tiistai 29. elokuuta 2017

Hyvinvoinnista ja vähän sen mittaamisestakin


Hyvinvointia vai ei? Mistä sen oikeastaan tietää?
Olen joutunut (saanut!) väitöskirjatyöni takia pohtimaan asiaa aina ajoittain, kun olen tutkinut lasten ja perheiden hyvinvointia ja sen edistämistä.

Hyvinvoinnista puhutaan paljon, ja se tuntuu olevan "muotia". Hyvinvointia luvataan ja vaaditaan, niin yksilön kuin yhteisöjenkin suulla. Ruokafirmat kilpailevat yhä parempien hyvinvointi-sloganien keksimisessä (terveys)tuotteillensa ja kuntoklubit yrittävät saada ihmiset asiakkaikseen hyvinvointia lupaamalla. Mutta hyvinvointi koostuu monesta muustakin tekijästä kuin pelkistä hyvistä terveystottumuksista. Eikä kenenkään hyvinvointia varmaankaan voida edistää yhdellä myslipatukalla tai spinningtunnilla. Toki fyysisen, miksei psyykkisen ja sosiaalisenkin, hyvinvoinnin näkökulmasta terveet elintavat ovat hyvä alku. ”Arkisen” näkökulman lisäksi, hyvinvointi on yhä kiinnostavampi kohde myös tutkimuksessa.

Mutta mitä on hyvinvointi? 
Tutkimus on keskittynyt lähinnä kuvaamaan hyvinvoinnin osatekijöitä tai ulottuvuuksia. Itsekin mietin usein, onko terveys yksi hyvinvoinnin osatekijä eli tuleeko sanoa, että väitöskirjatutkimukseni aikana kehitettävä terveyssovellus pyrkii edistämään lapsiperheiden hyvinvointia vai voinko sanoa, että pyrimme edistämään sekä terveyttä että hyvinvointia, jolloin terveystieteilijänä saisin korostaa terveyttä. Ja jos jättää sen pohtimisen, niin seuraavaksi jo miettii, milloin tietää, että hyvinvointia on edistetty eli miten sitä voi mitata ja mihin verrata? Tai miten voi ylipäänsä tietää kenellä on hyvinvointia ja kenellä sitä ei ole?

Mutta miten voi luotettavasti mitata jotain, jota ei ole tarkkaan määritelty?
Hyvinvointia voisi varmaan mitata sen osatekijöiden ja ulottuvuuksien kautta, mutta onko hyvinvointi osiensa summa, vai voiko jokin osatekijä olla merkitsevämpi kuin toinen. Yleensä hyvinvointia arvioitaessa puhutaan subjektiivisesta hyvinvoinnista, sillä hyvinvointi on kokemus ja tila. Varmasti jokainen osaa tässä hetkessä sanoa, kokeeko hyvinvointia vai ei. Kinkkisempi kysymys onkin sitten, että miksi? Toiselle esimerkiksi sairaus voi aiheuttaa sen, ettei koe hyvinvointia, kun taas toinen sitä kokee sairaudesta huolimatta. Tästä päästäänkin siihen ajatukseen, ettei toinen ihminen voi välttämättä tietää toisen hyvinvoinnin tilaa, koska ulospäin asia voi näyttää täysin toiselta, jolloin objektiivisesti mitattu hyvinvointi voi olla täysin vastakkainen subjektiivisesti mitatun kanssa. Voiko ylipäänsä ajatella, että hyvinvointi on joko-tai-tila, vai voisiko se olla jana, jossa hyvinvoinnin tila vaihtelee riippuen siitä, kummassa päässä janaa ollaan. 



Hyvinvoinnin kiemuroita pohtiessani löysin hyvän artikkelin, jossa Dodge ja kumppanit (2012) pyrkivät määrittelemään hyvinvointia käsitteenä, sen osatekijöiden tai ulottuvuuksien kuvaamisen sijaan. Artikkeli käsittelee kattavasti myös hyvinvoinnin tutkimuksen historiaa, hyvinvoinnin moniulotteisuutta, erilaisia hyvinvoinnin määritelmiä ajan- ja eri tutkimussuuntausten valossa- kuten ihan ensimmäisiä hyvinvoinnin määritelmiä Bradburnin (1969) psykologisen hyvinvoinnin tutkimuksesta. Bradburn tutki ihmisten psykologisia reaktioita heidän päivittäisessä elämässään ja erityisesti kohdatessaan haasteita. Hän viittasi psykologisella hyvinvoinnilla usein onnellisuuteen, jolloin ihmisellä on enemmän positiivisia vaikutuksia kuin negatiivisia.

