It’s a runaway train – the upsurge of health and well-being apps

The upsurge of health and well-being apps has been prevalent over the years. Not to mention its recent boost in abundance that obviously doubled tenfold during the COVID-19 era, as almost everything are being done in various digital ways whenever possible or if our technology allows for it. These health and well-being apps can be used for health data collection, care delivery, monitoring purposes as well as health promotion and care engagement. Whilst they offer vast opportunities to augment care for various health-related goals, they also have the potential to disrupt proper care when what it can offer is not done right or otherwise lack the right information for the right user. As a healthcare professional, this thought reminds me of the five rights in medication administration – the right patient, the right drug, the right time, the right dose and the right route (high-five nurses!).

The issues of quality and safety are two important things that should be addressed with all health-related apps as it is set to become a significant source of health information and guidance. Apps that fall under the medical device category are bound by regulations and policies within the European Union such as the Conformité Européenne or widely known as the CE marking and acts, directives as well as policies for regulating medical devices. On the other hand, there are health apps that fall under the non-medical device category, like apps for health promotion that are commonly used to supplement the education of children on health behaviors and risk preventions or apps that promote mindfulness, relaxations or simply offer health information. Non-medical device apps are those that are not used in any way to diagnose, prevent, monitor, treat nor alleviate a disease, injury or handicap as defined by the European Commission (2017).

If we look at some literature, some say it’s like the “Wild West” for health apps under the non-medical device category. Imagine the cowboys, outlaws and who knows what else were out there way back then in a desert-ish town, where everyone just do what they want as they please.  Speaking of metaphors, let’s update it in another way and make it somehow closer to our digital age – it’s a runaway train! Although, we have regulations on data protection and privacy for everything digital when it comes to use of personal information, regardless of whether it’s a medical or non-medical device app, it is not just enough when we are talking about a person’s health and well-being. Big things came from small things so a wise man once said, imagine what a little misinformation or misuse that apparently does not have an immediate or direct effect to our human physiology can lead to in the long run. Uncontrolled, unregulated and unchecked health apps like a runaway train, poses as a looming predicament.

 

The Qvalidi Tool project led by the Qvalidi Consortium and the University of Turku’s Department of Nursing Science recognize the need to address the degree of quality and validity of health and well-being apps under the non-medical device category. To recognize these shortcomings is definitely a good start to devise solutions to bridge the gap. The project developed a comprehensive checklist in 2019 based on research and up-to-date guidelines to support the development, evaluation and reporting of health and well-being apps. Currently, the on-going study designed a practical and easy-to-use evaluation scale and will be tested to establish its psychometric properties.

 

Author’s Information:

Kaile Kubota

MHSc, MSN, RN, Doctoral Candidate (DPNurs)

Department of Nursing Science, University of Turku

kakubo(at)utu.fi

References:

Albrecht, U., Von Jan, U., & Pramann, O. (2013). Standard reporting for medical apps. Studies in Health Technology and Informatics, 190, 201–203. https://doi.org/10.3233/978-1-61499-276-9-201

European Commission. (2017). Regulation (EU) 2017/745 of the European Parliament and of the Council of 5 April 2017 on medical devices, amending Directive 2001/83/EC, Regulation (EC) No 178/2002 and Regulation (EC) No 1223/2009 and repealing Council Directives 90/385/EEC and93/42/EEC (Text with EEA relevance.) https://eur-lex.europa.eu/legal-content/ EN/ALL/?uri=CELEX:32017R0745

Hamari L, Parisod H, Pakarinen A, Skogberg M, Aromaa M, Leppänen V, Salantera S. (2020) Digitaalisten terveys- ja hyvinvointisovellusten kehittäminen, arviointi ja raportointi: Qvalidi 2019- tarkistuslistan kehittäminen ja sisältö. Hoitotiede 2020, 32 (1), 52-66.

Tomlinson, M., Rotheram-Borus, M., Swartz, L., & Tsai, A. (2013). Scaling Up mHealth: Where Is the Evidence? PLoS Medicine, 10(2), e1001382–e1001382. https://doi.org/10.1371/journal.pmed.1001382

Wisniewski, H., Liu, G., Henson, P., Vaidyam, A., Hajratalli, N. K., Onnela, J.-P., & Torous, J. (2019). Understanding the quality, effectiveness and attributes of top-rated smartphone health apps. Evidence-Based Mental Health, 22(1), 4–9. https://doi.org/10.1136/ebmental-2018-300069

Mikä kumman MOOC?

