Kollegiaalisuus – kuka sen opettaa?

”Harjoittelun ekana päivänä mulle kerrottiin, ettei opiskelijat ole tervetulleita osaston kahvihuoneeseen, kun hoitajien pitää saada tauko myös opiskelijoista. Minulle nimetty ohjaajani ei edes tervehtinyt minua vaan tokaisi ensi töikseen, että ohjaa minua vain koska osastonhoitaja pakotti. Harjoittelussa en kuullut ollenkaan henkilökunnan kutsuvan minua nimellä – olin heille vain opiskelija.”

Vuonna 2014 Suomen Sairaanhoitajaliitto julkaisi sairaanhoitajien kollegiaalisuusohjeet tukemaan sairaanhoitajien kollegiaalisuutta päivittäisessä työssä. Ohjeiden tarkoitus on velvoittaa sairaanhoitajia toimimaan kollegiaalisesti toisiaan kohtaan. Tehy-lehden keskustelupalstalla (nro. 15, 24.11.2015) hoitotyön amk-opiskelija kirjoittaa otsikolla ”Loppu huonolle kohtelulle” vastaavista kokemuksista kuin yllä olevassa kuvauksessa. Koen, että nämä sairaanhoitajaopiskelijoiden harjoittelukokemukset ovat konkreettisia esimerkkejä siitä, että meillä on vielä työsarkaa aidon kollegiaalisen yhteistyön saavuttamiseen.

Työssäni sairaanhoitajana, hoitotyön opettajana sekä tutkijana olen päässyt näkemään kollegiaalisuuden monet kasvot – sen miten se parhaimmillaan on voimavara raskaan työn keskellä, mutta myös sen miten sen puuttuminen voi aiheuttaa ahdistusta ja harmia. Vaikka kollegiaalisuus ilmiönä on tunnettu, niin sen tutkimus on verrattain vähäistä. Kollegiaalisuuden ilmentymisestä hoitotyössä tarvitaan enemmän tutkimustietoa.

Tutkimustiedon perusteella tiedetään kuitenkin, että ammattilaisten välisen yhteistyön keskeinen ammattieettinen lähtökohta on kollegiaalisuus. Kollegiaalisuus on ammattilaisten välinen tasa-arvoinen ja vastavuoroinen suhde, jolla yhteinen ammatillinen tavoite pyritään saavuttamaan. Yhteisellä tavoitteella tietenkin tarkoitetaan potilaan parasta mahdollista hoitoa. Ajankohtaiseksi kollegiaalisuuden tekevät opiskelijoiden harjoittelukokemusten lisäksi huolet hoitajien työssä jaksamisesta ja ammatissa pysymisestä. Toki tiedämme myös tutkitun tiedon näkökulmasta, että kollegiaalisuus on yhteydessä hoidon laatuun ja turvallisuuteen. Esimerkiksi työpaikkakulttuurilla on todettu olevan yhteys potilaan hoitotuloksiin.

Kollegiaalisuutta ei voida kuitenkaan pitää itsestäänselvyytenä, vaan sen toteuttaminen käytännössä edellyttää muun kehittämisen tavoin oppimista tai ainakin asenteiden muutosta. Voimmekin kärjistäen kysyä, kuka sen kollegiaalisuuden meille opettaa tai voiko sitä ylipäätään opettaa? Pidän tärkeänä jo työelämässä olevien ammattilaisten välisen kollegiaalisuuden tukemista, mutta toisaalta meidän tulee entistä voimakkaammin nähdä tulevien ammattilaisten potentiaali ja heidän roolinsa kollegiaalisuuden vahvistamisessa.

Kollegiaalisuutta voidaan tarkastella työyhteisöjen koulutuksissa omana aiheenaan, sekä osana muita hoitotyön eettisiä kysymyksiä että kehitettäessä käytänteitä. Lisäksi kollegiaalisuus ja sen ulottuvuudet voidaan ottaa osaksi uusien työntekijöiden rekrytointia ja perehdyttämistä sekä nykyisten työntekijöiden kehityskeskusteluja.

Hoitotyön koulutuksen opetussuunnitelmissa tulee huomioida jo varhaisessa vaiheessa kollegiaalisuuden viitekehys ja ajatus siitä, että lähdemme jo opintojen aikana kasvattamaan opiskelijoita kollegiomme täysivaltaisiksi jäseniksi. Toisaalta on muistettava, että kun opiskelijat aikanaan jalkautuvat kouluista harjoittelujaksoille, niin heidän tulee saada ohjausta sellaisissa oppimisympäristöissä, joissa toteutuu aito kollegiaalinen yhteistyö ammattilaisten välillä. Vaikka elämmekin konstruktivismin aikaa, emme voi väheksyä mallioppimisen merkitystä tässäkään suhteessa.  

