Tieteellistä antia, verkostoitumista ja kulttuurikokemuksia Hong Kongissa

Yliopisto tarjosi meille mahdollisuuden osallistua The Centre for International Mobility (CIMO) Suom. Kansainvälisen liikkuvuuden ja yhteistyön keskus, rahoittamalle kurssille ” Advanced methods for multi-disciplinary doctoral education: Developing Treatment Guidelines” Hong Kong Polytechnic University:ssa 8-14. maaliskuuta 2017. CIMO on opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalalla toimiva asiantuntija- ja palveluorganisaatio, jonka tavoitteena oli edistää kansainvälistä vuorovaikutusta koulutuksen, työelämän ja kulttuurin alueilla.

 

Kurssin suunnittelusta, organisoinnista ja toteutuksesta vastasivat Itä-Suomen, Tampereen ja Turun yliopistot sekä Åbo Akademi, The Hong Kong Polytechnic University (HKPolyU) sekä Manner-Kiinasta Sichuan University. Kurssilla professori Alex Molasiotis (School of Nursing, the HKPolyU) luennoi meille The Grading of Recommendations Assessment, Developement and Evaluation (GRADE) menetelmästä hoitosuositusten kehittämisessä. Lisäksi professori Alice Yuen Loke luennoi GRADE-menetelmän käyttöönotosta sekä professori Min Yang (West China School of Public Health Sichuan University) näytön keräämisestä ja sen laadun arvioinnista.

 Professori Maritta Välimäki (The HKPolyU) kertoi siitä, miten tieteellisestä näytöstä päästään hoidon suosituksiin. Yliopisto-opettaja Ulla-Mari Kinnunen Itä-Suomen yliopistosta luennoi kuinka systemaattinen katsaus ja kansalliset hoitosuositukset laaditaan. Professori Kaija Saranto Itä-Suomen yliopistosta avasi meille hoitosuositusten arviointia ja implementoinnin tarvetta. Lopuksi vielä professori Maritta Välimäki kertoi vielä hoitosuositusten arvioinnista. Näin saimme tiiviin paketin hoitosuositusten kehittämisestä ja päällimmäisenä kurssista jäi mieleen se, kuinka vaativa ja aikaa vievä prosessi hoitosuositusten laatiminen on.

 Kurssin lisäksi osallistuimme Hong Kongissa järjestettyyn konferenssiin ”The 20th East Asian Forum of Nursing Scholars (EAFONS). Konferenssin teemoina olivat mm. näyttöön perustuvan toiminnan sekä innovaatioiden hyödyntäminen tohtorikoulutuksessa sekä tulevaisuuden suuntaukset globalisoituvassa hoitotyön koulutuksessa ja tutkimuksessa. Konferenssin tarkoituksena oli käydä keskustelua siitä, miten tohtorikoulutus, hoitotyön tutkimus sekä globalisaatio voivat edistää hoitotyön professiota. Konferenssiin osallistui yli 700 hoitotyön ammattilaista ja tohtorikoulutettavaa 14 eri maasta, mm. Australiasta, Suomesta, Iso-Britanniasta, Yhdysvalloista, Manner-Kiinasta, Hong Kongista, Indonesiasta, Japanista, Malesiasta, Filippiineiltä, Singaporesta, Etelä-Koreasta, Taiwanista ja Thaimaasta. Suomesta posteriesityksiä oli kuusi ja suullisia esityksiä kaksi. Saimme kotiin viemisiksi yhden palkinnonkin, kun yksi postereistamme palkittiin yhtenä konferenssin parhaista.

 

 

Avajaisseremonian jälkeen saimme kuulla mielenkiintoisia puheenvuoroja mm. keynote-puhujalta professori Azita Emamilta (School of Nirsing, University of Washington) sekä professori Sonja Mcllfatrickilta (University of Ulster, President of International Network for Doctoral Education in Nursing INDEN). Professori Emami toi puheenvuorossaan esille näkökulmia, jotka muuttavat sairaanhoitajien työnkuvaa sekä työskentely-ympäristöä maailmanlaajuisesti. Näitä tekijöitä ovat mm. ikääntyvä väestö, ihmisten liikkuvuus sekä taloudellisten- että inhimillisten resurssien niukkuus. Professori Emami korosti, että suuri osa maailman väestöstä tarvitsee perusterveydenhuollon palveluita ja erityisesti sairaanhoitajien tarjoamana. Puheenvuorossa korostui tohtoritason koulutuksen ja tutkimuksen tärkeys näyttöön perustuvassa hoitotyössä myös kansainvälisesti.

