Elintapaohjauksen sivuuttaminen on resurssien haaskausta

Kuva: Pixabay

Käyttäessäni terveydenhuollon palveluja en voi olla tarkastelematta niitä terveydenhoitajan silmälasien läpi. Useamman kerran asioidessani omalla tai lapseni asialla perusterveydenhuollossa ja erikoissairaanhoidossa olen jäänyt miettimään, miksi hyvä tilaisuus elintapaohjauksen antamiseen jätettiin käyttämättä. Esimerkiksi…

… hammaskiven poiston yhteydessä olisi ollut otollista kertoa suun terveyteen vaikuttavista elintavoista,

… lapsen suolisto-ongelmien selvittelyn yhteydessä olisi ollut tärkeää kysyä koko perheen ruokailu- ja liikuntatottumuksista,

… voidepesuohjausta annettaessa olisi voinut selvittää muutamalla kysymyksellä perheen elämän stressitekijöitä ja elintapoja, jotka voivat olla yhteydessä atooppisen ihon kuntoon ja hoitoon.

Esimerkkejä olisi enemmän, kuin tähän blogikirjoitukseen mahtuu. Myös sydäntäni lähellä oleva ja elintapaohjaukseen erityisesti keskittynyt neuvola saa valitettavasti osaltani kritiikkiä. Mielestäni ohjaus makeiden välipalojen välttämiseen ja digilaitteiden säännöstelyyn tulee auttamatta liian myöhään, jos niistä keskustellaan leikki-ikäisen käynnillä. Kun perheiden tavat ja tottumukset ovat vakiintuneita, niitä on enää vaikea muuttaa.

Olen miettinyt paljon, mistä tämä mahtaa johtua. Eikö terveydenhuollon ammattilaisilla ole enää valmiutta puheeksi ottoon vai miksi elintapaohjaus unohtuu? Olemmeko vain turhautuneita siihen, etteivät asiakkaamme motivoidu muutoksiin ohjauksestamme huolimatta (ks. Mäenpää & Vuori 2021)? Elintapaohjaus ei nimittäin vaadi lisäresursseja ajan tai henkilöstön suhteen, vaan on toteutettavissa tavanomaisen vastaanottotoiminnan ja kaikkien terveydenhuollon kohtaamisten yhteydessä. Kun elintapaohjauksesta tehdään irrallista (esim. liikunnanohjaus, ravitsemusterapia), on kyse jo vakavammasta puuttumisesta. Kuten Mäenpää ja Vuori (2021) tutkimuksessaan osoittavat, tarvitsemme lisää koulutusta puheeksi ottoon ja keinoihin motivoida asiakkaitamme.

Elintapaohjausta olisi ennaltaehkäisyn näkökulmasta oleellista toteuttaa terveydenhuollon lisäksi ihan kaikissa ihmisten arkiympäristöissä. Vähäpätöisiltä tuntuvilla teoilla voi olla kauaskantoisia vaikutuksia. Jos esimerkiksi päiväkodin kotileikissä leikitään muffinssien sijaan kasviksilla, neuvolassa otetaan puheeksi koko perheen ruokatottumukset, lähikaupassa on tarjolla kassakasviksia ja lastenohjelman suosikkihahmo kertoo, miten hauska on laittaa ruokaa – näillä asioilla on hyvä mahdollisuus jäädä muhimaan lapsen mieleen. Valitettavasti myös päinvastoin ja usein arkemme tarjoaakin hyvinvoinnin kannalta negatiivista viestintää.

Ihmisten hyvinvoinnin kokonaisvaltainen tukeminen on hoitotyön periaatteiden mukaista (mm. Stanton ym. 1986, Sidani 2011) ja tekee hoitotyöstä inhimillistä. Vaikuttava elintapaohjaus myös vähentää tuntuvasti terveydenhuollon kustannuksia (esim. Johansson ym. 2005, Ono ym. 2020). Soteuudistuksen yhteydessä on puhututtanut terveydenhuollon häiriökysyntä (ks. Hyytiälä & Kekomäki 2017), josta on kirjoitettu myös tässä blogissa aiemmin. Mielestäni elintapaohjauksen uupuminen on osa häiriökysyntää. Terveydenhuolto ei vastaa yksilön tarpeisiin, mikäli elintavat sivuutetaan. Ohjausta vaille jäänyt ihminen hakeutuu luultavasti uudelleen vastaanotolle, jos ei ihan heti, niin viimeistään vuosien päästä – ja silloin ollaankin jo korjaavien toimenpiteiden tarpeessa. Tämä jos mikä on resurssien haaskausta.

Pidetään siis perusasiat mielessä toteuttaessamme tärkeää työtä ihmisten parissa. Pienillä teoilla on myös välittömiä hyvinvointivaikutuksia. Oli kyseessä sitten lääkärintarkastus, hieronta tai lapsen vasukeskustelu, niin kyllähän se tuntuu tosi kivalta, että jollakin on aikaa olla kiinnostunut minun ja läheisteni hyvinvoinnista.

 

Kirjoittaja:

Laura Ortju  

Th, TtM 

Väitöskirjatutkija, Itä-Suomen yliopisto, Hoitotieteen laitos 

Hyvinvointipedagogi, Liperin kunta 

lortju(at)uef.fi

 

Lähteet:

Hyytiälä H & Kekomäki M. 2017. Kustannusten kasvu johtuu järjestelmän häiriöistä. Lääkärilehti 46(72), 2664-2665.

Johansson K, Bendtsen P & Åkerlind I. 2005. Advice to patients in Swedish primary care regarding alcohol and other lifestyle habits: how patients report the actions of GPs in relation to their own expectations and satisfaction with the consultation. European Journal of Public Health, 15(6), 615-620. https://doi.org/10.1093/eurpub/cki046.

