tiistai 23. lokakuuta 2018

Katoaako lapsi aikuisten suhteiden viidakkoon? Ammattilaisten näkemyksiä uusperheiden kohtaamista haasteista



Perheiden ja lasten parissa työskentelevät sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset kohtaavat päivittäin asiakkaita erilaisine elämäntilanteineen. Osa asiakkaista elää monimuotoisessa perheessä, kuten  yksinhuoltajaperheessä, uusperheessä, sateenkaariperheessä tai adoptioperheessä. Kaikkien perheiden Suomessa tarvitaan moninaisia palveluita. Tilastokeskuksen perhetilaston (2017) mukaan uusperheiden osuus kaikista perheistä on pysynyt stabiilina viimeiset 10 vuotta (kts. infoboxi). Kuitenkin sosiaali- ja terveysalalla työskentelevien ammattilaisten kokemuksen sekä tilastojenkin mukaan erityistä tukea tarvitsevien uusperheiden määrä on lisääntynyt perhepalveluiden piirissä. Suomen Uusperheiden liiton Stepping-hanke pyrkii vastaamaan kentältä tulleeseen tarpeeseen ja kehittää parhaillaan uudenlaista palvelua uusperheiden kanssa toimiville ammattilaisille, uusperheiden hyväksi (tietoa hankkeesta infoboxissa)

Osana Stepping-hankkeessa tehtävää tutkimusta teetimme kyselyn uusperheitä kohtaaville sosiaali- terveys- ja kasvatusalan ammattilaisille (n=21). Kyselyn tarkoituksena oli tuottaa ajantasaista tietoa StepApp-valmennuksen ja valmentajakoulutuksen sisällön kehittämiseksi. Kyselyllä kartoitettiin muun muassa ammattilaisten näkemyksiä uusperheiden kohtaamista haasteista.


Uusperheiden suhteet ja tilanteet monimuotoisia sekä monimutkaisia
Ammattilaisten vastauksissa toistuivat sanat ”monimuotoisuus”, ”monimutkaisuus”, ”eriaikaisuus”, ”nopeat käänteet” sekä ”ennalta-arvaamattomuus”, joilla he kuvasivat uusperheiden jäsenten välisiä suhteita, sopeutumista ja tilanteita uusperheen arjessa.  Uusperhetilanteeseen sopeutuminen ja uusien perheenjäsenten välisen kiintymisen kehittyminen vaatii aikaa ja voi tuottaa haasteita. Uusperheessä koetaankin usein erilaisia epäselviin rooleihin, ristiriitaisiin odotuksiin ja ulkopuolisuuteen liittyviä tilanteita. Osa ammattilaisista koki, että uusperheiltä puuttuu tietoa uusperheen kehittymisen vaiheista ja haasteista, jolloin tie tietoiseen perheytymiseen yhteisen historian rakentamisen kautta voi olla kivinen. Arjen haasteina nähtiin lisäksi uusperheen juhlat, aikataulujen yhteensovittaminen, tiedonkulun hoitaminen eri kotien välillä sekä perheen sääntöjen ja sopimusten tekeminen.

Ex-elämä painolastina uusperheessä
Vaikka ex-elämä kuuluu yleensä luonnollisena osana uusperheen arkea, erityisesti lasten tapaamisten vuoksi, voi se joskus myös asettaa haasteita uusperhe-elämälle. Vaikeat ja pitkittyneet erot sekä elatusapu- ja tapaamiskiistat ovat vaikeimpia. Ammattilaiset ovat nähneet kiusantekoa ex-puolisoiden välillä ja ex-puolisoiden mustamaalaamista muiden perheenjäsenten kuullen sekä kokeneet välillä olevansa ’erotuomarina’ riitojen keskellä. Haasteita voi tuoda myös suhteet ja yhteistyö ex-puolison kanssa, toisen biologisen vanhemman osallistumattomuus tai kasvatukseen liittyvät näkemyserot. Myös muut ulkopuolelta (esim. ex-suvulta) tulevat vaatimukset ja rajoitteet voivat vaikuttaa uusperheen arkeen.

