tiistai 24. syyskuuta 2019

Väitöskirjatutkija, joko sinulla on oma mentori?



Mikäli vastasit otsikon kysymykseen ’ei’, nyt voisi olla hyvä aika harkita oman mentorin hankkimista, sillä mentoroinnilla on todettu olevan paljon positiivisia yhteyksiä mentoroitavan uraan ja psykososiaalisiin tekijöihin (1). Mentoroinnin on todettu vaikuttavan positiivisesti esimerkiksi mentoroitavan urakehitykseen, johtamistaitoihin (2), menestykseen apurahojen saamisessa (1) ja tuottavuuteen muun muassa julkaisujen määrässä (2). Mentori voi lisäksi edustaa mentoroitavalleen roolimallia sekä vahvistaa hänen luottamustaan omiin kykyihinsä ja työhön sitoutumista (1).

Mentorointia on olemassa sekä muodollista että epämuodollista. Muodollinen mentorointi pohjautuu mentorointiohjelmaan, jolloin järjestäjätahona on esimerkiksi yliopisto ja mentoroinnille voi olla asetettu erityisiä tavoitteita. Epämuodollinen mentorointi tapahtuu puolestaan spontaanisti mentorin ja mentoroitavan yhteisen mielenkiinnon kohteen pohjalta. (1.)

Oma kokemukseni mentoroinnista on peräisin kansainvälisestä Nurse-Lead –ohjelmasta. Nurse-Lead –ohjelma on puolitoistavuotinen ohjelma tohtorikoulutettaville ja post doc –tutkijoille. Ohjelman keskeisenä tavoitteena on tukea osallistujien urakehitystä ja kansainvälistä verkostoitumista sekä vahvistaa heidän johtamis- ja tutkimustaitojaan. Mentorointi on yksi ohjelman tavoitteiden saavuttamiseen käytettävistä menetelmistä. (3.) Ohjelman mentorit ovat ansioituneita akateemisia johtajia ja menestyneitä tutkijoita. Ohjelmassa suositeltavaa onkin, että mentori on kansainvälinen asiantuntija, jolla on johtamiskokemusta ja erityisosaamista mentoroitavan väitöskirjan tai post doc –tutkimuksen tutkimuskohteesta.

Mitkä sitten ovat omat kokemukseni mentoroinnista? Yhdellä sanalla kuvattuna erinomaiset. Mentorini valinnassa väitöskirjaohjaajani auttoivat minua valitsemaan kansainvälisen mentorin, joka on yksi johtavista hoitotyön etiikan tutkijoista ja jolla on vahva akateemisen johtajuuden kokemus. Ensimmäiset mentorointikerrat toteutimme mentorini kanssa videovälitteisinä WhatsApp-puheluina. Sittemmin meillä on ollut mahdollisuus tavata kahteen otteeseen kasvotusten. Mentorointikeskustelujen aiheet tulevat osin Nurse-Lead –kurssin sisällöstä, mutta keskustelemme paljon myös omista tarpeistani lähtevistä aiheista. Tämän lisäksi mentorini ottaa keskusteluun urakehitykseni kannalta oleellisia aiheita. Mentorointikeskustelut menevät huomattavasti syvällisemmälle ja osin myös henkilökohtaisemmalle tasolle kuin esimerkiksi konferensseissa käydyt keskustelut muiden tutkijoiden kanssa. Tämä kokemus on ollut ammatillista identiteettiäni vahvistava ja syventänyt ymmärrystäni siitä, mihin suuntaan haluan omaa urakehitystäni ohjata. Tässä tietysti tärkeänä tekijänä on mentorini, joka osoittaa sitoutuneisuutensa mentorointiin.  Onko mentorointi sitten parantanut tuottavuuttani julkaisujen muodossa tai tuonut lisää apurahoja? Ehkä tässä vaiheessa ei, mutta se on ehdottomasti selkeyttänyt identiteettiäni tutkijana, vahvistanut kansainvälistä verkostoitumistani sekä parantanut kielitaitoani. Toki en jatkossa panisi pahakseni positiivista vaikutusta julkaisujen määrään ja myönteisiin apurahapäätöksiin…