Mäenpää T & Vuori A. 2021. Broaching overweight and obesity at maternity and child health clinics. International Journal of Nursing Practice, 27(5), e12958. https://doi-org.ezproxy.uef.fi:2443/10.1111/ijn.12958.

Ono H, Akahoshi H & Kai M. 2020. The trends of medical care expenditure with adjustment of lifestyle habits and medication; 10-year retrospective follow-up study. Environmental Reasearch and Public Health, 17(24), 9546; https://doi.org/10.3390/ijerph17249546.

Sidani S. 2011. Self-care. Teoksessa Doran D M (toim.). Nursing outcomes. The state of the science. 2. painos. Jones & Barlett Learning, Sudbury, 79-130.

Stanton M, Paul C & Reeves JS. 1986. Hoitotyön prosessi. Teoksessa Hytönen E, Miettinen A, Mölsä A, Suutarinen A & Ylipahkala T. (suom.) Hoitotyön teoriat. Sairaanhoitajien koulutussäätiön julkaisu. WSOY, Juva, 21-37. Englanninkielinen alkuteos: Nursing theories. A base for professional nursing practice. 1980. Prentice-Hall Inc.

Kielen merkitys diabetesta sairastavan henkilön hoidonohjauksessa

 

"Kieli luo todellisuuden. Sanoilla on voimaa. Puhu aina luodaksesi iloa." – Deepak Chopra

Kieli, joka käsittää niin sanat, eleet kuin ilmeetkin, on vallan väline. Niin sanallisella kuin sanattomallakin kommunikaatiolla on voimaa, jonka ymmärtäminen ja huomioonottaminen kuuluu osaksi terveydenhuollon ammattilaisen ammattitaitoa. Sillä mitä, miten, missä ja kenelle sanomme, on merkitystä. Erityisen tärkeäksi tämän tiedostamisen terveydenhuollossa tekee ammattilaisen ja asiakkaan välillä luonnostaan oleva vallan epätasapaino. Terveysongelman kanssa elävä ihminen on aina väistämättä jossain määrin yhteiskunnan ja hoidon organisaation varassa. Tästä johtuen ammattilaisen osaamisen ja aseman tuoma auktoriteetti entisestään korostaa käytetyn kielen vaikutusten kauaskantoisuutta. Ajattelematon kommentti ammattilaiselta voi esimerkiksi johtaa hoitosuhteen katkeamiseen, joka puolestaan voi johtaa terveydenhuollon asiakkaan hyvinvoinnin vaarantumiseen. Erityisen tärkeiksi sanat muodostuvat pitkäaikaista terveysongelmaa sairastavien henkilöiden hoitokontakteissa, kun suositukset asiakaslähtöisyydestä ja ihmisen oma vastuu terveysongelmastaan haastavat yhä tiukassa istuvan perinteisen ammattilaisen ja asiakkaan välisen valta-asetelman.

Kielen merkityksestä hoitotyössä hyvä esimerkki on viimeisen kymmenen vuoden aikana lisääntynyt tieteellisesti tuettu kriittinen keskustelu koskien kieltä, jota diabeteksesta ja diabetesta sairastavista henkilöistä on käytetty, käytetään ja tulisi käyttää. Kansainväliseksi viimeisen kymmenen vuoden aikana kasvaneen Kielellä on väliä (”Language Matters”) -liikkeen ensimmäinen artikkeli julkaistiin vuonna 2012 Australiassa, ja vuonna 2018 julkaistiin ensimmäinen kansallinen opas Ison-Britannian kansallisen terveydenhuollon (United Kingdom National Health Services, NHS) toimesta. Nyt oppaita ja ohjeistuksia on julkaistu jo kuudella eri kielellä. Lisäksi Kanadan (2020) ja Australian (2021) kansalliset diabetesyhdistykset ovat julkaisseet omat viralliset kannanottonsa aiheeseen peräänkuuluttaen suositeltuja muutoksia käytettyyn kieleen. Keskeinen sanoma uudistuksessa on, että käytetyn kielen tulisi olla empaattista, voimavaraistumista tukevaa ja inklusiivista, kunnioittavaa, luottamusta rakentavaa, henkilökeskeistä, kannustavaa, selkeää, rauhoittavaa, ymmärtävää, tutkivaa, yhteistyöhön perustuvaa, yhteneväinen sanoissa ja käytöksessä sekä kulttuurisesti pätevää.

Osana omaa kannanottoaan Diabetes Australia toteutti vuonna 2019 kyselytutkimuksen diabetesta sairastaville henkilöille koskien heidän näkemyksiään erilaisista diabeteksen yhteydessä perinteisesti käytetyistä käsitteistä. Tutkimukseen osallistuneesta 751 henkilöstä joka toinen piti sanaa "diabeetikko" sopimattomana ja joka neljäs vahingollisena. On selvää, että jokaisella diabetesta sairastavalla yksilöllä on täysi vapaus ja oikeus määrittää itsensä juuri niillä termeillä kuin hän itse kokee parhaaksi. Kannanotossa kuitenkin todetaan, että muiden (mm. terveydenhuolto, media, akatemia ja teollisuus) velvollisuus on huomioida kaikki, joita diabetes tavalla tai toisella koskettaa. Tämä tarkoittaa pyrkimistä mahdollisimman inklusiiviseen, neutraaliin ja kunnioittavaan kielenkäyttöön.

