panostaminen aivoverenkiertohäiriöiden ennaltaehkäisyyn kannattaa. Aivoverenkiertohäiriöön sairastuminen aiheuttaa monenlaisia haasteita sairastuneelle sekä hänen läheisilleen⁸ ja lisäksi hoito on yhteiskunnalle kallista⁹. Ensi viikolla vietetään Maailman aivoverenkiertohäiriöpäivää torstaina 29. päivä lokakuuta. Päivä on hyvä hetki pysähtyä miettimään omia elintapoja: voinko tehdä parannuksia elintapoihini vähentääkseni riskiäni sairastua aivoverenkiertohäiriöön?

Kirjoittajan tiedot:

Sunna Rannikko

th/sh, TtM, tohtorikoulutettava

Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos

seeran@utu.fi

 

Lähteet:

1 Aivotalo. 2019. Mikä on aivoverenkiertohäiriö? Saatavissa https://www.terveyskyla.fi/aivotalo/sairaudet/aivoverenkiertoh%C3%A4iri%C3%B6t/mik%C3%A4-on-aivoverenkiertoh%C3%A4iri%C3%B6 viitattu 19.10.2020.

2 Aivotalo. 2017. Yhdeksän kymmenestä aivoverenkiertohäiriöstä voidaan estää. Saatavissa https://www.terveyskyla.fi/aivotalo/sairaudet/aivoverenkiertoh%C3%A4iri%C3%B6t/riskitekij%C3%A4t/yhdeks%C3%A4n-kymmenest%C3%A4-aivoverenkiertoh%C3%A4iri%C3%B6st%C3%A4-voidaan-est%C3%A4%C3%A4 viitattu 19.10.2020.

3 Aivoliitto. 2020. Näin ehkäiset aivoverenkiertohäiriön. Saatavissa https://www.aivoliitto.fi/aivoverenkiertohairio/ehkaise/ viitattu 19.10.2020.

4 Aarnio K, Haapaniemi E, Melkas S, Kaste M, Tatlisumak T & Putaala J. 2014. Long-Term Mortality After First-Ever and Recurrent Stroke in Young Adults. Stroke 45 (9), 2670–2676.

5 Aivotalo. 2017. Uusien verisuonitapahtumien ehkäisy. Saatavissa https://www.terveyskyla.fi/aivotalo/sairaudet/aivoverenkiertoh%C3%A4iri%C3%B6t/el%C3%A4m%C3%A4%C3%A4-aivoverenkiertoh%C3%A4iri%C3%B6n-j%C3%A4lkeen/uusien-verisuonitapahtumien-ehk%C3%A4isy viitattu 19.10.2020.

6 White CL, Cantu A, Motz D, Patterson M, Caron J-L & Birnbaum LA. 2019. Opportunities and challenges in secondary stroke prevention: a mixed methods study. Disability & Rehabilitation 41 (26), 3192–3197.

7 Oikarinen A, Engblom J, Kyngäs H & Kääriäinen M. 2018. A study of the relationship between the quality of lifestyle counselling and later adherence to the lifestyle changes based on patients with stroke and TIA. Clinical Rehabilitation 32 (4), 557–567.

8 Lou S, Carstensen K, Jørgensen CR & Nielsen CP. 2017. Stroke patients' and informal carers' experiences with life after stroke: an overview of qualitative systematic reviews. Disability and Rehabilitation 39 (3), 301–313.

9 Lindsberg PJ, Castrén E, Korkeila J, Alho H, Erkinjuntti T, Isometsä E, Kalso E, Marttunen M, Pihko H, Tienari P, Wartiovaara A, Jäkälä P, Kälviäinen R, Soininen H, Tiihonen J, Karlsson H, Rinne J, Roine RO, Elovaara I, Tamminen T, Öhman J, Majamaa K & Hari R. 2014. Aivosairaudet ovat kalleimmat kansantautimme. Duodecim 130 (17), 1721–1730. 

 Kuva: GDJ/Pixabay.