Kasvatusnäkemysten törmäys ja bonusvanhemman roolin epäselvyys uusperheiden haasteena
Vanhemmuus on haastavampaa, kun on omat ja toisen lapset. Vanhempien kasvatusnäkemykset saattavat olla erilaiset, mikä voi aiheuttaa riitoja uusperheessä, mutta myös eri kotien välillä. Biologiset vanhemmat voivat kokea haasteellisena vanhemmuuden jakamisen ex-puolison ja uuden puolison kanssa. Uusperheessä koetaankin usein vanhemmuuden roolien epäselvyyttä ja ulkopuolisuuden tunteita, erityisesti bonusvanhemman soljahtaminen vanhemman rooliin ei ole aina helppoa. Suhteet ja tunteet puolison lapsia kohtaan eivät useinkaan ole niin yksioikoiset.  Myös ensimmäisen yhteisen lapsen syntyminen on myös usein vaihe, jolloin voidaan kokea ristiriitaisia tunteita vanhemmuudessa. Käytännön haasteita kohdataan usein lapsen asioiden hoidossa, rahan käyttöön liittyvissä asioissa, erilaisten lupien hakemisessa, lasten tapaamis- ja asumisjärjestelyissä.

Lasten ja nuorten tilanteet sekä tunteet voivat jäädä huomioitta uusperheessä
Ammattilaiset pohtivat uusperhetilannetta myös lasten kannalta. Nähtiin, että lapsen sopeutuminen uusperheen tuomiin muutoksiin ei ole aina niin helppoa. Lapsi voi kokea erilaisia haasteita uuden vanhemman, uusien sisarusten ja uusien asumisjärjestelyjen myötä. Tunne-elämän ailahtelut, ulkopuolisuuden tunteet ja eriarvoisuuden kokemukset voivat vaivata lasta. Ammattilaiset toivat esiin myös huolensa lasten tilanteen ja näkemysten mahdollisesta huomioitta jättämisestä, lapsen syrjään jäämisestä ja ”katoamisesta aikuisten suhteiden viidakkoon”.
Stepping-hanke pyrkii vastaamaan näihin haasteisiin! Hankkeen tuotos on kaikkea tätä ja vielä enemmän, sillä uusperheiden vanhempien, lasten ja nuorten äänet on myös kuultu! Hankkeen keskeisenä periaatteena onkin  kohderyhmän näkemysten vahva huomioiminen.
Kirjoittajan tiedot:
Anni Pakarinen (sh, TtT) toimii hankesuunnittelijana Stepping-hankkeessa ja vastaa hankkeessa tehtävästä tutkimuksesta. S-posti: anni.pakarinen@supli.fi

Lähde:
Stepping-tutkimuksen tuloksia -ammattilaisten näkemykset (Webropol-kysely, kevät 2018)




tiistai 16. lokakuuta 2018

Pitkäaikaisen kivun arviointi – Mission impossible?



Pitkäaikaista eli kroonista kipua pidettään usein näkymättömänä kansansairautena. Arvioidaan, että Suomessa, kuten muissakin Euroopan maissa, pitkäaikaisesta kivusta kärsii lähes joka viides aikuinen. Arvioiden tekeminen on hankalaa, koska vasta tänä vuonna pitkäaikainen kipu sai oman diagnoosikoodin, jonka hyväksyminen ja käyttöönotto Suomessa ovat vielä kesken. Pitkäaikainen kipu, määritelmän mukaan yli 3­­–6kk kestänyt kipu, liittyy usein erilaisiin pitkäaikaissairauksiin, kuten nivelrikko tai muut tuki- ja liikuntaelimistön sairaudet. Taustalla voi olla myös hermovaurio. Kun kipu on läsnä potilaan elämässä päivittäin, öistä puhumattakaan, voi sen arviointi olla terveydenhuollon ammattilaiselle haasteellista yhden käynnin yhteydessä. Kivun arvio on kuitenkin yksi keino tehdä tämä näkymättömänä pidetty sairaus näkyväksi.