Kannanoton lopussa kolmekymmentävuotta aiheen parissa työskennellyt psykologian professori Jane Speight listaa kolme ohjetta, jolla käytyä keskustelua voidaan muuttaa. Nämä ohjeet sopivat kaikille terveydenhuollon ammattilaisille erikoisalasta riippumatta. Ensimmäiseksi, aloita itsestäsi. Ole tietoinen sanoista, joita käytät ja ota kielesi vakavasti. Muista, että kieli heijastaa asenteitasi. Luo uusia tapoja ja tiedosta, että meillä kaikilla on tiedostamattomia ennakkoasenteita ja tiedostamisen kautta pyri minimoimaan omiasi. Toiseksi, ole rohkea ja haasta sopimattomien sanojen ja lauseiden käyttö niitä kohdatessasi. Oleta kuitenkin, ettei sanojen käyttäjän tarkoitus ollut vahingoittaa ja ole palautteessasi rakentava. Kolmanneksi, muista, että sanoilla on voimaa. Me kaikki kommunikoimme päivittäin, ja lähes kaikilla meillä se on osaamisalue, missä meillä on vähiten koulutusta. Kommunikaatio ei kuitenkaan ole ”rakettitiedettä”, ja vaikka me väistämättä teemme virheitä, tarkoituksena ei olekaan pyrkiä täydellisyyteen vaan kehitykseen.

Kielellä on väliä -liikkeen julkaisut ovat vapaasti luettavissa ja ladattavissa heidän verkkosivuiltaan (www.languagemattersdiabetes.com). Suosittelen niihin tutustumista erityisesti kaikille niille, jotka kohtaavat diabetesta sairastavia ihmisiä arjessaan, oli kyse sitten työstä tai muista elämän kohtaamisista.

”Ystävälliset sanat eivät maksa paljon. Silti ne saavat paljon aikaan.” – Blaise Pascal

Kirjoittaja: 

Silja-Elisa Eskolin

Sh/Th (AMK), TM, TtM, väitöskirjatutkija

Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos

silja.e.eskolin(at)utu.fi

Lähteet:

Banasiak K, Cleary D, Bajurny V, et al. Language Matters – A Diabetes Canada Consensus Statement. Can J Diabetes. 2020;44(5):370-373. doi:10.1016/j.jcjd.2020.05.008

Franklin M, Lewis S, Willis K, Bourke-Taylor H, Smith L. Patients’ and healthcare professionals’ perceptions of self-management support interactions: Systematic review and qualitative synthesis. Chronic Illn. 2018;14(2):79-103. doi:10.1177/1742395317710082

Joseph-Williams N, Elwyn G, Edwards A. Knowledge is not power for patients: A systematic review and thematic synthesis of patient-reported barriers and facilitators to shared decision making. Patient Educ Couns. 2014;94(3):291-309. doi:10.1016/j.pec.2013.10.031

Language Matters. (2022). Verkkosivu. https://www.languagemattersdiabetes.com/ Katsottu 24.8.2022.

Speight J, Skinner T, Dunning T, et al. Our language matters: Improving communication with and about people with diabetes. A position statement by Diabetes Australia. Diabetes Res Clin Pract. 2021;173:108655. doi:10.1016/j.diabres.2021.108655

Stuckey H, Peyrot M. Living with diabetes: literature review and secondary analysis of qualitative data. Diabet Med. 2020;37(3):493-503. doi:10.1111/dme.14255

Pitkäaikaissairauksien omahoidon onnistumisen taustalla vaikuttavat moninaiset tekijät

Erilaiset pitkäaikaissairaudet ovat maailmanlaajuinen haaste - lähes kolmannes 15-vuotiaista ja sitä vanhemmista elää kahden tai useamman pitkäkestoisen sairauden kanssa OECD-maassa. Suomessa lähes joka toisella on vähintään kaksi pitkäkestoista sairautta. Pitkäaikaissairaudet, kuten astma, masennus tai erilaiset tuki- ja liikuntaelinten ongelmat, voivat aiheuttaa potilaalle merkittäviä toimintakyvyn rajoitteita. Ne vaikuttavat usein myös sairastuneen perheeseen ja aiheuttavat kustannuksia yhteiskunnallisella tasolla. (OECD 2019a.)

Pitkäaikaissairauksien hoitamisessa erityisen keskeinen rooli on potilaan itsensä toteuttamalla omahoidolla ja tavoitteena onkin löytää tasapaino sairauden, sen hoidon ja päivittäisen elämän välillä (Riegel ym. 2012, Routasalo ym. 2009). Omahoidolla tarkoitetaan potilaan itsensä toteuttamaa näyttöön perustuvaa hoitoa, joka on suunniteltu yhdessä terveydenhuollon ammattilaisen kanssa (Routasalo ym. 2009). Sen kuvaamiseksi ja selittämiseksi on hoitotieteessä kehitetty erilaisia teorioita. Näistä yksi on Riegelin ym. vuonna 2012 kehittämä keskitason teoria, joka kuvaa pitkäaikaissairauksien omahoitoa ja siihen vaikuttavia tekijöitä. Riegelin teoria tarjoaa viitekehyksen sille, mitä terveydenhuollossa ja potilaan omahoitoa tukevassa ohjauksessa olisi tärkeää ymmärtää ja huomioida, jotta pitkäaikaissairauksien omahoito olisi onnistunutta.

Omahoito on Riegelin teorian mukaan yksilöllinen prosessi, jonka taustalla vaikuttaa moninaisia tekijöitä, joita meidän terveydenhuollon ammattilaisten on hyvä tiedostaa ja ymmärtää. Taustatekijöistä esimerkiksi potilaan elämäntilanne voi vaikuttaa keskittymiseen ja saatavilla olevan tiedon prosessointiin, sekä sen reflektointiin. Joskus kulttuuri tai potilaan arvot voi toimia omahoidon toteutumiseen vaikuttavana keskeisenä tekijänä. Merkitystä on myös potilaan kokemuksilla ja taidoilla, sekä toisilta saadulla tuella. (Riegel ym. 2012.)

