perjantai 29. kesäkuuta 2018

Päivittäinen hampaiden hoito on tärkeää pienestä pitäen


Hampaan paikkaushoito. Käypä hoito -suositus, 2018)
Nordblad ym. 2004)asten terveysseurannan kehittäminen (LATE) -hankkeessa toteutetussa tutkimuksessa havaittiin, että erityisesti kouluikäisten poikien suuhygienia toteutui suosituksia heikommin: 1-luokkalaisista tytöistä 58 % ja pojista 46 % harjasi hampaat kaksi kertaa päivässä, kun taas 8-luokkalaisista harjaussuositusta noudatti tytöistä 76 % ja pojista 46 % (Mäki et al. 2010). Hampaiden reikiintymisen havaittiin myös olevan sitä yleisempää, mitä vanhempi lapsi oli. Sokeroitujen mehuja ja virvoitusjuomia käytti lähes päivittäin 10 % 5- ja 8-luokkalaisista koululaisista, ja makeisia tai suklaata söi 3-5 päivänä viikossa 10 % koululaisista.

Selvitysten perusteella suun terveyteen liittyvät ongelmat näyttävät lisääntyvän lasten siirtyessä teini-ikään, jolloin terveyskäyttäytymiseen saadaan tyypillisesti vaikutteita sekä perheen sisältä, että ystäväpiiristä ja muilta ikätovereilta (Nash, McQueen & Bray 2005; Viner et al. 2012). Nuoruusiässä omaksuttu terveyskäyttäytyminen saattaa juurtua myös aikuisena noudatettaviksi tottumuksiksi niin terveellisten kuin haitallistenkin elämäntapojen osalta (Viner et al. 2012; Åstrøm & Wold 2012). Suun terveyden näkökulmasta onkin tärkeää, että lapsia ja heidän huoltajiaan ohjataan ja tuetaan noudattamaan suositusten mukaista hampaiden harjausta ja terveellisiä ruokailutottumuksia jo pienestä pitäen. Lasten ja nuorten suun terveyden edistämistä on myös tärkeää tutkia eri näkökulmista. Esimerkiksi lasten ja nuorten kokemuksia ja näkemyksiä selvittämällä, samoin kuin erilaisten interventiotutkimusten kautta voidaan saada arvokasta tietoa siitä, miten suun terveydenedistämistä voitaisiin kehittää vastaamaan entistäkin paremmin lasten ja nuorten tarpeisiin sekä yleisellä että yksilötasolla.

Blakemore, S. J. 2008. The social brain in adolescence. Nature Reviews Neuroscience, 9 (4), 267–277.

Gestsdottir, S. & Lerner, R.M. 2008. Positive development in adolescence: The development and role of intentional self-regulation. Human Development, 51 (3), 202–224.

Hampaan paikkaushoito. Käypä hoito -suositus. Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin ja Suomen Hammaslääkäriseura Apollonia ry:n asettama työryhmä. Helsinki: Suomalainen Lääkäriseura Duodecim, 2018 (viitattu 27.6.2018). Saatavilla internetissä: www.kaypahoito.fi

Karies (hallinta). Käypä hoito -suositus. Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin ja Suomen Hammaslääkäriseura Apollonia ry:n asettama työryhmä. Helsinki: Suomalainen Lääkäriseura Duodecim, 2014 (viitattu 27.6.2018). Saatavilla internetissä: www.kaypahoito.fi

Mäki, P., Hakulinen-Viitanen, T., Kaikkonen, R., Koponen, P. Ovaskainen, M-L., Sippola, R., Virtanen, S., & Laatikainen, T. (toim.) 2010. Lasten terveys – LATE-tutkimuksen perustulokset lasten kasvusta, kehityksestä, terveydestä, terveystottumuksista ja kasvuympäristöstä. Raportti 2/2010. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL). 


Nash, S.G., McQueen, A., & Bray, J.H. 2005. Pathways to adolescent alcohol use: Family environment, peer influence, and parental expectations. Journal of Adolescent Health, 37 (1), 19–28.

Viner, R. M., Ozer, E. M., Denny, S., Marmot, M., Resnick, M., Fatusi, A., & Currie, C. 2012. Adolescence and the social determinants of health. The Lancet, 379 (9826), 1641–1652.

