Potilaan oikeudet: Mahtuvatko kaikki samaan muottiin?

Potilaan oikeudet ovat terveyspalveluita käyttävien moraalisia ja laillisia oikeuksia. Terveydenhuollon ammattilaisille potilaan oikeudet saattavat vaikuttaa itsestään selviltä periaatteilta, joita ei ole syytä kyseenalaistaa. Puhe oikeuksista ei kuitenkaan ole syntynyt itsestään arvotyhjiössä, vaan sen kehitykseen on vaikuttanut melko yksipuolinen joukko ihmisiä: oikeuksissa heijastuvat ennen kaikkea valkoisten eurooppalaisten miesten arvot ja ajatukset. Sen vuoksi voikin olla paikallaan kysyä, näkyykö tämä oikeuksien yksipuolinen historia myös potilaan oikeuksissa.

Potilaan oikeudet juontuvat ihmisoikeuksista, joten potilaan oikeuksien kehittymistä ymmärtääkseen on tarkasteltava ihmisoikeuksien historiaa. Oikeuksien syntymiseen ovat vaikuttaneet antiikin Rooman lain ja kristillisen etiikan perinne. Näistä lähtökohdista kehittyneiden luonnonoikeuksien moraali- ja oikeusteorioiden mukaan oletetaan, että on olemassa luonnollisia, yleismaailmallisia, ihmisistä riippumattomia oikeuksia. Ne pohjautuvat puheeseen ihmisten luonnollisesta tasa-arvoisuudesta, mutta todellisuudessa niitä käytettiin eriarvoistamisen välineenä oikeuttamaan esimerkiksi kolonialismia ja sukupuolten välistä epätasa-arvoa ainakin 1900-luvulle asti. Yhdistyneiden kansakuntien (YK) ihmisoikeuksien julistus vuonna 1948 oli yleismaailmallinen ja kaikkia ihmisiä koskeva, mutta sekään ei täysin pystynyt karistamaan valkoista, länsimaiskeskeistä, heteronormatiivista perinnettä (minkä vuoksi kaikki maat eivät siihen sitoutuneetkaan).

Voiko ihmisoikeuksien historian kriittisen tarkastelun ulottaa myös potilaan oikeuksiin? Monikulttuurisuus ja erilaisiin vähemmistöihin kuuluvien ihmisten kohtaaminen on arkipäivästä terveydenhuollossa, mutta tutkimuksissa on viitteitä siitä, ettei potilaan oikeudet toteudu yhdenmukaisesti, eivätkä ne välttämättä vastaa kaikkien terveyspalvelujen käyttäjien arvoja. Otetaan esimerkiksi potilaan oikeus tietoon, joka on keskeinen oikeus bioetiikassa ja Suomen laissa tarkkaan määritelty. Oikeus tietoon ei kuitenkaan sovellu täysin mutkattomasti niin sanottuihin yhteisökeskeisiin ja korkean kontekstin kulttuureihin (esim. Aasiassa ja Lähi-Idässä). Perinteisesti näissä kulttuureissa tieto jaetaan ensisijaisesti perheelle, joka tekee päätökset potilaan hoidosta. Ikävä tieto, kuten terveysongelman huono ennuste, saatetaan jättää kokonaan kertomatta, koska potilaan oikeutta tärkeämpänä pidetään potilaan suojelemista tiedon tuomalta tuskalta.

Tietoon liittyvän oikeuden kyseenalaistamista ei tietenkään voi yleistää kaikkiin ihmisiin Aasiassa ja Lähi-Idässä: tutkimukset ovat antaneet viitteitä siitä, että monille potilaille oikeus tietoon on tärkeä. Tarkoitukseni ei ole muutenkaan kyseenalaistaa ihmis- tai potilaan oikeuksien merkitystä oikeudenmukaisen yhteiskunnan periaatteina: kritiikki ei tee oikeuksista vähemmän tärkeitä. Tässä tekstissä esitetty ihmisoikeuksien tarkastelu ei ole uutta, vaan jo YK:n ihmisoikeuksien julistusta laatinut työryhmä tiedosti historian tuoman painolastin. Potilaan oikeuksien juurten tiedostaminen sekä oikeuksien toteutumisen kriittinen analysointi on kuitenkin tärkeää oikeudenmukaisemman terveydenhuollon ja yhteiskunnan edistämisessä.

 

Kirjoittaja:

Saija Inkeroinen

Tohtorikoulutettava

Hoitotieteen laitos, Turun yliopisto

saanin@utu.fi

 

Keskeiset lähteet:

Doumi MA & Abu-Saad HH. 2008. Lebanese cancer patients: Communication and truth telling preferences. Contemporary Nurse, 28(1–2), 74–82.

Gan Y, Zheng L, Yu NX, Zhou G, Miao M & Lu Q. 2018. Why do oncologists hide the truth? Disclosure of cancer diagnoses to patients in China: A multisource assessment using mixed methods. Psycho-oncology, 27(5), 1457–1463.

Hall ET. 1976. Beyond culture. New York: Doubleday.

Laki potilaan asemasta ja oikeuksista. 17.8.1992/785. https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1992/19920785

McCorquodale R (ed). 2003. Human rights. London: Routledge.

Pagden A. 2003. Human rights, natural rights, and Europe's imperial legacy. Political Theory, 31(2), 171–199.

Pang MC. 1999. Protective truthfulness: the Chinese way of safeguarding patients in informed treatment decisions. Journal of Medical Ethics, 25(3), 247–253.

