Sivut

tiistai 30. elokuuta 2016

Häpeä äiti!


Kuten aiemminkin on todettu, imetys herättää meissä lähestulkoon jokaisessa monenlaisia tunteita. Imetykseen ja äitiyteen liittyy edelleen useita myyttejä. Monissa kulttuureissa imettävä äiti on synonyymi hyvälle äidille. Tästä syystä moni imetyksen lopettamispäätöksen tekevä äiti kokee syyllisyyttä, epäonnistumisen ja häpeän tunteita. Kuitenkin myös imettävät naiset kokevat häpeää. Aiheesta on viime vuonna julkaistu mielenkiintoinen tutkimusartikkeli (Thomson ym. 2015). Tutkimuksessa haastateltiin yhteensä 63 brittinaista heidän vauvanruokintakokemuksistaan. Häpeän kokemus oli läsnä niin imetyksessä kuin imettämättömyydessä. On toki muistettava, että kaikki äidit eivät koe häpeää vauvanruokintatapaansa tai –päätöksiinsä liittyen, mutta häpeään liittyvät tunteet tulivat esille hyvin monen tutkimukseen osallistuneen naisen haastatteluissa.

Naisen rintojen seksuaalistuminen on johtanut siihen, että vauvan ruokintaan voidaan katsoa liittyvän seksuaalinen elementti. Tämä taas voi johtaa siihen, että imettämättömyys voidaan kokea epäonnistumisena, mutta imettäminenkin tuntuu moraalisesti ja sosiaalisesti kyseenalaiselta. Oma lukunsa on julkinen imetys, joka aiheuttaa erittäin voimakasta ja tunnepitoista väittelyä aika ajoin myös Suomessa. On hämmentävää, miten naisen rinnat voivat olla esillä mainoksissa kenenkään kyseenalaistamatta tai häiriintymättä siitä, mutta imetys julkisella paikalla taas saa aikaan paheksuntaa. Julkisesti imettävä voi saada jopa kehotuksen poistua paikalta, vaikka itse rinnasta ei näkyisi vilaustakaan. Julki-imetystä karttavat naiset voivat ajatella, että pulloruokinta on helpompaa, mutta myös tuttipulloruokinta julkisella paikalla voi aiheuttaa arvostelua. Pullolla vauvaansa ruokkivalta äidiltä voidaan suoraan kysyä miksi hän ei imetä tai antaa hänen ymmärtää, että imetys olisi suositeltavampi vaihtoehto.

Häpeän kokemukseen voivat vaikuttaa myös äidin omista odotuksista ja hänen ympäristönsä asettamista vaatimuksista aiheutuvat paineet. Ensimmäistä kertaa äidiksi tulevat eivät välttämättä ole nähneet kenenkään imettävän eivätkä he edes osaa kysyä ”oikeita” kysymyksiä tai pyytää apua tilanteeseensa. Oman äidin tai muun läheisen esimerkki voi kannustaa imetykseen tai vaihtoehtoisesti lannistaa, jos esimerkiksi imettävää äitiä verrataan lypsylehmään. Jos imetys on kulttuurinen normi, se voi lisätä paineita onnistua imetyksessä. Jatkuva imetyksen ja rintamaidon ylistys voi myös tuntua ahdistavalta, jos oma kokemus imetyksestä on kivulias tai epämiellyttävä.

Käsitys omasta epäonnistumisesta, mutta myös terveydenhuollon ammattilaisten reaktiot ja kommentit ovat yhteydessä häpeän kokemukseen. Imetyksen epäonnistuminen voi johtaa käsitykseen huonosta tai riittämättömästä äitiydestä, koska imetyksen lopettamisen jälkeen ”kuka tahansa” voisi hoitaa vauvaa. Äidit muistavat myös pitkään terveydenhuollon ammattilaisten kommentit ”laiskasta” tai ”liian innokkaasta” vauvasta tai heidän rintoihinsa liittyvistä kommenteista.