 

Moni on ehkä törmännyt verkko-opintotarjontaa selaillessaan sanaan MOOC. Termi MOOC tulee sanoista Massive Open Online Course, joka on laajalle opiskelijajoukolle suunnattu, pääsääntöisesti kaikille avoin verkkokurssi (Stracke ym. 2019). MOOCit ovat yksi avoimen verkko-opetuksen muoto ja ne tarjoavat yksilölle joustavan tavan kartuttaa omaa osaamista. Yksittäiset MOOCit ovat usein ilmaisia, vapaasti opiskeltavissa ja niitä voi suorittaa oman aikataulun mukaisesti riippumatta ajasta ja paikasta. Useimpiin MOOCeihin voikin kirjautua missä päin maailmaa tahansa verkkoyhteyden avulla. Mikäli MOOCeista kuitenkin haluaa saada opintopisteet, todistuksen ja suoritusmerkinnän, täytyy monissa yliopistoissa kirjautua kurssille ja mahdollisesti maksaa myös avoimen yliopiston opintomaksu. 

Kansainvälisesti MOOCeja on tarjottu 2000-luvun alkupuolelta lähtien (Stracke ym. 2019), mutta erityisesti koronapandemian myötä niiden suosio ja tarjonta ovat kasvaneet huimasti (Meet & Kala 2021). Suomessa parhaillaan meneillään oleva jatkuvan oppimisen uudistus edellyttää korkeakouluja avaamaan opetustarjontaansa (Valtioneuvosto 2020). Kaikille avoimet MOOCit ovatkin oivallinen tapa lisätä jatkuvan oppimisen uudistukseen sisältyvää koulutuksen saavutettavuutta ja vähentää siten koulutukseen osallistumisen eriarvoisuutta. Yksilölle MOOCit puolestaan tarjoavat erinomaisen mahdollisuuden jatkuvaan oppimiseen, jota tulevaisuuden työelämä edellyttää. Työelämän kannalta MOOCeihin liittyvää tutkimusta tarvitaan kuitenkin lisää esimerkiksi siitä, miten MOOCin suorittamisen myötä saatu osaaminen edistää yksilön työllistymismahdollisuuksia ja urapolkuja (Meet & Kala 2021). Turun yliopistossa MOOCeja tarjoaa kaikille esimerkiksi Sote-akatemia, jolla on vankkaa osaamista MOOCien suunnittelusta ja toteutuksesta.

MOOCeihin mahtuvat mukaan lähes aina kaikki halukkaat, sillä osallistujamäärä on useimmiten rajoittamaton. MOOCeissa voikin olla jopa satojatuhansia opiskelijoita, kun taas tavanomaisella verkko-opintojaksolla puolestaan osallistujamäärä on yleensä rajattu. Suuren osallistujamäärän vuoksi on oleellista, että MOOC rakennetaan sellaiseksi, että se pyörii itsekseen, eikä opettajan työpanosta tarvita arviointiin ja palautteen antamiseen. Oppimistehtävät voidaan rakentaa oppimisanalytiikkaa hyödyntäen esimerkiksi H5P-työkalun avulla, joka soveltuu interaktiivisten videoiden ja erilaisten tehtäväelementtien luomiseen. Suoritustapana MOOCeissa on usein monivalintatentti, joka toimii useimmiten automaattisen tarkastuksen avulla. (Huhtanen 2019.) Rajoittamattoman osallistujamäärän vuoksi MOOCeissa ei voida käyttää suoritustapana esimerkiksi esseitä tai kirjallisia ryhmätöitä, jotka vaatisivat opettajan työpanosta arvioinnissa ja palautteen annossa. MOOCin rakentaminen vaatiikin asiantuntemusta ja osaamista sen toimintatavasta, suunnittelusta, käsikirjoituksesta ja toteutuksesta. On hyvä muistaa myös, että MOOCin luominen edellyttää sellaisten oppimisalustojen ja –työkalujen käyttöä, jotka ovat lisenssivapaita (Huhtanen 2019).