Yao T, Metzler T & Gorrell B. 2019. Truth-telling or not: A dilemma for health care providers regarding disclosure of cancer in China. Journal of Law and Medicine, 27(2), 316–324.

Yhdistyneet kansakunnat. 1948. Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus.

Eettinen toimielin hyvinvointialueelle?

 

Suomessa on meneillään sosiaali- ja terveydenhuollon sekä pelastustoimen uudistus, jossa kyseisten palveluiden järjestämisvastuu siirtyy kunnilta hyvinvointialueille vuoden 2023 alussa. Uudistuksella tavoitellaan muun muassa yhdenvertaisia palveluita hyvinvointialueen asukkaille, palveluiden saatavuuden ja saavutettavuuden parantamista sekä hyvinvointi- ja terveyserojen kaventamista. Uudistuksella haetaan myös kustannustehokkuutta ja pyritään turvaamaan ammattitaitoisen työvoiman saanti.

Sosiaali- ja terveydenhuollon sekä pelastustoimen palveluissa ollaan tekemisissä ihmiselämän peruskysymysten kanssa liittyen ihmisten oikeuksiin, tasavertaisuuteen ja arvokkuuteen, joita muun muassa ihmisoikeuksien julistukset, kansainväliset sopimukset ja eettiset ohjeet ilmentävät. Viimeaikaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa on kuitenkin tullut esille kyseisissä palveluissa ilmenneitä puutteita, epäkohtia, laiminlyöntejä ja väärinkäytöksiä sekä epäsuotuisaa toimintakulttuuria, jotka haastavat turvallisten ja eettisesti korkeatasoisten palveluiden toteutumista.

Kansainväliset raportit osoittavat kuinka terveydenhuollon järjestelmäuudistusten myötä on ilmennyt vakavia potilaille haitallisia ja potilaskuolleisuutta lisääviä laiminlyöntejä sekä huonolaatuista hoitoa, koska etiikka sekä laadun ja turvallisuuden valvonta on uudistuksen myötä pettänyt. Ongelmana on, että ilmenevien epäkohtien ja laiminlyöntien esiin tuova työntekijä saattaa kohdata itselleen negatiivisia seurauksia kuten kiusaamista, syrjintää tai jopa työpaikan menetyksen. Ilmiantajan suojelemiseksi ja ilmiannettavien asioiden korjaamiseksi on tulossa voimaan EU:n Whistleblower-direktiivin mukainen lainsäädäntö. Organisaatioiden ilmiantokanavien, toimintamallien ja prosessien tulisi olla yhdenmukaiset sekä hyvinvointialueella että kansallisella tasolla.

Lainsäädäntö asettaa reunaehdot sote-uudistuksen toteuttamiselle sekä palveluiden järjestämiselle. Lainsäädännön avulla ei kuitenkaan usein pystytä ratkaisemaan eettisiä arvoristiriitoja, jolloin eettinen velvollisuus ylittää lain edellyttämän minimin. Eettisiä kysymyksiä ilmenee palveluiden toteuttamisen lisäksi palvelujärjestelmään sekä palveluiden tuottamiseen liittyen. Hyvinvointialueelle valitut poliittiset päättäjät sovittavat yhteen sote- ja pelastustoimen eettiset velvoitteet, lainsäädännön, toimintaympäristön sekä yhteiskunnan muutostekijät. Priorisointi on yksi merkittävä eettisiä arvoristiriitoja aiheuttava tekijä, jossa asetetaan asioita ja palveluita tärkeysjärjestykseen palvelutarpeen ja taloudellisten mahdollisuuksien välillä. Eettisinä valintakriteereinä tulisi olla palveluiden vaikuttavuus, oikeudenmukaisuuden ja yhdenvertaisuuden toteutuminen sekä asiakkaan oikeuksien ja ihmisarvon kunnioitus. On siis ensisijaisen tärkeää, että sote- ja pelastustoimen uudistusta valvotaan hyvinvointialueilla lakisääteisten velvollisuuksien toteutumisen lisäksi eettisten velvollisuuksien näkökulmasta.

Sosiaali- ja terveydenhuollon sekä pelastustoimen uudistuksessa pitää ajatella uudella tavalla ja luoda eettistä turvallisuuden sekä läpinäkyvyyden kulttuuria rohkeasti ja innovatiivisesti puolustaen asiakkaiden ja työntekijöiden ihmis- ja perusoikeuksia. Tätä ei toteuteta pelkästään valvonnalla vaan myös ohjauksella ja ennaltaehkäisyllä, minkä vuoksi hyvinvointialueilla tulisi olla eettinen toimielin.

Kirjoittaja:

Johanna Wiisak

Sh, TtM, tohtorikoulutettava

Turun yliopisto, hoitotieteen laitos

jmtpoh@utu.fi

Lähteet:

ETENE. 2001. Terveydenhuollon yhteinen arvopohja, yhteiset tavoitteet ja periaatteet. ETENE-julkaisuja 1. Helsinki.

European Union (EU). Directive (EU) 2019/1937 of the European Parliament and of the Council of 23 October 2019 on the protection of persons who report breaches of Union law.

Francis R. 2013. Report of the Mid Staffordshire NHS Foundation Trust Public Inquiry – Executive summary. The Mid Staffordshire NHS Foundation Trust. Public Inquiry.

International Council of Nurses (ICN). The ICN code of ethics for nurses [Internet]. Switzerland: ICN; 2012 [Päivitetty 2021 Lokakuu 20]. Osoitteessa: https://www.icn.ch/publications

Kangasniemi M, Leino-Kilpi H, Moilanen T, Papinaho O, Siipi H, suominen S & Suhonen R. 2021. Hoidon laiminlyönnit ikääntyneiden ympärivuorokautisessa palvelussa – itsemääräämisoikeus ja ihmisarvoinen hoito. Kunnallisalan kehittämissäätiön julkaisu 48.