 

Voit imettää koronaviruksesta huolimatta tai juuri sen takia

 

Koronaviruspandemia on edelleen voimissaan ja koskettaa meitä kaikkia jollakin tasolla. Erikoisesta tilanteesta huolimatta elämä myös jatkuu ja perheisiin syntyy lisää vauvoja. Raskaana olevat naiset joutuvat sietämään monenlaista epävarmuutta ja huolta; keväällä jopa isien ja puolisoiden läsnäoloa synnytyssairaaloissa rajoitettiin voimakkaasti. Asia, josta kuitenkaan koronaviruksen suhteen ei tarvitse erityisesti kantaa huolta, on imetys. Vauvan imettäminen on edelleen sallittua ja myös suotavaa. Hiljattain julkaistussa katsausartikkelissa keräsimme kaiken saatavilla olevan tutkimustiedon imetyksen ja rintamaidon yhteyksistä koronavirukseen ja sen leviämiseen (Lubbe ym. 2020).

Tähän asti kerätyn tutkimustiedon ja muista samantyyppisistä viruksista tiedetyn perusteella koronavirus ei siirry äidistä lapseen rintamaidon välityksellä. Sen sijaan rintamaito suojaa sekä vastasyntynyttä mutta myös isompaa imetettävää lasta sairastumiselta. Rintamaidon mukana lapsi saa monenlaisia vasta-aineita, jotka suojaavat lasta erityisesti infektiotaudeilta. Paras keino edistää imetystä on turvata vastasyntyneen ja äidin fyysinen läheisyys. Välitön ihokontakti synnytyksen jälkeen muokkaa myös vauvan mikrobikantaa, kun äidin iholta siirtyy vauvaan hyödyllisiä mikrobeja. Ihokontaktilla on myös lukuisia muita hyötyjä, joista vähäisin ei ole varhaisen kiintymyssuhteen vahvistuminen. Koronavirukselta suojautuminen ei saisi johtaa äitien ja vastasyntyneiden erottamiseen. 

Sekä virukselle altistuneet että koronaviruksen suhteen positiiviseksi todetut äidit voivat halutessaan imettää. Pisaratartuntaa voidaan ehkäistä huolellisella käsihygienialla ja kasvomaskia käyttämällä. Mikäli äidin oireet ovat sairaalahoitoa vaativat, imetettävän tulisi päästä sairaalaan äidin mukana ja imetys voi jatkua äidin voinnin mukaan. Äidin ollessa liian sairas imettämään on mahdollista antaa vauvalle lypsettyä maitoa. Tämänhetkisen tiedon valossa rintamaidossa ei ole koronavirusta, joten rintamaitoa voi lypsää tavalliseen tapaan. Mikäli äiti on altistunut tai sairastunut, lypsämiseen käytetyn välineistön desinfiointia kannattaa tehostaa. Muiden äitien ei tulisi käyttää altistuneen tai sairastuneen äidin käyttämää rintapumppua.

Imettävien tai imettäviksi aikovien naisten ei siis tarvitse hätääntyä koronaviruksen vuoksi. Mahdollinen kotikaranteeni tai sosiaalinen eristyneisyys kannattaa käyttää vauvaan tutustumiseen ja hänen kanssaan suhteen luomiseen. Hyvin perustuksin luotu vanhempi-lapsi -suhde kantaa vielä kauan korona-ajan jälkeenkin.

Kirjoittajan tiedot:                                                                                                                       Hannakaisa Niela-Vilén                                                                                                                        kätilö, TtT, erikoistutkija                                                                                                                      Turun yliopisto, hoitotieteen laitos                                                                                                   s-posti: hmniel(at)utu.fi                                                                                                         ResearchGate: https://www.researchgate.net/profile/Hannakaisa_Niela-Vilen

Kirjoituksessa referoitu artikkeli on vapaasti saatavilla:

Lubbe W, Botha E, Niela-Vilen H, Reimers, P. Breastfeeding during the COVID-19 pandemic – a literature review for clinical practice. International Breastfeeding Journal 2020; 15, 82. https://doi.org/10.1186/s13006-020-00319-3

PANDEMIA AIHEUTTAA MYÖS HENKISTÄ RASITETTA – UUSIA JA VANHOJA KEINOJA TOISTEMME TUKEMISEKSI?

On vaikea kirjoittaa muusta kuin koronasta, kun elämä on sitä pullollaan. Korona puhuttaa meitä kaikkia enemmän tai vähemmän, mutta varmasti se tuntuu useimman meistä arjessa ja näkyy nykyisin jopa katukuvassa. Se on varmasti ollut osittain yhdistävä tekijä. Me olemme yhdessä vastaan jotakin, josta meillä ei oikeastaan ole aiempaa kokemusta. Kokemukset ovat varmaan hyvin erilaisia riippuen elämäntilanteesta ja elämän piiristä.