MOOCit ovat mainio tapa osaamisen lisäämiseen, kun opiskeltavasta aiheesta halutaan saada perusosaamista. Sen sijaan opiskeltavan aiheen syventämiseen MOOCit eivät välttämättä sovellu. (Huhtanen 2019.) Syksyllä 2022 hoitotieteen laitoksen opinto-ohjelmaan tulee ensimmäinen, kahden opintopisteen laajuinen MOOC, jonka aiheena on moniammatillisen yhteistyön perusteet. Kyseinen MOOC – jonka suunnittelussa hoitotieteen laitos on myös mukana −  tulee osaksi terveystieteiden maisterin (TtM) tutkinnon opetussuunnitelmaa ja se kuuluu Sote-akatemian tarjontaan. Luonnollisesti tämä MOOC tulee olemaan tarjolla myös avoimesti kaikille kiinnostuneille, kuten MOOCien luonteeseen kuuluu; antamalla opiskelumahdollisuuden kaikille ja kaikkialla.

 

Kirjoittajan tiedot:
Reetta Mustonen
sh, TtM, tohtorikoulutettava
Turun yliopisto, hoitotieteen laitos
ramust@utu.fi
LinkedIn @Reetta Mustonen

 

LÄHTEET

Huhtanen A. 2019. Verkko-oppimisen muotoilukirja. Käytännön työkaluja laadukkaan verkko-oppimisen muotoiluun. https://fitech.io/app/uploads/2019/09/Verkko-oppimisen-muotoilukirja-v-1.4.1-web.pdf. 10.4.2022.

Meet K & Kala D. 2021. Trends and Future Prospects in MOOC Researches: A Systematic Literature Review 2013–2020. Contemporary Educational Technology, 2021 13(3), ep312.

Stracke C, Downes S, Conole G, Burgos D & Nascimbeni F. 2019. Are MOOCs Open Educational Resources? A literature review on history, definitions and typologies of OER and MOOCs. Open Praxis 11 (4), 331–341. 2019 Open Education Global Conference Selected Papers.

Valtioneuvosto. 2020. Osaaminen turvaa tulevaisuuden: Jatkuvan oppimisen parlamentaarisen uudistuksen linjaukset. Valtioneuvoston julkaisuja 2020:38. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-383-610-5. 12.4.2022

Kuvalähde: Pixabay

Tarvitsevatko terveet parantajaa – case kouluterveydenhuolto

Kouluterveydenhuollossa ajanvarauskirjat täyttyvät lakisääteisistä terveystarkastuksista. Samanaikaisesti lapset ja nuoret kaipaisivat entistä enemmän tukea ja apua mielenterveyskysymyksiin. Perustason mielenterveyspalvelut ovat puutteellisia, lähetemäärät psykiatriseen erikoissairaanhoitoon kasvavat hurjaa vauhtia ja kolmannen sektorin palvelut ruuhkautuvat.

Kaikille tarvitsijoille ei riitä apua, esimerkiksi viime kesänä nuorisopsykiatrisen hoidon alkamista jonotti yli 90 vuorokautta pahimmillaan joka neljäs lähetteen saanut nuori (THL 2022). Sekasin-chat:iin viime vuonna tulleista reilusta 170 000 yhteydenotosta vain joka viidenteen pystyttiin vastaamaan (Mieli 2022). Tuoreen kouluterveyskyselyn mukaan 8. ja 9. luokkalaisista tytöistä lähes joka kolmas koki ahdistuneisuutta (THL 2021).

Viime aikoina yhä useammin on kyseenalaistettu resurssien käyttö terveiden koululaisten toistuvaan tarkastamiseen ja ehdotettu tilalle avun ja hoidon tarjoamista mielenterveysongelmiin. Moni on sitä mieltä, että terveet eivät tarvitse parantajaa, mutta onko todella näin?

Kuva: Pixabay

 

Ratkaisuna de-implementointi?

Toistuvista terveystarkastuksista luopumista ja niiden kohdentamista ainoastaan tarvitseville on perusteltu niiden oletetulla vähähyötyisyydellä. Oletetulla, koska asiasta ei ole kovinkaan vankkaa tutkimusnäyttöä. Vähähyötyisten hoitokäytäntöjen poistaminen, eli de-implementointi, on perusteltua ainoastaan silloin, kun hoito on ei-toivottua, vaikuttamatonta tai tehotonta (Verkerk ym. 2018).