Kollegiaalisuuden vahvistaminen edellyttää tavoitteellista koulutusta ja harjoitusta. Tässä hoitotyön opettajat ja käytännön harjoittelujaksojen ohjaajat ovat merkittävässä roolissa. Sitä ei kuitenkaan voi ohittaa, että kaikilla ammattikunnan jäsenillä on yhtäläinen vastuu kollegiaalisuuden edistämisestä ja siihen kasvattamisesta. 

Kirjoittajan tiedot:

Toni Haapa

Sairaanhoitaja, TtM, tohtoriopiskelija

Tampereen yliopisto / Terveystieteiden yksikkö

Hoitotyön kliininen opettaja / Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri

Avainsanat:

kollegiaalisuus, hoitotyön koulutus, opiskelijaohjaus, oppiminen

Lähteet:

Arala K, Kangasniemi M, Suutarla A, Haapa T & Tilander E. 2015. Kollegiaalisuuden eettinen perusta. Teoksessa: Becker E, Hahtela N & Ranta I. (toim.) Kollegiaalisuus hoitotyössä. Fioca Oy. Helsinki. 9–23.

Arala K & Haapa T. 2014. Kollegiaalisuus perioperatiivisessa hoitotyössä. Pinsetti – Suomen leikkausosaston sairaanhoitajat ry. 4, 16–17.

Flinkman M. 2014. Young registered nurses´ intent to leave profession in Finland – a mixed-method study. Akateeminen väitöskirja. Turun yliopisto. Hoitotieteen laitos. 

Haapa T, Arala K, Knuutila M, Suutarla A, Tilander E & Kangasniemi M. 2014. Kollegiaalisuus myös johtamisen tehtävänä – kollegiaalisuusohjeet käytäntöön. Teos - Terveydenhuollon osastonjohtajat ry. 2/2014, 6–8.

Hahtela N. 2015. Workplace culture in primary health care. The connection to nursing-sensitive outcomes. Akateeminen väitöskirja. Tampereen yliopisto. Terveystieteiden yksikkö.

Kangasniemi M, Suutarla A, Tilander E, Knuutila M, Haapa T & Arala K. 2015. Sairaanhoitajien kollegiaalisuus: systemaattinen kirjallisuuskatsaus. Tutkiva hoitotyö 13 (1): 35–43.

Kangasniemi M, Arala K, Becker E, Suutarla A, Haapa T & Korhonen A. 2016. The development of ethical guidelines for nurses’ collegiality using Delphi method. Nursing Ethics DOI: 10.1177/0969733015617342.

Mattila E. 2015. Opiskelijoiden kokemus kollegiaalisuudesta. Teoksessa: Becker E, Hahtela N & Ranta I. (toim.) Kollegiaalisuus hoitotyössä. Fioca Oy. Helsinki. 51–61.

Suomen sairaanhoitajaliitto ry. 2014. Sairaanhoitajien kollegiaalisuusohjeet.

Suomen sairaanhoitajaliitto ry. 1996. Sairaanhoitajien eettiset ohjeet.

Somea, kollegiaalisuutta ja kehittämistä Sairaanhoitajapäivillä

Terveiset Sairaanhoitajapäiviltä! Tuossa Suomen suurimmassa hoitotyön tapahtumassa on aina niin paljon ohjelmaa, että vain murto-osaan pystyy osallistumaan, mutta onneksi Twitterin kautta voi saada maistipaloja päivien annista laajemminkin. Osallistujien viestintä oli tänä vuonna niin aktiivista, että Sairaanhoitajapäivät pääsivät Suomen kymmenen twiitatuimman aiheen joukkoon!  Tästä sinäkin pääset lukemaan Sairaanhoitajapäivien twiittejä.

Hoitotyön asioiden ammatillinen käsittely sosiaalisessa mediassa on ilmeisesti alkanut kiinnostaa entistä suurempaa joukkoa, koska Dinah Arifullan luotsaamaan someaiheiseen työpajaan osallistui huomattavasti enemmän väkeä kuin vastaavaan kaksi vuotta sitten. Ehkä Sairaanhoitajaliiton julkaisemilla sosiaalisen median ohjeilla on jotain osuutta asiaan? Hieno juttu!