Potilaan omahoitoa ja hoitoon sitoutumista tukeva ohjaus on terveydenhuollossa arkipäivää ja Suomessa se on myös lakisääteisesti järjestettävä potilaalle (Terveydenhuoltolaki 2010). Samalla se vaatii terveydenhuollon ammattilaiselta vahvaa osaamista sen suhteen, kuinka motivoida, ohjata ja tukea potilasta niin, että hän noudattaisi hoitosuosituksia ja toteuttaisi omahoitoa parhaalla mahdollisella tavalla (OECD 2019a, WHO 2002). Riegelin teorian mukaan onnistunut omahoito vaatii omahoidon hallintaa, oman voinnin seurantaa ja toisaalta omahoidon jatkuvaa ylläpitämistä. Omahoidon taustalla tapahtuu myös monia tiedon reflektointiin ja päätöksentekoon liittyviä prosesseja. (Riegel ym. 2012.) Pelkkä ohjeiden ojentaminen potilaalle ei yleensä olekaan tarkoituksenmukaista omahoitoa tukevassa potilasohjauksessa, vaan se vaatii ammattilaisen ja potilaan yhteistoimintaa.

Kun terveydenhuollon ammattilaisella on ymmärrystä omahoidon toteuttamiseen liittyvistä moninaisista tekijöistä ja sen taustalla olevista prosesseista, on hänen helpompi tunnistaa myös asioita, jotka saattavat aiheuttaa potilaalle haasteita omahoidon toteuttamiseen (Riegel ym. 2012). Valitettavasti tällaiselle yksilölliselle potilasohjaukselle ei aina koeta olevan riittävästi aikaa tai resursseja (esim. Lipponen 2014). Onkin hyvä huomioida, että vaikka potilas olisi motivoitunut ja kykenisi itse toteuttamaan omahoitoa, sen optimaaliseen toteutumiseen voi vaikuttaa mahdollisuus päästä hoitoon. Tähän puolestaan voivat vaikuttaa esimerkiksi alueelliset erot sekä taloudellinen tilanne. (Riegel ym. 2012.) Nämä samat tekijät lisäävät myös terveyseroja (THL 2010). Suomalaisessa yhteiskunnassa erityispiirteenä on, että hoidon saatavuuteen vaikuttaa merkittävästi, kuuluuko henkilö työterveyshuollon palveluiden piiriin vai ei (OECD 2019b).

Pitkäaikaissairaiden potilaiden tukeminen sairautensa omahoidossa vaatii terveydenhuollon ammattilaiselta vankkaa osaamista, mutta omahoidon onnistumiseen vaikuttavat moninaiset tekijät tulee huomioida myös yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Hoitoon pääsyyn liittyvä eriarvoisuus ja esimerkiksi alueelliset erot hoidossa ovat rakenteellisia tekijöitä, joihin voidaan vaikuttaa vain yhteiskuntapoliittisin keinoin. Tarjolla olevien terveyspalveluiden tulisikin olla mahdollisimman saavutettavia ja tasa-arvoisia. Koko väestölle tarjolla olevia palveluita ja toimia olisi täydennettävä tarjoamalla kohdennettuja toimenpiteitä etenkin niille, jotka ovat heikommassa asemassa. Terveys ja sen edistäminen on yhteinen asia ja terveyserojen kaventamisesta hyötyvät kaikki. (THL 2010.)

 

Kirjoittajat:

Anne-Marie Laitinen, ft, TtM

(anmarl@utu.fi)

Eva Paakkanen, tt, TtM-opiskelija

(ekpaak@utu.fi)

Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos

 

Lähteet:

Lipponen K. (2014). Potilasohjauksen toimintaedellytykset. Oulun Yliopisto. http://jultika.oulu.fi/files/isbn9789526203720.pdf. Viitattu 25.2.2021

OECD. (2019a). Health at a Glance 2019: OECD Indicators. Chapter 3: Health Status, Chronic disease morbidity. https://www.oecd-ilibrary.org/sites/4dd50c09-en/1/3/3/7/index.html?itemId=/content/publication/4dd50c09-en&_csp_=82587932df7c06a6a3f9dab95304095d&itemIGO=oecd&itemContentType=book. Viitattu 22.2.2021

OECD. (2019b). State of health on the EU. Suomi. Maan terveysprofiili 2019. OECD Publishing. https://www.oecd-ilibrary.org/social-issues-migration-health/suomi-maan-terveysprofiili-2019_342765e3-fi Viitattu 25.2.2021

Riegel B, Jaarsma T & Stromberg A. (2012). A Middle-Range Theory of Self-Care of Chronic Illness. Advances in Nursing Science 35(3), 194–204.

Routasalo P, Airaksinen M, Mäntyranta T & Pitkälä K. (2009). Potilaan omahoidon tukeminen. Duodecim 2009;125(21):2351-9. https://www.duodecimlehti.fi/duo98401.  Viitattu 22.2.2021

Terveydenhuoltolaki. (2010). 1326/2010. https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2010/20101326. Viitattu 23.2.2021

THL = Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. (2010).  Sosioekonomiset terveyserot ja niiden kaventaminen. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/103115/Yleinen.pdf?sequence=1&isAllowed=y. Viitattu 25.2.2021

WHO = World Health Organization Innovative Care for Chronic Conditions: Building Blocks for Action. (2002). Chapter 1. Chronic conditions: the health care challenge of the 21st century.