Ei-toivotussa hoidossa terveydenhuollon rajallisia resursseja tuhlataan tarjoamalla palveluita, joita asiakas ei halua käyttää. Näissä tilanteissa tulisi kuunnella ja arvostaa asiakkaan mielipidettä. (Verkerk ym. 2018.) Terveystarkastuksia kokonaisuudessaan ei voida pitää ei-toivottuina; esimerkiksi tuoreessa suomalaisessa tutkimuksessa sekä lapset että vanhemmat arvioivat koululääkärin tekemän terveystarkastuksen huomattavasti useammin hyödylliseksi kuin lääkäri itse (Nikander ym. 2021). Tuoreimmassa kouluterveyskyselyssä yli 70 % koululaisista oli sitä mieltä, että terveystarkastuksessa puhuttiin hänelle tärkeistä asioista (Hietanen-Peltola ym. 2022).

Vaikuttamattomaksi hoito voidaan luokitella, jos sen on todistettu olevan todennäköisemmin haitallista kuin hyödyllistä tai kustannuksiin verraten hyödytöntä. Tällaisten palveluiden tarjoamista tulisi syystäkin välttää. (Verkerk ym. 2018.) Tutkimusnäyttö terveystarkastusten hyödyistä kuten myös hyödyttömyydestä on kuitenkin toistaiseksi puutteellista. Merkillepantavaa on kuitenkin, että Suomessa kouluterveydenhuollolla ja terveystarkastuksilla on yli satavuotiaat perinteet ja ne saattavat olla yksi selitys suomalaisten kansainvälisesti verraten hyvään terveydentilaan.

Tehottomaksi hoito puolestaan luokitellaan silloin, kun sitä tarjotaan tehottomalla tavalla tai silloin, kun palvelua ei oikeasti tarvittaisi. Tehottoman palvelun taustalla on usein ongelmat organisaatiotasolla, esimerkiksi puutteellinen yhteistyö. Näissä tilanteissa oikea ratkaisu on leanaus, eli toiminnan tehostaminen arvoa tuottamattomia vaiheita vähentämällä ja arvoa tuottavia lisäämällä. (Verkerk ym. 2018.) Mutta mikä sitten on arvoa tuottavaa toimintaa terveystarkastuksen sisällä?

 

Terveystarkastus: Terveyden edistämistä vai sairauksien etsimistä?

Yhtenä perusteluna terveystarkastusten vähähyötyisyydestä on esitetty se, ettei niissä löydetä hoitoa vaativia sairauksia kovinkaan usein. Tällöin terveystarkastuksen ja koko kouluterveydenhuollon tehtävä on käsitetty väärin. Terveystarkastuksen tehtävänä on ensisijaisesti terveyden edistäminen ja ongelmien ennaltaehkäisy, ei pelkästään sairauksien tunnistaminen.

Jos tarkastellaan aihetta meneillään olevan mielenterveyskriisin näkökulmasta, on huomattavaa, että tuoreen mielenterveysstrategian (Vorma ym. 2020) mukaan painopistettä tulisi siirtää korjaavista palveluista juurikin mielenterveyden edistämisen ja mielenterveysongelmien ennaltaehkäisyn suuntaan. Tämä on myös kustannustehokasta; näin vähennetään korjaavien palveluiden, sairauspoissaolojen ja varhaisen eläköitymisen aiheuttamia kustannuksia. Kuinka sitten mielenterveyttä edistetään ja ongelmia ennaltaehkäistään?

Mielenterveysongelmien puhkeamiseen vaikuttavat suojaavat tekijät ja riskitekijät. Suojaavat tekijät edistävät mielen hyvinvointia ja vähentävät riskiä sairastua mielenterveyden häiriöön. Riskitekijät puolestaan lisäävät sairastumisen riskiä. Suojaavia tekijöitä ovat hyvän mentalisaatiokyvyn, tunnesäätelytaitojen ja toimivien ihmissuhteiden lisäksi esimerkiksi riittävä uni, liikunta ja ravinto. Näistä erityisesti terveellisiä elämäntapoja käsitellään jokaisessa terveystarkastuksessa. Myös monet mielenterveyshäiriöiden riskitekijöistä (Jääskeläinen ym. 2021) löytyvät terveystarkastuksissa käsiteltävien asioiden listalta, esimerkiksi:

• vähäinen fyysinen aktiivisuus 
• huono tai keskinkertainen arvosana liikunnasta
• ei-toivottu raskaus
• nuoruusiän lihavuus
• vähäinen kalansyönti
• D-vitamiinin vähäinen saanti.