 

Professori Mcllfatrick korosti puheenvuorossaan globalisaation vaikutusta hoitotyöhön sekä hoitotyön tutkimukseen. Globalisaatioon ilmiönä liittyy kuitenkin taloudellisia, poliittisia, sosiaalisia sekä kulttuurisia ulottuvuuksia, jotka luovat kompleksisen toimintaympäristön terveydenhuoltoon. On kuitenkin tärkeä huomioida, että alueellisista tai maantieteellisistä eroavaisuuksista huolimatta, terveydenhuollosta löytyy paljon yhteneväisyyksiä, joilla voidaan kehittää hoitotieteellistä tohtorikoulutusta. Tämän vuoksi globaalin ”yhteisen äänen” kuuluminen onkin merkityksellistä, ei ainoastaan koulutuksen vahvistamiseksi, vaan myös terveyden ja hyvinvoinnin lisäämiseksi maailmanlaajuisesti. Mielenkiintoista oli myös kuulla vertailua eri maiden tohtoriohjelmien välillä (Hong Kong, USA, Englanti, Thaimaa ja Australia). Lisäksi asiantuntijapaneelissa väiteltiin PhD ja DNP (Doctor of Nursing Practice) koulutusten sisällöllisistä eroista.  

 

Konferenssista jäi erityisesti mieleen Journal of Advanced Nursingin päätoimittajan, professori Roger Watsonin luento tieteellisestä kirjoittamisesta sekä vertaisarviointi- ja julkaisuprosessista, joista hän kertoi erityisen hauskalla ja rennolla tavalla. Parhaimpina neuvoina hänen luennostaan jäi mieleen: kirjoitusohjeiden tarkka lukeminen, abstraktiin panostaminen sekä oman tekstin kriittinen tarkastelu. Lisäksi hän korosti myös kriittisen ystävän (critical friend) tärkeyttä. Jokainen tutkija tarvitsee kriittisen ystävän, joka auttaa löytämään omasta tekstistä korjattavat kohdat ja auttaa näin viemään kirjoitusprosessia eteenpäin, toimii vertaistukena ja tuo asioihin uutta näkökulmaa.

 

 Tieteellisen sisällön lisäksi kurssin parasta antia oli ehdottomasti verkostoituminen ja tutustuminen niin suomalaisiin kuin ulkomaalaisiinkin kollegoihin. Näin saimme tiiviin paketin myös kiinalaisesta kulttuurista ja hongkongilaisesta elämäntyylistä. Saimme vertaistukea ja uutta näkökulmaa niin tutkimuksen tekemiseen, tohtorikoulutukseen kuin ylipäätään väitöskirjaprosessista selviämiseenkin.

 

Totesimme, että yksi tämän reissun parhaista puolista oli se, että nyt meillä kaikilla on monta uutta kriittistä ystävää, niin yli kansallisten yliopistorajojen kuin kansainvälistenkin rajojen!

 

 

 

 

Kirjoittajien tiedot:

 

Kristiina Heikkilä

Sairaanhoitaja, TtM, tohtorikoulutettava

Turun yliopisto, hoitotieteen laitos

kemheik@utu.fi

 

Sari Nissinen

Sairaanhoitaja, Työterveyshoitaja, TtM, tohtorikoulutettava

Itä-Suomen yliopisto, Sosiaali- ja terveysjohtamisen laitos

Erityisasiantuntija, Työterveyslaitos

sari.nissinen@ttl.fi

 

Pia Seppänen

Osastonhoitaja, TtM, tohtorikoulutettava

Tampereen yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta

seppanen.pia.m@student.uta.fi

 

Carola Wisur-Hokkanen

Sairaanhoitaja, YAMK, tohtorikoulutettava

Åbo Akademi, Enheten för Vårdvetenskap

Hoitotyön asiantuntija, Vaasan keskussairaala

Carola.wisur-hokkanen@vshp.fi

 

 

 

 

 

 

Mikä odottaa lasta sairaalassa?