Kivun arvioinnin lähtökohtana on aina potilaan oma arvio tilanteesta. Pitkäaikaisen kivun systemaattinen arviointi luo perustan kivunhoitoon, joka tulisi tapahtua luottamuksellisessa ja pysyvässä hoitosuhteessa. Kivun systemaattisen arvioinnin avulla on mahdollista seurata kivun taustalla mahdollisesti olevan sairauden kulkua ja se on myös ainoa keino, jolla voidaan luotettavasti seurata kivun hoidon tuloksellisuutta. Kivun monipuolisen arvioinnin avulla voidaan selvittää myös kipumekanismia, jolloin voidaan helpommin löytää oikeita kivunhoitomenetelmiä.

Kivun arviointiin useimmiten käytetyt yksiulotteiset kipumittarit kuten kipujanalla, numeerisella tai verbaalisella asteikolla (joita käsiteltiin edellisessä tekstissäni), antavat pitkäaikaisessakin kivussa alun kivun systemaattiseen arviointiin. Nämä yksiulotteiset kipumittarit perustuvat kuitenkin sen hetkiseen arvioon kivun sensorisesta intensiteetistä, jolloin saatu mittaustulos kuvaa hyvin kapeasti pitkäaikaisesta kivusta kärsivän potilaan kokonaistilannetta. Samaa mittarin skaalaan voikin käyttää kuvaamaan kivun intensiteetin lisäksi kivun epämiellyttävyyttä ja kivun haittaavuutta, jolloin saadaan jo monipuolisempi kuva kivusta.  Yksi helppokäyttöinen, pitkäaikaisen kivun arviointiin validoitu mittari on Brief Pain Inventory (BPI), jossa potilas arvioi kivun intensiteettiä pahimmillaan, lievimmillään ja keskimääräisesti viimeisen vuorokauden aikana sekä parhaillaan tuntuvana. Kivun aiheuttamaa haittaa yleiseen aktiivisuuteen, kävelyyn, työhön, ihmissuhteisiin, mielialaan, uneen ja elämästä nauttimiseen arvioidaan myös NRS 0–10 –asteikolla. Tällä kyselyllä päästään siis helposti kivun vaikutuksiin myös potilaan toimintakykyyn, psyykkiseen tilanteeseen ja elämänlaatuun, joita voidaan selvittää myös laajemmin omilla mittareilla tarvittaessa. Brief Pain Inventory -mittari sisältää myös kipupiirroksen, jonka tarkoitus on kuvata kivun paikallinen esiintyminen.

Pitkäaikaisesta kivusta kärsivät potilaat kuvaavat kipua usein erilaisin termein, esimerkiksi polttava, tylppä tai pistävä, jolloin kivun intensiteetin ja haitan lisäksi on aiheellista dokumentoida myös kivun luonne. Kivun luonnetta voidaan arvioida esimerkiksi systemaattisesti käyttämällä kipusanostoa sisältävällä mittarilla, kuten MCGill-kipukyselyä. Samassa mittarissa arvioidaan myös kivun muutosta ajassa sekä kipua helpottavia ja pahentavia asioita, joiden avulla saadaan lisätietoa kivun mekanismista.

Kokonaiskuvan saamiseksi pitkäaikaisesta kivusta kärsivän potilaan tilanteesta on varattava aikaa potilaan kuuntelmiseen ja käytettävä erilaisia, tilanteeseen ja potilaalle sopivia mittareita. Pitkäaikaisen kivun hoidossa tarvitaan moniammatillista yhteistyötä, jolloin kaikki hoitoon osallistuvat hoitotyön ammattilaiset tuovat oman ammattitaitonsa myös kivun monipuoliseen arviointiin näiden muutamien esiteltyjen mittareiden lisäksi.

