Eettinen toimielin hyvinvointialueelle?

 

Suomessa on meneillään sosiaali- ja terveydenhuollon sekä pelastustoimen uudistus, jossa kyseisten palveluiden järjestämisvastuu siirtyy kunnilta hyvinvointialueille vuoden 2023 alussa. Uudistuksella tavoitellaan muun muassa yhdenvertaisia palveluita hyvinvointialueen asukkaille, palveluiden saatavuuden ja saavutettavuuden parantamista sekä hyvinvointi- ja terveyserojen kaventamista. Uudistuksella haetaan myös kustannustehokkuutta ja pyritään turvaamaan ammattitaitoisen työvoiman saanti.

Sosiaali- ja terveydenhuollon sekä pelastustoimen palveluissa ollaan tekemisissä ihmiselämän peruskysymysten kanssa liittyen ihmisten oikeuksiin, tasavertaisuuteen ja arvokkuuteen, joita muun muassa ihmisoikeuksien julistukset, kansainväliset sopimukset ja eettiset ohjeet ilmentävät. Viimeaikaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa on kuitenkin tullut esille kyseisissä palveluissa ilmenneitä puutteita, epäkohtia, laiminlyöntejä ja väärinkäytöksiä sekä epäsuotuisaa toimintakulttuuria, jotka haastavat turvallisten ja eettisesti korkeatasoisten palveluiden toteutumista.

Kansainväliset raportit osoittavat kuinka terveydenhuollon järjestelmäuudistusten myötä on ilmennyt vakavia potilaille haitallisia ja potilaskuolleisuutta lisääviä laiminlyöntejä sekä huonolaatuista hoitoa, koska etiikka sekä laadun ja turvallisuuden valvonta on uudistuksen myötä pettänyt. Ongelmana on, että ilmenevien epäkohtien ja laiminlyöntien esiin tuova työntekijä saattaa kohdata itselleen negatiivisia seurauksia kuten kiusaamista, syrjintää tai jopa työpaikan menetyksen. Ilmiantajan suojelemiseksi ja ilmiannettavien asioiden korjaamiseksi on tulossa voimaan EU:n Whistleblower-direktiivin mukainen lainsäädäntö. Organisaatioiden ilmiantokanavien, toimintamallien ja prosessien tulisi olla yhdenmukaiset sekä hyvinvointialueella että kansallisella tasolla.

Lainsäädäntö asettaa reunaehdot sote-uudistuksen toteuttamiselle sekä palveluiden järjestämiselle. Lainsäädännön avulla ei kuitenkaan usein pystytä ratkaisemaan eettisiä arvoristiriitoja, jolloin eettinen velvollisuus ylittää lain edellyttämän minimin. Eettisiä kysymyksiä ilmenee palveluiden toteuttamisen lisäksi palvelujärjestelmään sekä palveluiden tuottamiseen liittyen. Hyvinvointialueelle valitut poliittiset päättäjät sovittavat yhteen sote- ja pelastustoimen eettiset velvoitteet, lainsäädännön, toimintaympäristön sekä yhteiskunnan muutostekijät. Priorisointi on yksi merkittävä eettisiä arvoristiriitoja aiheuttava tekijä, jossa asetetaan asioita ja palveluita tärkeysjärjestykseen palvelutarpeen ja taloudellisten mahdollisuuksien välillä. Eettisinä valintakriteereinä tulisi olla palveluiden vaikuttavuus, oikeudenmukaisuuden ja yhdenvertaisuuden toteutuminen sekä asiakkaan oikeuksien ja ihmisarvon kunnioitus. On siis ensisijaisen tärkeää, että sote- ja pelastustoimen uudistusta valvotaan hyvinvointialueilla lakisääteisten velvollisuuksien toteutumisen lisäksi eettisten velvollisuuksien näkökulmasta.

Sosiaali- ja terveydenhuollon sekä pelastustoimen uudistuksessa pitää ajatella uudella tavalla ja luoda eettistä turvallisuuden sekä läpinäkyvyyden kulttuuria rohkeasti ja innovatiivisesti puolustaen asiakkaiden ja työntekijöiden ihmis- ja perusoikeuksia. Tätä ei toteuteta pelkästään valvonnalla vaan myös ohjauksella ja ennaltaehkäisyllä, minkä vuoksi hyvinvointialueilla tulisi olla eettinen toimielin.

Kirjoittaja:

Johanna Wiisak

Sh, TtM, tohtorikoulutettava

Turun yliopisto, hoitotieteen laitos

jmtpoh@utu.fi

Lähteet:

ETENE. 2001. Terveydenhuollon yhteinen arvopohja, yhteiset tavoitteet ja periaatteet. ETENE-julkaisuja 1. Helsinki.

European Union (EU). Directive (EU) 2019/1937 of the European Parliament and of the Council of 23 October 2019 on the protection of persons who report breaches of Union law.

Francis R. 2013. Report of the Mid Staffordshire NHS Foundation Trust Public Inquiry – Executive summary. The Mid Staffordshire NHS Foundation Trust. Public Inquiry.

International Council of Nurses (ICN). The ICN code of ethics for nurses [Internet]. Switzerland: ICN; 2012 [Päivitetty 2021 Lokakuu 20]. Osoitteessa: https://www.icn.ch/publications

Kangasniemi M, Leino-Kilpi H, Moilanen T, Papinaho O, Siipi H, suominen S & Suhonen R. 2021. Hoidon laiminlyönnit ikääntyneiden ympärivuorokautisessa palvelussa – itsemääräämisoikeus ja ihmisarvoinen hoito. Kunnallisalan kehittämissäätiön julkaisu 48.

