Tulevaisuuden haavanhoitajat – ratkaiseeko asenne vai osaaminen?

Erilaiset haavat ovat kasvava terveysongelma erityisesti väestön ikääntyessä. Haavat voivat olla joko akuutteja tai kroonisia, ja erityisesti kroonisten haavojen lisääntyminen haastaa terveydenhuoltoa. Krooniset haavat aiheuttavat suuria kustannuksia yhteiskunnalle. Esimerkiksi yksittäisen kroonisen haavan kustannukset voivat nousta jopa tuhansiin euroihin. Lisäksi haavat aiheuttavat potilaille kärsimystä, kuten kipua sekä elämänlaadun heikkenemistä muun muassa rajoittamalla potilaiden elämää. Sairaanhoitajat ovat merkittävässä asemassa sekä haavojen hoidossa että niiden ennaltaehkäisyssä.

Suomessa valmistuu vuosittain noin 3000 uutta sairaanhoitajaa, eli tulevaisuuden haavanhoitajaa. Haavanhoito on yksi keskeinen osa sairaanhoitajan työnkuvaa ja sairaanhoitajan kliinistä osaamista. Työpaikasta ja työnkuvasta riippuen osa sairaanhoitajista hoitaa haavoja päivittäin, toiset taas harvemmin. Kaikki joutuvat kuitenkin jossain vaiheessa uraansa hoitamaan jonkinlaista haavaa.

Aikaisempi kirjallisuus sairaanhoitajien haavanhoidon osaamisesta ei ole kovin imartelevaa luettavaa. Tutkimustulokset ovat osoittaneet sairaanhoitajien haavanhoidon osaamisen tason puutteelliseksi. Sama pätee opiskelijoihin. Haavojen hoitaminen koetaan vaikeaksi, mikä johtunee koulutuksen riittämättömyydestä. Lohduttavaa kuitenkin on, että asenteet ovat kohdallaan. Suomessa vuonna 2016 valmistuneista sairaanhoitajista suurin osa oli kiinnostunut haavojen hoidosta ja lähes kaikki pitivät sitä tärkeänä osana hoitotyötä.

Pelkkä reipas ja positiivinen suhtautuminen ei kuitenkaan paranna haavoja. Suurin osa valmistuvista sairaanhoitajista toivoikin, että koulutuksen aikana olisi ollut enemmän sekä teoria- että käytännön opetusta haavoista ja niiden hoidosta.

Mutta mitä sairaanhoitajien oikeastaan pitää tietää haavoista tai niiden hoitamisesta? Siihen haetaankin parhaillaan vastausta, sillä sairaanhoitajien haavanhoidon osaamisesta ei ole olemassa yleisiä suosituksia. Suositusten avulla voitaisiin kehittää haavanhoidon koulutusta sairaanhoitajien peruskoulutuksessa sekä mahdollisessa täydennyskoulutuksessa.

Koulutus lisää osaamista ja sitä kautta myös potilasturvallisuutta ja kustannustehokkuutta. Peruskoulutukseen tulisikin lisätä reilusti haavanhoidon opetusta. Lisäksi täydennyskoulutusta voitaisiin tarjota erityisesti niille, jotka ovat kiinnostuneita haavojen hoidosta, ja jotka haluavat tulevaisuudessa työskennellä haavojen hoidon parissa. Asenne siis ratkaisee, mutta ei ilman riittävää osaamista.

Itse tutkin väitöskirjatutkimuksessani valmistuvien sairaanhoitajaopiskelijoiden haavanhoidon osaamista Suomessa.

Lähteet

Gottrup F., Apelqvist J. & Price P. 2010. Outcomes in controlled and comparative studies on non-healing wounds: recommendations to improve the quality of evidence in wound management. Journal of Wound Care 19(6), 239–268.

Kielo E. 2017. Graduating student nurses’ and student podiatrists’ wound care competence in Finland. Pro gradu -tutkielma, Turun yliopisto, hoitotieteen laitos.

Kielo E., Salminen L & Solt M. 2018. Graduating student nurses' and student podiatrists' wound care

competence – An integrative literature review. Nurse Education in Practice (in press).

Zarchi K., Latif S., Haugaard V., Hjalager I. & Jemec G. 2014. Significant Differences in Nurses’ Knowledge of Basic Wound Management – Implications for Treatment. Acta Dermato- Venereologica 94(4), 403–407.

Emilia Kielo

Sairaanhoitaja, TtM, Tohtorikoulutettava

Turun yliopisto, hoitotieteen laitos

Painehaavat hoidon laadun mittarina

Painehaavojen esiintymisen seuranta on tärkeä hoitotyön laadun seurantamittari.  Painehaavojen esiintyvyyttä voidaan myös pitää hoitotyön tuloksellisuuden mittarina, koska painehaavojen syntymisen ehkäisyssä hoitotyöllä on keskeinen rooli.