Koronan vaikutukset ihmisten hyvinvointiin ovat olleet monialaiset. On puhuttu erilaisista taloudellisista vaikutuksista, vaikutuksista oppimiseen ja monen muuhun. On puhuttu jopa uuden luokan muodostumisesta koronan aiheuttaman syrjäytymisen vuoksi. On vaikea välillä tietää, mikä näistä keskusteluista ja kannanotoista on pelkkää spekulaatiota tai jopa pelon aiheuttamaa tiedon väritystä.

Koronan vaikutuksista on kuitenkin jo paljon tutkimusta. Täytyy sanoa, että joskus sitä suorastaan hämmästyy, mistä kaikesta meillä Suomessa kerätään tietoa. THL:n tuoreessa julkaisussa nimittäin on todettu, että vuonna 2020 valtakunnalliseen Kriisipuhelimeen on tullut enemmän soittoja kuin aiempina vuosina. Määrä oli suurin huhtikuussa, jonka jälkeen puhelujen määrä laski ja elokuussa puheluita oli taas enemmän. Eniten kasvoi nuorten soittajien määrä. Myös muualta maailmalta on tullut tutkittua tietoa siitä, että mielenterveysongelmien määrä on lisääntynyt ja tarve psyykkiseen tukeen on kasvnut.

Covid-19 pandemia luo uusia toimintatapoja. Esimerkiksi Australiassa on valtion tukemana tarjolla virtuaalista mielenterveyttä tukevia palveluita. Myös Yhdysvalloissa on telepsykiatrian määrä lisääntynyt Covid-19 myötä. Toivottavasti kykenemme täällä meilläkin vastaamaan tähänkin lisääntyneeseen ihmisten tarpeeseen.

Terveydenhuollosta tapahtunut mahtava digitaalinen kehitys on Suomessa todellisuutta. Olemme löytäneet uusia keinoja hoitaa potilaita telelaitteiden avulla. Tamperelaisen tutkimuksen mukaan toisen ihmisen kasvojen näkeminen vaikka vain ruudulla aiheuttaa aivoissamme samanlaisen reaktion kuin oikeasti tapaisimme toisen ihmisen. Tätä tutkimusta on hyvä jatkaa.

Covid-19 pandemia on pelon ja ahdistuksen lisäksi muuttanut yleistä kanssakäymistämme. Nyt olemme Suomessa toisen aallon kynnyksellä. Kesä antoi meille hetken levähdyksen ja nyt meitä taas vaaditaan olemaan tarkkana yhteisessä kanssakäymisessä. Koronan myötä joudumme taas pitämään etäisyyttä toisiin ihmisiin: ei enää halauksia eikä läheistä kanssakäymistä. Toivottavasti ei käy kuten Kustaa Vilkunan novellissa Karoliinin korvapuusti: Moiset keikaroinnit huutiin ja voi sellaisia, jotka niitä vielä harrastavat! Sillä tarvitsemme vanhoja keinoja uusin välinein: Tukea ja olla läsnä toisillemme!

Kirsi Terho, sh, TtM, tohtori koulutettava TY hoitotieteenlaitos
kirsi.m.terho@gmail.com

Lähteet

http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/139889/Viikko%2037-2020%20-%20Koronaepidemian%20vaikutukset%20hyvinvointiin%20palveluihin%20ja%20talouteen.pdf?sequence=37&isAllowed=y

Khaleghi A, Mohammadi MR, Jahromi GP, Zarafshan H. New Ways to Manage Pandemics: Using Technologies in the Era of COVID-19, a Narrative Review. Iranian Journal of Psychiatry. 2020;15(3):236-242. Accessed September 16, 2020. http://search.ebscohost.com/login.aspx?direct=true&db=cin20&AN=144778651&site=ehost-live

Marshall, J. M., Dunstan, D. A., & Bartik, W. (2020). The role of digital mental health resources to treat trauma symptoms in Australia during COVID-19. Psychological Trauma: Theory, Research, Practice, and Policy, 12(S1), S269-S271.http://dx.doi.org/10.1037/tra0000627

Newman K, Wang AH, Wang AZY, Hanna D. The role of internet-based digital tools in reducing social isolation and addressing support needs among informal caregivers: a scoping review. BMC Public Health. 2019;19(1):1-12. doi:10.1186/s12889-019-7837-3