Tutkimus tuo selkeästi esiin miten sekä imettävät että imettämättömät äidit voivat kokea häpeää. Vaikka se on toteutettu Iso-Britanniassa, jossa imetyskulttuuri ei ole aivan identtinen Suomen kanssa, siinä on selkeästi myös tänne siirrettävissä olevia elementtejä. Riippumatta asuinmaasta, tuoretta äitiä tulisi tukea vauvansa ruokinnassa yksilöllisesti ja sensitiivisesti. Myös äidin lähipiirin olisi hyvä miettiä miten ja milloin oman kantansa vauvan ruokintaan ilmaisee. Imetys ja äitiys ovat herkkiä asioita ja häpeä on tunne, jolta toivoisi vauvan ruokinnassa jokaisen äidin välttyvän.

Kirjoittajan tiedot:
Hannakaisa Niela-Vilén
kätilö, TtT, Post doc -tutkija
Turun yliopisto, hoitotieteen laitos
s-posti: hmniel(at)utu.fi

Lähde
Thomson G, Ebisch-Burton K, Flacking R. 2015. Shame if you do – shame if you don’t: women’s experiences of infant feeding. Maternal & Child Nutrition 11(1), 33-46.

tiistai 16. elokuuta 2016

Pokémon Go teki sen, mistä liikuntaa lisäävien terveyspelien kehittäjät unelmoivat



Pokémon Go on tällä hetkellä yksi digipelaamisen suosituimmista ja puhutuimmista peleistä. Peli liikuttaa eri-ikäisiä ihmisiä ympäri maailmaa, ja se onkin nerokkaasti suunniteltu siten, että sen pelaaminen kotisohvalta ei onnistu. Pokémon Go on siis osittain onnistunut siinä, mitä monet terveyden, liikunnan ja terveyspelien ammattilaiset ovat yrittäneet jo kauan: Saada sellaisetkin lapset ja nuoret liikkeelle, jotka eivät innostu tavanomaisesta liikunnan harrastamisesta.

Pokémon Go on koukuttava, ja siinä on hankala huijata, sillä esimerkiksi PokéStopeilta löytyvien munien kuoriutumiseksi täytyy edetä eripituisia (2, 5 tai 10 km) matkoja tietyllä vauhdilla, jolloin autolla pelaaminen on tehty vähintäänkin hankalaksi. Pelissä siis etsitään pokémoneja oikeasta ympäristöstä puhelimen paikannusteknologian ja kameran avulla.
 
Digitaaliset pelit fysioterapiassa

Entä miten erilaisia digipelejä voisi valjastaa fysioterapian käyttöön, ja mitä tutkimukset sanovat digitaalisten pelien vaikuttavuudesta? Tutkittua tietoa Pokémon Go:sta ei vielä löydy. Se ei sinänsä ole ihme, sillä peli julkaistiin vasta heinäkuun alussa. Uutisia, asiantuntijakommentteja, mielipiteitä, mahdollisuuksia ja uhkia jaetaan eri medioissa kuitenkin jo vilkkaasti, ja katukuvassakin peli jo näkyy. 

Sen sijaan esimerkiksi Nintendo Wii -pelejä on tutkittu eri potilasryhmillä jo paljon. Lähteenä käyttämistäni katsausartikkeleista selviää, että aktivoivat videopelit voivat tavoitteellisesti käytettynä olla apuna fysioterapiassa tavanomaisten menetelmien rinnalla esimerkiksi halvauspotilailla (Cheok ym. 2015), Parkinsonia sairastavilla (Barry ym. 2014), neurologisessa kuntoutuksessa (Goble ym. 2014) ja sydänkuntoutuksessa (Ruivo 2014). Peli-interventioihin osallistuneissa ryhmissä tutkimuksen keskeyttäneitä on vähemmän (Cheok ym. 2015), ja pelit lisäävät sitoutumista kuntoutukseen (Lohse ym. 2013). Peli-interventiot voivat siis motivoida toteuttamaan harjoitteita (Lohse ym. 2013), ja siten niiden avulla voidaan saada parempiakin tuloksia verrattuna tavanomaisiin terapiamenetelmiin. 