Näiden riskitekijöiden puheeksi otto ja yksilöllinen, motivoiva ohjaus hyödyttää siis jokaista koululaista ja voi ennaltaehkäistä mielenterveyshäiriöitä, jopa ylisukupolvisesti.

Osaan tunnetuista riskitekijöistä – esimerkiksi perintötekijöihin tai ongelmiin raskauden aikana – on kouluiässä jo myöhäistä vaikuttaa. Riskitekijät tunnistamalla ja ohjeistamalla kokonaisriskin pienentämiseen voidaan kuitenkin myös näissä tilanteissa estää tai viivästyttää sairauden puhkeamista. Erityisen keskeistä on pyrkiä vaikuttamaan laukaisevien tekijöiden esiintymiseen vakavien mielenterveyshäiriöiden yhteydessä, esimerkiksi motivoida psykoosiriskissä olevaa nuorta välttämään kannabiskokeiluja tai maniariskissä olevaa nuorta huolehtimaan riittävästä unensaannista.

 

Kouluterveydenhuollon työkalut: Psykoedukaatio ja motivoiva haastattelu

Terveystarkastusten harventaminen tai niiden korvaaminen seulontakyselyillä ei siis ole pidemmän päälle järkevä ratkaisu. Terveyden edistämisen tulokset ovat varsinkin lyhyellä aikavälillä vaikeasti mitattavissa ja todennettavissa, mutta palveluiden painottaminen siihen suuntaan on sekä kustannusten että inhimillisen kärsimyksen vähentämisen kannalta oleellista.

Mielenterveyden osalta terveyden edistämistä ja ongelmien ennaltaehkäisyä tulisikin tehostaa. Pelkkä tietojen kerääminen ei ole tuloksekasta terveyden edistämisen kannalta, vaan muutoksia tulisi tehdä siihen mitä kerätyllä tiedolla tehdään.

Mielenterveyden edistämiseen ja ongelmien ennaltaehkäisyyn on jo olemassa kouluterveydenhuollon toimintaan, osaksi terveystarkastuksia, loistavasti sopivat keinot. Riskitekijöitä tunnistettaessa keskeistä on tarjota ennaltaehkäisevää psykoedukaatiota. Tämä tarkoittaa sitä, että hoitaja tai lääkäri antaa tietoa riskitekijöistä ja keinoista pienentää riskiä. Lisäksi tavoitteena on motivoida ja voimaannuttaa oppilasta ja vanhempia toimimaan riskiä pienentävästi. Keskustelun tulee olla dialogista ja siinä voi hyödyntää motivoivan haastattelun keinoja. Kouluterveydenhuollossa on loistava mahdollisuus luoda pitkäkestoisia ja luottamuksellisia asiakassuhteita, jolloin tätä keskustelua voidaan käydä vähän kerrallaan kulloinenkin elämäntilanne huomioiden.

Kouluterveydenhoitajilla on pääsääntöisesi hyvät valmiudet käydä tällaista keskustelua (Putkuri ym. 2021a ja 2021b). Tietoa riskitekijöistä ja suojaavista tekijöistä tarvitaan kuitenkin lisää, samoin keskustelujen suunnitelmallisempaa ja tavoitteellisempaa toteuttamista. Myös lääkärin rooli on oleellinen; mikäli terveydenhoitajan esille ottamia asioita ei ollenkaan käsitellä lääkärin vastaanotolla, voi asiakkaalle helposti syntyä mielikuva niiden merkityksettömyydestä. Lisäksi tiivis työparityöskentely mahdollistaa myös työnjaon: Kun toinen käy läpi osan asioista, voi toinen jatkaa siitä saumattomasti seuraavalla käynnillä.

Suomesta voidaan tehdä mielenterveysongelmien ennaltaehkäisyn mallimaa kouluterveydenhuoltoa hyödyntämällä, ei hukata tätä mahdollisuutta.