Niin, ja se määritelmä?
Lopun viimein päästään artikkelissa tarjottuun hyvinvoinnin määritelmään: "Hyvinvointi on tasapainotila yksilön (fyysisten, psyykkisten ja sosiaalisten) voimavarojen ja (fyysisten, psyykkisten ja sosiaalisten) haasteiden välillä". Luonnollista on, että ihminen pyrkii pitämään tämän tasapainotilan tai pääsemään siihen, jolloin voimavarat ja haasteet käyvät ikään kuin taistelua tällä heiluvaisella keinulaudalla. Hyvinvointi nähdään määritelmässä siis hyvin yksilöllisenä tilana -toiselle pienikin haaste voi olla riski ja järkyttää hyvinvoinnin tasapainoa, jos voimavarat ovat vähäiset, kun taas toisella voimavaroja on niin hyvin, ettei pieni tuulenpuuska kaada koko venettä -keinuttaa vain vähäsen. 
Dodge ym. (2012)










Kun kyseessä on kuitenkin tasapainotila, voi vaakakupit olla kallellaan, miten päin tahansa, jolloin voidaan joutua myös tilanteeseen, jossa juuri haasteiden vähäisyys aiheuttaa hyvinvoinnin tasapainon järkkymistä. Tästä tulee väistämättä mieleeni asia, josta muistan joskus lukeneeni ja mikä toimii oivallisena esimerkkinä kyseisestä epätasapainotilasta; sanotaan, että ihminen ei voi kauan tehdä työtä, joka ei ole riittävän haastavaa omiin kykyihin ja taitoihin nähden, tai voi toki, mutta pidemmän päälle työn mielekkyys vähenee ja ihminen on onneton työssään. Tässä kohtaa Bradburnin viittaus onnellisuuteen hyvinvointia kuvatessaan on jälleen relevantti -sopisikohan sanonta "raha ei tee onnelliseksi" myös kuvaamaan hyvinvoinnin epätasapainotilaa?

Vastaako määritelmä kaikkiin esittämiini kysymyksiin -ei varmasti. Mutta tämä määritelmä on yksinkertainen ja universaali. Sen avulla voi arvioida yksilön, miksei yhteisöjenkin, hyvinvointia riippumatta iästä, sukupuolesta tai taustoista. Määritelmä on myös jollain lailla armollinen, sillä korostaessaan hyvinvoinnin yksilöllisyyttä, se antaa yksilölle myös vastuun omasta hyvinvoinnistaan -jokainen voi itse teoillaan vahvistaa voimavarojaan, jolloin on paremmassa "taisteluasemassa" haasteiden edessä. Se antaa eväitä myös hyvinvoinnin edistämistyöhön, jolloin yksilön tai esim. perheen voimavaroja vahvistamalla voidaan olettaa, että vaaka pysyy tasapainossa myös silloin, kun haasteet ja vaikeat tilanteet alkavat painaa toisessa vaakakupissa. Edellyttää toki sitä, että yksilölliset voimavarat ja mahdolliset haasteet tunnistetaan, jolloin tasapainotilan järkkymisen ennaltaehkäisy onnistuu. Mutta se onkin sitten toinen tarina, tutkimus tai blogikirjoitus 😊   


Don’t worry, be happy! (...or if you worry, hopefully you have enough resources to conquer your worries and then be happy!)  



Kirjoittajan tiedot:
Anni Pakarinen
sairaanhoitaja, Terveystieteiden maisteri ja tohtorikoulutettava
Turun yliopisto, hoitotieteen laitos

Kirjoittaja tekee lapsiperheiden hyvinvointiin liittyvää väitöskirjatutkimusta TEPE-tutkimusryhmässä ja toimii EU-rahoitteisessa (Interreg Central Baltic) lasten hyvinvointia edistävässä EmpowerKids-projektissa koordinaattorina. 

Kirjoitus perustuu useisiin kirjoittajan väitöskirjatyönsä aikana lukemiin lähteeseen sekä erityisesti lähteeseen: Dodge R, Daly A.P., Hyuton J. & Sanders L.D. 2012. The challenge of defining wellbeing. International Journal of Wellbeing, 2(3), 222-235.

keskiviikko 9. elokuuta 2017

HAAVOITTUVA YKSILÖ – MILLÄ PERUSTEELLA JA KENEN MÄÄRITTELEMÄNÄ?