Kirjoittaja:
Sunna Rannikko
th/sh, TtM, tohtorikoulutettava
Turun yliopisto, hoitotieteen laitos
Sähköposti: seeran(at)utu.fi

Lähteet:
(1) Meschitti V & Lawton Smith H. 2017. Does mentoring make a difference for women academics? Evidence from the literature and a guide for future research. Journal of Research in Gender Studies 7(1), 166–199.
(2) Hafsteinsdóttir TM, van der Zwaag A & Schuurmans MJ. 2017. Leadership mentoring in nursing research, career development and scholarly productivity: A systematic review. International Journal of Nursing Studies 75, 21–34.
(3) NurseLead. 2019. Nursing Leadership Educational Programme. Saatavissa https://www.nurselead.org/. Luettu 23.9.2019.

tiistai 17. syyskuuta 2019

SPEAK UP! - Huolien puheeksi ottaminen terveydenhuollossa


Huolien puheeksi ottaminen terveydenhuollossa saattaa olla terveydenhuollon ammattilaisille haasteellista, kuten käy esimerkiksi ilmi nuoren naisen Elaine Bromileyn tapauksesta julkaistusta raportista. Raportissa kerrotaan, miten Bromiley kuoli tultuaan nukutettavaksi rutiininomaista leikkausta varten, koska häntä ei saatu hapetettua, eikä hänelle saatu asetettua hengitysputkea. Leikkaustiimin hoitajat olivat tuoneet leikkaussaliin valmiiksi trakeostomiaa (reiän tekeminen henkitorveen) varten välineet, mutta he eivät pystyneet ottamaan trakeostomian tekoa puheeksi lääkäreiden kanssa. (Harmer 2005.)

Huolien puheeksi ottaminen terveydenhuollossa on hoidon laadun ja potilasturvallisuuden kannalta tärkeää. Huolien puheeksi ottaminen voidaan määritellä kommunikoinniksi potilasturvallisuuden vaarantavista asioista tiedon, kyseenalaistamisen tai mielipiteiden välityksellä tilanteissa, joissa välitön toiminta on tarpeen potilaalle mahdollisesti aiheutuvan haitan ennaltaehkäisemiseksi. (Schwappach & Richard 2018.) Huolien puheeksi ottaminen ei kuitekaan aina ole helppoa. Terveydenhuollon ammattilaisilla saattaa olla eri syitä vaieta, silloin kun pitäisi puhua. Lisäksi huolien puheeksi ottamiselle saattaa ilmetä erilaisia esteitä. (Pattni ym. 2019.)

Yhdeksi merkittävimmistä esteistä huolien puheeksi ottamiselle on todettu olevan organisaatiossa vallitseva kulttuuri, jossa ei ole turvallista puhua tai puheeksi otetut huolet sivuutetaan  (Schwappach & Richard 2018, Pattni ym. 2019). Tällaisen kulttuurin vallitessa terveydenhuollon ammattilaisia ei kannusteta huolien puheeksi ottamiseen, eikä heidän ääntään kuulla aktiivisesti (Pattni ym. 2019). Lisäksi huolien puheeksi ottamisen esteeksi on kuvattu hierarkia ja valtasuhteet, mikä ilmenee muun muassa hoitajista ja lääkäreistä muodostuvissa moniammattillisissa hoitotiimeissä. Valtasuhteet huolien puheeksi ottamisen esteenä näkyvät myös esimerkiksi työntekijöiden ja esimiesten sekä juniori ja seniori lääkäreiden välisessä kommunikaatiossa. Huolien puheeksi ottamisen esteenä saattaa olla myös yksilöllisiä tekijöitä, kuten terveydenhuollon ammattilaisen pelko itselle mahdollisesti koituvista negatiivisista seurauksista. (Morrow ym. 2016, Pattni ym. 2019.)

Huolien puheeksi ottamisen edistämiseksi on kuvattu erilaisia ratkaisuja esimerkiksi avoimen kommunikaation sekä rohkaisevan ja läpinäkyvän organisaatiokulttuurin luominen. Hoitotyön esimiehet puolestaan voivat edistää huolien puheeksi ottamista antamalla työntekijöille positiivista palautetta sekä olemalla aidosti läsnä. (Morrow ym. 2016.) Hierarkian ja valtasuhteiden estettä huolien puheeksi ottamiseen on pyritty madaltamaan muun muassa leikkaussaleissa käytössä olevilla tarkistulistoilla. Lisäksi huolien puheeksi ottamista voidaan edistää erilaisilla opetusinterventioilla kuten simulaatioharjoittelulla. (Pattni ym. 2019.)