 

 

Oikeus vai velvollisuus tietää koronarokotteesta?

Potilailla on oikeus tietää heidän terveydestään, hoidostaan ja muista seikoista, joilla on merkitystä hoidosta päätettäessä. Viimeisen vuoden aikana kaikkia on koskettanut tiedon tarve COVID-19-pandemian ratkaisua kohtaan: viimein ”koronarokote” on mahdollista saada. Koko maailma on seurannut tiiviisti rokotteen kehitystä ja lähes kaikilla potilailla on tietoa siitä. Valitettavasti myös perätöntä tietoa, kuten salaliittoteorioita, on ollut runsaasti ja helposti saatavilla. Mitä potilaan oikeus tietää koronarokotteesta tarkoittaa terveydenhuollon käytännössä?

Potilaan oikeus tietää perustellaan tyypillisesti potilaan itsemääräämisoikeuden tukemisella: perusteltuihin päätöksiin tarvitaan tietoa. Tiedon laatu saattaa kuitenkin vaihdella. Tieteellinen, tutkittu tieto on perusteltua, järjestelmällistä ja itsekorjautuvaa, minkä vuoksi myös potilasohjaus perustuu siihen. Yksittäisen ihmisen kognitiossa tutkittu tieto kuitenkin kilpailee omien kokemusten, yksittäisten mielipiteiden ja kollektiivisten uskomusten kanssa.

Perätön tieto on muodostunut terveydenhuollossa ongelmaksi: WHO nimesi rokotekriittisyyden yhdeksi suurimmista globaalin terveyden uhista vuonna 2019. Rokotevastainen, perättömään tietoon uskova potilas saattaa kokea tietävänsä koronarokotteesta runsaasti, mutta hänen päätöksensä eivät perustu tutkittuun tietoon herättäen epäilyksiä potilaan kompetenssista päättää itseään koskevia asioita. Tällöin tutkitun tiedon jakaminen on tärkeää.

Tietoa ei kuitenkaan saa jakaa potilaan tahdonvastaisesti, kuten laissa potilaan asemasta ja oikeuksista säädetään. Jos potilas ei halua ohjausta terveydenhuollossa ja päätös jättää koronarokote ottamatta perustuu salaliittoteorioihin, tulisiko terveydenhuollon ammattilaisen kuitenkin välittää tietoa, jotta potilaan oikeus tietää tutkittua tietoa mahdollistuisi? Vai tuleeko potilaan ”oikeutta olla tietämättä” kunnioittaa?

Asiaa monimutkaistaa vielä kolmansien osapuolten huomioonottaminen: päätös rokotteesta kieltäytymisestä vaikuttaa muihinkin kuin yksittäiseen potilaaseen. Rokotevastainen huoltaja saattaa vaarantaa lapsen oikeuden terveyteen ja hoitoon. Yhteiskunnallisella tasolla potilaan kieltäytyminen rokotteesta madaltaa rokotekattavuutta saattaen siten vaaraan muita ihmisiä. Rokottamattoman mahdollinen sairastuminen koronaan kuormittaa yhteisin verovaroin tuotettua terveydenhuoltoa.

Koronarokotetapauksessa olisi perusteltua, että oikeus tietää (tutkittua tietoa) olisi vahvempi kuin oikeus olla tietämättä. Kun asiaan liittyy kolmansia osapuolia, tai kuten tällä hetkellä pandemiassa koko ihmiskunta, voisi tieto olla jopa velvollisuus. Perättömään tietoon uskovalle potilaalle tulisi vähintään selvittää tiedosta kieltäytymisen mahdolliset seuraukset. Pandemiat ja perättömän tiedon levittämisen helppous haastavat tarkastelemaan potilasoikeuksien soveltamista terveydenhuollon käytännössä.

Kirjoittajan tiedot:

Saija Inkeroinen, tohtorikoulutettava, TtM, TtK, th, sh
Hoitotieteen laitos, Turun yliopisto
saanin(a)utu.fi
https://www.linkedin.com/in/saija-inkeroinen/

Lähteet:

Davies B. (2020). The right not to know and the obligation to know. Journal of medical ethics, 46(5), 300–303.

de Figueiredo, A., Simas, C., Karafillakis, E., Paterson, P., & Larson, H. J. (2020). Mapping global trends in vaccine confidence and investigating barriers to vaccine uptake: a large-scale retrospective temporal modelling study. Lancet, 396(10255), 898–908.

Laki potilaan asemasta ja oikeuksista. 17.8.1992/785. https://finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1992/19920785

MacDonald, N. E., & SAGE Working Group on Vaccine Hesitancy. (2015). Vaccine hesitancy: Definition, scope and determinants. Vaccine, 33(34), 4161–4164.

Neisser U. (2014). Cognitive psychology: Classic edition. Taylor & Francis: New York, NY, USA.

Salmon, D. A., & Dudley, M. Z. (2020). It is time to get serious about vaccine confidence. Lancet, 396(10255), 870–871.

Sivelä, J., Launis, V., Jääskeläinen S., Puumalainen, T., & Nohynek, H. (2018). Käsitykset rokotuksista ja rokotuskattavuuteen vaikuttavat tekijät. Lääkärilehti, 73(10), 648–652.

The United Nations. (1989). Convention on the Rights of the Child.

World Health Organization. (2019). Ten threats to global health in 2019. https://www.who.int/news-room/spotlight/ten-threats-to-global-health-in-2019

Eläköön aivot!