Kun sairaalaan meno on melkein kenelle vain jännittävää, olisi huojentavaa tietää varmasti, että siihen liittyy myös jotain positiivista. Varsinkin, kun tutkimusten mukaan sairaalaan menoon liittyvät pelot eivät aina ole vain hetkellisiä tuntemuksia. Lapselle voi jäädä niistä pitkäksi ajaksi unihäiriöitä, käyttäytymismuutoksia, eroahdistusta, syömisvaikeuksia ja lääkäripelkoa, vaikka kyse olisi vain yhdestä päiväkäynnistä etukäteen suunnitellussa toimenpiteessä (Leikki-ikäisen emotionaalinen tuki päiväkirurgisessa hoitotyössä: hoitosuositus, 2016).

Lapselle olisi tärkeä voida kertoa etukäteen jostain mukavasta asiasta – vähintäänkin siitä palkinnosta, jonka vanhemmat voivat antaa lapsen suoriuduttua jännittävästä päivästä. Mutta vielä parempi olisi, jos sairaalat itse helpottaisivat tätä asiaa, ja pystyisivät tarjoamaan jotain voimauttavaa ja myös tiedon siitä etukäteen. Esimerkiksi Päijät-Hämeen keskussairaalan päiväkirurgian yksikössä lasta odottaa satuhahmo Päiki Pörriäinen, johon lapset tutustuvat etukäteen Pörriäisen lähettämän kirjeen ja mobiilipelin avulla. Sairaalassa Pörriäinen johdattaa lapsen etsimään pörriäiskuvia käytävien seiniltä ja jopa toimenpidehuoneen (tai niin kuin heillä sanotaan: korjaushuoneen) katosta. (Tästä olen kertonut enemmän kirjoituksissani Sairaalapelot pois ja Tutkittua tietoa ja hoitotyön innovaatioita.)

Sairaalassa lapsi saattaa helposti jäädä sivuhenkilöksi ja syrjästäkatsojaksi monissa asioissa, vaikka kyse on juuri hänen sairaalakäynnistään. Esimerkiksi ilmoittautumiset ja monet muut asiat hoidetaan usein aikuisten korkeudella olevilla tiskeillä, jolloin pieni lapsi ei edes näe, kenen kanssa ja millaisessa tilassa asioidaan. Edellä mainitussa päiväkirurgian yksikössä tämäkin asia on ratkaistu mainiolla tavalla: kanslian seinässä on lasten korkeudella kurkistusluukku, josta lapset näkevät kansliaan. Ei sitä toki alun perin lapsia varten ollut tehty, vaan postia. Mutta kun lapset itse keksivät käyttää sitä kurkisteluun, henkilökunta oli niin viisasta, että otti lapsinäkökulman tosissaan ja laittoi lapsille luukkuun vielä jotain hauskaa katseltavaakin.

Kaikkien ympäristöön liittyvien ratkaisujen lisäksi ihan parasta mielestäni kuitenkin olisi, että se sairaalassa oleva positiivinen ja voimauttava asia olisi hoitajat, joiden luokse pääsyä lapsi voisi odottaa ilolla. Ja usein voikin! Tällaisesta on kerrottu esimerkiksi Lindbergin (2005) ja Lindbergin ja von Postin (2006) tutkimuksissa, joissa tutkittiin erityislasten valmistelua anestesiassa tehtävään hammashoidon toimenpiteeseen. Siinä osoitettiin, että hoitokärsimystä ei ole pakko aiheuttaa, vaan toimenpiteessä käynti voi olla lapselle jopa voimauttava kokemus.

Erityisen vaikuttavaa noissa tutkimuksissa on se, että hyvän hoitotyön avulla käynnistä voitiin tehdä voimauttava kokemus sellaisille lapsille, joilla oli ennestään huonoja kokemuksia terveydenhuollosta – ja kaikilla lapsilla oli. Tähän tutkimukseen kun haluttiin nimenomaan lapsia, jotka olivat pelokkaita, ahdistuneita ja yhteistyöhaluttomia toimenpiteiden suhteen. Ja tuloksena oli, että lapset suorastaan nauttivat sairaalaan tulosta!