Huolien puheeksi ottaminen on ensisijaisen tärkeää sekä eettisestä että taloudellisesta näkökulmasta. Huolien puheeksi ottamisella saatetaan parantaa hoidon laatua ja potilasturvallisuutta sekä vähentää potilaskuolleisuutta ja säästää terveydenhuollon kustannuksia. Terveydenhuollon ammattilaisina meidän tulee rohkeasti ottaa puheeksi meitä huolestuttavat asiat, joten speak up!

Kirjoittaja
Johanna Wiisak
SH, TtM, Tohtorikoulutettava
Turun yliopisto
Hoitotieteen laitos


LÄHTEET:

Morrow KJ, Gustavson AM & Jones J. 2016. Speaking up behaviours (safety voices) of healthcare workers: A metasynthesis of qualitative research studies. International Journal of Nursing Studies. 64, 42–51.

Pattni N, Arzola C, Malavade1 A, Varmani S, Krimus L & Friedman Z. 2019. Challenging authority and speaking up in the operating room environment: a narrative synthesis. British Journal of Anaesthesia. 122(2), 233244.

Schwappach D & Richard A. 2018. Speak up-related climate and its association with healthcare workers’ speaking up and withholding voice behaviours: a cross-sectional survey in Switzerland. BMJ Quality & Safety. 27, 827–835.



keskiviikko 11. syyskuuta 2019

Kokenut hoitaja, miksi aliarvioit potilaiden kipua?


Hevoset viestivät pahoinvoinnista kuten kivusta ja stressistä, stereotyyppisellä käytöksellä, jota on helppo havaita. Tällaisia käytösmalleja ovat esimerkiksi puun pureminen ja imppaminen eli ilman äänekäs nieleminen, kehän kiertäminen suljetussa tilassa ja kaulan ja koko etuosan heijaaminen puolelta toiselle (1). Eräs eläinten käyttäytymistieteeseen perehtynyt tutkimusryhmä selvitti, miten herkästi hevosten päivittäisestä hoidosta vastaavat henkilöt noteerasivat näitä hevosten kipuun ja stressiin liittyviä käyttäytymisen muutoksia (2). Tutkimuksen aikana hevosten päivittäinen hoitaja havainnoi ja raportoi hevosten stressiin tai kipuun liittyvää käytöstä hevoskohtaiseen päivittäiseen kyselylomakkeeseen. Lisäksi paikalla ollut eläinten käyttäytymistieteeseen perehtynyt tutkija havainnoi kunkin hevosten käytöstä useiden tuntien ajan.

Tuloksissa verrattiin hoitajan raportoimia sekä tutkijan havainnoimia käytösmallien esiintyvyyttä. Tutkimustuloksena tuli ilmi, että hoitajat onnistuvat raportoimaan vain murto-osan stereotyyppisestä käytöksestä tutkijan havaitsemiseen käytökseen verrattuna: Tutkijan havaintojen mukaan kipua ja stressiä ilmentävää käytöstä oli 37 %: lla hevosista, kun hoitajat raportoivat sitä olevan vain 5 %:lla. Ainostaan kahdella tallilla 13:sta tutkimuksessa mukana olleista talleista ei esiintynyt lainkaan pahoinvointiin liittyviä käytöksen muutoksia sekä tutkijan havaintojen että kyselylomakkeiden mukaan.