Restauri N, Sheridan AD. Burnout and Posttraumatic Stress Disorder in the Coronavirus Disease 2019 (COVID-19) Pandemic: Intersection, Impact, and Interventions. Journal of the American College of Radiology. 2020;17(7):921-926. doi:10.1016/j.jacr.2020.05.021

Soklaridis S, Lin E, Lalani Y, Rodak T, Sockalingam S. Mental health interventions and supports during COVID- 19 and other medical pandemics: A rapid systematic review of the evidence. General Hospital Psychiatry. 2020;66:133-146. doi:10.1016/j.genhosppsych.2020.08.007

Hoitotyö ei voi olla sattumankauppaa – tutkimusnäyttö ja osaamisen varmistaminen hoitotyön kehittämisen kivijalkana

Sosiaali- ja terveydenhuolto on murroksessa ja muuttumassa siihen suuntaan, että hoitotyöntekijöiden vastuu asiakkaiden ja potilaiden hoidossa on kasvussa. Jo nykyisellään perusterveydenhuollossa hoitotyöntekijät vastaavat suuresta osaa asiakas- ja potilaskontakteja. Esimerkiksi vuonna 2019 hoitotyöntekijät (sairaan- ja terveydenhoitajat sekä perus- ja lähihoitajat) hoitivat 55,3 % avosairaanhoidon 21 434 201 käynnistä. Vastaavasti hoitotyöntekijät hoitivat jopa 89,4 % kotisairaanhoidon 3 966 259 käynnistä. (THL 2020.) Vastuun ja työmäärän lisääntyessä tulee pitää huolta siitä, että hoitotyöntekijöillä on tarvitsemansa resurssit laadukkaan hoitotyön toteuttamiseen.

Hoitotyön käytäntöjen kehittämistä perustuen vahvaan näyttöön ja osaamiseen

Riittämätön henkilöstömäärä, osaamisvaje, vanhentuneet käytännöt ja käytäntöjen perusteeton vaihtelu voivat osaltaan lisätä hoitotyöntekijöiden väsymystä ja uupumista kasvavan työmäärän paineessa. Hoitotyön kehittäminen näyttöön perustuen ei ratkaise näitä kaikkia ongelmia, mutta luo vahvat yhtenäiset raamit hoitotyön ja osaamisen kehittämiseen. (Korhonen ym. 2018.)

Näyttöön perustuvan toiminnan perusajatuksena on, että hoitotyöntekijöillä on käytössään parhaaseen mahdolliseen tutkimusnäyttöön pohjautuvat yhtenäiset käytännöt, jotka ohjaavat hoitotyötä ja mahdollistavat tasalaatuisen, potilasturvallisen ja kustannustehokkaan hoitotyön toimipaikasta ja hoitotyöntekijästä riippumatta. Terveydenhuoltolakiin (30.12.2010/1326) kirjatun näyttöön perustuvan toiminnan velvoitteen toteutuminen kuitenkin myös edellyttää, että hoitotyöntekijöillä on hoitosuositusten ja muun tutkimusnäytön lisäksi osaamista ja mahdollisuuksia hyödyntää näyttöä kliinisessä päätöksenteossa potilaan yksilölliset tarpeet huomioiden, kehittää hoitotyötä näyttöön perustuen sekä päivittää ja ylläpitää omaa osaamistaan uusista hoitotyön käytännöistä.

Näyttöön perustuvan toiminnan edellytysten ja osaamisen varmistamisen osalta hoitotyö edellyttää erityislaatuista huomiota. Hoitotyössä toimitaan erilaisilla koulutustaustoilla (esimerkiksi sairaanhoitajat, lähihoitajat), mikä tarkoittaa, että koulutusta ja tukirakenteita näyttöön perustuvan hoitotyön toteuttamiseen ja osaamisen kehittämiseen tulee olla saatavilla kunkin ammattiryhmän tarpeet huomioiden.

Kenen vastuulla on hoitotyöntekijöiden osaamisen kehittäminen?

Tieto lisääntyy jatkuvasti ja yhteiskunnassa ja maailmalla tapahtuu muutoksia, jotka vaikuttavat väistämättä sosiaali- ja terveydenhuoltoon. Utelias asenne ja halu oppia ovat asioita, joihin kukin voi itse vaikuttaa. Myönteinen asennoituminen uuden oppimista kohtaan edellyttää, että hoitotyöntekijällä on mahdollisuus ajatella muutakin, kuin selviämistään päivittäisestä työstään. Osaamisen ja hoitotyön kehittäminen ei voi olla yksin työntekijän vastuulla, vaan edellytykset ammatilliseen kehittymiseen ja osaamisen varmistamiseen tulee luoda organisaation ja yhteiskunnan tasolta.