Millaista sitten oli hoitotyö, jolla näin hyviä tuloksia saatiin? Lapsia valmisteltiin toimenpiteeseen etukäteistapaamisessa, jossa hoitajalla oli aikaa ihan rauhassa kuunnella lasta, vastata heidän kysymyksiinsä ja kysyä heiltä, sekä yhdessä lapsen kanssa valita hänelle sopiva menetelmä anestesian aloitukseen. Hoitaja myös leikki lapsen kanssa anestesiaan liittyvillä välineillä.

Lasten mielestä valmistelussa merkityksellistä oli se, että heidät otettiin tosissaan ja heille oli aikaa ilman että kukaan vilkuili kelloa. Lapsille oli tärkeää saada etukäteen tietoa toimenpiteestä, mutta ehkä vielä tärkeämpää oli tutustua hoitajaan, joka olisi heidän kanssaan toimenpiteessä.

Varsinaisella toimenpidekäynnillä lapsille oli erittäin merkittävää se, että hoitaja oli sama kuin etukäteiskäynnillä ja että tämä pystyi huomioimaan lapset henkilökohtaisesti pieniä yksityiskohtia myöten.  Tärkeää oli myös se, että lapset olivat saaneet osallistua hoitoprosessiin liittyviin päätöksiin ja että yhteisesti sovitut asiat pitivät paikkansa. Hoitaja auttoi lapsia löytämään keinot hallita pelkojaan ja auttoi heitä uskomaan, että pystyvät selviytymään tutkimuksesta hyvin – näyttämällä itse uskovansa siihen, että lapset pystyvät. Lapset saivat myös konkreettisesti osallistua toimintaan, joka edisti anestesian onnistumista, esimerkiksi asettamalla anestesiamaskin itse kasvoilleen. Näille lapsille jäi kokemus, että he uskaltavat, osaavat ja pystyvät!

Tällaisen hoitotyön toivoisin odottavan jokaista lasta jokaisessa sairaalassa. 


Johanna Olli

Sairaanhoitaja, TtM, tohtorikoulutettava 
Turun yliopisto, hoitotieteen laitos
Puheenjohtaja, Lastenneurologian hoitajat ry  

s-posti:pj.lane.ry(at)gmail.com  

Twitter (suomeksi)  
Twitter (englanniksi) 
Oma blogi lapsista, lastenneurologisesta hoitotyöstä ja sen tutkimisesta.  
LinkedIn
ResearchGate   

Lähteet:

Leikki-ikäisen emotionaalinen tuki päiväkirurgisessa hoitotyössä. 2016. Hoitotyön suositus (online). Hoitotyön tutkimussäätiön asettama työryhmä. Helsinki: Hoitotyön tutkimussäätiö (viitattu 21.3.2017). Saatavilla: www.hotus.fi

Lindberg, Susan 2005. Den perioperativa dialogen ur barn med särskilda behovs perspektiv. Vård i Norden 76(25), 48-52.

Lindberg, Susan & von Post, Irene. 2006. From fear to confidence: children with a fear of general anaesthesia and the perioperative dialogue for dental treatment. Journal of Advanced Perioperative Care 2(4), 143-151.

Aiheeseen liittyviä avainsanoja: anestesiahoitaja, anestesiahoitotyö, anestesiatoimenpiteet, emotionaalinen tuki, erityislapset, hoitokärsimys, hoitoprosessi, hoitosuhde, hoitoon sitoutuminen, jatkuvuus hoitotyössä, lapsinäkökulma, lapsilähtöinen hoitotyö, lasten ja nuorten hoitotyö, lapsen / lasten kuuntelu, lapsen / lasten valmistelu, luottamussuhde, perioperatiivinen hoitotyö, potilasohjaus, päiväkirurginen hoitotyö, sairaalapelko, voimaantuminen.

Uusien seinien lisäksi uusi asenne

”Mehän toimimme jo perhekeskeisesti” ja ”Eikö siellä niin ole toimittu jo kauan” ovat lausahduksia, joita olen kuullut sekä sairaaloissa että maallikoilta, kun olen puhunut väitöskirjatutkimukseni aiheesta, perhekeskeisen hoidon implementoinnista vastasyntyneiden teho-osastoille. Näin ei kuitenkaan luuloista huolimatta ole, vaan perhekeskeisen hoidon juurruttaminen käytäntöön on ollut ongelmallista (Mikkelsen & Frederiksen 2011).