Fyysisen aktiivisuuden edistäjinä aktivoivia videopelejä on myös tutkittu jo paljon etenkin lapsilla ja nuorilla. On olemassa näyttöä siitä, että aktivoivat videopelit lisäävät fyysistä aktiivisuutta hetkellisesti. Pelaamisella saavutettu fyysisen aktiivisuuden lisääminen on harvoin kuitenkaan pysyvää (LeBlanc ym. 2013) – ainakin ennen Pokemon Go:ta.

Kirjoittajan tiedot:
Lotta Hamari
fysioterapeutti, TtM, tohtorikoulutettava
Turun yliopisto, hoitotieteen laitos
lotta.hamari@utu.fi


Lähteet:
Barry G, Galna B & Rochester L. 2014. The role of exergaming in Parkinson's disease rehabilitation: a systematic review of the evidence. Journal of Neuroengineering and Rehabilitation 11, 33-0003-11-33.

Cheok G, Tan D, Low A & Hewitt J. 2015. Is Nintendo Wii an Effective Intervention for Individuals With Stroke? A Systematic Review and Meta-Analysis. Journal of the American Medical Directors Association 16 (11), 923-932.

Goble DJ, Cone BL & Fling BW. 2014. Using the Wii Fit as a tool for balance assessment and neurorehabilitation: the first half decade of "Wii-search". Journal of Neuroengineering and Rehabilitation 11, 12-0003-11-12.

LeBlanc AG, Chaput JP, McFarlane A, Colley RC, Thivel D, Biddle SJ, Maddison R, Leatherdale ST & Tremblay MS. 2013. Active video games and health indicators in children and youth: a systematic review. PloS One 8 (6), e65351.

Lohse K, Shirzad N, Verster A, Hodges N & Van der Loos HF. 2013. Video games and rehabilitation: using design principles to enhance engagement in physical therapy. Journal of Neurologic Physical Therapy : JNPT 37 (4), 166-175.

Ruivo JA. 2014. Exergames and cardiac rehabilitation: a review. Journal of Cardiopulmonary Rehabilitation and Prevention 34 (1), 2-20.

tiistai 9. elokuuta 2016

Sairaanhoitaja, oletko valmis?



Suomalaiset sairaanhoitajat eivät ole valmiita toimimaan näyttöön perustuen. Tämä selviää Itä-Suomen yliopistossa 4.7.2016 tarkistetussa Hannele Saundersin väitöskirjassa.

Huolimatta siitä, että näyttöön perustuvan toiminnan (evidence based practice, EBP) on todettu tuottavan tasa- ja korkealaatuista hoitoa sekä parempia hoidon tuloksia pienemmin kustannuksin (Grol & Grimshaw 2003, Hart ym. 2008, Melnyc ym. 2010, 2012, Wallen ym. 2010), sairaanhoitajat eivät johdonmukaisesti käytä näyttöä päivittäisessä työssään (Gifford 2007).

Osana edellä mainittua väitöskirjaa tutkittiin nyt ensimmäistä kertaa suomalaisten sairaanhoitajien valmiutta työskennellä näyttöön perustuen. Aineisto kerättiin kaikista maamme viidestä yliopistosairaalasta. Sähköiseen kyselyyn vastasi 943 sairaanhoitajaa, vastausprosentti oli 50. Vastaajien keski-ikä oli 44 vuotta ja työkokemus keskimäärin 18 vuotta.

Tulosten mukaan suomalaisilla sairaanhoitajilla ei ole riittävästi valmiuksia toimia näyttöön perustuen. He kyllä tietävät, mitä näyttöön perustuva toiminta on, mutta heiltä puuttuu paitsi tietoa siitä, miten pitäisi toimia, myös uskoa omiin kykyihinsä käyttää tätä tietoa kliinisessä työssä.

Mitä sitten olisi tehtävissä, jotta tilanne saataisiin muuttumaan? Saunders ehdottaa huomion kiinnittämistä kliinistä perustyötä tekeviin sairaanhoitajiin; heidän tietojensa edistämiseen ja kliinisen päätöksentekonsa tukemiseen. Sen sijaan, että tuleville sairaanhoitajille opetettaisiin tutkimuksen tekemisen taitoja, heidän tulisi saada valmiuksia siihen, kuinka yhdistää tutkimuksien tuottamaa tietoa jokapäiväiseen potilashoitoon. Näyttöön perustuvan toiminnan pitäisi olla sisällytettynä kaikissa opinnoissa eikä minään erillisenä kurssina.