 

Aivot ovat ajattelumme ja toimintamme keskus. Aivosairauden, esimerkiksi aivoverenkiertohäiriön, vaikutukset voivat näin ollen olla moninaiset ja rajoittaa toimintakykyä sekä arjesta selviytymistä. Aivoverenkiertohäiriöt ovat valitettavasti myös yleisiä. Suomessa sairastuu vuosittain noin 14 000 henkilöä aivoinfarktiin tai aivoverenvuotoon¹. Suuri osa aivoverenkiertohäiriöistä on kuitenkin ehkäistävissä².

Moniin aivoverenkiertohäiriön riskitekijöihin voi itse vaikuttaa. Näitä ovat esimerkiksi kohonnut verenpaine ja eteisvärinä. Verenpaineen ja pulssin omaseuranta sekä tarvittaessa näiden tehokas hoitaminen vähentävät aivoverenkiertohäiriöön sairastumisen riskiä merkittävästi.³ Sairastumisriskiin voi vaikuttaa myös elintavoilla, kuten muun muassa tupakoimattomuudella, alkoholin kohtuukäytöllä, terveellisellä ruokavaliolla ja riittävällä liikunnalla. Huomiota kannattaa kiinnittää myös henkiseen hyvinvointiin, sillä liiallinen henkinen kuormitus ja stressi ovat aivoverenkiertohäiriöön sairastumisen riskitekijöitä.²

Aivoverenkiertohäiriön ennaltaehkäisy on tärkeää terveillä henkilöillä, mutta myös jo aivoverenkiertohäiriöön sairastuneilla. Sairastettu aivoverenkiertohäiriö lisää merkittävästi riskiä sairastua uuteen aivoverenkiertohäiriöön, jolloin myös kuolleisuusriski on korkeampi⁴.

Uuden aivoverenkiertohäiriön ennaltaehkäisyn perusperiaatteet ovat samat kuin terveillä henkilöillä. Lisäksi aivoverenkiertohäiriön jälkeen on tärkeää noudattaa terveydenhuollon antamia ohjeita liittyen esimerkiksi aivoinfarktin jälkeiseen veritulppia ehkäisevään lääkitykseen.⁵ Aivoverenkiertohäiriöön sairastuneet ovat usein motivoituneita muuttamaan elintapojaan terveellisemmäksi. Sairastuneet kuitenkin kuvaavat haasteita tiedonsaannissa. Sairaalasta kotiutumisen yhteydessä tarjottavan tiedon määrä on usein runsas, joten sairastuneet kuvaavat hankaluuksia muistaa kaikkea ja toivovat mahdollisuutta palata tiedon äärelle kotiutumisen jälkeen. Tiedon tarve myös muuttuu kuntoutumisen edetessä.⁶

Laadukkaalla tiedon tarjoamisella ja ohjauksella voidaan kuitenkin parantaa aivoverenkiertohäiriöön sairastuneen sitoutumista terveellisiin elintapoihin ja omahoitoon. Ohjaustilanteiden tulisi olla vuorovaikutteisia ja ohjaukseen tulisi olla varattuna riittävät resurssit. Myös asianmukainen ohjausmateriaali edesauttaa sitoutumista.⁷

Panostaminen aivoverenkiertohäiriöiden ennaltaehkäisyyn kannattaa. Aivoverenkiertohäiriöön sairastuminen aiheuttaa monenlaisia haasteita sairastuneelle sekä hänen läheisilleen⁸ ja lisäksi hoito on yhteiskunnalle kallista⁹. Ensi viikolla vietetään Maailman aivoverenkiertohäiriöpäivää torstaina 29. päivä lokakuuta. Päivä on hyvä hetki pysähtyä miettimään omia elintapoja: voinko tehdä parannuksia elintapoihini vähentääkseni riskiäni sairastua aivoverenkiertohäiriöön?

Kirjoittajan tiedot:

Sunna Rannikko

th/sh, TtM, tohtorikoulutettava

Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos

seeran@utu.fi

 

Lähteet:

1 Aivotalo. 2019. Mikä on aivoverenkiertohäiriö? Saatavissa https://www.terveyskyla.fi/aivotalo/sairaudet/aivoverenkiertoh%C3%A4iri%C3%B6t/mik%C3%A4-on-aivoverenkiertoh%C3%A4iri%C3%B6 viitattu 19.10.2020.

2 Aivotalo. 2017. Yhdeksän kymmenestä aivoverenkiertohäiriöstä voidaan estää. Saatavissa https://www.terveyskyla.fi/aivotalo/sairaudet/aivoverenkiertoh%C3%A4iri%C3%B6t/riskitekij%C3%A4t/yhdeks%C3%A4n-kymmenest%C3%A4-aivoverenkiertoh%C3%A4iri%C3%B6st%C3%A4-voidaan-est%C3%A4%C3%A4 viitattu 19.10.2020.

3 Aivoliitto. 2020. Näin ehkäiset aivoverenkiertohäiriön. Saatavissa https://www.aivoliitto.fi/aivoverenkiertohairio/ehkaise/ viitattu 19.10.2020.

4 Aarnio K, Haapaniemi E, Melkas S, Kaste M, Tatlisumak T & Putaala J. 2014. Long-Term Mortality After First-Ever and Recurrent Stroke in Young Adults. Stroke 45 (9), 2670–2676.

5 Aivotalo. 2017. Uusien verisuonitapahtumien ehkäisy. Saatavissa https://www.terveyskyla.fi/aivotalo/sairaudet/aivoverenkiertoh%C3%A4iri%C3%B6t/el%C3%A4m%C3%A4%C3%A4-aivoverenkiertoh%C3%A4iri%C3%B6n-j%C3%A4lkeen/uusien-verisuonitapahtumien-ehk%C3%A4isy viitattu 19.10.2020.