Haavoittuvuus-käsitteen käyttö on vakiintunut terveydenhuollon kontekstissa, niin kliinisessä työssä kuin tutkimuksenkin parissa (Hurst 2008). Haavoittuvuus-käsitteen käyttäminen ei kuitenkaan ole yksiselitteistä (Grabovschi et al. 2013; Hurst 2008; Spiers 2000). Miten tämä määritelmä ymmärretään ja miten sitä sovelletaan eri tilanteissa, vaihtelee.
Yleistä on, että haavoittuvuuden määrittelee joku muu kuin haavoittuva yksilö tai ryhmä. Tällöin haavoittuvuus määritellään esimerkiksi suhteessa ikään, terveydentilaan, sosiaaliseen asemaan tai etniseen taustaan. Näin ollen muun muassa lapset, ikääntyneet, pitkäaikaissairaat ja köyhät voidaan nähdä haavoittuvina. (Spiers 2000.) Haavoittuvuutta käsiteltäessä tulisi kuitenkin huomioida myös tarkemmin, mitä haavoittuvuudella tarkoitetaan ja millä laajuudella.
Yleensä haavoittuvuudella tarkoitetaan yksilöön tai ryhmään kohdistuvaa terveyshaitan riskiä (Grabovschi et al. 2013). Haavoittuvuuden voidaan myös yleisesti ajatella liittyvän ihmisyyteen, mutta tämä näkemys ei auta sen enempää kliinistä työtä tekeviä kuin tutkijoitakaan. Jos kaikki nähdään haavoittuvina, menettää haavoittuvuuden käsite osan merkityksestään. Toisaalta jos haavoittuvuudelle annetaan hyvin tiukat raamit, esimerkiksi haavoittuvat henkilöt ovat kykenemättömiä päätöksentekoon, voi haavoittuvuus olla leimaavaa ja yksilöä loukkaava. (Hurst 2008.) Tuskin esimerkiksi kaikkia ikääntyneitä voidaan pelkän iän perusteella pitää päätöksentekoon kykenemättöminä. Näin ollen haavoittuvuuden määritelmää ja sen käyttöyhteyttä ei voida erottaa täysin toisistaan.
Haavoittuvuutta pohtiessa ei tulisi myöskään nojautua vain yksilö- tai ryhmäperustaisiin tekijöihin. Terveydenhuollon kontekstissa myös itse terveydenhuolto asettaa haavoittuvuuteen vaikuttavia tekijöitä, jotka monet toki ovat yhteydessä yksilölähtöisiin tekijöihin. Terveydenhuolto järjestetään tietyin resurssein, joten sanomattakin on selvää, että rajat tulevat vastaan ennemmin tai myöhemmin. Haavoittuvuuden osalta merkittäviä tässä ovat esimerkiksi yksilön tarpeiden kohtaaminen, terveydenhuollon alueellinen järjestäminen ja henkilön oma taloudellinen tilanne huomioiden hänen mahdollisuutensa saada terveydenhuollon palveluja (Hurst 2008).
Haavoittuvuuden moniulotteisemmassa määritelmässä ei myöskään nähdä haavoittuvuutta vain ulkopuolisen henkilön arvioimana. Sen sijaan, että haavoittuvuus olisi aina toisen henkilön määrittelemää, voidaan haavoittuvuutta tarkastella myös yksilön kokemuksesta omasta haavoittuvuudesta. Tällöin määritelmään ei sisälly automaattisesti muun muassa ikä tai terveydentila, joskaan nämä eivät myöskään ole automaattisesti poissuljettuja yksilön kokemusmaailmasta. (Spiers 2000.) Yksilön kokemukseen perustuvalla haavoittuvuuden määritelmällä voidaan haavoittuvuutta tarkastella yksilöllisemmästä näkökulmasta ja välttyä ihmisten leimaamiselta haavoittuvaksi tietyn tekijän perusteella.  
Vaikka haavoittuvuuden käsite tai käyttö ei olekaan yksiselitteistä, ei sen merkitystä myöskään tulisi unohtaa tai aliarvioida terveydenhuollon kontekstissa. Sekä kliinisessä työssä että tutkimuksen parissa kohdatut ihmiset ovat kaikki erilaisia ja heillä on erilaisia tarpeita. Myös tilanteet ja kontekstit vaihtelevat. Näin ollen haavoittuvuutta tulisikin tarkastella aina tilannekohtaisesti.
Kuva: Pixabay/johnhain

Kirjoittajan tiedot:
Sunna Rannikko
Sh/th, TtM, tohtorikoulutettava
Turun yliopisto
Hoitotieteen laitos




 
Lähteet:
Grabovschi C, Loignon C & Fortin M. 2013. Mapping the concept of vulnerability related to health care disparities: a scoping review. BMC Health Service Research 13:94. doi: 10.1186/1472-6963-13-94
Hurst SA. 2008. Vulnerability in research and health care; describing the elephant in the room? Bioethics 22(4), 191–202. doi: 10.1111/j.1467-8519.2008.00631.x
Spiers J. 2000. New perspectives on vulnerability using emic and etic approaches. Journal of Advanced Nursing 31(3), 715–721. doi: 10.1046/j.1365-2648.2000.01328.x