STM, Sosiaali- ja Terveysministeriö. 2022. Sote-uudistus. Osoitteessa: http://alueuudistus.fi/etusivu

United Nations. 1948. Universal Declaration of Human Rights.

Walshe K & Shortell SM. 2004. When things go wrong: How health care organizations deal with major failures. Health Affairs 23 (3), 103–111.

World Health Organization (WHO). 2016. Global strategy on human resources for health: workforce 2030. Switzerland.

World Health Organization (WHO). 2021. Global Patient Safety Action Plan 2021–2030 – Towards eliminating avoidable harm in health care.

 

Sateenkaari-ihmisten historia terveydenhuollossa- rikollisuuden ja sairauden leimasta kohti hyväksyntää ja normaaliutta

Lähde: Pixabay

Perehtyessäni sateenkaarinuorten kohtaamiseen kouluterveydenhuollossa olen tullut löytäneeksi historiallista näkökulmaa sateenkaari-ihmisten asemaan suomalaisessa terveydenhuollossa. Historian tarkasteleminen ei välttämättä ole kovin positiivinen kokemus, sillä sateenkaari-ihmiset ovat pitkään olleet näkymätön, stigmatisoitu ja syrjitty ihmisryhmä. Kehitystä on kuitenkin tapahtunut moninaisuutta hyväksyvämpään suuntaan. Toivon, että käsittelyssä oleva translain kokonaisuudistus veisi suomalaista terveydenhuoltoa yhdenvertaisempaan, ihmisten moninaisuutta tunnistavaan ja huomioivaan suuntaan. Kuvaan tässä blogitekstissä suomalaisen terveydenhuollon historiaa sateenkaari-ihmisten näkökulmasta 1900-luvulta tähän päivään.

Terveydenhuollon historiaa (kuin nykyhetkeäkin) tarkastellessa on tärkeää huomioida, että terveydenhuolto on yhteiskunnan ylläpitämä ja tuottama järjestelmä, johon vaikuttaa myös yhteiskunnassa vallitsevat arvot ja asenteet. Seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyvät normit näkyvät siis useilla yhteiskunnan tasoilla, ja jos yhteiskunnassa ei hyväksytä hetero- ja sukupuolinormatiivisuutta rikkovia identiteettejä, ei sitä luultavasti tapahdu terveydenhuollossakaan.

1900-luvun alusta 1970-luvun loppuun seksuaalisen suuntautumisen muodoista vain heteroseksuaalisuus oli hyväksyttävää. Homoseksuaalisuus luokiteltiin sairaudeksi muun muassa Amerikan psykologien yhdistyksen (APA) mukaan, ja Suomessa homoseksuaalisuus määriteltiin rikokseksi aina vuoteen 1971 saakka. Näin ollen moni sateenkaari-ihminen tuskin toi omaa seksuaalista suuntautumista esiin terveydenhuollossa. Sukupuolen moninaisuuden määritteleminen normaaliksi osaksi ihmisen identiteettiä terveydenhuollossa on ollut hitaampi kehitysprosessi kuin seksuaalisen suuntautumisen moninaisuuden, ja käsittelen sitä omana osionaan myöhemmin tässä tekstissä.

1980-luvulle siirryttäessä sateenkaari-ihmisiä ja terveydenhuoltoa kohtasi globaali kriisi, kun ensimmäiset AIDS-tartunnat löydettiin vuonna 1981. AIDSin globaalit vaikutukset olivat merkittäviä, sillä Maailman terveysjärjestö WHO julisti vuonna 1999 AIDSin 4. merkittävämmäksi kuolinsyyksi maailmassa ja virukseen kuolleiden määrä oli arviolta 14 miljoonaa. AIDS vaikutti myös merkittävästi homoseksuaalien miesten ja transnaisten stigmaan sairaina, tautia levittävinä yhteiskunnan alempiarvoisina jäseninä. Vuonna 1981 Suomen Lääkintöhallitus kuitenkin poisti homoseksuaalisuuden virallisen tautiluokituksen. Homoseksuaalisuutta ei voitu virallisesti enää määritellä sairaudeksi, mutta AIDS-kriisin vuoksi homoseksuaalisuuteen liittyvät asenteet pysyivät negatiivisina.

1990-luvulla AIDS-kriisin vaikutukset olivat vielä ilmeisiä, mutta sen lisäksi seksuaalisen suuntautumisen moninaisuus ei ollut enää niin tuntematon ja salattu asia. Sateenkaari-ihmisten terveyttä alettiin tutkia enemmän terveyserojen ja kohdatuksi tulemisen näkökulmista. Toisaalta Suomen lainsäädäntö sisälsi vuoteen 2000 saakka kehotuskiellon, jonka mukaan ”julkinen kehottaminen haureuteen samaa sukupuolta olevan kanssa” oli kiellettyä. Tämä koski esimerkiksi kirjallisuutta ja mediaa, jossa homoseksuaalisuutta ei saanut käsitellä positiivisella tavalla. Käytännössä kehotuskielto viesti yhteiskunnallista asennetta siitä, että homoseksuaalisuus ei ollut rikos tai sairaus, mutta sitä ei saanut tuoda esiin. Tällä asenteella oli varmasti vaikutuksensa terveydenhuoltoon ja seksuaalisen suuntautumisen käsittely ei ollut systemaattista seksuaaliterveyden käytännöissä.