Sosiaalisen median näkökulma pääsi mukaan myös päivien aikana julkaistuun hoitotyön vuosikirjaan nimeltään Kollegiaalisuus hoitotyössä. Kirjoitimme siihen Dinahin kanssa artikkelin kollegiaalisuuden tukemisesta somessa, jonka idean Dinah tiivisti twiittiinsä nasevasti:

Kollegiaalisuus somessa on tiedon jakamista, yhteistyön mahdollisuus sekä keino tukea ammatillisessa kehittymisessä.

Ammatilliseen kehittymiseen kuuluu tutkitun tiedon hyödyntäminen. Tästäkin oli päivillä puhetta, ja Kristiina Junttila kysyikin Twitterissä siihen liittyen: ”Suomessa kaksi hoitotieteellistä julkaisua. Riittääkö se tutkitun tiedon saattamiseksi jokaisen sairaanhoitajan käyttöön?”

Itse arvelen, että perinteisiä hoitotieteellisiä lehtiä ei ehkä Suomessa tarvita enempää, mutta niiden lisäksi tarvittaisiin monia erilaisia kanavia tutkitun tiedon levittämiseen. Paperilehtien ja koulutuspäivien lisäksi kannattaisi kehittää monenlaisia tapoja hyödyntää nettiä tiedon jakamiseen. Blogien, Facebookin, Twitterin ja muiden somekanavien lisäksi esimerkiksi ammatillisissa nettilehdissä (kuten tässä uudessa lasten hoitotyön lehdessä) voidaan tuoda tiedettä ammattilaisten ulottuville helposti lähestyttävässä muodossa. Myös kehittämisprojekteista olisi syytä jakaa tietoa, jottei Kristiina Junttilan mainitsema trendi enää pitäisi paikkansa:

Aikaisemmin oli trendinä laatia jokaiseen yksikköön omat käytännöt ja ohjeet, kertoo Teija Korhonen. Ei kai enää?

Sairaanhoitajien pitäisi siis kollegiaalisesti jakaa tietotaitoaan ammattikunnan yhteiseksi hyväksi (ja sitä kautta tietenkin potilaan parhaaksi) mutta myös laajemmin eri alojen ammattilaisten kesken. Sairaanhoitajapäivien avajaisissa puhunut tasavallan presidentti Sauli Niinistökin sanoi puheessaan:

Teille kertyy myös valtava määrä tietoa siitä, mitä ihmiselle kuuluu ja miten Suomi voi. Olisikin tärkeää, että tietonne tulisi hyödynnetyksi ja sitä voitaisiin tehokkaasti vaihtaa muiden viranomaisten kesken potilaiden ja asiakkaiden parhaaksi.

Tähän haluaisin lisätä, että tärkeää olisi myös, että sairaanhoitajat osallistuisivat ihmisten terveyttä, hyvinvointia ja elämän laatua koskevaan julkiseen keskusteluun ja päätöksentekoon yhteiskunnallisella tasolla, kuten sairaanhoitajien eettisissä ohjeissa sanotaan. 

Itse puhuin päivillä asiakaslähtöisyydestä ja ammattilaislähtöisyydestä lasten hoitotyössä oman tutkimukseni kautta. Aiheeseen liittyy myös täällä blogissa aiemmin referoimani tutkimus, jossa käsiteltiin lasten osallistumista päätöksentekoon sairaalahoidossa (Runeson ym. 2002). Sosiaalista mediaa, kollegiaalista jakamista sekä hoitotyön käytäntöjen, asenteiden ja rakenteiden kehittämistä tarvitaan, jotta lapset tulisivat nykyistä paremmin kuulluksi terveydenhuollossa.

Kirjoittajan tiedot: 

Johanna Olli
Sairaanhoitaja, TtM, tohtorikoulutettava
Turun yliopisto, hoitotieteen laitos
Puheenjohtaja, Lastenneurologian hoitajat ry 

s-posti:pj.lane.ry(at)gmail.com 
Twitter (suomeksi) 
Twitter (englanniksi)  
Oma blogi lapsista, lastenneurologisesta hoitotyöstä ja sen tutkimisesta. 

Yhteisblogi lapsinäkökulmaisesta tutkimuksesta   
LinkedIn 
ResearchGate


Lähteet:

Olli, J., Vehkakoski, T. & Salanterä, S. 2014. The habilitation nursing of children with developmental disabilities—beyond traditional nursing practices and principles?  International Journal of Qualitative Studies on Health and Well-being 2014, 9: 23106. http://dx.doi.org/10.3402/qhw.v9.23106

Runeson, I., Hallström, I., Elander, G. & Hermerén, G. 2002. Children’s Participation in the Decision-Making Process During Hospitalization: an observational study. Nursing Ethics 9 (6), 583–598.