Åstrøm, A. N. & Wold, B. 2012. Socio‐behavioural predictors of young adults’ self-reported oral health: 15 years of follow‐up in the Norwegian Longitudinal Health Behaviour study. Community Dentistry and Oral Epidemiology, 40 (3), 210–220.



Kirjoittajan tiedot:
Henna-Riikka Hakojärvi
suuhygienisti, TtM, tohtorikoulutettava
Turun yliopisto, hoitotieteen laitos
hrmhak@utu.fi

tiistai 19. kesäkuuta 2018

Hyötyjä liikunnasta – Kuinka vähän on riittävästi?





Liikunta on lääke, jonka käyttö on liian vähäistä. Viimeisimmän THL:n selvityksen mukaan 90 % suomalaisista ei liiku terveyssuositusten mukaisesti. Ylivoimaisesti suurimpana esteenä liikunnan suorittamiselle on kyselytutkimusten mukaan ajan puute. Tämän esteen ylittämiseksi on viime vuosien aikana kohdistettu laajaa tutkimusta intervalliharjoittelun terveysvaikutuksiin. Intervalliharjoittelussa liikunnan aikana vuorottelevat lyhyet työjaksot ja pidemmät lepojaksot. Varsin kattavan tutkimusten perusteella intervalliharjoittelulla saatavat tulokset terveyden kannalta ovat vähintään yhtä hyviä, kuin nykysuositusten mukaisella peruskuntoharjoittelulla, joiltain osin intervalliharjoittelun on jopa tehokkaampaa.

Suurin osa intervalliharjoittelun tutkimuksesta on keskittynyt harjoittelumuotoihin, joissa työjaksojen kesto on vaihdellut 30 sekunnista neljään minuuttiin ja välissä olevien lepojen kesto kolmesta neljään minuuttiin. Tehtyjen työjaksojen määrä vaihtelee, mutta yleensä niitä tehdään neljästä kuuteen. Yhden treenin kesto on näin ollen suunnilleen 15-20 minuuttia.

Tutkimus on kuitenkin edennyt suuntaan, jossa etsitään pienintä hyödyllistä liikunta-annosta. Joitain mielenkiintoisia tuloksia on jo olemassa. Muutamissa tutkimuksissa on intervallien kestoa ja määrää vähennetty. Näistä saadut tulokset näyttävät siltä, että intervallin tulisi kestää vähintään 20 sekuntia, vetoja tulisi olla kaksi ja harjoituksia kolme viikossa. Tutkimuksissa koko harjoitus kesti 10 minuuttia. Lisäksi on selvitetty, että jos vetojen määrä lasketaan yhteen tai vedon kesto lasketaan 10 sekuntiin hyötyjä ei saada. Liikunnan tuomana hyötynä tutkimuksissa oli maksimaalisen hapenottokyvyn paraneminen, mutta laihtumista, sokeriaineenvaihdunnan tai veren rasva-arvojen paranemista ei tällä liikunnalla saavutettu. Maksimaalinen hapenottokyky on kuitenkin yksi olennaisimmista fyysisen suorituskyvyn mittareista, jonka yleisesti liittyy henkilön terveyteen.

Nämä tulokset viittaavat siihen suuntaan, että jos haluaa parantaa kuntoaan, niin kolme 10 minuutin liikuntaa viikossa auttaisi alkuun. Tämän liikunnan tulisi sisältää kaksi 20 sekunnin suhteellisen raskasta jaksoa. Aloittelijalle tällainen raskas jakso on esimerkiksi reipas rappusten nousu.

Nämä siis vinkkinä itse kullekin ketä sohvalla maatessaan pohtii, että onko mitään järkeä vetää lenkkareita jalkaan, jos ei jaksa lähteä tunnin lenkille. Vaikuttaisi siis siltä, että jo lähes olemattoman tuntuisilla parilla 20 sekunnin pyrähdyksellä saadaan myönteisiä vaikutuksia kuntoon.

Lähteet:
Metcalfe R.S., Babraj J.A., Fawkner S.G. and Vollaard N.B.J. (2012) Towards the minimal amount of exercise for improving metabolic health: beneficial effects of reduced-exertion high-intensity interval training. European Journal of Applied Physiology 112(7), 2767–2775. doi:10.1007/s00421-011-2254-z.
Metcalfe R.S., Tardif N., Thompson D. and Vollaard N.B.J. (2016) Changes in aerobic capacity and glycaemic control in response to reduced-exertion high-intensity interval training (REHIT) are not different between sedentary men and women. Applied Physiology, Nutrition, and Metabolism 41(11), 1117–1123. doi:10.1139/apnm-2016-0253.
Milanović Z., Sporiš G. and Weston M. (2015) Effectiveness of High-Intensity Interval Training (HIT) and Continuous Endurance Training for VO2max Improvements: A Systematic Review and Meta-Analysis of Controlled Trials. Sports Medicine 45(10), 1469–1481. doi:10.1007/s40279-015-0365-0.
Nalçakan G.R., Songsorn P., Fitzpatrick B.L., Yüzbasioglu Y., Brick N.E., Metcalfe R.S. and Vollaard N.B.J. (2018) Decreasing sprint duration from 20 to 10 s during reduced-exertion high-intensity interval training (REHIT) attenuates the increase in maximal aerobic capacity but has no effect on affective and perceptual responses. Applied Physiology, Nutrition, and Metabolism 43(4), 338–344. doi:10.1139/apnm-2017-0597.
Ruffino J.S., Songsorn P., Haggett M., Edmonds D., Robinson A.M., Thompson D. and Vollaard N.B.J. (2017) A comparison of the health benefits of reduced-exertion high-intensity interval training (REHIT) and moderate-intensity walking in type 2 diabetes patients. Applied Physiology, Nutrition, and Metabolism 42(2), 202–208. doi:10.1139/apnm-2016-0497.
Songsorn P., Lambeth-Mansell A., Mair J.L., Haggett M., Fitzpatrick B.L., Ruffino J., Holliday A., Metcalfe R.S. and Vollaard N.B.J. (2016) Exercise training comprising of single 20-s cycle sprints does not provide a sufficient stimulus for improving maximal aerobic capacity in sedentary individuals. European Journal of Applied Physiology 116(8), 1511–1517. doi:10.1007/s00421-016-3409-8.


Kirjoittajan tiedot:
Mikko Koivumäki
Sh, TtK, maisteriopiskelija
Turun yliopisto, hoitotieteen laitos
mikkkoi@utu.fi

tiistai 5. kesäkuuta 2018

Reumatismia, kolotusta vai sittenkin kipua? – Eväitä iäkkäiden kivun arviointiin


Kipu on yleinen oire iäkkäillä henkilöillä. Kivun yleisyys iäkkäillä potilailla laitosympäristössä on arvioitu olevan jopa 45 ­– 80 %  ja kotona asuvilla iäkkäillä päivittäisiä toimia häiritsevää kipua on arvioitu olevan noin puolella. Iäkkäiden kipu voi johtua pitkäaikaissairauksista, kuten nivelrikosta, osteoporoosista, reumasairauksista tai diabetekseen liittyvästä neuropatiasta. Iäkkäiden kokema akuutti kipu voi liittyä taas esimerkiksi leikkaukseen, kaatumiseen tai äkilliseen sairastumiseen. Kipu laskee iäkkäiden elämänlaatua ja toimintakykyä kaikilla osa-alueilla, joten sillä on inhimillisen kärsimyksen lisäksi huomattava yhteiskunnallinen merkitys. Iäkkäiden kivun hoidon heikko toteutuminen johtuu osittain asenteista ja uskomuksista. Sekä potilaat itse, että omaiset ja hoitohenkilökunta voivat ajatella kivun olevan osa sairautta ja normaalia ikääntymisprosessia. Näin ei kuitenkaan ole vaan meidän tulee aktiivisesti etsiä keinoja kivun hoitamiseksi. Iäkkään potilaan kipua tulee hoitaa viipymättä, parhaalla mahdollisella tavalla ja mahdollisimman vähin sivuvaikutuksin. Ensimmäinen askel toimivaan kivunhoitoon on systemaattinen kivun arviointi ja kirjaaminen.