Painehaavalla tarkoitetaan paikallista ihon tai sen alla olevan kudoksen vauriota, joka ilmaantuu yleensä kehon luisen ulokkeen kohdalle paineen tai venytyksen tai näiden yhteisvaikutuksena. Painehaavat luokitellaan 4-portaisella asteikolla sen mukaan, kuinka syvälle kudokseen asti vaurio ulottuu. (NPUAP & EPUAP 2016).  

Tavallisimmin painehaava sijaitsee ristiselässä, istuinkyhmyjen tai lonkkaluiden kohdalla tai kantapäissä. Painehaava syntyy ulkoisen paineen vaikutuksesta tai kitkan ja kudosten venyttymisen myötävaikutuksella. Painehaavalle altistavia riskitekijöitä ovat liikkumattomuus, ihon kosteus, ravitsemushäiriö, vanhuus, keskosuus, hypotermia tai paikalliset kudosolot, kuten kudosten huono happeutuminen. Perussairauksista DM, aivoverenkierron häiriöt, munuaisten vajaatoiminta, sydän- ja verisuonisairaudet altistavat painehaavan synnylle.

Painehaavoja on arvioitu esiintyvän noin 5 - 15 %:lla kotihoidossa, hoitolaitoksissa ja sairaaloissa hoidettavista potilaista. Kustannuksiksi on arvioitu Suomessa noin 200 miljoonaa euroa vuodessa. Kustannuksen lisäksi painehaavat ovat kivuliaita ja ne huonontavat elämänlaatua, lisäävät infektioalttiutta, kuolemanvaaraa ja hoitohenkilökunnan työtaakkaa. (Soppi 2010.)

Parasta hoitoa on ennaltaehkäisy. Riskipotilaiden tunnistaminen mahdollisimman pian hoitoon tulon jälkeen on tärkeää, koska painehaava voi syntyä nopeastikin, esimerkiksi ensiavussa odottaessa. Painehaavariski suositellaan arvioitavaksi 2–4 tunnin kuluessa potilaan saapumisesta hoitoon, ja kuitenkin viimeistään 8 tunnin kuluessa. Potilaan tilan muuttuessa riski pitäisi aina uudelleenarvioida, mutta kuitenkin vähintään kerran viikossa. Riskin arvioinnin tarkoituksena on löytää ne potilaat, jotka tarvitsevat painehaavoja ehkäiseviä interventioita niiltä välttyäkseen.

Painehaavariskin arviointiin on useita mittareita, joista Norton on vanhin ja Braden yleisimmin käytetty. Helppo tapa arvioida riski on arvioida potilaan liikuntakykyä ja ihon kuntoa. Potilaalla on suuri riski saada painehaava, jos hänen liikuntakykynsä on voimakkaasti rajoittunut (esimerkiksi vuodepotilas tai traumapotilas) tai hänellä on jo painehaava jossain päin kehoa tai on joskus ollut sellainen. Riski on keskinkertainen, jos liikuntakyky on rajoittunut (potilas tarvitsee liikkumiseen apuvälineitä tai muiden apua) tai iho on hauras tai siinä on tuntopuutos. Jos potilaalla ei ole liikuntarajoitteita ja iho on hyväkuntoinen, riski saada painehaava on pieni.

Hoitotyön interventioita ovat oikeanlaisen patjan ja istuinalustan valinta, ihon kunnon säännöllinen tarkistaminen ja arviointi sekä ihon ja inkontinenssin hoitaminen. Paineen keventäminen ja potilaan mobilisointi asentohoidolla ja apuvälineiden käytöllä on keskeistä. Potilasta nostettaessa ja siirrettäessä on vältettävä kitkaa ja hankausta.  Omatoimisuuteen ohjaaminen ja kannustaminen ovat tärkeitä. Lisäksi potilaan ravitsemustila on arvioitava ja tunnistettava mahdollinen vajaaravitsemustila ja korjattava se.

Painehaavariskin tunnistamisen ja painehaavoja ehkäisevien interventioiden käytön tulisi kuulua jokaisen hoitotyöntekijän perusosaamiseen erilaisissa toimintaympäristöissä kaiken ikäisten kanssa työskenneltäessä. Vaikka vanhuus on altistava riskitekijä, eivät lapset ole automaattisesti turvassa painehaavoilta.

Lähteet:

European Pressure Ulcer Advisory Panel (EPUAP) and National Pressure Ulcer Advisory

Panel (NPUAP). Prevention and Treatment of Pressure Ulcers: Clinical Practice Guidelines.