Kirjoittajan tiedot:
Riitta Mieronkoski
ft, TtM, tohtorikoulutettava
Turun yliopisto, hoitotieteen laitos
s-posti: ritemi@utu.fi

Lähteet:

Fillingim, R. B., Loeser, J. D., Baron, R., & Edwards, R. R. (2016). Assessment of Chronic Pain: Domains, Methods, and Mechanisms. The Journal of Pain : Official Journal of the American Pain Society, 17(9 Suppl), T10-20. https://doi.org/10.1016/j.jpain.2015.08.010
Kipu. Käypä hoito. 2017. Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin, Suomen Anestesiologiyhdistyksen ja Suomen Yleislääketieteen yhdistyksen asettama työryhmä. http://www.ebm-guidelines.com/dtk/hpt/avaa?p_artikkeli=hoi50103#s8. Viitattu 16.10.2018.
Tan, G., Jensen, M. P., Thornby, J. I., & Shanti, B. F. (2004). Validation of the brief pain inventory for chronic nonmalignant pain. The Journal of Pain, 5(2), 133–137. https://doi.org/10.1016/j.jpain.2003.12.005
WHO 2018. ICD-11 for Mortality and Morbidity Statistics. https://icd.who.int/browse11/l-m/en#/http%3a%2f%2fid.who.int%2ficd%2fentity%2f661232217. Viitattu 16.10.2018


tiistai 2. lokakuuta 2018

Turpaan tulee – se nyt kuuluu hiukan alaan



”Työ päivystyksessä nyt on sen tyyppistä, että turpaan saattaa tulla. Se kuuluu työn luonteeseen.”
”Asukas on dementoitunut, tilanteita ei pysty ennakoimaan.”

Tämän tyylisiin lausahduksiin olen törmännyt niin työssäni, kuin tutkimusaineistossani. Teen väitöstutkimusta väkivallan uhan hallinnan tasosta Suomessa sosiaali- ja terveydenhuoltoalan työssä. Tutkittuani sairaanhoitopiirien ja pelastuslaitosten uhkaavista tilanteista tehtyjä ilmoituksia, herää minulle huoli. Väkivallan uhkaa sosiaali- ja terveydenhuollossa ei saada hallintaan ilman, että alalla tapahtuu asennemuutos.

Menetelmiä väkivallan uhan vaarojen arviointiin ja hallintaan sekä menettelytapaohjeita väkivalta- ja uhkatilanteiden varalle on kehitetty. Työväkivaltaa ei voida hallita millään yksiselitteisellä mallilla tai yleisellä ohjeistuksella. Toimintamalleja väkivallan uhan hallintaan tutkimusten pohjalta on luotu niin esimerkiksi kotihoitotyöhön (Fagerström & Leino 2014), kuin vaikka psykiatriseen hoitotyöhön (Välimäki ym. 2013). Näiden mallien ja ohjeistuksien lähtökohta on aina oman yksikön vaarojen arviointi. Kun tiedetään yksikön haasteet ja potilaat, voidaan yksikössä tehdä ratkaisut väkivallan uhan hallitsemiseksi ja ennaltaehkäisemiseksi. Malleista ja tutkimuksista huolimatta väkivallan ja sen uhan kokemukset terveydenhuoltotyössä ovat kuitenkin lisääntyneet (Sutela & Lehto 2014). Lisäksi uhkatilanteista syntyneet työtapaturmat terveydenhuollossa ovat kaksinkertaistuneet viimeisten kymmenen vuoden aikana (Tapaturmavakuutuskeskus). 