Kivun arvioinnin tulee perustua potilaan omaan arvioon aina kun se on mahdollista. Subjektiiviseen kivun arviointiin on tarjolla useita yksiulotteisia kipumittareita, joiden käytettävyys on hyvä myös iäkkäillä potilailla, joilla ei ole huomattavia kognitiivisia ongelmia. Pesosen ym. (2008) suomalaisessa sairaalaympäristössä tehdyssä tutkimuksessa selvitettiin yleisesti käytössä olevien kipumittareiden käytettävyyttä sydänleikkauksen jälkeen iäkkäillä potilailla. Tutkittavat mittarit olivat verbaalinen sanallinen asteikko (Verbal Rating Scale, VRS 0–4), 10 cm pitkä kipujanalla (Visual Analog Scale, VAS), punainen kipukiila (Red Wedge Scale, RWS 0–50 cm) sekä kasvoasteikko (Facial Pain Scale, FPS 0–6). Tutkimuksen mukaan kivun voimakkuuden arviointi onnistui parhaiten sanallisella kivun mittausmenetelmällä, VRS:llä. Muistihäiriöitä ja dementiaa sekä kroonista kipua sairastavat potilaat ja iäkkäät sydänkirurgiset potilaat eivät onnistuneet kovin luotettavasti käyttämään visuaalisia kivun mittausmenetelmiä.

kivunarviointi ei useinkaan ole yksinkertaista ja suoraviivaista iäkkäiden potilaiden kanssa johtuen kivun tunnistamisen vaikeudesta, aistitoimintojen heikkenemisestä ja kognitiivisesta ongelmista. Iäkkäät potilaat eivät välttämättä miellä olotilaansa kivuliaaksi vaan voivat kuvata kipua epämukavuudeksi, ”reumatismiksi” tai kolotukseksi. Yksi käyttökelpoinen keino kivun arvioinnin avuksi ovat kipusanastolistat, joiden avulla voidaan yhdessä hoitotyöntekijän tai omaisen kanssa sanoitta kivun luonnetta ja voimakkuutta. Keskivaikeaa tai vaikeaa muistihäiriötä sairastavan kivun arviointiin käytetään ensisijaisesti havainnointimittareita. Suomeksi käännetty PAINAD-mittari on kliinisessä käytössä useissa terveydenhuollon yksikössä ja sitä suositellaan käytettäväksi erityisesti puhekykynsä menettäneillä potilailla. PAINAD-mittarissa kipuun liittyviä käytöksen muutoksia arvioidaan viidellä eri alueella: hengitys, negatiivinen ääntely, kasvojen ilme, elekieli ja lohdutettavuus. Havainnointia tulee tehdä säännöllisesti ja aina ennen kipulääkityksen antamista ja sen jälkeen hoidon onnistumisen arvioimiseksi. 

Myös teknologian kehitys on tuonut uusia mahdollisuuksia kivun tunnistamiseen kommunikoivaan kykenemättömien potilaiden kohdalla. Yksi esimerkiksi on automaattista kasvojen ilmeiden tunnistamista hyödyntävä PainChek-mobiilisovellus, joka automaattisesti tunnistaa kipuun liittyvän ilmeen kasvokuvasta. Samaan sovellukseen omainen tai hoitotyötekijä arvioi myös kipuun liittyvää käyttäytymistä ja ääntelyä PAINAD-mittarin tapaan.

Iäkkäät ovat monimuotoinen potilasryhmä, eikä ole olemassa universaalia kaikilla eri terveydenhuollon sektoreilla toimivaa kivun mittausmenetelmää. Parhaimpaan tulokseen päästään kun kivun arviointi on osa iäkkään potilaan säännöllistä ja kokonaisvaltaista toimintakyvyn arviointia sekä kattavaa elämänhistorian tuntemista.


Lähteet:
Bruckenthal, P., Reid, M. C., & Reisner, L. (2009). Special Issues in the Management of Chronic Pain in Older Adults. Pain Medicine, 10(suppl 2), S67–S78. https://doi.org/10.1111/j.1526-4637.2009.00667.x
Gregory, J. (2015). The complexity of pain assessment in older people. Nursing Older People, 27(8), 16–21. https://doi.org/10.7748/nop.27.8.16.e738
Pesonen, A., Suojaranta-Ylinen, R., Tarkkila, P., & Rosenberg, P. H. (2008). Applicability of tools to assess pain in elderly patients after cardiac surgery. Acta Anaesthesiologica Scandinavica, 52(2), 267–273. https://doi.org/10.1111/j.1399-6576.2007.01480.x

Kirjoittajan tiedot:

Riitta Mieronkoski
ft, TtM, tohtorikoulutettava
Turun yliopisto, hoitotieteen laitos