2000-lukua voidaan luonnehtia suomalaisen terveydenhuollon murrosvaiheena sateenkaari-ihmisten oikeuksien näkökulmasta. Vuoteen 2010 mennessä sateenkaari-ihmisten oikeuksia turvaamaan oli hyväksytty rekisteröity parisuhdelaki (2002), sukupuolen korjauksia määrittelevä translaki (2003), seksuaaliseen suuntautumiseen ja sukupuoleen perustuvan syrjinnän ehkäisevä yhdenvertaisuuslaki (2004) ja hedelmöityshoitolaki (2007). Lainsäädännöstä huolimatta terveydenhuollon kaikki ongelmat eivät poistuneet. Esimerkiksi translain mukaan sukupuoltaan korjaavan henkilön täytyi olla lääketieteellisesti steriili, jotta hänen korjattu sukupuoli voidaan juridisesti vahvistaa, ja naisparien tiedetään jääneen pitkään ilman lain takaamia hedelmöityshoitoja yliopistosairaaloissa. 2010-luku on sisältänyt useita muutoksia moninaisuuden normalisoinnin kannalta. Nykyisin Suomessa samaa sukupuolta olevat pariskunnat voivat avioitua, naisparit voivat hakea perheen sisäistä adoptiota jo ennen lapsen syntymää, THL on poistanut transvestisuuden sairausluokituksesta, ja tuore kansainvälinen tautiluokitus ICD-11 ei määrittele transsukupuolisuutta enää mielenterveydenhäiriöksi. Voisi siis sanoa, että sateenkaari-ihmisten asema terveydenhuollossa on parantunut monelta osin.

Haluan vielä lyhyesti käsitellä sitä, miten sukupuolivähemmistöjen asema on suomalaisessa terveydenhuollossa kehittynyt ja millainen tilanne on tällä hetkellä. Transsukupuolisuutta on pidetty länsimaalaisessa terveydenhuollossa pitkään identiteetin häiriönä, eikä sukupuolenkorjaushoitoja ole aina ollut saatavilla. Transsukupuolisuuteen liittyvät asenteet ovat myös olleet pitkään hyväksymättömiä yhteiskunnassa ja transsukupuoliset kokevat yhä syrjintää, häirintää ja väkivallan uhkaa Suomessa. Suomalainen terveydenhuolto on viime vuosina alkanut tunnistaa sukupuolen moninaisuuden osaksi ihmisyyttä ja nykyisen translain ongelmakohdat ovat monen tiedossa, kuten lisääntymiskyvyttömyyden edellyttäminen. Translain kokonaisuudistus etenee eduskunnassa, mutta lakiuudistus ei ota huomioon alaikäisten sukupuoliristiriidan hoitoa ja hoitoprosessin määrittelyä. Näin ollen monen transnuoren hoito on yhä yksittäisen terveysalan ammattilaisen käsissä, eikä hoitokäytäntöjen yhtenäisyyttä voida taata. Sukupuolen korjaus on yhä monimutkainen ja pitkäkestoinen prosessi, jota hoitavat vain kaksi klinikkaa koko Suomessa. Lisäksi muunsukupuolisten ihmisten sukupuolen korjaus ja hoitokäytännöt ovat hyvin vaihtelevia ja ymmärrys muunsukupuolisuudesta on vielä keskeneräistä.

Haluan painottaa, että suomalainen yhteiskunta ja terveydenhuolto ovat kehittyneet sateenkaari-ihmisten näkökulmasta hyvään suuntaan. Suomessa moni asia on myös paremmin kuin esimerkiksi Itä-Euroopan maissa, joissa ajetaan tällä hetkellä paljon sateenkaari-ihmisten oikeuksia rajoittavia toimia. On kuitenkin vielä matkaa siihen, että jokainen suomalainen sateenkaari-ihminen voi kokea tulevansa kohdatuksi omana itsenään terveydenhuollossa, ja terveydenhuollon ammattilaiset tarvitsevat koulutusta aiheista, jotka ovat keskeisiä sateenkaari-ihmisten terveydelle ja hyvinvoinnille.

Kirjoittajan tiedot

Minna Laiti
TtM, tohtorikoulutettava
mianlai (at) utu.fi
Twitter: @LaitiMinna

Lähteet

Avert (Global information and education on HIV and AIDS) 2019. History of AIDS and overview. https://www.avert.org/professionals/history-hiv-aids/overview

Lehtonen, J. 2021. Tahmeasti paraneva sairausluokitus. Sateenkaarihistorian ystävät 26.06.2021. https://sateenkaarihistoria.fi/tahmeasti-paraneva-tautiluokitus/

Oikeusministeriö 2019. Äitiyslaki voimaan huhtikuun alusta. Tiedote 07.02.2019. https://oikeusministerio.fi/-/aitiyslaki-voimaan-huhtikuun-alusta

Pihlava, M. 2018. WHO julkaisi ICD-11-tautiluokituksen. Lääkärilehti 19.06.2018. https://www.laakarilehti.fi/ajassa/ajankohtaista/who-julkaisi-icd-11-tautiluokituksen/

Seta ry. 2019. Sateenkaarihistoria Suomessa. https://seta.fi/ihmisoikeudet/sateenkaarihistoria-suomessa/

Sosiaali- ja terveysministeriö 2021. Translaki. Hallituksen esitys translain uudistamisesta. STM009:00/2021 Säädösvalmistelu. https://stm.fi/hanke?tunnus=STM009:00/2021

Moraalista rohkeutta – onhan sitä (?)