Washington, DC: National Pressure Ulcer Advisory Panel; 2009.

European Pressure Ulcer Advisory Panel ja National Pressure Ulcer Advisory Panel. Prevention and

treatment of pressure ulcers: quick reference guide. Washington DC: National Pressure Ulcer

Advisory Panel; 2009. Luettavissa osoitteessa: http://www.epuap.org/guidelines/QRG_Prevention_in_Finnish.pdf

Painehaavojen ennaltaehkäisyn toimintamalli. 2015. Helsingin Uudenmaan sairaanhoitopiiri. HUS painehaavatyöryhmä 3/2015.

Soppi, Esa. 2010. Painehaava - esiintyminen, patofysiologia ja ehkäisy.  Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim. 126(3):261-8.

Kirjoittajan tiedot:

Satu Rauta

1) esh, TtM, hoitotyön kliininen asiantuntija

HUS Hyks Leikkaussalit, teho- ja kivunhoito (ATeK)

satu.rauta(at)hus.fi

2) esh, TtM, tohtorikoulutettava

Turun Yliopisto, Hoitotieteen laitos

saraut(at)utu.fi

Voidaanko pitkäaikaishoitolaitoksissa torjua hoitoon liittyviä infektioita?

Hoitoon liittyvät infektiot vaarantavat potilasturvallisuuden ja heikentävät hoitotyön laatua. Hoitoon liittyvien infektioiden esiintyvyydestä ja torjunnasta akuuttisairaaloissa on kohtuullisen paljon tutkimusta. Pitkäaikaishoitolaitoksien hoitoon liittyvien infektioiden torjunnasta on kuitenkin tehty lähinnä pilottiluonteisia tutkimuksia ennen keväällä 2013 tehtyä ECDC:n (European Centre of Disease Prevention and Control) Euroopan laajuista HALT-2-tutkimusta, johon osallistui 1181 pitkäaikaishoitolaitosta 19 Euroopan maasta.

HALT-2 -tutkimuksen mukaan pitkäaikaishoitolaitosten kodinomaisissa tiloissa on useita infektioriskiä lisääviä tekijöitä. Asukkaiden hoitoisuus on hyvin korkea, kun yli puolet heistä on vuodehoidossa ja aikaan sekä paikkaan orientoitumattomia, ja heillä esiintyy niin virtsa- kuin ulosteinkontinenssiakin. Hoitoon liittyvien infektioiden riskitekijöinä ovat hygieniakäytäntöjen (käsihygienia ja suojakäsineiden käyttö) lisäksi antibioottikäytännöt, painehaavat, hengitystieinfektiot ja virtsatietulehdukset. Runsas antibioottien käyttö lisää vastustuskykyisten mikrobien kehittymistä. Iäkkäiden ja heikkokuntoisten asukkaiden laitoksissa esiintyy usein nopeasti leviäviä hengitysinfektioepidemioita influenssakauden aikana. Perushoidosta tinkiminen lisää painehaavaumia ja inkontinenssista johtuvia tulehduksia. Voidaanko infektoiden torjunnalle siis tehdä mitään?

Hoitotyön laatua voidaan aina parantaa. HALT-2 -tutkimus osoittaa hyvin, mitkä infektioiden torjuntakäytännöt kaipaavat selkeyttämistä ja seurantaa pitkäaikaishoitolaitoksissa (kuvio 1). 

Kuvio 1. Vuonna 2013 HALT-2 tutkimuksen infektioiden torjuntakäytännöt (IPC) pitkäaikaishoitolaitoksissa (n=1046)

Pitkäaikaishoitolaitosten hygieniakäytännöissä on hyvä seurata käsihuuhdekulutuksen lisäksi käsihygienian toteutustapoja ja erityisesti suojakäsineiden käyttöä. Antibioottien käyttöä varten tulee olla toimintaprotokolla – pitkäaikaishoitolaitosten henkilökunnan tulee tietää miksi antibioottia menee, milloin se on aloitettu ja milloin lopetetaan. Ennaltaehkäisevän antibiootin tarpeellisuutta tulee harkita myös moniresistenttien mikrobien näkökulmasta. Influenssarokotus tulee järjestää asukkaille, jotka ovat oikeutettuja ilmaiseen rokotteeseen. Perushoidon laadusta ei tule tinkiä.

Dinah Arifulla
Tutkija
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, THL
Tartuntatautienseurannan ja -torjunnan osasto
Tartuntatautien torjuntayksikkö
dinah.arifulla(at)thl.fi

Tutkimuslähde:  ECDC, European Centre for Disease Prevention and Control. Point prevalence survey of healthcare-associated infections and antimicrobial use in European long-term care facilities. April-May 2013. Stockholm: ECDC; 2014.