STM, Sosiaali- ja Terveysministeriö. 2022. Sote-uudistus. Osoitteessa: http://alueuudistus.fi/etusivu

United Nations. 1948. Universal Declaration of Human Rights.

Walshe K & Shortell SM. 2004. When things go wrong: How health care organizations deal with major failures. Health Affairs 23 (3), 103–111.

World Health Organization (WHO). 2016. Global strategy on human resources for health: workforce 2030. Switzerland.

World Health Organization (WHO). 2021. Global Patient Safety Action Plan 2021–2030 – Towards eliminating avoidable harm in health care.

 

Yhteisö ja ympäristö ikääntyneen toimintakyvyn yhtälössä

 

Muutaman viikon takaisessa Terveyttä tieteestä -blogitekstissään lapsinäkökulman tärkeydestä hoitoympäristöjen suunnittelulle ja kehittämiselle Laura Ortju lopettaa sanoilla: ”Suurin osa maailmasta on rakennettu aikuisille – eikö edes lapsille tarkoitetut palvelut voitaisi tehdä ensisijaisesti lapsille?” Tässä kohtaa haluaisin viitata ja sanoa, että suurin osa maailmasta on rakennettu hyvän toimintakyvyn omaaville aikuisille. Olemme lapsien ohella unohtaneet muitakin.

Suosittelen Lauran loistavaa kirjoitusta. Monet hänen esiin nostamistaan teemoista tulisi huomioida myös ikääntyneiden kannalta. Ikääntyessä toimintakyky heikkenee. Niinpä luonnollisen kehityksen seurauksena hyvän toimintakyvyn omaaville aikuisille suunnitellut ympäristöt voivat tuottaa hankaluuksia ikäihmisille. Mitä toimintakyky sitten on?

Toimintakykyä on ajan saatossa määritelty monin tavoin. Yksi esimerkki tästä on Darleyn ja Goethalsin (1980) psykologinen malli toimintakyvystä, joka tiivistyy seuraavaan yhtälöön:

P = [(A – A’) x (M ± M’)] + (D ± D’) + L

Ah, kukapa ei rakastaisi yhtälöitä! Jätän mallin tarkemman tarkastelun asiasta kiinnostuneille. Sitä vastoin avaan hieman enemmän toimintakyvyn ajatusta Maailman terveysjärjestön ICF-luokituksen pohjalta. ICF-luokitus on maailmanlaajuisesti käytössä oleva toimintakyvyn, toimintarajoitteiden ja terveyden luokitus. Sen monille tutumpi sisarus on tautiluokitus ICD. Vaikka luokituksen käyttö jääkin suurimmaksi osaksi ammattilaisille, kannattaa kaikkien ymmärtää sen takana vaikuttava näkemys toimintakyvystä.

ICF-luokituksessa toimintakyky määritellään kokonaisvaltaiseksi dynaamiseksi tilaksi selviytyä elämän toiminnoista. Luokitus perustuu biopsykososiaaliseen malliin. Sen mukaan toimintakykyyn vaikuttavat fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen terveydentilan lisäksi yksilö- ja ympäristötekijät. Toimintakyky ei siis ole vain yksilön ominaisuus vaan rakentuu vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Mallissa toimintarajoitteet ovat epäsuhta henkilön terveyden ja elämäntilanteen vaatimusten välillä. Toimintarajoitteita voidaan vähentää huomioimalla terveydentilan lisäksi myös ympäristö- ja yksilötekijöiden vaikutus. Yksinkertainen esimerkki ympäristön merkityksestä toimintakyvylle ovat rappuset. Terveen, vammattoman aikuisen maailmassa ne aiheuttavat lähinnä hengästystä. Ikääntyneelle ne voivat sen sijaan luoda toimintarajoitteen, joka jopa estää tilasta toiseen liikkumisen. Sama asia koskettaa toki myös monia vammaisia.

Koska toimintakyvyn heikkeneminen on luonnollinen osa ikääntymistä, emme voi sitä estää (vaikka toki esimerkiksi liikuntaharjoittelulla on merkitystä). Sitä vastoin voimme tehdä ympäristöön liittyvillä ratkaisuilla paljonkin sen eteen, että ikääntyneet pysyisivät mahdollisimman toimintakykyisinä. Suomessa kuten muuallakin maailmassa tehdään jo paljon tärkeää työtä ikäystävällisten asuinympäristöjen eteen. Ikääntyneiden toimintakyvyn tukeminen voi olla pieniä ja yksinkertaisia ratkaisuja, kuten esimerkiksi Heinolassa on huomattu.

Vähemmän huomiota ovat toistaiseksi saaneet ympärivuorokautisen hoidon ympäristöt. Niistä monet ovat sairaalamaisia eikä ympäristö välttämättä tue asukkaan toimintakykyä, vaikka pärjäämättömyys kotona onkin yksikköön muuttamisen syy. Kuten kaikki tiedämme, väestömme ikääntyy kovaa vauhtia. Ikäystävällisten ympäristöjen merkitystä ei voi siis korostaa liikaa. Vaikka Suomessa vanhustenhoidon järjestämisessä painotamme kotihoitoa, tulee ympärivuorokautisen hoidon ympäristöissä jatkossakin asumaan ikääntyneitä, sillä kaikki eivät pärjää kotona. Myös näitä ympäristöjä tulisi kehittää paremmin toimintakykyä tukeviksi. Näin voimme edistää hyvän ja mielekkään elämän toteutumista vielä elämän loppuvaiheessakin.