Syitä tähän voivat olla osaston fyysinen toimintaympäristö ja hoitokulttuuri, jotka eivät tue vanhempien läsnäoloa ja osallistumista lapsensa hoitamiseen (Flacking ym. 2012; Axelin ym. 2014). Vanhat osastot on rakennettu tekniikkaa ja lapsen lääketieteellistä hoitoa ajatellen eikä perheille ole jäänyt tarpeeksi tilaa (Johnson ym. 2004). Lisäksi vanha professiolähtöinen hoitokulttuuri on syvällä hoitajien ammatti-identiteetissä ja toimintatavoissa. Hoitajan työnkuvan muutos perhelähtöiseen hoitamiseen ja vanhempien tukemiseen vaatii aikansa. (Axelin ym. 2014.)

Mitä perhekeskeinen hoitaminen sitten tarkoittaa? Perhekeskeisen hoidon perusperiaatteita vastasyntyneiden teho-osastolla ovat vanhempien vapaa läsnäolo, vanhempien osallistuminen lapsensa hoitoon, perheiden vahvuuksien tunnistaminen ja tukeminen, perheen tukeminen lapsen hoitamisessa heidän valitsemallaan tavalla sekä jaettu vastuu lapsen hoidosta ja siihen liittyvästä päätöksenteosta (Mikkelsen & Frederiksen 2011). Oleellinen osa perheen roolin ja yhteenkuuluvuuden tukemista sairaalassa on fyysisen ja emotionaalisen läheisyyden mahdollistaminen vanhemman ja vauvan välillä (Flacking ym. 2012).

Perhekeskeisyyttä ei ole vanhempien sulkeminen pois osastolta iltapäiväraportin tai aamutoimien ajaksi vaan se, että vanhemmat voivat pitää lastaan kenguruhoidossa vaikka koko päivän. Perhekeskeisyyttä ei ole se, että lääkärinkierron jälkeen vanhemmille käydään kertomassa lapsen kuulumiset ja suunnitelmat, vaan se, että vanhemmat toivotetaan tervetulleiksi lääkärinkierrolle ja lapsen hoitoa koskevat päätökset tehdään yhdessä vanhempien kanssa. Perhekeskeisyyttä ei ole se, että hoitajat kertovat vanhemmille mistä lapsi pitää/ei pidä, vaan että vanhemmat tuntevat oman lapsensa hoitajia ja lääkäreitä paremmin. Perhekeskeisten periaatteiden mukaan hoidetun lapsen kotiutuessa vanhemmat kokevat lähtevänsä sairaalasta oman lapsensa eikä sairaalan lapsen kanssa.

Suomessa ja maailmalla suunnitellaan ja rakennetaan uusia sairaaloita. Vanhempien läsnäolon tärkeys vastasyntyneiden teho-osastoilla on ymmärretty ja uusiin sairaaloihin tulee perhehuoneita, joissa vanhemmat voivat olla lapsensa kanssa ympäri vuorokauden. Uusien seinien myötä olisi aika saada myös asenteet uudistettua niin, että vanhemmat nähdään lapsensa ensisijaisina hoitajina ja tasavertaisina kumppaneina. Tämä ei tarkoita, että hoitajia ei enää tarvita. Päinvastoin, hoitajia tarvitaan kulkijaksi ja oppaaksi perheiden rinnalle.

Kirjoittajan tiedot:

Mirka Toivonen

Sairaanhoitaja, TtM, tohtorikoulutettava

Turun yliopisto, hoitotieteen laitos

mijotoi(at)utu.fi

Lähteet:

Axelin A, Ahlqvist-Björkroth S, Kauppila W, Boukydis Z & Lehtonen L. 2014. Nursesp perspectives on the close collaboration with parents training program in the NICU. MCN: The American Journal of Maternal Child Nursing 39, 260-268.

Flacking, R, Lehtonen, L, Thomson, G, Axelin, A, Ahlqvist, S, Hall Moran, V, Ewald, U & Dykes, F. 2012. Closeness and separation in neonatal intensive care. Acta Paediatrica 101, 1032-1037.

Johnson B, Abraham M & Parrish R. 2004. Designing the neonatal intensive unit for optimal family involvement. Clinics in Perinatology 31(2), 353-382.

Mikkelsen G, & Frederiksen K. 2011. Family-centred care of children in hospital—A concept analysis. Journal of Advanced Nursing 67, 1152-1162.