6 White CL, Cantu A, Motz D, Patterson M, Caron J-L & Birnbaum LA. 2019. Opportunities and challenges in secondary stroke prevention: a mixed methods study. Disability & Rehabilitation 41 (26), 3192–3197.

7 Oikarinen A, Engblom J, Kyngäs H & Kääriäinen M. 2018. A study of the relationship between the quality of lifestyle counselling and later adherence to the lifestyle changes based on patients with stroke and TIA. Clinical Rehabilitation 32 (4), 557–567.

8 Lou S, Carstensen K, Jørgensen CR & Nielsen CP. 2017. Stroke patients' and informal carers' experiences with life after stroke: an overview of qualitative systematic reviews. Disability and Rehabilitation 39 (3), 301–313.

9 Lindsberg PJ, Castrén E, Korkeila J, Alho H, Erkinjuntti T, Isometsä E, Kalso E, Marttunen M, Pihko H, Tienari P, Wartiovaara A, Jäkälä P, Kälviäinen R, Soininen H, Tiihonen J, Karlsson H, Rinne J, Roine RO, Elovaara I, Tamminen T, Öhman J, Majamaa K & Hari R. 2014. Aivosairaudet ovat kalleimmat kansantautimme. Duodecim 130 (17), 1721–1730. 

 Kuva: GDJ/Pixabay.

 

Palveluohjauksen osaajaksi yliopistotasoisella täydennyskoulutuksella

Palveluohjauksen osaajille on kysyntää 

Suomessa pieni osa väestöstä käyttää suurimman osan kaikista sote-palveluista ja heistä lähes kaikilla palvelujen tarve on monialainen. Paljon palveluja tarvitsevat asiakkaat voivat olla lähtökohtaisesti muita heikommassa asemassa vähäisten voimavarojensa vuoksi ja heillä on usein monimuotoisia haasteita elämän useilla osa-alueilla. Runsaan ja monialaisen palveluntarpeen voivat aikaansaada esimerkiksi pitkäaikainen sairaus, ikääntyminen, mielenterveys- ja päihdeongelmat, työttömyys tai yhteiskunnasta syrjäytyminen. Sosiaali- ja terveysalan alan ammattilaisten osaaminen ei ole kuitenkaan täysin riittävää vastaamaan paljon palveluja tarvitsevan väestön tarpeisiin ja osaamisvajetta on muun muassa palveluohjausosaamisessa, palveluiden koordinoinnissa ja niiden yhteensovittamisessa. Ammattilaisten palvelujärjestelmän tuntemus ja paljon palveluja tarvitsevien tunnistaminen eivät myöskään ole aina riittävällä tasolla.

Turun yliopiston hoitotieteen laitos on vastannut palveluohjauksen osaamisvajeeseen tarjoamalla yliopistotasoista ammatillista täydennyskoulutusta palveluohjauksesta. Koulutuksen tavoitteena on laajentaa sosiaali- ja terveysalalla työskentelevien ammattilaisten palveluohjausosaamista niin ammattilaisen kuin asiakkaankin näkökulmasta. Palveluohjauksen täydennyskoulutus (30 op) on Opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) rahoittama, sosiaali ja terveysalan ammattilaisille tarkoitettu maksuton täydennyskoulutus. Täydennyskoulutuksen tarkoituksena on lisätä laajasti ja monipuolisesti ammattilaisten palveluohjauksen osaamista ja vahvistaa kattavasti asiantuntijuutta. Opinnot voivat tuoda jopa uusia mahdollisuuksia opintokokonaisuuden suorittaneiden ammattilaisten työurille.

Sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten palveluohjausosaamisen lisäämisestä hyötyvät sosiaali- ja terveydenhuollon asiakkaat. Koronaviruskriisillä tulee olemaan pitkäkestoisia vaikutuksia ihmisten hyvinvointiin ja sosiaali- ja terveydenhuollon palveluiden tarpeisiin, etenkin muita heikoimmassa asemassa olevilla ryhmillä. Poikkeustilanne on lisännyt entisestään erityisesti haavoittuvassa asemassa olevien asiakkaiden terveydellisten, taloudellisten ja sosiaalisten haasteiden aiheuttamaa monialaista palveluiden tarvetta ja tämän myötä ammattilaisten tarvetta vahvaan palveluohjausosaamiseen ja palvelujärjestelmän tuntemiseen.

Opintoja suoritetaan joustavasti

Opinnot suoritetaan monimuoto-opiskeluna ja tänä vuonna alkaneita opintoja voi suorittaa joustavasti vuosien 2020­–2021 aikana. Opintojen suorittamiseen kuuluu verkkoluentoja, itsenäistä opiskelua, dialogisia etätehtäviä ja asiantuntijuuden jakamiseen tähtäävää verkkokeskustelua sekä yksi lähiopetuspäivä per lukukausi. Pääasiassa verkkopohjaiset opinnot tarjoavat joustavan ja mielekkään tavan opiskeluun, kun opintoja voi työstää eteenpäin oman aikataulun ja omien mahdollisuuksien mukaan. Etätehtävien ja verkkokeskustelujen tavoitteena on antaa laajasti valmiuksia palveluohjausosaamisen monipuoliseen soveltamiseen osana asiakas- ja potilastyötä. Verkkoluentojen toteuttajat ovat monialaisia huippuasiantuntijoita esimerkiksi sote-alan, sivistystoimialan ja työhyvinvointialan käytännön kentiltä, sekä muun muassa asiakas- ja potilasohjaukseen, digitaalisiin menetelmiin ja palveluohjauksen kehittämiseen ja vaikuttavuuteen liittyvän tutkimuksen saralta.