Väkivaltaa käsittelevistä lehtiotsikoista paistaa läpi jopa työntekijöiden hätähuuto.  ”Poliisikaan ei mene yksin, mutta kotihoitajan on pakko: ”Tuntuu, että ihmisiä lähetetään kuin teuraaksi”. Minua kuitenkin pohdituttaa se, että missä on työntekijän oma vastuu tällaisissa tilanteissa? Hoitohenkilöstö on sitoutunut noudattamaan sairaanhoitajan eettisiä ohjeita. ”Hän arvioi omansa ja muiden pätevyyden ottaessaan itselleen tehtäviä ja jakaessaan niitä muille” (Sairaanhoitajaliitto 1996). Työturvallinen toiminta on mielestäni myös vahvasti osa eettisesti työskentelyä ja tämä on täysin linjassa myös työturvallisuuslain ajatuksen kanssa työntekijän vastuusta toimia tilanteessa oikein.  Jos poliisi ei mene yksin kotihoitoasiakkaan luo, niin miksi ihmeessä kotihoidon työntekijät päättävät sitten mennä? Jos tilanne on niin kaoottinen, kuin mitä työntekijät mediassa ja kyselyissä kuvaavat, niin miksi työntekijät menevät vaarallisiin kohteisiin? Miksi työntekijät eivät vaadi ohjeistuksia? Miksi työntekijät alistuvat tilanteeseen vaarantaen oman ja työtoverinsa turvallisuuden? Sitä pohdin.

Asenteiden vaikutus tulee esille tutkimuksessani. Sosiaali- ja terveydenhuollossa hyvin helposti ajatellaan, että väkivalta johtuu sairaudesta, sille ei voi mitään. Uhkatilanneilmoituksiin kirjataan ”Potilas muistisairas, tilanne ennakoimaton, ei toimenpiteitä”.  Onko siis todella niin, että kaikki työntekijät, jotka työskentelevät muistisairaiden kanssa, aivovammapotilaiden kanssa tai kehitysvammaisten kanssa, ovat valmiita ottamaan turpaansa ihan vain, koska potilas on sairas? Tämä on mielestäni täysin kestämätöntä ajattelua. Niin kauan kuin sosiaali- ja terveydenhuollossa ajatellaan näin, kärsii työturvallisuuden lisäksi myös potilastyö ja potilaiden saaman hoidon laatu. Kyse on siis asenteiden lisäksi hyvin oleellisesta eettisestä ja hoidon laatuun vaikuttavasta kysymyksestä. Olen tavannut niin ensihoitajia, vanhustenhoitajia kuin kehitysvammaisten hoitajia ja -lääkäreitä, jotka kokevat väkivallan uhan olevan hallinnassa. Näillä työpaikoilla ei tule turpaan, koska se ei kuulu työhön. Meillä on sosiaali- terveydenhuollossa tutkimusta, tietoa ja taitoa hallita tilanteita. Muuttua tarvitsee enää asenteiden ja ryhtyä asiassa toimiin.

Kirjoittaja:
Johanna Pulkkinen
TtM, väitöskirjatutkija
Turun Yliopisto, Kliininen laitos
johanna.m.pulkkinen(at)utu.fi



Lähteet:



Fagerström,V. & Leino, T. 2014. Vökivalta ja sen uhka kotihoidossa. Työpaikkojen hyvät käytännöt ennaltaehkäisyssä. Työterveyslaitoksen verrkojulkaisu. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/132318/V%C3%A4kivalta%20ja%20sen%20uhka%20kotihoitoty%C3%B6ss%C3%A4.pdf?sequence=1

Sairaanhoitajaliitto 1996. Sairaanhoitajan eettiset ohjeet. Saatavilla www-muodossa: https://sairaanhoitajat.fi/jasenpalvelut/ammatillinen-kehittyminen/sairaanhoitajan-eettiset-ohjeet/

Sutela,H. & Lehto, A.-M. 2014. Työolojen muutokset 1977-2013. Tilastokeskus. Helsinki.

Tapaturmavakuutuskeskus. Tapaturmatilasto 2006-2015. Ajettu 31.8.2017.
Tutkimuseettinen neuvottelukunta 2012. Hyvä tieteellinen käytäntö.

Työturvallisuuslaki 738/2002

Välimäki,M., Tella,L., Anttila,M., Pekruinen,V., Alhonkoski,M., Suvanne,T., laine,A., Kannisto,K. & Kontio R. 2013. Hoitajien työn hallinta psytkiatrisen potilaan väkivaltatilanteessa. Turun Yliopisto.