Moraalisesta rohkeudesta puhuttaessa ollaan hoitotyön etiikan ytimessä. Se on läsnä – tai ei ole – elettiin sitten ‘vanhaa normaalia’ tai pandemia-aikaa. Moraalisen rohkeuden juuret ovat Aristoteleen hyve-etiikassa, joka korostaa yksilön ominaisuuksia. Äkkiä ajatellen moraalinen rohkeus voikin kuulostaa kovin ylevältä ja kaukaiseltakin arjen työpaineessa. Kuitenkin moraalista rohkeutta tarvitaan usein päivittäisen hoitotyön eettisissä ongelmatilanteissa. Moraalisesta rohkeudesta on tarpeen puhua, sillä se on tärkeää hoitotyön laadun ja hoitajien työhyvinvoinnin edistäjänä. On hyvä tietää, että omaa moraalista rohkeutta voi myös kehittää.

Eettinen vastuu potilaan asianajajana toimimisesta edellyttää hoitajilta moraalista rohkeutta. Hoitotyössä moraalinen rohkeus tarkoittaa sitä, että hoitaja toimii potilaan edun ajamiseksi omien eettisten periaatteidensa mukaisesti huolimatta hänelle itselle mahdollisesti koituvista negatiivisista seurauksista. Yksilön ominaisuuksista keskeisiä ovat esimerkiksi eettinen herkkyys sekä kyky voittaa pelot ja haasteet. Myös tiedot etiikasta sekä halu ja taito toimia eettisesti kestävällä tavalla arvojen ja periaatteiden mukaisesti edistävät hoitajan moraalista rohkeutta.

Lähde: Pixabay

Moraalista rohkeutta tarvitaan eettisissä ongelmatilanteissa esimerkiksi hoitajan ja hänen kollegansa, toisten ammattilaisten, potilaan, potilaan omaisten, organisaation tai yhteiskunnan välillä. Esimerkkinä tällaisesta tilanteesta voisi olla, että hoitajakollega ei toteuta parasta mahdollista potilashoitoa esimerkiksi huolimattomuuden vuoksi, ja moraalisesti rohkea hoitaja konkreettisesti puuttuu tähän tilanteeseen. Moraalisesti rohkeita toimintatapoja ovat esimerkiksi asian ottaminen puheeksi ja kirjallisen ilmoituksen tekeminen organisaatiolle tai viranomaiselle. Moraalista rohkeutta tarvitaan myös silloin, kun hoitaja itse tekee virheen ja tuo tämän ilmi. Lisäksi resurssien, kuten tarvikkeiden, puute tai hoitoon pääsy voivat aiheuttaa tilanteita, joissa tarvitaan moraalista rohkeutta; tämä on konkretisoitunut meneillään olevassa COVID-19-pandemiassa.

Moraalisen rohkeuden kehittymiseksi ja kehittämiseksi tarvitaan tukea, sillä moraalisesti rohkeasti toimiminen vaatii hoitajalta paljon sen mahdollisten itselle kielteisten seurausten, kuten epäasiallisen kohtelun, takia. Perustutkintokoulutuksessa moraalisen rohkeuden kehittymistä voidaan edistää turvallisella ohjaussuhteella, monipuolisella etiikan opetuksella ja mahdollisuuksilla keskustella eettisistä ongelmatilanteista. Valmiina ammattilaisena työpaikoilla saatu tuki on olennaista moraalisen rohkeuden ylläpitämisessä ja kehittämisessä. Tämä tarkoittaa esimerkiksi täydennyskoulutusta etiikasta ja eettisestä päätöksenteosta sekä moniammatillisia, etiikkaan keskittyviä keskustelutilaisuuksia, joihin osallistuisi myös etiikan asiantuntijoita. Lisäksi moraalista rohkeutta edistävät vertaistuki, työyksikön voimaannuttava eettinen ilmapiiri sekä johtajilta saatu rohkaisu ja kannustus.

Moraalista rohkeutta on tutkittu suhteellisen vähän, mutta lisääntyvästi. Hoitajien moraalisen rohkeuden itsearviointiin on myös kehitetty mittari. Kaikkiaan hoitajien moraalinen rohkeus vaikuttaisi olevan varsin korkealla tasolla. Vielä julkaisemattoman pro gradu -tutkimuksen tulokset viittaisivat suomalaisten perusterveydenhuollon lähi- ja sairaanhoitajien moraalisen rohkeuden olevan hyvällä tasolla. Hiljakkoin julkaistussa kuusi Euroopan maata kattavassa tutkimuksessa valmistumassa olevat sairaanhoitajaopiskelijat itsearvioivat moraalisen rohkeutensa niin ikään varsin korkeaksi. Tulos sai tukea myös hoitotyön esimiesten ja potilaiden arvioista.

Tutkimusten pohjalta on lupaavaa havaita hoitajien haluavan toimia moraalisesti rohkeasti ja että he myös kokevat pystyvänsä siihen varsin hyvin. Vielä tarvitaan kuitenkin lisää tietoa muun muassa tavoista moraalisen rohkeuden vahvistamiseksi, joidenka avulla voitaisiin vähentää hoitajien moraalista uupumusta ja siten vahvistaa työhyvinvointia. Tämä koituu lopulta myös potilaiden parhaaksi.