Miksi tämä tulos on mielenkiintoinen myös terveydenhuollon kontekstissa? Tässä kokeessa huomattiin, että hevosten päivittäisestä hyvinvoinnista vastaavat hoitajat turtuivat pahoinvoinnista kertoville käytösmalleille, jos ympäristössä muutkin hevoset näyttivät paljon samoja signaaleita. Sama tulos on nähty myös terveydenhuoltoa koskevissa tutkimuksissa: ympäristössä, jossa on terveydenhuollon ammattilainen altistuu jatkuvasti potilaiden pahoinvoinnin, kuten kivun, signaaleille, herkkyys huomioida näitä merkkejä voi vaikeutua (3). Esimerkiksi kipua ilmentävien kasvojen ilmeiden havaitseminen on yllättävästi vaikeampaa henkilöille, jotka ovat työskennelleet pidempää kivuliaiden potilaiden kanssa, kuin niille, joilla ei vastaavaa kokemusta ole (4). Tämä voi selittää myös sen hieman yllättävän tuloksen, että terveydenhuollon ammattiryhmiä verratessa heikommin toisen kivun arvioinnista suoriutuvat juuri kokeneet hoitajat, jotka yleensä vastaavat potilaiden päivittäisestä hoitotyöstä (5).

Tutkimukset osoittavatkin, että toisen kivun havaitsemisessa ja arvioinnissa kokemus ei olekaan valtti vaan asiassa tarvitaan halua ja motivaatiota paneutua toisen asemaan ja keskittymistä asian tarkkailuun. Tämä selittänee myös toisen merkittävän tuloksen hevostutkimuksesta, jossa kaksi tallia sai asiassa puhtaat paperit. Näillä talleilla hevosten hyvinvointiin oli kiinnitetty jo aiemmin runsaasti huomiota. Terveys ja kokonaisvaltainen hyvinvointi nähtiin tärkeänä osana päivittäistä hoitotyötä, hyvinvointia tarkkaitiin jatkuvasti ja tarvittaessa ryhdyttiin toimiin sen ylläpitämiseksi. Kipu ja pahoinvointi eivät saa olla hoitajalle ”uusi normaali” missään ympäristössä!



Kirjoittajan tiedot:

Riitta Mieronkoski
ft, TtM, tohtorikoulutettava
Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos
e-mail: ritemi@utu.fi

Lähteet:

1. Fureix C, Gorecka-Bruzda A, Gautier E, Hausberger M. Cooccurrence of Yawning and Stereotypic Behaviour in Horses ( Equus caballus ) . ISRN Zool. 2011;2011:1–10.

2. Lesimple C, Hausberger M. How accurate are we at assessing others’ well-being? The example of welfare assessment in horses. Front Psychol. 2014;5(JAN).

3. Prkachin KM, Mass H, Mercer SR. Effects of exposure on perception of pain expression. Pain. 2004 Sep;111(1–2):8–12.

4. Deyo KS, Prkachin KM, Mercer SR. Development of sensitivity to facial expression of pain. Pain. 2004;107(1–2):16–21.

5. Solomon P. Congruence between health professionals’ and patients’ pain ratings: A review of the literature. Scand J Caring Sci. 2001;15(2):174–80.

tiistai 3. syyskuuta 2019

Terveyden edistämistä omahoidon interventioilla



Maailman terveysjärjestö (World Health Organization, WHO) julkaisi kesäkuussa terveyden omahoidon interventioihin liittyvän suosituksen, jonka tavoitteena on tarjota näyttöön perustuvia suosituksia ja hyviä käytäntöjä omahoidon interventioiden kehittämiseksi ja käyttöön ottamiseksi (WHO 2019). Vaikka suositus keskittyy seksuaali- ja lisääntymisterveyden omahoidon interventioihin, tarjoaa se myös hyviä näkökulmia muiden terveyteen liittyvien omahoidon interventioiden kehittämiseen. Terveydenhuollon tulevaisuuden näkökulmasta suositus on ajankohtainen, sillä esimerkiksi Sosiaali- ja terveysministeriön tulevaisuuskatsauksen (2018) mukaan uusilla ennaltaehkäisyn ja terveyden ja hyvinvoinnin edistämisen työkaluilla, esimerkiksi omahoidon interventioilla, voidaan tukea yksilöitä auttamaan itseään ja tukea heidän elämänlaatuaan ja osallisuuttaan kustannustehokkaasti.  Lisäksi esimerkiksi Suomen Lääkäriliitto (2017) on tunnistanut omahoidon lisääntymisen yhdeksi terveydenhuoltoa ohjaavaksi megatrendiksi.