Laura nostaa kirjoituksessaan esille, että lapsiystävällisten ympäristöjen suunnittelussa ja kehittämisessä tulisi kuunnella lapsia. Yhtä lailla ikäystävällisten ympäristöjen kehittämisessä mukana tulisi olla nimenomaan ikääntyneitä. Yksi keino saada ikääntyneiden ääni kuuluviin hoidon ja hoitoympäristöjen kehittämisessä on osallistava tutkimus. Tähän voidaan ottaa mukaan myös esimerkiksi ikääntyneiden läheisiä.

Lopuksi haluaisin vielä nostaa esille erittäin tärkeän näkökulman, josta myös Laura puhuu. Ympäristö ei ole vain fyysisiä asioita. ICF-luokituksenkin mukaan ympäristö pitää sisällään sosiaalisen ympäristön ja asenneympäristön. Muutoksen tarvetta saattaakin olla myös asenteissamme, kun kehitämme ikäystävällistä yhteiskuntaa ja hoitoa. 2030-luvulla väestöstämme jo yli neljännes on yli 65-vuotiaita, joten syytä kehittämiseen on. Muistakaamme tässä työssä, että ikääntyneen toimintakyvyn yhtälössä sekä yhteisö että ympäristö ovat tärkeitä.

 

Kirjoittajan tiedot:

Noora Narsakka

MSc, tohtorikoulutettava

Turun yliopisto, hoitotieteen laitos

noora.narsakka(at)utu.fi

Kivun arviointi on päivittäinen haaste tehohoidossa

 

Haastattelin tutkimustani varten teho-osastolla työskenteleviä hoitajia kivun arviointiin liittyvistä haasteista tehohoidoissa olevilla potilailla. Ehdottomasti suurimpana haasteena hoitajat kokivat potilaiden mahdollisen kyvyttömyyden kuvata sanallisesti kiputuntemuksia. Toisena haasteena hoitajat kuvasivat kivun subjektiivista luonnetta, eli sitä, ettei kukaan muu kuin potilas itse voi tietää, miltä hänestä tuntuu. Kolmas haasteista oli kipuun liittyvien käyttäytymisen ja fysiologisten muutosten erottaminen muista epämukavista oireista, kuten pahoinvointi ja ahdistuneisuus. Kokonaisuudessaan kivun arviointi tehohoidossa olevilla kriittisesti sairailla potilailla koettiin yhdeksi vaikeimmista asioista päivittäisessä hoitotyössä.

Kivun arviointi on aina vaikeaa tilanteissa, joissa potilas ei pysty kommunikoimaan. Tällaisia tilanteita on myös esimerkiksi vastasyntyneiden ja vaikeasta muistisairaudesta kärsivien potilaiden kohdalla. Kuitenkin juuri nämä potilaat ovat haavoittuvia ja ovat tehohoitopotilaiden ohella riskissä kärsiä hoitamattomasta kivusta. Tehohoidossa olevilla potilailla kipu voi liittyä sairauteen, leikkauksien tai toimenpiteiden jälkeiseen kipuun mutta erityisesti kajoaviin ja kajoamattomiin päivittäisiin hoitotoimenpiteisiin. Tutkimusten mukaan eniten kipua aiheuttavia hoitotoimenpiteitä ovat hengitysteiden imeminen, asennon vaihtaminen, haavanhoidot sekä erilaisten kanyylien ja dreenien laitto ja poisto. Myös lähtökohtaisesti kivuttomat toimenpiteet, kuten suunhoito, voivat tehohoidossa olevalla potilaalla aiheuttaa kipua.

Ihminen ilmaisee kipua usealla eri tavalla; osin tahattomasti ja osin tarkoituksena on kivun kommunikointi sosiaalisesti. Sanallisen ilmaisun lisäksi kipua ilmaistaan kasvojen ilmeellä, valittavalla ääntelyllä ja eleillä, kuten vetäytymisellä (paikallaan olo, jäykkyys) ja suojelemisella (esimerkiksi kivuliaan paikan piteleminen ja hieronta). Akuutin kivun aiheuttama sympaattisen hermoston aktivoituminen aiheuttaa myös fysiologisia muutoksia. Esimerkiksi syke ja verenpaine voivat nousta ja hengitystaajuus puolestaan laskea reaktiona kipuun. Tehohoidossa olevilla potilailla on tehty lukuisia tutkimuksia siitä, voitaisiinko vitaaliarvojen vaihtelua käyttää kivun arvioinnissa. Tutkimustulokset ovat kuitenkin niin ristiriitaisia, että vitaaliarvojen muutoksia tulisi käyttää vain viitteenä mahdollisesta kivusta, jota tulee edelleen selvittää.

Tehohoidossa olevilla potilailla kivun arvioinnin tulisi perustua vuonna 2013 julkaistuun suositukseen kivun, levottomuuden ja deliriumin hoidosta. Sen mukaan kommunikoimaan kykenemättömien tehohoidossa olevien potilaiden kivun arviointiin tulisi käyttää ensisijaisesti validoituja havainnointimittareita Critical-care Pain Observation Tool (CPOT) ja Behavioral Pain Scale (BPS), joista CPOT on myös käännetty suomeksi ja otettu käyttöön useilla suomalaisilla teho-osastoloilla. Vaikka kipumittareiden toimivuus on osoitettu useissa tutkimuksissa, on validoitujen mittareiden käyttö kansainvälisissä tutkimuksissa edelleen hyvin vaihtelevaa. Näin kertoivat myös haastattelemani hoitajat; mittareiden konkreettinen täyttäminen tietojärjestelmään ennalta määrätyn aikataulun mukaisesti tuntui kuormittavalta, vaikka kivunarviointia – osin täysin mittareiden mukaisesti havainnoiden – tehtiin jatkuvasti. Päällimmäiseksi tunnelmaksi haastatteluista jäi kuitenkin yhteinen halu kehittää kivun arviointia moniammatillisesti ja potilaiden parhaaksi.

Kirjoittaja:

Riitta Rosio

ft, TtM, tohtoriopiskelija

Turun yliopisto/hoitotieteen laitos

email:riitta.rosio@utu.fi

 

 Lähteet:

Azevedo-Santos, I. F., & DeSantana, J. M. (2018). Pain measurement techniques: Spotlight on mechanically ventilated patients. Journal of Pain Research, Vol. 11, pp. 2969–2980. https://doi.org/10.2147/JPR.S151169

Barr, J., Fraser, G. L., Puntillo, K., Ely, E. W., Gélinas, C., Dasta, J. F., … Jaeschke, R. (2013). Clinical practice guidelines for the management of pain, agitation, and delirium in adult patients in the intensive care unit: Executive summary. Critical Care Medicine, 41(1), 263–306. https://doi.org/10.1097/CCM.0b013e3182783b72

Mieronkoski, R., Matinolli, H-M., Niela-Vilén, H. & Salanterä, S. (2020) Sairaanhoitajien näkemyksiä älyteknologian käytöstä tehohoitopotilaiden kivunarvioinnissa. Hoitotiede, 32 suppl, s46–56.

 

 

 

 

 

Lapsinäkökulma hoitoympäristöön

 

Marja-Muusa Hämäläinen – Saman taivaan alla…

Arvaatteko, mikä on 2-vuotiaan mielestä neuvolan paras paikka? Se on niin kiva, että neuvolaan pitäisi päästä useammin. No se on tietenkin vessa, koska siellä on lapselle juuri sopivan korkuinen pikkupönttö. Vessaan menoa odotetaan jo automatkalla ja viimeiset portaat kipaistaan juosten. Äidille muistetaan myös sanoa, että pikkupönttö on vain lapsille.

Ympäristöllä on todella suuri merkitys, kun ajatellaan, miten lapsi viihtyy terveydenhuollon vastaanotolla ja millainen mielikuva hänelle siitä jää sekä miten se tukee hänen osallisuuttaan. Scoping-katsauksessani (Ortju ym. accepted), jossa tutkin pikkulasten osallisuutta perusterveydenhuollon hoitotilanteessa, tuli ilmi, että hoitoympäristössä voi olla sekä lapsen osallisuutta edistäviä että estäviä tekijöitä. Yhtenä tärkeimpänä nousi esiin lapsen mahdollisuus valita oma paikkansa hoitotilanteessa (Pfeifer 1999, Okkonen 2004, Stålberg ym. 2016). Myös ympäristön virikkeellisyydellä (Pfeifer 1999, Runeson ym. 2002, Bjorbækmo ym. 2018, Comparcini ym. 2018) oli merkitystä.

Pikkupöntön lisäksi voi ajatella odotus- tai tutkimushuoneiden mukavien lelujen, kauniiden taulujen, lempeän taustamusiikin tai pehmeän sohvan olevan mieleenpainuvia lapselle. Kuten myös rikkinäisten lelujen, liian ylös asetettujen opasteiden ja kohtuuttoman korkeiden tuolien. Luonnon ja kauniiden maisemien myönteiset vaikutukset terveydelle on tiedetty jo pitkään (esim. Ulrich 1984), mutta silti moni odotustila ja tutkimushuone on suoraan sanottuna askeettinen tai kaikki silmää miellyttävä aseteltu tarkoin aikuisten silmien tasolle. Bishop (2012) on selvittänyt lasten näkökulmaa taiteen esillepanoon sairaalassa. Haastatellut lapset ovat kokeneet kuvataiteella ja veistoksilla olevan myönteisiä vaikutuksia heidän viihtyvyyteensä. Eräs haastateltu lapsi myös mainitsi, että lasten tekemät taideteokset saivat hänet uskomaan, että tässä sairaalassa lapset saavat osallistua toimintaan. (Bishop 2021.) Ei siis ole yhdentekevää, millaista taidetta esille asetetaan.

Lapset täytyy ottaa mukaan suunnittelemaan hoitoympäristöjä jo varhaisessa vaiheessa tilasuunnittelua niin uudisrakentamisessa kuin vanhojen tilojen saneeraamisessa tai toimitilojen käyttötarkoitusta muutettaessa. Hoitoympäristössä saattaa olla sellaisia lapsen näkökulmasta merkityksellisiä tekijöitä, joita me aikuiset emme tule ajatelleeksi. Lasten mukaan ottamiseksi suunnitteluun ja kehittämiseen on olemassa valmiita malleja, joiden avulla lapsen näkökulma voi olla mahdollista tavoittaa, vaikka aiempaa kokemusta ei olisikaan. Esimerkiksi Pelastakaa Lapset ry:n Lapsilta opittua -sivusto sisältää paljon konkreettisia neuvoja käytännön kehittämistyötä tekeville. Päättäjien on toki syytä paneutua myös lapsivaikutusten arviointiin, jonka tulisi olla vankkana perustana kaikelle julkiselle palvelulle.