Hoitotyön tutkimussäätiö (Hotus) on kansallinen toimija, joka osaltaan luo näyttöön perustuvan toiminnan tukirakenteita hoitotyöhön. Hotuksen perustehtävänä on edistää näyttöön perustuvaa toimintaa erityisesti hoitotyössä tuottamalla, tiivistämällä ja levittämällä tutkimusnäyttöä. Hotus tuottaa kansallisia hoitosuosituksia, Näyttövinkkejä ja katsauksia sekä niiden lisäksi tukirakenteita näyttöön perustuvan toiminnan edistämiseen ja hoitotyöntekijöiden osaamisen kehittämiseen.  Hotus tekee tähän liittyen tiivistä yhteistyötä erilaisten sidosryhmien sekä terveydenhuollon, koulutus- ja tutkimusorganisaatioiden kanssa. Jatketaan työtä yhdessä näyttöön perustuvan hoitotyön kehittämiseksi!

Kirjoittajat:

Lotta Hamari, Ft, TtT

Tutkija, Hoitotyön tutkimussäätiö

Post doc –tutkija, Turun yliopisto

lotta.hamari(at)hotus.fi

 

Heidi Parisod, Sh/th, TtT

Tutkija, Hoitotyön tutkimussäätiö

Post doc –tutkija, Turun yliopisto

heidi.parisod(at)hotus.fi

 

Kristiina Heikkilä, Sh, TtM

Tutkija, Hoitotyön tutkimussäätiö

Tohtorikoulutettava, Turun yliopisto

kristiina.heikkila(at)hotus.fi

Lähteet

 Korhonen A, Jylhä V, Korhonen T, Holopainen A. 2018. Näyttöön perustuva toiminta – tarpeesta tuloksiin. Helsinki: Hoitotieteen tutkimussäätiö ja Skhole Oy.

 Finlex. Terveydenhuoltolaki. 30.12.2010/1326. https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2010/20101326 1.9.2020

THL. 2020. Avohilmo. Käynnit alueittain. Saatavilla: https://sampo.thl.fi/pivot/prod/fi/avo/perus01/summary_alue0201 1.9.2020

 

Kivun kirjaamisella on väliä!

 

Heinäkuussa YLE julkaisi jutun kipupotilaista, jotka ovat kokeneet vääryyttä terveyshuollon tekeminen −tai tekemättä jättämien− kirjausten takia. Kirjoitus herätti monenlaisia kysymyksiä ja ajatuksia: Mikä tekee kipupotilaista ryhmän, joka tuntee usein jäävänsä vaille terveydenhuollon ymmärrystä ja tukea? Toinen kysymys koskee vastakkainasettelua, jota kuvataan Ylenkin jutussa; sen mukaan terveydenhuollon henkilöstö on haluton tekemään muutoksia teksteihin, jotka ovat potilaiden mukaan virheellisiä. Miksi juuri kivun kirjaukset ovat aiheuttaneet ongelmatilanteita, jotka nousevat kansallisiin otsikoihin?

Kipupotilailla viitataan yleensä henkilöihin, joilla on pitkäaikaista, yli 2−6 kk kestänyttä, usein vaikeaa kipua. Pitkäaikainen kipu eroa akuutista kivusta mm. siten, että se on menettänyt merkityksensä elämää suojaavana ja varoittavana tekijänä ja se voidaan nähdä joko oireena tai itsenäisenä sairautena. Pitkäaikainen kipu aiheuttaa merkittävää elämänlaadun ja toimintakyvyn heikkenemistä kaikilla osa-alueilla. Siihen liittyy usein myös liitännäisongelmia kuten masennus, unettomuus ja ahdistuneisuus, jotka osaltaan voivat ylläpitää kipuongelmaa ja samalla olla kipuongelman seurauksia. (Kalso, 2018.) Pitkäaikaisen kivun hoito on edelleen haastavaa, vaikka sen parantamiseksi on tehty töitä, ja mm. kivun käypähoitosuositus ottaa kantaa moniin asioihin pitkäaikaisen kivun hoidon parantamiseksi. Kivun arviointi on kuitenkin aina haastavaa, sillä kipu on subjektiivinen, monitahoinen kokemus.