WHO (2019) määrittelee omahoidon yksilöiden, perheiden ja yhteisöjen kyvyksi edistää ja ylläpitää terveyttä, ennaltaehkäistä sairauksia sekä kestää sairauksia ja vammoja terveydenhuollon ammattilaisen tukemana tai ilman. Omahoito voi pitää sisällään terveyden itsehallinnan (esimerkiksi itsensä lääkitsemisen, hoitamisen ja tutkimisen), itsetestauksen (esimerkiksi itse tehdyn näytteiden oton, seulonnan, diagnosoinnin sekä itsensä monitoroinnin) tai itsetietoisuuden (esimerkiksi itsensä auttamisen, kouluttamisen ja itsesäätelyn) (Narasimhan ym. 2019). Omahoidon interventioiden avulla voidaan lisätä terveydenhuollon asiakkaiden omaan terveyteen liittyvää valinnanvapautta antamalla heille mahdollisuus arvioida ja hallinnoida omaa terveydenhoitoaan. Ne eivät kuitenkaan voi korvata suoraa kontaktia terveydenhuoltoon, vaan tarjoavat siihen lisätukea. (WHO 2019.)

Mitä näiden omahoidon interventioiden kehittämisessä ja käyttöön ottamisessa pitäisi sitten ottaa huomioon? WHO:n (2019) suositus korostaa ihmiskeskeistä lähestymistapaa, jossa yksilöiden hoidon tulisi perustua holistiseen lähestymistapaan huomioiden heidän elinympäristönsä ja oman elinkaarensa sekä siihen liittyvät tarpeensa, tilanteensa ja toiveensa. Keskeistä on myös eettisyyden, ihmisoikeuksien ja sukupuolien tasa-arvoisuuden huomioiminen. Lisäksi omahoidon interventioiden kehittäminen ja ylläpitäminen tarvitsee turvallisen ja tukea antavan ympäristön, joka mahdollistaa niiden käytön. Esimerkiksi terveydenhuollon järjestelmien tukea tarvitaan kaikilta sen osa-alueilta, muun muassa hallinnon, työntekijöiden, sääntelyn, tiedon jakamisen ja palvelutarjonnan osalta. (WHO 2019.)

Toimivien ja terveyttä edistävien omahoidon interventioiden kehittäminen ja käyttöön ottaminen ei siis ole yksinkertaista, mutta ei myöskään mahdotonta. Se vaatii huolellista ja käyttäjät (asiakkaat, työntekijät ja organisaatio) huomioivaa suunnittelua ja toteutusta. Onnistuessaan omahoidon interventioiden hyödyt voivat olla merkittävät sekä yksilön että organisaation ja yhteiskunnan näkökulmista. Parhaimmillaan ne voivat edistää terveyteen liittyvää minäpystyvyyttä, sitoutumista ja autonomiaa sekä parantaa terveydenhuollon kattavuutta, hoitoon pääsyä, terveysvaikutuksia, laatua ja kustannustehokkuutta sekä vähentää terveyseroja (WHO 2019).

Kirjoittaja:
Johanna Nyman
th/sh, TtM, tohtorikoulutettava
Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos
johanna.e.nyman(at)utu.fi

Lähteet:
-          WHO. 2019. WHO Consolidated Guideline on Self-Care Interventions for Health: Sexual and Reproductive Health and Rights. World Health Organization, Geneve. Saatavilla: https://apps.who.int/iris/bitstream/handle/10665/325480/9789241550550-eng.pdf?ua=1
-          Sosiaali- ja terveysministeriö. 2018. Eheä yhteiskunta ja kestävä hyvinvointi. Sosiaali- ja terveysministeriön tulevaisuuskatsaus. Valtioneuvoston julkaisusarja 22/2018. Valtioneuvosto, Helsinki. Saatavilla: http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/160904/22_TUKA_STM_WEB.pdf?sequence=4&isAllowed=y
-          Suomen Lääkäriliitto. 2017. Megatrendit / 24.11.2017. Omahoidon lisääntyminen. Luettu 2.9.2019. Saatavilla: https://laakari2030.fi/megatrendit/megatrendi2/
-          Narasimhan M, Allotey P, Hardon A. 2019. Self care interventions to advance health and wellbeing: a conceptual framework to inform normative guidance. BMJ 365: l688.
-          Kuva: Pexels / rawpixel.com