Rakennetun ympäristön lisäksi terveydenhuollon ammattilaisten tulee avartaa ajatuksiaan perinteisestä hoitotilanteesta ja suhtautua lapsen luontaiseen käytökseen ja ympäristön luovaan käyttämiseen sallivammin. Lapsen ei ole välttämätöntä istahtaa tuolille tai hoitopöydälle. Yhtä lailla ikkunalauta, pöydänalunen tai kaapin päällinen saattaa olla lapselle mieluinen ja paikan valinta tukea tunnetta tilanteen hallinnasta (ks. Okkonen 2004, Stålberg ym. 2016). Mikä haitta siitä meille on, mikäli lapsi päättää mieluummin keskustella vaikkapa tuolin takaa kuin sen päällä istuen? Pikemminkin siitä on hyötyä, mikäli lapsi tempautuu mukaan dialogiin ja uskaltaa luottaa meihin paremmin. Valitettavasti aikuisten käytös lapsia kohtaan on usein rajaavaa ja ahdasmielistä, kuten esimerkiksi Tuula Steniuksen huumoritutkimuksessa (2021) on hyvin tullut ilmi. Eihän sellainen voi olla oikein, mikä aikuisen mielestä on epämukavaa!

Merkityksellistä on myös se, millainen asenneympäristö organisaatiossa vallitsee. Miten suhtaudutaan lapsiin ja miten lapsen etua ja osallisuutta painotetaan strategioissa? Onko lapsi tärkeä ja ensisijainen asiakas, kuten lapsen edun mukaisesti tulisi olla (Blue-Banning ym. 2004 & Zajicek-Farber ym. 2015)? Lapsen ensisijaisuus terveydenhuollossa tulisi välittyä jo ensiaskelmalla tilaan tullessa. Johanna Olli on osuvasti verrannut blogissaan kuvatuen puuttumista siihen, että aikuisten opasteet olisivat kiinankielisiä. Helppo (ja halpa) vinkki on laittaa vastaanottohuoneiden oveen ammattilaisen nimi ja kuva lapsen silmien korkeudelle. Papunetin kuvapankista löytyy maksuttomasti ladattavia kuvia, joilla voidaan viestiä lapsimyönteisyyttä vaivattomasti.

Nyt sote-uudistuksen myötä on tuhannen taalan paikka napata lapset mukaan tilojen suunnitteluun. Uusilla hyvinvointialueilla tullaan varmasti yhdistämään ja keskittämään palveluja sekä muokkaamaan toimitilojen käyttötarkoituksia. Lapsen näkökulman huomioiminen on erityisen tärkeää, mikäli tiloissa palvellaan useita eri ikäryhmiä. Se, että ympäristö on suunniteltu vain tietyn ikä- ja kehitystason lapsia ajatellen, voi aiheuttaa eri ryhmään kuuluville osattomuuden kokemusta ja haluttomuutta osallistua vastaanotolle (esim. Banks ym. 2014).

Tuossa alun pikkupönttö-esimerkissäkään pissalla käynnin sujuvuus ei ole se tärkein juttu. Tärkeämpää lienee se, että lapsi kokee olevansa tervetullut neuvolaan. Kokemuksella voi olla suuri merkitys lapsen käsitykselle osallisuudestaan terveydenhuollossa ja sitä kautta oman terveytensä hoitamisessa läpi elämän.  Suurin osa maailmasta on rakennettu aikuisille – eikö edes lapsille tarkoitetut palvelut voitaisi tehdä ensisijaisesti lapsille?

 

Kirjoittajan tiedot:

Laura Ortju,

Th, TtM, Itä-Suomen yliopisto, Hoitotieteen laitos

Hyvinvointipedagogi, Liperin kunta

lortju[at]uef.fi

Twitter: @LauraOrtju

 

Graduni on vapaasti luettavissa: http://urn.fi/urn:nbn:fi:uef-20210035

 

Lähteet:

 

Banks J, Cramer H, Sharp DJ, Shield JPH & Turner KM. 2014. Identifying families’ reasons engaging or not engaging with childhood obesity services: A qualitative study. Journal of Child Health Care, 18(2), 101-110.

Bishop K. 2012. The role of art in paediatric healthcare environment from children’s and young people’s perspectives. Procedia – Social and Behavioral Sciences, 38, 81-88.

Bjorbækmo W, Robinson HS & Engebretsen E. 2018. Which knowledge? An examination of the knowledge at play in physiotherapy with children. Physiotherapy Theory and Prac-tice, 34(10), 773-782.

Blue-Banning M, Summers J A, Frankland H C, Nelson L L & Beegle G. 2004. Dimensions of family and professional partnerships: constructive guidelines for collaboration. Council for Exceptional Children, 70(2), 167-184.

Comparcini D, Simonetti V, Tomietto M, Leino-Kilpi H, Pelander T & Cicolini G. 2018. Children’s perceptions about the quality of pediatric nursing care: A large multicenter cross-sectional study. Journal of Nursing Scholarship, 50(3), 287-295.

Okkonen T. 2004. Lapsen terveyskäsityksestä lapsen terveyden yhteistoiminnalliseen edistämiseen. Kuopion yliopiston julkaisuja E. Yhteiskuntatieteet 112. Väitöskirja. Kuopion yliopisto, Hoitotieteen laitos.

Ortju L, Haaranen A & Kankkunen P. Accepted. Pikkulapsen osallisuus perusterveydenhuollon hoitotilanteessa – scoping-katsaus. Sosiaalilääketieteellinen Aikakauslehti.