Väitöskirjan yhtenä osatyönä (Saunders, Vehviläinen-Julkunen & Stevens 2016) testattiin koulutusinterventiota, jolla pyrittiin vahvistamaan sairaanhoitajien valmiuksia toimia näyttöön perustuen ja tutkimustietoa hyödyntäen. Jo neljän tunnin mittainen koulutusinterventio paransi sairaanhoitajien itseluottamusta käyttää näyttöön perustuvaa työotetta ja lisäsi heidän tietojaan etenkin viikon kuluttua koulutusintervention jälkeen mitattuna, mutta ei enää niin selvästi kahdeksan viikon kuluttua.

Koulutusinterventiot tulisi räätälöidä sairaanhoitajien koulutustason ja perustehtävän mukaan, jotta koulutus olisi vaikuttavaa. Koulutuksen hyöty tulisi realisoida välittömästi sen jälkeen, jotta opittu ei unohtuisi, vaan sitä voisi heti soveltaa kliiniseen todellisuuteen.

Näyttöön perustuva toiminta ei ole ”valittavissa” oleva asia. Jos jokin tapa toimia on todettu parhaimmaksi, sen mukaisesti pitäisi tietysti toimia. Tämä ei tietenkään tarkoita, että aina ja kaikkialla on toimittava samalla tavalla, jos on perusteltu syy toimia toisin.


Kirjoittajan tiedot:
Satu Rauta
1) esh, TtM, hoitotyön kliininen asiantuntija
HUS Hyks Leikkaussalit, teho- ja kivunhoito (ATeK)
satu.rauta(at)hus.fi
2) esh, TtM, tohtorikoulutettava
Turun Yliopisto, Hoitotieteen laitos
saraut(at)utu.fi


Lähteet:

Gifford W., Davies B., Edwards N., Griffin P. & Lybanon V. 2007. Managerial leadership for nurses’ use of research evidence: an integrative review of the literature. Worldviews on Evidence-Based Nursing 4(3), 126–145.

Grol R. & Grimshaw J. 2003. From best evidence to best practice: effective implementation of change in patients’ care. Lancet 362, 1225–1230.

Hart P., Eaton L.A., Buckner M., Morrow B.N., Barrett D.T.,Fraser D.D., Hooks D. & Sharrer R.L. 2008. Effectiveness of a computer-based educational program on nurses’ knowledge, attitude and skill level related to EBP. Worldviews on Evidence-Based Nursing 5(2), 75–84.

Melnyk B.M., Fineout-Overholt E., Giggleman M. & Cruz R. 2010. Correlates among cognitive beliefs, EBP implementation, organizational culture, cohesion and job satisfaction in evidence based practice mentors from a community hospital system. Nursing Outlook 58(6), 301–308.

Saunders H. 2016. Nurses' readiness for evidence-based practice: Implementing the paradigm shift of transforming evidence for clinical practice. Doctoral Dissertation. University of Eastern Finland. Faculty of Health Sciences.

Saunders H., Stevens K.R. & Vehviläinen-Julkunen K. 2016. Nurses’ readiness for evidence-based practice at Finnish university hospitals: a national survey. Journal of Advanced Nursing 72(8), 1863–1874. doi: 10.1111/jan.12963

Saunders H., Vehviläinen-Julkunen K. & Stevens K. R. 2016. Effectiveness of an education intervention to strengthen nurses’ readiness for evidence-based practice: A single-blind randomized controlled study. Applied Nursing Research 31(8), 175–185.

Wallen G., Mitchell S., Melnyk B., Fineout-Overholt E., Miller-Davis C., Yates J. & Hastings C. 2010. Implementing evidencebased practice: effectiveness of a structured multifaceted mentorship programme. Journal of Advanced Nursing 66(12), 2761–2771.