Potilaan oman kokemuksen pitäisi olla aina näkyvillä myös kipuun liittyvissä kirjauksissa (Sloman ym. 2005). Lisäksi kivusta tuli kirjata sen tyyppi, sijainti, kesto sekä voimakkuus, sekä levossa että liikkeessä. Kivun arviointiin tulisi käyttää aina potilaalle soveltuvaa validoitua kipumittaria. Lisäksi toimintakyvyn ja muiden liitännäisongelmien kartoittamiseksi tulisi käyttää myös tarkoituksen mukaisia validoituja mittareita. (Kipu käypä hoito -suositus 2015.)

Krebs ja kumppanit (2009) tutkivat potilaiden kokemuksia saamastaan kivunhoidosta ja vastaavia potilaskertomusten kirjauksia 237 potilaan kohdalla yhdysvaltalaisella klinikalla. Kaikilla osallistujilla oli kipua, ja näistä 74 % :lla pitkäaikaista kipua. Tutkimuksen päätulos vastaa YLEn kirjoituksessa kuvattuja potilaiden kokemuksia: Kivunhoitoon liittyvissä kirjauksissa oli puutteita jokaisessa tarkastellussa asiassa, eniten annetussa ohjauksessa sekä lääkkeettömien kivunhoidon kirjauksissa ja vähiten aloitetuissa lääkityksissä. Tutkimuksessa ei kuitenkaan puututtu kivun kuvaukseen, varsinaisiin virheellisiin kirjauksiin tai kirjausten sävyyn.   

Ylen juttuun liitetyssä Yle Areenan haastattelun lopussa haastateltava oleva kipupotilas pohtii, mitä vastaanotolla voitaisiin tehdä toisin, jotta potilas pystyisi vaikuttamaan omiin kirjauksiinsa. Hän esittää toiveen, että potilaalla olisi pysyvä hoitosuhde lääkäriin ja hoitajaan, lääkäri sanelisi tekstin potilaan läsnäollessa ja potilaalla olisi mahdollisuus kommentoida Omakantaan siellä olevia omia tekstejään. Kaksi ensimmäistä toiveista ovat osa kivun käypä hoito -suositusta, sillä suositus ottaa kantaa pysyvään hoitosuhteeseen sekä vastaanottotilanteessa yhdessä potilaan kanssa tehtävään tilannekoosteeseen. Tällä varmistetaan yhteiset näkemykset ja tavoitteet sekä sovitaan hoitosuunnitelmasta. Lisäksi pitäisi varmistaa, että nykyiset muistutuskäytännöt olisivat selkeitä, prosessit helposti lähestyttäviä ja nopeita.

Lopulta, jo sen varmistaminen, että jokainen terveydenhuoltoon hakeutuva kipupotilas tulisi kohdatuksi aidosti, ilman kiireen tuntua ja aktiivisesti kuunnellen, voisi ehkäistä kirjauksiin kohdistuvia huolia.

 

Kirjoittaja:

Riitta Mieronkoski

ft, TtM, tohtorikoulutettava

e-mail: ritemi@utu.fi

 

Lähteet:

Kipu. Käypä hoito -suositus. Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin, Suomen Anestesiologiyhdistyksen ja Suomen Yleislääketieteen yhdistyksen asettama työryhmä. Helsinki: Suomalainen Lääkäriseura Duodecim, 2015 (viitattu 26.08.2020). Saatavilla internetissä: www.kaypahoito.fi

Kalso, E. (2018) ‘Lääkärilehti - Miksi kipu pitkittyy ja voiko sitä ehkäistä?’, Lääkärilehti, 73(18), pp. 1119–1126. Available at: https://www.laakarilehti.fi/tieteessa/katsausartikkeli/miksi-kipu-pitkittyy-ja-voiko-sita-ehkaista/?public=219108ef10470df8d9b792c240c4f1fb (Accessed: 26 August 2020).

Krebs, E. E. et al. (2009) ‘Documentation of Pain Care Processes Does Not Accurately Reflect Pain Management Delivered in Primary Care’. doi: 10.1007/s11606-009-1194-3.

Sloman R, Rosen G, Rom M, Shir Y. Nurses' assessment of pain in surgical patients. J Adv Nurs. 2005;52(2):125-132. doi:10.1111/j.1365-2648.2005.03573.x