Pfeifer T. 1999. Personal agency in preschool children with disabilities: A descriptive study. Julkaisussa Pfeifer T. Exploration of agency in preschool children with disabilities. Väitöskirja. Texas Woman’s University, School of Occupational Therapy.Runeson

Stenius T, Karlsson L & Sivenius A. 2021. Young children’s humour in play moments of everyday life in ECEC centres. Scandinavian Journal of Educational Research, Ahead-of-print, 1-15.

Stålberg A, Sandberg A, Söderbäck M & Larsson T. 2016. The child’s perspective as a guiding principle: Young children as co-designers in the design of an interactive application meant to facilitate participation in healthcare situations. Journal of Biomedical Informatics, 61, 149-158.

Ulrich RS. 1984. View through a window may influence recovery from surgery. Science, 224(4647), 420-421.

Zajicek-Farber ML, Lotrecchiano GR, Long TM & Farber JM. 2015. Parental perceptions of family centered care in medical homes of children with neurodevelopmental disabilities. Maternal and Child Health Journal, 19, 1744-1755.

 

Och samma på svenska i Finland – kaksikielisesti terveyspalvelujärjestelmässä

 

Enligt språklagen har Finland två officiella språk, suomi och svenska. Äidinkielenään suomea puhuvia on noin 87 % väestöstä. Svenska är modersmålet för cirka 5 % av befolkningen.  Finlandssvenska talas mest på Finlands väst- och sydkust. Sen ääntäminen poikkeaa Ruotsissa puhutusta ruotsin kielestä.

Kunnat voivat olla joko yksi- tai kaksikielisiä. Kaksikieliseltä kunnalta edellytetään, että ainakin 8 % kunnan asukkaista tai 3000 henkilöä puhuu vähemmistökieltä äidinkielenään. Jos kunta on kaksikielinen, sillä on velvollisuus järjestää terveyden- ja sairaanhoito myös på svenska.

Uusista hyvinvointialueista kahdeksan on kaksikielisiä: Helsingfors stad, Västra Nyland, Vanda-Kervo, Östra Nyland, Kymmenedalen, Egentliga Finland, Österbotten och Mellersta Österbotten. Kaksikielisillä hyvinvointialueilla on monta ruotsin kieleen liittyvää tehtävää. Alueen on muun muassa kerrottava, kenellä on pääasiallinen vastuu sen ruotsinkielisestä palvelusta, miten alue huolehtii, että henkilökunnan kielitaito vastaa asukkaiden osaamisen tarvetta, miten alue mittaa ruotsinkielisen palvelun toteutumista ja onko alueella riittävästi kielen kääntämiseen tarvittavaa resurssia. 

Att få vård på sitt eget språk svenska är inte självklart trots att det finns lagar, förordningar och föreskrifter som säger att så skall det vara. Useasti teoria ja käytäntö eivät kohtaa. Taustalla voi olla negatiivinen asenne ruotsin kieltä kohtaan, puutteellinen kielitaito tai ajattelemattomuus. Jos potilaan tarpeita ei ymmärretä, voi se johtaa väärinkäsityksiin, jotka vaikeuttavat ja pidentävät potilaan sairaalassa oloaikaa turhaan. Erityisen tärkeää saada hoitoa omalla äidinkielellä on tilanteissa, jossa potilas on erityisen heikko ja toisten armoilla kuten pienet lapset, vammaiset, vanhukset ja vaikeasti sairaat.

Monesti ajatellaan, että kyllähän kaikki suomea osaavat Suomen maassa, mutta niin ei todellakaan ole. Vaikka potilas osaisikin päivittäiset tervehdykset suomeksi, syvällinen ymmärrys sairaalassa käytettävästä kielestä, hoidollisista termeistä tai ruumiinosista jää puutteelliseksi. Esimerkiksi ”perna”, ”kammiovesi”, ”haima” ja ”pohje” ovat vaikeita ymmärtää suurelle osalle ruotsinkielisiä.

Kaikkein tärkeintä kuitenkin lienee, että alueella peruspalvelut toimivat på svenska. He, jotka ensimmäiseksi kohtaavat potilaan tai asiakkaan, terveyskeskuksissa, sairaalassa ja sosiaalihuollossa ovat i nyckelposition. Potilaslaissa sanotaan, että hoidossa ja kohtelussa on mahdollisuuksien mukaan otettava huomioon patientens modersmål. Koska potilaan on saatava ymmärrettävä selvitys terveydentilastaan, hoidon merkityksestä ja eri hoitovaihtoehdoista, on ruotsinkielen tulkkaus hoidettava, mikäli henkilökunnan kielitaito on puutteellinen.

Apropå, mikäli sinulla kouluruotsi on päässyt ruostumaan tai sanat muuten unohtuneet, nyt olisi oivallinen aika tarttua ruotsinkielen opintoihin. Opintojen alkaessa sujua voisit suunnitella vaikka palkintomatkaa läntiseen naapuriimme till Sverige tai jäädä upeaan saaristoon matkan varrelle på Åland.

Kirjoittaja:

Riitta Danielsson-Ojala

sh, TtM, tohtoriopiskelija

rkdaoj@utu.fi

 

Liikuttavat koirat

 

Olen aiemmissa blogiteksteissäni käsitellyt lähinnä omaa tutkimusaluettani raskauden seurantaa ja imetystä terveyden edistäjänä. Blogin idea ”terveyttä tieteestä” tarjoaa kuitenkin laajasti muitakin kirjoitusmahdollisuuksia. Kollegani Riitta Rosio kirjoitti jokin aika sitten oman harrastuksensa kylmäuinnin terveysvaikutuksista. Tästä inspiroituneena aloin pohtia itselleni tärkeän vapaa-ajan puuhan, eli koirien kanssa ulkoilun ja harrastamisen merkitystä terveydelle. En ole koiria käsittelevän tutkimuksen asiantuntija, joten tähän varsin kevyellä haulla suoritettuun tutkimustiedon tarkasteluun kannattaa suhtautua terveen kriittisesti.

