HAAVOITTUVA YKSILÖ – MILLÄ PERUSTEELLA JA KENEN MÄÄRITTELEMÄNÄ?

Haavoittuvuus-käsitteen käyttö on vakiintunut terveydenhuollon kontekstissa, niin kliinisessä työssä kuin tutkimuksenkin parissa (Hurst 2008). Haavoittuvuus-käsitteen käyttäminen ei kuitenkaan ole yksiselitteistä (Grabovschi et al. 2013; Hurst 2008; Spiers 2000). Miten tämä määritelmä ymmärretään ja miten sitä sovelletaan eri tilanteissa, vaihtelee.

Yleistä on, että haavoittuvuuden määrittelee joku muu kuin haavoittuva yksilö tai ryhmä. Tällöin haavoittuvuus määritellään esimerkiksi suhteessa ikään, terveydentilaan, sosiaaliseen asemaan tai etniseen taustaan. Näin ollen muun muassa lapset, ikääntyneet, pitkäaikaissairaat ja köyhät voidaan nähdä haavoittuvina. (Spiers 2000.) Haavoittuvuutta käsiteltäessä tulisi kuitenkin huomioida myös tarkemmin, mitä haavoittuvuudella tarkoitetaan ja millä laajuudella.

Yleensä haavoittuvuudella tarkoitetaan yksilöön tai ryhmään kohdistuvaa terveyshaitan riskiä (Grabovschi et al. 2013). Haavoittuvuuden voidaan myös yleisesti ajatella liittyvän ihmisyyteen, mutta tämä näkemys ei auta sen enempää kliinistä työtä tekeviä kuin tutkijoitakaan. Jos kaikki nähdään haavoittuvina, menettää haavoittuvuuden käsite osan merkityksestään. Toisaalta jos haavoittuvuudelle annetaan hyvin tiukat raamit, esimerkiksi haavoittuvat henkilöt ovat kykenemättömiä päätöksentekoon, voi haavoittuvuus olla leimaavaa ja yksilöä loukkaava. (Hurst 2008.) Tuskin esimerkiksi kaikkia ikääntyneitä voidaan pelkän iän perusteella pitää päätöksentekoon kykenemättöminä. Näin ollen haavoittuvuuden määritelmää ja sen käyttöyhteyttä ei voida erottaa täysin toisistaan.

Haavoittuvuutta pohtiessa ei tulisi myöskään nojautua vain yksilö- tai ryhmäperustaisiin tekijöihin. Terveydenhuollon kontekstissa myös itse terveydenhuolto asettaa haavoittuvuuteen vaikuttavia tekijöitä, jotka monet toki ovat yhteydessä yksilölähtöisiin tekijöihin. Terveydenhuolto järjestetään tietyin resurssein, joten sanomattakin on selvää, että rajat tulevat vastaan ennemmin tai myöhemmin. Haavoittuvuuden osalta merkittäviä tässä ovat esimerkiksi yksilön tarpeiden kohtaaminen, terveydenhuollon alueellinen järjestäminen ja henkilön oma taloudellinen tilanne huomioiden hänen mahdollisuutensa saada terveydenhuollon palveluja (Hurst 2008).

Haavoittuvuuden moniulotteisemmassa määritelmässä ei myöskään nähdä haavoittuvuutta vain ulkopuolisen henkilön arvioimana. Sen sijaan, että haavoittuvuus olisi aina toisen henkilön määrittelemää, voidaan haavoittuvuutta tarkastella myös yksilön kokemuksesta omasta haavoittuvuudesta. Tällöin määritelmään ei sisälly automaattisesti muun muassa ikä tai terveydentila, joskaan nämä eivät myöskään ole automaattisesti poissuljettuja yksilön kokemusmaailmasta. (Spiers 2000.) Yksilön kokemukseen perustuvalla haavoittuvuuden määritelmällä voidaan haavoittuvuutta tarkastella yksilöllisemmästä näkökulmasta ja välttyä ihmisten leimaamiselta haavoittuvaksi tietyn tekijän perusteella.  

Vaikka haavoittuvuuden käsite tai käyttö ei olekaan yksiselitteistä, ei sen merkitystä myöskään tulisi unohtaa tai aliarvioida terveydenhuollon kontekstissa. Sekä kliinisessä työssä että tutkimuksen parissa kohdatut ihmiset ovat kaikki erilaisia ja heillä on erilaisia tarpeita. Myös tilanteet ja kontekstit vaihtelevat. Näin ollen haavoittuvuutta tulisikin tarkastella aina tilannekohtaisesti.

Kuva: Pixabay/johnhain

Kirjoittajan tiedot:

Sunna Rannikko

Sh/th, TtM, tohtorikoulutettava

Turun yliopisto

Hoitotieteen laitos

seeran@utu.fi

 

Lähteet:

Grabovschi C, Loignon C & Fortin M. 2013. Mapping the concept of vulnerability related to health care disparities: a scoping review. BMC Health Service Research 13:94. doi: 10.1186/1472-6963-13-94

Hurst SA. 2008. Vulnerability in research and health care; describing the elephant in the room? Bioethics 22(4), 191–202. doi: 10.1111/j.1467-8519.2008.00631.x

Spiers J. 2000. New perspectives on vulnerability using emic and etic approaches. Journal of Advanced Nursing 31(3), 715–721. doi: 10.1046/j.1365-2648.2000.01328.x