Kirjoittajat

Elina Pajakoski
TtM-opiskelija, TtK, Sh AMK
Hoitotieteen laitos, Turun yliopisto

Sanna Koskinen
TtT, Sh, tutkijatohtori (ProCompNurse)
Hoitotieteen laitos, Turun yliopisto

Kirjallisuutta

International Council of Nurses. The ICN Code of Ethics for Nurses. 2012; https://www.icn.ch/sites/default/files/inline-files/2012_ICN_Codeofethicsfornurses_%20eng.pdf

Khoshmehr Z, Barkhordari-Sharifabad M, Nasiriani K, Fallahzadeh H. Moral courage and psychological empowerment among nurses. BMC Nurs. 2020;19:43. https://doi.org/10.1186/s12912-020-00435-9

Kleemola E, Leino-Kilpi H, Numminen O. Care situations demanding moral courage: Content analysis of nurses’ experiences. Nurs Ethics. 2020;27(3):714-25.

Koskinen S, Pajakoski E, Fuster P, Ingadottir B, Löyttyniemi E, Numminen O, et al. Analysis of graduating nursing students’ moral courage in six European countries. Nurs Ethics. 2020; https://doi.org/10.1177/0969733020956374

Numminen O, Konings K, Claerhout R, Gastmans C, Katajisto J, Leino-Kilpi H, et al. Validation of the Dutch-language version of Nurses’ Moral Courage Scale. Nurs Ethics. 2021; https://doi.org/10.1177/0969733020981754

Pajakoski E, Rannikko S, Leino‐Kilpi H, Numminen O. Moral Courage in Nursing – An Integrative Literature Review. Nurs Health Sci. 2021; https://doi.org/10.1111/nhs.12805

Turale S, Meechamnan C, Kunaviktikul W. Challenging times: ethics, nursing and the COVID-19 pandemic. Int Nurs Rev. 2020;67(2):164-7. https://doi.org/10.1111/inr.12598

Pakon takana

 

 

”Tietenkin ensin yritetään kaikki muut keinot.
Mutta pakkohan meidän on pitää väkisin kiinni lapsesta silloin,
kun hän ei suostu yhteistyöhön.”

 

Mitä ajattelet, millaisesta lapsikäsityksestä tämä erään hoitajan lausuma, mutta hyvin yleisesti käytetty perustelu kertoo? Onko lapsi enemmän suojelun tarpeessa kuin toimijuuden tukemisen tarpeessa, jolloin häntä pitää suojella myös häneltä itseltään? Vai voisiko hänen toimijuuttaan tukea niin, että hän voisi itse osoittaa, miten sekä suojelu että toimijuus voivat toteutua yhtä aikaa (ks. Olli 2019)? Onko lapsi kykenemätön yhteistyöhön silloin, kun ei tee sitä aikuisen vaatimalla tavalla aikuisen olettamassa ajassa (ks. Iversen 2013)? Onko lapsi kykenemätön itse keksimään ratkaisua tilanteeseen? Vai voisiko ajatella hänellä itsellään olevan hyvinkin monenlaisia keinoja selvitä pelottavista tilanteista, kuten Salmela (2010) on osoittanut? Onko lapsi näkemykseltään vähempiarvoinen kuin aikuinen esimerkiksi silloin, kun päätetään siitä, tehdäänkö toimenpide siinä aikataulussa, mikä aikuisten mielestä olisi toivottavaa vai siinä, johon lapsi olisi valmis (ks. Runeson ym. 2002, esimerkki täällä)? Vai ovatko molempien näkemykset yhtä arvokkaita myös organisaatioiden päätösten tasolla (Olli ym. 2012), jolloin käytännön tilanteissa on mahdollista neuvotella eri näkemyksistä?

Entä millaisesta aikuiskäsityksestä alussa mainittu perustelu toiminnalle voisi kertoa? Onko aikuinen se, joka aina tietää paremmin tai jopa ainoa, joka tietää, miten lasta koskevat asiat kannattaa tehdä? Vai voiko aikuinenkin olla joissain asioissa tietämätön ja tarpeessa kysyä asiaa lapselta? Onko aikuinen oikeutettu käyttämään (henkistä ja fyysistä) väkivaltaa lasta kohtaan, jos tarkoitus on hyvä? Millaiset seikat oikeuttavat sen aikuiselle? Onko aikuinen ongelmatilanteissa ainoa toimija, jolla on oikeus päättää, milloin on käytetty ”kaikki keinot” ja määritellä, mitä tarkoittaa, ettei lapsi ole yhteistyössä? Onko mahdollista, että aikuinen itse ”ei ole yhteistyössä” vai onko ongelma aina lapsessa (Olli ym. 2012)?

Mistähän muuten kertoo se, ettei käsitettä ”aikuiskäsitys” juuri koskaan käytetä? Esimerkiksi Google ei edes tunne koko sanaa, vaan vaihtaa sen automaattisesti sanaksi oikeuskäsitys. Voisiko se kertoa siitä, että aikuista pidetään ihmisyyden kuvana ja käsite ”ihmiskäsitys” kuvaa oikeastaan aikuiskäsitystä? ”Lapsikäsitys” sen sijaan on melko yleisesti käytetty termi, eli ilmeisesti lapsi yleisesti käsitetään poikkeavaksi olennoksi, joka pitää määritellä erikseen. Tämä käsitys saattaa olla sisäistynyt jopa kolmevuotiaalle lapselle, kuten kerron eräässä aiemmassa blogikirjoituksessani.

Entä millaisesta hoitotyökäsityksestä alussa kuvattu ajatustapa voisi kertoa? Onko hoitotyö lääketieteen palvelija ilman omaa näkemystä ja tehtävää tai ainakin vähemmän merkityksellinen kuin lääketiede, jos oleellisempaa on lääketieteellisen toimenpiteen saaminen suoritetuksi? Vai onko hoitotyöllä oma tehtävä, joka on tilanteesta ja näkökulmasta riippuen yhtä tärkeä tai tärkeämpi kuin lääketieteellisen toimenpiteen suorittaminen? (Tästä näkökulmasta voit lukea lisää aiemmasta kirjoituksestani täältä.)  Onko hoitotyö keinoton lapsen vastustelun edessä? Sekä Kauppila (2019) että Kangasniemi ja kumppanit (2014) toteavat, että fyysinen rajoittaminen ei ole hoitokeino vaan pakkotoimi. Voisiko siis olla hoitotyön keinoja (kuten vuorovaikutus), joilla ongelma saataisiin hoidettua?

Onko hoitotyö sattumanvaraista, jos joidenkin lasten kanssa toimenpiteet onnistuvat ilman pakkokeinoja ja joidenkin ei? Kangasniemen ja kumppaneiden (2014) mukaan lapsiin kohdistuvia pakkotoimia ei yleensä tehdä suunnitellusti. Kuitenkin niitä tehdään yleensä hyvin samantapaisissa tilanteissa (kuten lasten ikäviksi kokemat toimenpiteet). Voisiko hoitotyö siis olla suunniteltua ja sisältää esimerkiksi lapsen perusteellisen valmistelun toimenpiteisiin, kuten Hotuksen hoitosuositus (Leikki-ikäisen lapsen emotionaalinen tuki päiväkirurgisessa hoitotyössä 2016) kehottaa? Kohdistuuko hoitotyö vain potilaan muuttamiseen vai nähdäänkö ympäristön, tilanteen ja aikuisten toiminnan merkitys (vrt. Olli ym. 2012) ja pyritään myös ympäristön ja oman toiminnan muuttamiseen? Kohdistuuko hoitotyö vain kyseessä olevaan hetkeen vai voiko sillä olla kauaskantoisempia vaikutuksia? Tutkimuksista tiedetään, että lasten aiemmat negatiiviset sairaalakokemukset lisäävät heidän ahdistustaan toimenpiteissä ja joillain lapsista voi olla toimenpiteen jälkeen vielä vuodenkin päästä eroahdistusta, yleistä ahdistusta, aggressiivisuutta auktoriteetteja kohtaan, uniongelmia tai apatiaa ja vetäytymistä (Kain ym. 1996). Entä onko hoitotyö potilaan puolesta tekemistä (ja päättämistä) vai hänen toimijuutensa tukemista (Olli ym. 2014)?

Entä mitä tällaisten kiinnipitotilanteiden kirjaaminen kertoo hoitotyöstä? Kangasniemen ja kumppaneiden (2014) tutkimuksessa todettiin, että lasten somaattisessa hoitotyössä kiinnipitotilanteita kirjataan vain harvoin. Entä kirjataanko ilman kiinnipitämistä onnistuneissa tilanteissa toimineet keinot?

Itse soisin, että hoitotyön perustana olisivat lapsi- ja aikuiskäsitykset, joissa nähdään molempien olevan sekä osaavia että epätäydellisiä, jolloin hoitotyön tulisi perustua molemminpuolisen kuuntelun mahdollistamiseen. Silloin voisimme uskoa, että yhdessä pystymme keksimään keinot, joilla voimaannutaan voittamaan pelot ja muut esteet yhteistyölle. Silloin kertomus lapsen aiemmin vastustamasta toimenpiteestä voisikin kuulostaa tällaiselta:

 

”Se, että saisin tehdä sen omalla tavallani, 

oli ihan parasta koko jutussa.
Kaikki meni hyvin, koska tällä kertaa sain osallistua päätöksiin.
Eihän tule mitään tappeluita, 

jos saat olla tekemisissä sellaisen kanssa, 

joka ymmärtää.” 

(lainaus vapaasti suomennettu artikkelista 

Lindberg & von Post 2006)

Kirjoittajan tiedot: 

Johanna Olli
Sairaanhoitaja, TtM, väitöskirjatutkija
Turun yliopisto, hoitotieteen laitos
jmolli @utu.fi
Oma blogi: http://lastentahden.blogspot.com/
Twitter: https://twitter.com/JohannaOlli

 

Lähteet:

Iversen, C. 2013. Predetermined participation: social workers evaluating children’s agency in domestic violence interventions. Childhood 21(2), 274–289.

Kain, Z. N., Mayes, L. C., O’Connor, T. Z. & Cicchetti, D. V. 1996. Preoperative anxiety in children: Predictors and outcomes. Archives of Pediatrics & Adolescent Medicine 150(12), 1238–1245.

Kangasniemi M., Papinaho O. & Korhonen A. 2014. Nurses’ perceptions of the use of restraint in pediatric somatic care. Nursing Ethics 21(5), 608–620.

Kauppila, Kirsi. 2019. Pakkotoimet lastenpsykiatrisessa osastohoidossa - rajoittamismenetelminä eristämis- ja kiinnipitotilanteet. Väitöskirja. Itä-Suomen yliopisto. https://epublications.uef.fi/pub/urn_isbn_978-952-61-3188-7/

Leikki-ikäisen lapsen emotionaalinen tuki päiväkirurgisessa hoitotyössä. 2016. Hoitotyön suositus (online). Hoitotyön Tutkimussäätiön asettama työryhmä. Helsinki: Hoitotyön Tutkimussäätiö (viitattu 13.01.2016). Saatavilla: http://www.hotus.fi/leikki-ikaisen-emotionaalinen-tuki-paivakirurgisessa-hoitotyossa-hoitosuositus  

Lindberg, Susan & von Post, Irene. 2006. From fear to confidence: children with a fear of general anaesthesia and the perioperative dialogue for dental treatment. Journal of Advanced Perioperative Care 2(4), 143–151.

Olli, Johanna. 2019. Pienten ja muuten kuin sanoilla kommunikoivien lasten oma suostumus eli hyväksyntä havainnointi- tai videointitutkimukseen osallistumiseen. Teoksessa Kaisa Vehkalahti ja Niina Rutanen (toim.): Tutkimuseettisestä sääntelystä elettyyn kohtaamiseen Lasten ja nuorten tutkimuksen etiikka II, 105–121. Nuorisotutkimusverkosto/ Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 201. Helsinki.

Olli, J., Vehkakoski, T. & Salanterä, S. 2014. The habilitation nursing of children with developmental disabilities—beyond traditional nursing practices and principles?  International Journal of Qualitative Studies on Health and Well-being 2014, 9:1.

Olli, J., Vehkakoski, T. & Salanterä, S. 2012. Facilitating and hindering factors in the realization of disabled children’s agency in institutional contexts - literature review. Disability & Society 27(6), 793–807.

Runeson, I., Hallström, I., Elander, G. & Hermerén, G. 2002. Children’s Participation in the Decision-Making Process During Hospitalization: an observational study. Nursing Ethics 9(6), 583–598.

Salmela, Marja. 2010. Hospital-related fears and coping strategies in 4-6-year-old children. Helsingin yliopisto, lääketieteellinen tiedekunta, kliininen laitos. Väitöskirja. Helsinki.  https://helda.helsinki.fi/handle/10138/22646

 *********

Aiheeseen liittyviä avainsanoja: aikuiskäsitys, emotionaalinen tuki, hoitokärsimys, hoitoprosessi, hoitosuhde, hoitoon sitoutuminen, ihmiskäsitys, jatkuvuus hoitotyössä, kiinnipito, lapsen oikeudet, lapsikäsitys, lapsinäkökulma, lapsilähtöinen hoitotyö, lapsilähtöisyys, lasten ja nuorten hoitotyö, lapsen / lasten kuuntelu, lapsen / lasten valmistelu, luottamussuhde, osallisuus, pakkokeinot, pediatrinen hoitotyö, perioperatiivinen hoitotyö, potilasohjaus, päiväkirurginen hoitotyö, sairaalapelko, sairaalapelot, toimijuus, voimaantuminen, vuorovaikutus.

Arvot hoitotyön johtajan ankkureina myrskyssä?

Hoitotyön johtajat toimivat terveydenhuollon organisaatioiden avainrooleissa johtaen suurinta terveydenhuollon ammattilaisten ryhmää¹, hoitohenkilöstöä, -yhteensä lähes 300 000 työntekijää Suomessa². Hoitotyön johtajien päätehtävänä on luoda edellytykset vaikuttavalle, laadukkaalle ja tuloksekkaalle hoitotyölle³. Johtajien työssään kokemien haasteiden määrä ja vaikeusaste on keväällä 2020 ennen kokematon. Jo aiemmin tiukentuneet taloudelliset ja kasvaneet laadulliset odotukset, sekä uutena COVID-19 pandemia ovat tuoneet johtamiseen uudenlaisia haasteita. -Haasteita, jotka mahdollisesti lisäävät johtajien eettisiä huolia ja arvoristiriitoja. Hoitotyön johtajat tarvitsevatkin työssään nyt, enemmän kuin koskaan aiemmin, vahvoja arvoja ja etiikkaa sunnannäyttäjinä.

Hoitotyön johtajilla on työssään vaativa kaksinkertaisen eettisyyden vaade: johtaminen itsessään on inhimillistä, arvosidonnaista toimintaa ja siinä käytetään valtaa. Toisaalta hoitotyön johtaminen on myös niiden johtamista, joiden työ on inhimillistä: hoitotyössä hoidetaan avun tarpeessa, haavoittuvassa asemassa olevia potilaita tai asiakkaita. Hoitotyön johtamisella vaikutetaan siis hyvin laajasti hoitotyöntekijöihin, potilaisiin ja toimintaympäristöihin. Johtajien tuleekin hallita eettiset ulottuvuudet ja ottaa ne huomioon toiminnassaan, valtaa tulisi käyttää viisaasti ja hyvin.