Kirjoittajan tiedot:

Tiina Putkuri

Tohtorikoulutettava, TtM, Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos

Lehtori, Laurea-ammattikorkeakoulu

s-posti: tianpu@utu.fi

 

Lähteet:

Hietanen-Peltola, M., Jahnukainen, J., Ervasti, E. & Vaara S (2022) Terveystarkastuksen vuorovaikutus ja yksilöllisyys - Kouluterveyskysely 2021. Tutkimuksesta tiiviisti 10/2022. 

Jääskeläinen, E., Isohanni, M., Huhtaniska, S., Penttilä, M., Lieslehto, J., Timonen, M., Koponen, H. & Miettunen, J. (2021). Mielenterveyshäiriöiden riskitekijät ja taudinkulku Pohjois-Suomen vuoden 1966 syntymäkohortissa. Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim 137, 343–350. 

Mieli, Suomen mielenterveys ry. (2022). Sekasin-chatin vuosiraportti 2021. 

Nikander, K., Hermanson, E., Vahlberg, T., Kaila, M., Sannisto, T., & Kosola, S. (2021). Associations between study questionnaire-assessed need and school doctor-evaluated benefit of routine health checks: an observational study. BMC Pediatrics 21(346). 

Putkuri T, Salminen L, Axelin A & Lahti M. (2021a). Good interaction skills are nor enough – competency in mental health issues in child health clinics and school health services. Scandinavian Journal of Caring Sciences 35(3), 988–997. 

Putkuri T, Lahti M, Axelin A & Salminen L. (2021b). Valmiuksien ja vaatimusten ristiriita – terveydenhoitajien kokemuksia tutkintoonsa sisältyneistä mielenterveysopinnoista. Tutkiva Hoitotyö 19(1), 12–19. 

Terho P. (2002) Kouluterveydenhuollon historiaa. Teoksessa Terho, P., Ala-Laurila, E., Laakso, J., Krogius, H. & Pietikäinen, M. (toim.), Kouluterveydenhuolto (s. 12–17). Helsinki: Kustannus Oy Duodecim. 

Terho P. Koululaisten terveydenhuollon historia. https://slideplayer.fi/slide/12005876/. 

THL. (2021) Lasten ja nuorten hyvinvointi – Kouluterveyskysely 2021. Tilastoraportti 30/2021. 

THL. (2022). Hoitoonpääsy erikoissairaanhoidossa. https://thl.fi/fi/tilastot-ja-data/tilastot-aiheittain/terveyspalvelut/hoitoonpaasy-erikoissairaanhoidossa. 

Verkerk EW, Tanke MAC, Kool RB, van Dulmen SA, Westert GP. (2018) Limit, lean or listen? A typology of low-value care that gives direction in de-implementation. International Journal for Quality in Health Care 30, 736–739. 

Vorma, H., Rotko, T., Larivaara, M., & Kosloff, A. (toim.) (2020). Kansallinen mielenterveysstrategia ja itsemurhien ehkäisyohjelma vuosille 2020–2030. Helsinki, Suomi: Sosiaali- ja terveysministeriö.

Potilaan oikeudet: Mahtuvatko kaikki samaan muottiin?

Potilaan oikeudet ovat terveyspalveluita käyttävien moraalisia ja laillisia oikeuksia. Terveydenhuollon ammattilaisille potilaan oikeudet saattavat vaikuttaa itsestään selviltä periaatteilta, joita ei ole syytä kyseenalaistaa. Puhe oikeuksista ei kuitenkaan ole syntynyt itsestään arvotyhjiössä, vaan sen kehitykseen on vaikuttanut melko yksipuolinen joukko ihmisiä: oikeuksissa heijastuvat ennen kaikkea valkoisten eurooppalaisten miesten arvot ja ajatukset. Sen vuoksi voikin olla paikallaan kysyä, näkyykö tämä oikeuksien yksipuolinen historia myös potilaan oikeuksissa.