Tällä hetkellä täydennyskoulutuksessa on ilmoittautuneita opiskelijoita jo lähes 190 ja opintosuorituksia on kirjattu reilusti yli kaksi sataa opintopistettä. Koossa on upea, monialainen ryhmä tulevia palveluohjauksen asiantuntijoita!

Täydennyskoulutus sisältää 10 moduulia, joista johdantomoduuli (1 op) on kaikille pakollinen. Johdantomoduulin suoritettuaan opiskelijalla on mahdollisuus suorittaa 3 op laajuisia moduuleja omaan tahtiinsa, oman kiinnostuksensa ja mahdollisuuksiensa mukaan. Opiskelijalla on mahdollisuus suorittaa myös koko 30 op laajuinen kokonaisuus, jolloin opintoihin sisältyy harjoitustyö ja loppuseminaariin osallistuminen. Opintoihin on tällä hetkellä jatkuva ilmoittautuminen ja täydennyskoulutukseen voi ilmoittautua osoitteessa www.utu.fi/palveluohjaus.

Lisätietoja opinnoista: utu.fi/palveluohjaus tai ramust@utu.fi

Kirjoittajan tiedot:

Reetta Mustonen

sh, TtK

Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos

ramust@utu.fi

LinkedIn @Reetta Mustonen

Lähteet

Hänninen K. 2007. Palveluohjaus. Asiakaslähtöistä täsmäpalvelua vauvasta vaariin. Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus.

Koivisto J & Tiirinki H.  (toim.) 2020. Monialaisten palvelutarpeiden tunnistamisen ja ennakoinnin toimintamallit ja työkalut – väliraportti. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Työpaperi 4/2020.

Lukersmith S, Michael Millington M, Salvador-Carulla L. 2016. What is Case Management? A Scoping and Mapping Review. International Journal of Integrated Care 16(4) 1–13.

Pixabay. Kuvalähde.

Suominen S. 2019. Palveluohjaaja pitää langat käsissään. Lääkärilehti 74(23), 1515-1517.

Pandemia saapui Suomeenkin, mutta miten käy terveydenedistämistyön?

Etätyö ja -opiskelu kotoa käsin on viime aikoina tullut tutuksi aikuisten sekä eri-ikäisten lasten ja nuorten keskuudessa koronaviruksen aiheuttaman pandemian vuoksi. Sekä julkisessa että yksityisessä terveydenhuollossa tilanne on johtanut monin paikoin palvelutarjonnan alasajoon ensisijaisesti kiireettömän hoidon osalta. Sosiaalisessa mediassa on aiheellisesti herättänyt huolta mm. se, miten käy terveyden edistämistoiminnan tällaisessa tilanteessa. Kouluissakin opetus on jo aikaa sitten digitalisoitunut, mutta miten on terveyden edistämisen laita?

Erääksi keskeisimmäksi uhkakuvaksi suun terveydenhuollon ammattilaisten keskuudessa on noussut kysymys siitä, millaisia seurauksia voi olla edessä jos esimerkiksi lasten ja nuorten ennaltaehkäisevä suun terveydenhoito ja siihen liittyvä omahoidon ohjaus jää nyt määräämättömän pituiseksi ajaksi toteutumatta. Ehtivätkö pienet reiänalut kasvaa paikattavan kokoisiksi saakka, kun hoitolaan ei pääse hoitosuunnitelman mukaisesti kontrollikäynnille, fluoraukseen ja harjausopetukseen? Entä päätyykö lapsi, jolla on jo todettu paikkaushoidon tarvetta ilman sen kummempaa oireilua, lopulta päivystykseen hammassäryn takia? Yhtä lailla tilanne koskettaa aikuisväestöä, ikäihmiset mukaanlukien.

Digitalisaatiosta on tullut yhteiskunnassa jo arkinen asia jotakuinkin kaikilla arkielämän osa-alueilla. Terveydenhuollossa etävastaanottotoimintaa on jo saatavilla aikuisille mm. siihen soveltuvia lääkärikäyntejä korvaamaan. Edellä mainittua hampaiden harjausopetusta toteutettaneen edelleen pääasiassa fyysisissä vastaanottotiloissa sekä hoitohenkilökunnan vieraillessa mm. päiväkodeissa ja kouluissa. Viimeistään nyt lienee kuitenkin aiheellista lähteä toteuttamaan perusteellista digiloikkaa suun terveyden edistämistyön puolesta, vuorovaikutteisuutta unohtamatta. Pitkäkin fyysinen välimatka on kurottavissa umpeen älypuhelimen tai tabletin kautta toteutettavilla etäkäynneillä, joilla voidaan keskustella suun omahoitotottumuksista ja tarkistaa vaikkapa että sähköharjan käyttö sujuu teknisesti oikein. 

Terveysalan oppilaitoksissa eri vaiheissa opintojaan olevien opiskelijoiden työssäoppimisjaksot ovat nyt keskeytyneet vallitsevan tilanteen vuoksi. Monilla opiskelijoilla olisi kuitenkin nyt tiedollisia ja taidollisia valmiuksia toteuttaa terveyden edistämistä etävastaanottotoiminnan muodossa. Poikkeukselliset olosuhteet ovat vaatineet monelta osin terveydenhuollon perustoimintojen supistamista, mutta terveyden edistämistä voidaan sovelletusti toteuttaa edelleen, jos tahtotilaa riittää.

Kuva: https://live.staticflickr.com/65535/49663071537_3615548658_b.jpg

Kirjoittajan tiedot:

Henna-Riikka Hakojärvi

shg, TtM, tohtorikoulutettava

Turun yliopisto, hoitotieteen laitos

hrmhak@utu.fi