Hoitotyön johtajalla tulee olla sydämessään vahva, selkiytynyt arvoperusta, jossa henkilökohtaiset, ammattikunnan ja organisaation arvot ovat jäsentyneessä sovussa. Henkilökohtaiset arvot omaksutaan usein   jo lapsuudessa ja ne muodostavat  yksilön toiminnan perustan. Ammattikunnan arvot muodostavat ammattikunnan toiminnan perustan, niitä tarvitaan päätöksenteon tueksi ja ne on kirjattu eri ammattikunnan eettisiin ohjeisiin. Eettisiin ohjeisiin paneutuminen on osa itsensä kehittämistä ammattilaisena. -Milloin Sinä olet viimeksi tukeutunut hoitotyön johtajan eettisiin ohjeisiin⁴? Vahva ammattietiikka on yksi johtajan tärkeimmistä resursseista. Jo sota-aikana Lotta Svärd- järjestö opetti jäsenilleen 12 kultaista sääntöä, aikansa arvoa, joiden mukaan toimia, esimerkiksi ”Vaadi aina enin itseltäsi!”. Eri ammattiryhmien eettisten ohjeiden sisällöt ovat samansuuntaisia, mutta niissä on kuitenkin painotuseroja. Tuntemalla toisen ammattikunnan ohjeet voi paremmin ymmärtää mahdollisia näkemyseroja. Organisaation arvojen tulisi olla yhteisesti määritellyt, laajasti omaksutut ja jokapäiväisen työhön integroidut. Hoitoyön johtajan tärkeä tehtävä onkin artikuloida organisaation arvoja arkeen ja toimia omalla käytöksellään eettisenä roolimallina.

Hoitotyön johtajan kaiken toiminnan tulee siis lähteä arvoista ja toimintaa tulee johtaa yhteisten arvojen mukaisesti. Myös johdettavien tulisi jakaa nämä arvot. Ovatko Sinun työyksikkösi arvot yhteisesti jaetut? Onko todellinen toimintanne yhdessä määrittelemienne arvojen mukaista? Milloin viimeksi olette keskustelleet arvoistanne? Kaapissa pölyttyvät, kaikkien unohtamat arvot eivät tuota organisaatiolle mitään lisäarvoa. Kun taas arvoista lähtevällä johtamisella on todettu olevan positiivisia vaikutuksia henkilökunnan työhön sitoutumiseen^5;6;7;8;9 ja työhyvinvointiin sekä tätä kautta potilashoidon laatuun^10;6;8 ja potilaiden tyytyväisyyteen¹¹. Vahva etiikka on hyvän johtamisen avaintekijä¹² ja terveydenhuollon organisaation kokonaismenestyksen avain⁸!

Jokaisella hoitotyön johtajalla on velvollisuus johtaa eettisesti kestävällä tavalla ja etiikan tulisi olla kaiken johtamisen ydin ja pohja. Arvot edustavat perustavaa laatua olevaa vakautta muutosten keskellä, arvojen ankkuri pitää hoitotyön laivaa oikeassa kurssissa suurenkin myrskyn silmässä!

Kirjoittajan tiedot:

Laura Laukkanen

sh, klö, TtM, tohtorikoulutettava

Turun yliopisto, hoitotieteen laitos

lslauk@utu.fi

Lähteet: 

1. Eurostat. 2016. Healthcare personnel statistics—nursing and caring professionals. Saatavilla: https://ec.europa.eu/eurostat/statistics-explained/index.php?title=Healthcare_personnel_statistics_-_nursing_and_caring_professionals

2. Suomen Virallinen Tilasto. 2017. Työlliset ammattiryhmittäin, 2010-2017. Saatavilla: http://pxnet2.stat.fi/PXWeb/pxweb/fi/StatFin/StatFin__vrm__tyokay/?tablelist=true

3. Sosiaali- ja terveysministeriö. 2009. Johtamisella vaikuttavuutta ja vetovoimaa hoitotyöhön. Toimintaohjelma 2009–2011. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja, 18. Saatavilla: https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/74335/URN%3ANBN%3Afi-fe201504226780.pdf?sequence=1

4. Akavan sairaanhoitajat ja Taja ry. Hoitotyön johtajan, ylihoitajan eettiset ohjeet. Saatavilla: https://www.taja.fi/vaikuttaminen/hoitotyon-johtajan-ylihoitajan-eettiset-ohjeet/

5. Zappalà, S. & Toscano, F. 2020. The Ethical Leadership Scale (ELS): Italian adaptation and exploration of the nomological network in a healthcare setting [published online ahead of print, 2020 Jan 30]. Journal of Nursing Management 2020;10.1111/jonm.12967.

6. Cummings, G. G., MacGregor, T., Davey, M., Lee, H., Wong, C. A., Lo, E., Muise, M., & Stafford, E. 2010. Leadership styles and outcome patterns for the nursing workforce and work environment: a systematic review. International journal of nursing studies 47(3), 363–385.

7. Bell, J. & Breslin. J.M. 2008. Healthcare provider moral distress as a leadership challenge. Jona’s Healthcare Law, Ethics and Regulation 10(4), 94–97. 

8. Shirey, M. R. 2005. Ethical Climate in Nursing Practice, The Leader’s Role. Jona’s Healthcare Law, Ethics and Regulation 7(2), 59–67.

9. Zhu, W., May, D.R. & Avolio, B.J. 2004. The impact of ethical leadership behavior on employee outcomes: the roles of psychological empowerment and authenticity. Journal of Leadership & Organizational Studies 11(1), 16–26.

10. Barkhordari-Sharifabad, M., Ashktorab, T. & Atashzadeh-Shoorideh, F. 2018. Ethical leadership outcomes in nursing: A qualitative study. Nursing ethics 25(8), 1051–1063.

11. Wong, C.A., Cummings, G.G. & Ducharme, L. 2013. The relationship between nursing leadership and patient outcomes: a systematic review update. Journal of Nursing Management 21(5), 709–724.

12. Hudak, R.P., Brooke, P.P. Jr., Finstuen, K. & Riley, P. 1993. Health care administration in the years 2000: practitioners’ views of future issues and job requirements. Hospital & Health Services Administration 38(2), 181–195.