Itselleni yksi tärkeä arjessa näkyvä terveysteko koiriin liittyen on säännöllinen liikunta. Tähän löytyy perusteita myös tutkimuksista. Erityisesti koiran omistamisen yhteyttä vanhemman väestön terveyteen näyttää tutkitun runsaasti. Koiran omistaminen lisää etenkin ikäihmisten fyysistä aktiivisuutta ja vähentää paikallaan oloa. (Mičková ym. 2019, Garcia ym. 2015.) Välttämättömät koiran ulkoilutusreissut lisäävät luonnostaan liikkumista joka päivä säällä kuin säällä. Mielenkiintoista on, että koiran ulkoilutuskin on jossain määrin kulttuurisidonnaista ja joskus ulkoilutus hoituu koirapuistoissa ja omistajan liikkuminen jää vähäisemmäksi. Kaikkia koiria ei myöskään valitettavasti ulkoiluteta tai liikuteta riittävästi, mutta siihen ei nyt puututa tarkemmin tässä kirjoituksessa. Liikunnan lisääminen on myös yksi tärkeä syy hankkia koira, joskin tärkein syy koiran hankintaan lienee haluttu kumppanuus sen kanssa (Westgarth ym. 2015).

Eläinkontaktien – muidenkin kuin koirien – yhteydestä omistajan mielenterveyteen on ristiriitaista tutkimustietoa. Viime vuonna julkaistussa australialaisessa seurantatutkimuksessa ei voitu osoittaa yhteyttä koiran omistamisen ja stressin tai masennusoireiden välillä. Tutkimuksessa seurattiin yli tuhatta ihmistä kahden vuoden ajan. (Cui ym 2021.) Itävaltalaistutkimus on samoilla linjoilla ja pohtii, onko koiran omistajuuden stressiltä suojaavaa vaikutusta liioiteltu niin julkisuudessa kuin aiemmassa tutkimuksessakin (Krouzecky ym. 2019). Toisaalta taas pandemia-aikana toteutetussa kyselyssä Yhdysvalloissa koiran omistajilla havaittiin vähemmän masennusoireita ja vahvempi sosiaalisen tuen kokemus koirattomiin henkilöihin verrattuna. Koiran omistajat eivät kuitenkaan olleet onnellisempia tai vähemmän ahdistuneita kuin koirattomat. (Martin ym 2021.) Tutkimustulosten ristiriitaisuus on melko ymmärrettävää, sillä vaikea kuvitella, että pelkästään koiran omistaminen määrittelisi ihmisen mielenterveyttä. Koirat tuovat hyvää mieltä ja iloa, mutta myös huolta ja stressiä etenkin loukkaantumisten tai sairastumisten johdosta.

Tiivistettynä voisi todeta, että koiran omistajuus voi edistää terveyttä ainakin liikunnan lisääntymisen kautta. Muiden terveysvaikutusten kanssa olisin varovaisempi, mutta omasta puolestani uskallan sanoa, että koirat ovat tuoneet elämään paljon tekemistä ja toimintaa. Etätyöaikanakin pääsee sujuvasti irrottautumaan tietokoneen äärestä, kun koirat vaativat ulkoilutusta. Kliseistä ehkä, mutta koira myös hyväksyy omistajansa juuri sellaisena kuin hän on ja tarjoaa konstailemattomasti seuraa niin hyvinä kuin huonoina päivinä.

Kirjoittajan tiedot:

Hannakaisa Niela-Vilén

TtT, dosentti, kätilö, erikoistutkija

Turun yliopisto, hoitotieteen laitos

s-posti: hmniel(at)utu.fi

ResearchGate: https://www.researchgate.net/profile/Hannakaisa_Niela-Vilen 

Lähteet

Cui Y, Russell M, Davern M, Christian H. Longitudinal evidence of the impact of dog ownership and dog walking on mental health. Journal of Public Health 2021;43(2): e145-e152.

Garcia DO, Wertheim BC, Manson JE, Chlebowski RT, Volpe SL, Howard BV, Stefanick ML, Thomson CA. Relationships between dog ownership and physical activity in postmenopausal women. Preventive Medicine 2015;70:33-38.

Krouzecky C, Emmett L, Klaps A, Aden J, Bunina A, Stetina BU. And in the middle of my chaos there was you? – Dog companionship and its impact on the assessment of stressful situations. International Journal of Environmental Research and Public Health 2019;16(19): 3664  https://doi.org/10.3390/ijerph16193664

Martin F, Bachert KE, Snow L, Tu HW, Belahbib J, Lyn SA. Depression, anxiety, and happiness in dog owners and potential dog owners during the COVID-19 pandemic in the United States. PLoS ONE 2021;16(12): e0260676. https://doi.org/10.1371/journal.pone.0260676

Mičková E, Machová K, Daďová K, Svobodová I. Does Dog Ownership Affect Physical Activity, Sleep, and Self-Reported Health in Older Adults? International Journal of Environmental Research and Public Health. 2019; 16(18):3355. https://doi.org/10.3390/ijerph16183355

Westgarth C, Christian HE, Christley RM. Factors associated with daily walking of dogs. BMC Veterinary Research 2015;11: 116. https://doi.org/10.1186/s12917-015-0434-5