Potilaan oikeudet juontuvat ihmisoikeuksista, joten potilaan oikeuksien kehittymistä ymmärtääkseen on tarkasteltava ihmisoikeuksien historiaa. Oikeuksien syntymiseen ovat vaikuttaneet antiikin Rooman lain ja kristillisen etiikan perinne. Näistä lähtökohdista kehittyneiden luonnonoikeuksien moraali- ja oikeusteorioiden mukaan oletetaan, että on olemassa luonnollisia, yleismaailmallisia, ihmisistä riippumattomia oikeuksia. Ne pohjautuvat puheeseen ihmisten luonnollisesta tasa-arvoisuudesta, mutta todellisuudessa niitä käytettiin eriarvoistamisen välineenä oikeuttamaan esimerkiksi kolonialismia ja sukupuolten välistä epätasa-arvoa ainakin 1900-luvulle asti. Yhdistyneiden kansakuntien (YK) ihmisoikeuksien julistus vuonna 1948 oli yleismaailmallinen ja kaikkia ihmisiä koskeva, mutta sekään ei täysin pystynyt karistamaan valkoista, länsimaiskeskeistä, heteronormatiivista perinnettä (minkä vuoksi kaikki maat eivät siihen sitoutuneetkaan).

Voiko ihmisoikeuksien historian kriittisen tarkastelun ulottaa myös potilaan oikeuksiin? Monikulttuurisuus ja erilaisiin vähemmistöihin kuuluvien ihmisten kohtaaminen on arkipäivästä terveydenhuollossa, mutta tutkimuksissa on viitteitä siitä, ettei potilaan oikeudet toteudu yhdenmukaisesti, eivätkä ne välttämättä vastaa kaikkien terveyspalvelujen käyttäjien arvoja. Otetaan esimerkiksi potilaan oikeus tietoon, joka on keskeinen oikeus bioetiikassa ja Suomen laissa tarkkaan määritelty. Oikeus tietoon ei kuitenkaan sovellu täysin mutkattomasti niin sanottuihin yhteisökeskeisiin ja korkean kontekstin kulttuureihin (esim. Aasiassa ja Lähi-Idässä). Perinteisesti näissä kulttuureissa tieto jaetaan ensisijaisesti perheelle, joka tekee päätökset potilaan hoidosta. Ikävä tieto, kuten terveysongelman huono ennuste, saatetaan jättää kokonaan kertomatta, koska potilaan oikeutta tärkeämpänä pidetään potilaan suojelemista tiedon tuomalta tuskalta.

Tietoon liittyvän oikeuden kyseenalaistamista ei tietenkään voi yleistää kaikkiin ihmisiin Aasiassa ja Lähi-Idässä: tutkimukset ovat antaneet viitteitä siitä, että monille potilaille oikeus tietoon on tärkeä. Tarkoitukseni ei ole muutenkaan kyseenalaistaa ihmis- tai potilaan oikeuksien merkitystä oikeudenmukaisen yhteiskunnan periaatteina: kritiikki ei tee oikeuksista vähemmän tärkeitä. Tässä tekstissä esitetty ihmisoikeuksien tarkastelu ei ole uutta, vaan jo YK:n ihmisoikeuksien julistusta laatinut työryhmä tiedosti historian tuoman painolastin. Potilaan oikeuksien juurten tiedostaminen sekä oikeuksien toteutumisen kriittinen analysointi on kuitenkin tärkeää oikeudenmukaisemman terveydenhuollon ja yhteiskunnan edistämisessä.

 

Kirjoittaja:

Saija Inkeroinen

Tohtorikoulutettava

Hoitotieteen laitos, Turun yliopisto

saanin@utu.fi

 

Keskeiset lähteet:

Doumi MA & Abu-Saad HH. 2008. Lebanese cancer patients: Communication and truth telling preferences. Contemporary Nurse, 28(1–2), 74–82.

Gan Y, Zheng L, Yu NX, Zhou G, Miao M & Lu Q. 2018. Why do oncologists hide the truth? Disclosure of cancer diagnoses to patients in China: A multisource assessment using mixed methods. Psycho-oncology, 27(5), 1457–1463.

Hall ET. 1976. Beyond culture. New York: Doubleday.

Laki potilaan asemasta ja oikeuksista. 17.8.1992/785. https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1992/19920785

McCorquodale R (ed). 2003. Human rights. London: Routledge.

Pagden A. 2003. Human rights, natural rights, and Europe's imperial legacy. Political Theory, 31(2), 171–199.

Pang MC. 1999. Protective truthfulness: the Chinese way of safeguarding patients in informed treatment decisions. Journal of Medical Ethics, 25(3), 247–253.

Yao T, Metzler T & Gorrell B. 2019. Truth-telling or not: A dilemma for health care providers regarding disclosure of cancer in China. Journal of Law and Medicine, 27(2), 316–324.

Yhdistyneet kansakunnat. 1948. Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus.