Pakon takana

 

 

”Tietenkin ensin yritetään kaikki muut keinot.
Mutta pakkohan meidän on pitää väkisin kiinni lapsesta silloin,
kun hän ei suostu yhteistyöhön.”

 

Mitä ajattelet, millaisesta lapsikäsityksestä tämä erään hoitajan lausuma, mutta hyvin yleisesti käytetty perustelu kertoo? Onko lapsi enemmän suojelun tarpeessa kuin toimijuuden tukemisen tarpeessa, jolloin häntä pitää suojella myös häneltä itseltään? Vai voisiko hänen toimijuuttaan tukea niin, että hän voisi itse osoittaa, miten sekä suojelu että toimijuus voivat toteutua yhtä aikaa (ks. Olli 2019)? Onko lapsi kykenemätön yhteistyöhön silloin, kun ei tee sitä aikuisen vaatimalla tavalla aikuisen olettamassa ajassa (ks. Iversen 2013)? Onko lapsi kykenemätön itse keksimään ratkaisua tilanteeseen? Vai voisiko ajatella hänellä itsellään olevan hyvinkin monenlaisia keinoja selvitä pelottavista tilanteista, kuten Salmela (2010) on osoittanut? Onko lapsi näkemykseltään vähempiarvoinen kuin aikuinen esimerkiksi silloin, kun päätetään siitä, tehdäänkö toimenpide siinä aikataulussa, mikä aikuisten mielestä olisi toivottavaa vai siinä, johon lapsi olisi valmis (ks. Runeson ym. 2002, esimerkki täällä)? Vai ovatko molempien näkemykset yhtä arvokkaita myös organisaatioiden päätösten tasolla (Olli ym. 2012), jolloin käytännön tilanteissa on mahdollista neuvotella eri näkemyksistä?

Entä millaisesta aikuiskäsityksestä alussa mainittu perustelu toiminnalle voisi kertoa? Onko aikuinen se, joka aina tietää paremmin tai jopa ainoa, joka tietää, miten lasta koskevat asiat kannattaa tehdä? Vai voiko aikuinenkin olla joissain asioissa tietämätön ja tarpeessa kysyä asiaa lapselta? Onko aikuinen oikeutettu käyttämään (henkistä ja fyysistä) väkivaltaa lasta kohtaan, jos tarkoitus on hyvä? Millaiset seikat oikeuttavat sen aikuiselle? Onko aikuinen ongelmatilanteissa ainoa toimija, jolla on oikeus päättää, milloin on käytetty ”kaikki keinot” ja määritellä, mitä tarkoittaa, ettei lapsi ole yhteistyössä? Onko mahdollista, että aikuinen itse ”ei ole yhteistyössä” vai onko ongelma aina lapsessa (Olli ym. 2012)?

Mistähän muuten kertoo se, ettei käsitettä ”aikuiskäsitys” juuri koskaan käytetä? Esimerkiksi Google ei edes tunne koko sanaa, vaan vaihtaa sen automaattisesti sanaksi oikeuskäsitys. Voisiko se kertoa siitä, että aikuista pidetään ihmisyyden kuvana ja käsite ”ihmiskäsitys” kuvaa oikeastaan aikuiskäsitystä? ”Lapsikäsitys” sen sijaan on melko yleisesti käytetty termi, eli ilmeisesti lapsi yleisesti käsitetään poikkeavaksi olennoksi, joka pitää määritellä erikseen. Tämä käsitys saattaa olla sisäistynyt jopa kolmevuotiaalle lapselle, kuten kerron eräässä aiemmassa blogikirjoituksessani.

Entä millaisesta hoitotyökäsityksestä alussa kuvattu ajatustapa voisi kertoa? Onko hoitotyö lääketieteen palvelija ilman omaa näkemystä ja tehtävää tai ainakin vähemmän merkityksellinen kuin lääketiede, jos oleellisempaa on lääketieteellisen toimenpiteen saaminen suoritetuksi? Vai onko hoitotyöllä oma tehtävä, joka on tilanteesta ja näkökulmasta riippuen yhtä tärkeä tai tärkeämpi kuin lääketieteellisen toimenpiteen suorittaminen? (Tästä näkökulmasta voit lukea lisää aiemmasta kirjoituksestani täältä.)  Onko hoitotyö keinoton lapsen vastustelun edessä? Sekä Kauppila (2019) että Kangasniemi ja kumppanit (2014) toteavat, että fyysinen rajoittaminen ei ole hoitokeino vaan pakkotoimi. Voisiko siis olla hoitotyön keinoja (kuten vuorovaikutus), joilla ongelma saataisiin hoidettua?

Onko hoitotyö sattumanvaraista, jos joidenkin lasten kanssa toimenpiteet onnistuvat ilman pakkokeinoja ja joidenkin ei? Kangasniemen ja kumppaneiden (2014) mukaan lapsiin kohdistuvia pakkotoimia ei yleensä tehdä suunnitellusti. Kuitenkin niitä tehdään yleensä hyvin samantapaisissa tilanteissa (kuten lasten ikäviksi kokemat toimenpiteet). Voisiko hoitotyö siis olla suunniteltua ja sisältää esimerkiksi lapsen perusteellisen valmistelun toimenpiteisiin, kuten Hotuksen hoitosuositus (Leikki-ikäisen lapsen emotionaalinen tuki päiväkirurgisessa hoitotyössä 2016) kehottaa? Kohdistuuko hoitotyö vain potilaan muuttamiseen vai nähdäänkö ympäristön, tilanteen ja aikuisten toiminnan merkitys (vrt. Olli ym. 2012) ja pyritään myös ympäristön ja oman toiminnan muuttamiseen? Kohdistuuko hoitotyö vain kyseessä olevaan hetkeen vai voiko sillä olla kauaskantoisempia vaikutuksia? Tutkimuksista tiedetään, että lasten aiemmat negatiiviset sairaalakokemukset lisäävät heidän ahdistustaan toimenpiteissä ja joillain lapsista voi olla toimenpiteen jälkeen vielä vuodenkin päästä eroahdistusta, yleistä ahdistusta, aggressiivisuutta auktoriteetteja kohtaan, uniongelmia tai apatiaa ja vetäytymistä (Kain ym. 1996). Entä onko hoitotyö potilaan puolesta tekemistä (ja päättämistä) vai hänen toimijuutensa tukemista (Olli ym. 2014)?

Entä mitä tällaisten kiinnipitotilanteiden kirjaaminen kertoo hoitotyöstä? Kangasniemen ja kumppaneiden (2014) tutkimuksessa todettiin, että lasten somaattisessa hoitotyössä kiinnipitotilanteita kirjataan vain harvoin. Entä kirjataanko ilman kiinnipitämistä onnistuneissa tilanteissa toimineet keinot?

Itse soisin, että hoitotyön perustana olisivat lapsi- ja aikuiskäsitykset, joissa nähdään molempien olevan sekä osaavia että epätäydellisiä, jolloin hoitotyön tulisi perustua molemminpuolisen kuuntelun mahdollistamiseen. Silloin voisimme uskoa, että yhdessä pystymme keksimään keinot, joilla voimaannutaan voittamaan pelot ja muut esteet yhteistyölle. Silloin kertomus lapsen aiemmin vastustamasta toimenpiteestä voisikin kuulostaa tällaiselta:

 

”Se, että saisin tehdä sen omalla tavallani, 

oli ihan parasta koko jutussa.
Kaikki meni hyvin, koska tällä kertaa sain osallistua päätöksiin.
Eihän tule mitään tappeluita, 

jos saat olla tekemisissä sellaisen kanssa, 

joka ymmärtää.” 

(lainaus vapaasti suomennettu artikkelista 

Lindberg & von Post 2006)

Kirjoittajan tiedot: 

Johanna Olli
Sairaanhoitaja, TtM, väitöskirjatutkija
Turun yliopisto, hoitotieteen laitos
jmolli @utu.fi
Oma blogi: http://lastentahden.blogspot.com/
Twitter: https://twitter.com/JohannaOlli

 

Lähteet:

Iversen, C. 2013. Predetermined participation: social workers evaluating children’s agency in domestic violence interventions. Childhood 21(2), 274–289.

Kain, Z. N., Mayes, L. C., O’Connor, T. Z. & Cicchetti, D. V. 1996. Preoperative anxiety in children: Predictors and outcomes. Archives of Pediatrics & Adolescent Medicine 150(12), 1238–1245.

Kangasniemi M., Papinaho O. & Korhonen A. 2014. Nurses’ perceptions of the use of restraint in pediatric somatic care. Nursing Ethics 21(5), 608–620.

Kauppila, Kirsi. 2019. Pakkotoimet lastenpsykiatrisessa osastohoidossa - rajoittamismenetelminä eristämis- ja kiinnipitotilanteet. Väitöskirja. Itä-Suomen yliopisto. https://epublications.uef.fi/pub/urn_isbn_978-952-61-3188-7/

Leikki-ikäisen lapsen emotionaalinen tuki päiväkirurgisessa hoitotyössä. 2016. Hoitotyön suositus (online). Hoitotyön Tutkimussäätiön asettama työryhmä. Helsinki: Hoitotyön Tutkimussäätiö (viitattu 13.01.2016). Saatavilla: http://www.hotus.fi/leikki-ikaisen-emotionaalinen-tuki-paivakirurgisessa-hoitotyossa-hoitosuositus  

Lindberg, Susan & von Post, Irene. 2006. From fear to confidence: children with a fear of general anaesthesia and the perioperative dialogue for dental treatment. Journal of Advanced Perioperative Care 2(4), 143–151.

Olli, Johanna. 2019. Pienten ja muuten kuin sanoilla kommunikoivien lasten oma suostumus eli hyväksyntä havainnointi- tai videointitutkimukseen osallistumiseen. Teoksessa Kaisa Vehkalahti ja Niina Rutanen (toim.): Tutkimuseettisestä sääntelystä elettyyn kohtaamiseen Lasten ja nuorten tutkimuksen etiikka II, 105–121. Nuorisotutkimusverkosto/ Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 201. Helsinki.

Olli, J., Vehkakoski, T. & Salanterä, S. 2014. The habilitation nursing of children with developmental disabilities—beyond traditional nursing practices and principles?  International Journal of Qualitative Studies on Health and Well-being 2014, 9:1.

Olli, J., Vehkakoski, T. & Salanterä, S. 2012. Facilitating and hindering factors in the realization of disabled children’s agency in institutional contexts - literature review. Disability & Society 27(6), 793–807.

Runeson, I., Hallström, I., Elander, G. & Hermerén, G. 2002. Children’s Participation in the Decision-Making Process During Hospitalization: an observational study. Nursing Ethics 9(6), 583–598.

Salmela, Marja. 2010. Hospital-related fears and coping strategies in 4-6-year-old children. Helsingin yliopisto, lääketieteellinen tiedekunta, kliininen laitos. Väitöskirja. Helsinki.  https://helda.helsinki.fi/handle/10138/22646

 *********

Aiheeseen liittyviä avainsanoja: aikuiskäsitys, emotionaalinen tuki, hoitokärsimys, hoitoprosessi, hoitosuhde, hoitoon sitoutuminen, ihmiskäsitys, jatkuvuus hoitotyössä, kiinnipito, lapsen oikeudet, lapsikäsitys, lapsinäkökulma, lapsilähtöinen hoitotyö, lapsilähtöisyys, lasten ja nuorten hoitotyö, lapsen / lasten kuuntelu, lapsen / lasten valmistelu, luottamussuhde, osallisuus, pakkokeinot, pediatrinen hoitotyö, perioperatiivinen hoitotyö, potilasohjaus, päiväkirurginen hoitotyö, sairaalapelko, sairaalapelot, toimijuus, voimaantuminen, vuorovaikutus.

Eläköön aivot!

 

Aivot ovat ajattelumme ja toimintamme keskus. Aivosairauden, esimerkiksi aivoverenkiertohäiriön, vaikutukset voivat näin ollen olla moninaiset ja rajoittaa toimintakykyä sekä arjesta selviytymistä. Aivoverenkiertohäiriöt ovat valitettavasti myös yleisiä. Suomessa sairastuu vuosittain noin 14 000 henkilöä aivoinfarktiin tai aivoverenvuotoon¹. Suuri osa aivoverenkiertohäiriöistä on kuitenkin ehkäistävissä².

Moniin aivoverenkiertohäiriön riskitekijöihin voi itse vaikuttaa. Näitä ovat esimerkiksi kohonnut verenpaine ja eteisvärinä. Verenpaineen ja pulssin omaseuranta sekä tarvittaessa näiden tehokas hoitaminen vähentävät aivoverenkiertohäiriöön sairastumisen riskiä merkittävästi.³ Sairastumisriskiin voi vaikuttaa myös elintavoilla, kuten muun muassa tupakoimattomuudella, alkoholin kohtuukäytöllä, terveellisellä ruokavaliolla ja riittävällä liikunnalla. Huomiota kannattaa kiinnittää myös henkiseen hyvinvointiin, sillä liiallinen henkinen kuormitus ja stressi ovat aivoverenkiertohäiriöön sairastumisen riskitekijöitä.²

Aivoverenkiertohäiriön ennaltaehkäisy on tärkeää terveillä henkilöillä, mutta myös jo aivoverenkiertohäiriöön sairastuneilla. Sairastettu aivoverenkiertohäiriö lisää merkittävästi riskiä sairastua uuteen aivoverenkiertohäiriöön, jolloin myös kuolleisuusriski on korkeampi⁴.

Uuden aivoverenkiertohäiriön ennaltaehkäisyn perusperiaatteet ovat samat kuin terveillä henkilöillä. Lisäksi aivoverenkiertohäiriön jälkeen on tärkeää noudattaa terveydenhuollon antamia ohjeita liittyen esimerkiksi aivoinfarktin jälkeiseen veritulppia ehkäisevään lääkitykseen.⁵ Aivoverenkiertohäiriöön sairastuneet ovat usein motivoituneita muuttamaan elintapojaan terveellisemmäksi. Sairastuneet kuitenkin kuvaavat haasteita tiedonsaannissa. Sairaalasta kotiutumisen yhteydessä tarjottavan tiedon määrä on usein runsas, joten sairastuneet kuvaavat hankaluuksia muistaa kaikkea ja toivovat mahdollisuutta palata tiedon äärelle kotiutumisen jälkeen. Tiedon tarve myös muuttuu kuntoutumisen edetessä.⁶

Laadukkaalla tiedon tarjoamisella ja ohjauksella voidaan kuitenkin parantaa aivoverenkiertohäiriöön sairastuneen sitoutumista terveellisiin elintapoihin ja omahoitoon. Ohjaustilanteiden tulisi olla vuorovaikutteisia ja ohjaukseen tulisi olla varattuna riittävät resurssit. Myös asianmukainen ohjausmateriaali edesauttaa sitoutumista.⁷

Panostaminen aivoverenkiertohäiriöiden ennaltaehkäisyyn kannattaa. Aivoverenkiertohäiriöön sairastuminen aiheuttaa monenlaisia haasteita sairastuneelle sekä hänen läheisilleen⁸ ja lisäksi hoito on yhteiskunnalle kallista⁹. Ensi viikolla vietetään Maailman aivoverenkiertohäiriöpäivää torstaina 29. päivä lokakuuta. Päivä on hyvä hetki pysähtyä miettimään omia elintapoja: voinko tehdä parannuksia elintapoihini vähentääkseni riskiäni sairastua aivoverenkiertohäiriöön?

Kirjoittajan tiedot:

Sunna Rannikko

th/sh, TtM, tohtorikoulutettava

Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos

seeran@utu.fi

 

Lähteet:

1 Aivotalo. 2019. Mikä on aivoverenkiertohäiriö? Saatavissa https://www.terveyskyla.fi/aivotalo/sairaudet/aivoverenkiertoh%C3%A4iri%C3%B6t/mik%C3%A4-on-aivoverenkiertoh%C3%A4iri%C3%B6 viitattu 19.10.2020.

2 Aivotalo. 2017. Yhdeksän kymmenestä aivoverenkiertohäiriöstä voidaan estää. Saatavissa https://www.terveyskyla.fi/aivotalo/sairaudet/aivoverenkiertoh%C3%A4iri%C3%B6t/riskitekij%C3%A4t/yhdeks%C3%A4n-kymmenest%C3%A4-aivoverenkiertoh%C3%A4iri%C3%B6st%C3%A4-voidaan-est%C3%A4%C3%A4 viitattu 19.10.2020.

3 Aivoliitto. 2020. Näin ehkäiset aivoverenkiertohäiriön. Saatavissa https://www.aivoliitto.fi/aivoverenkiertohairio/ehkaise/ viitattu 19.10.2020.

4 Aarnio K, Haapaniemi E, Melkas S, Kaste M, Tatlisumak T & Putaala J. 2014. Long-Term Mortality After First-Ever and Recurrent Stroke in Young Adults. Stroke 45 (9), 2670–2676.

5 Aivotalo. 2017. Uusien verisuonitapahtumien ehkäisy. Saatavissa https://www.terveyskyla.fi/aivotalo/sairaudet/aivoverenkiertoh%C3%A4iri%C3%B6t/el%C3%A4m%C3%A4%C3%A4-aivoverenkiertoh%C3%A4iri%C3%B6n-j%C3%A4lkeen/uusien-verisuonitapahtumien-ehk%C3%A4isy viitattu 19.10.2020.

6 White CL, Cantu A, Motz D, Patterson M, Caron J-L & Birnbaum LA. 2019. Opportunities and challenges in secondary stroke prevention: a mixed methods study. Disability & Rehabilitation 41 (26), 3192–3197.

7 Oikarinen A, Engblom J, Kyngäs H & Kääriäinen M. 2018. A study of the relationship between the quality of lifestyle counselling and later adherence to the lifestyle changes based on patients with stroke and TIA. Clinical Rehabilitation 32 (4), 557–567.

8 Lou S, Carstensen K, Jørgensen CR & Nielsen CP. 2017. Stroke patients' and informal carers' experiences with life after stroke: an overview of qualitative systematic reviews. Disability and Rehabilitation 39 (3), 301–313.

9 Lindsberg PJ, Castrén E, Korkeila J, Alho H, Erkinjuntti T, Isometsä E, Kalso E, Marttunen M, Pihko H, Tienari P, Wartiovaara A, Jäkälä P, Kälviäinen R, Soininen H, Tiihonen J, Karlsson H, Rinne J, Roine RO, Elovaara I, Tamminen T, Öhman J, Majamaa K & Hari R. 2014. Aivosairaudet ovat kalleimmat kansantautimme. Duodecim 130 (17), 1721–1730. 

 Kuva: GDJ/Pixabay.

 

Voit imettää koronaviruksesta huolimatta tai juuri sen takia

 

Koronaviruspandemia on edelleen voimissaan ja koskettaa meitä kaikkia jollakin tasolla. Erikoisesta tilanteesta huolimatta elämä myös jatkuu ja perheisiin syntyy lisää vauvoja. Raskaana olevat naiset joutuvat sietämään monenlaista epävarmuutta ja huolta; keväällä jopa isien ja puolisoiden läsnäoloa synnytyssairaaloissa rajoitettiin voimakkaasti. Asia, josta kuitenkaan koronaviruksen suhteen ei tarvitse erityisesti kantaa huolta, on imetys. Vauvan imettäminen on edelleen sallittua ja myös suotavaa. Hiljattain julkaistussa katsausartikkelissa keräsimme kaiken saatavilla olevan tutkimustiedon imetyksen ja rintamaidon yhteyksistä koronavirukseen ja sen leviämiseen (Lubbe ym. 2020).

Tähän asti kerätyn tutkimustiedon ja muista samantyyppisistä viruksista tiedetyn perusteella koronavirus ei siirry äidistä lapseen rintamaidon välityksellä. Sen sijaan rintamaito suojaa sekä vastasyntynyttä mutta myös isompaa imetettävää lasta sairastumiselta. Rintamaidon mukana lapsi saa monenlaisia vasta-aineita, jotka suojaavat lasta erityisesti infektiotaudeilta. Paras keino edistää imetystä on turvata vastasyntyneen ja äidin fyysinen läheisyys. Välitön ihokontakti synnytyksen jälkeen muokkaa myös vauvan mikrobikantaa, kun äidin iholta siirtyy vauvaan hyödyllisiä mikrobeja. Ihokontaktilla on myös lukuisia muita hyötyjä, joista vähäisin ei ole varhaisen kiintymyssuhteen vahvistuminen. Koronavirukselta suojautuminen ei saisi johtaa äitien ja vastasyntyneiden erottamiseen. 

Sekä virukselle altistuneet että koronaviruksen suhteen positiiviseksi todetut äidit voivat halutessaan imettää. Pisaratartuntaa voidaan ehkäistä huolellisella käsihygienialla ja kasvomaskia käyttämällä. Mikäli äidin oireet ovat sairaalahoitoa vaativat, imetettävän tulisi päästä sairaalaan äidin mukana ja imetys voi jatkua äidin voinnin mukaan. Äidin ollessa liian sairas imettämään on mahdollista antaa vauvalle lypsettyä maitoa. Tämänhetkisen tiedon valossa rintamaidossa ei ole koronavirusta, joten rintamaitoa voi lypsää tavalliseen tapaan. Mikäli äiti on altistunut tai sairastunut, lypsämiseen käytetyn välineistön desinfiointia kannattaa tehostaa. Muiden äitien ei tulisi käyttää altistuneen tai sairastuneen äidin käyttämää rintapumppua.

Imettävien tai imettäviksi aikovien naisten ei siis tarvitse hätääntyä koronaviruksen vuoksi. Mahdollinen kotikaranteeni tai sosiaalinen eristyneisyys kannattaa käyttää vauvaan tutustumiseen ja hänen kanssaan suhteen luomiseen. Hyvin perustuksin luotu vanhempi-lapsi -suhde kantaa vielä kauan korona-ajan jälkeenkin.

Kirjoittajan tiedot:                                                                                                                       Hannakaisa Niela-Vilén                                                                                                                        kätilö, TtT, erikoistutkija                                                                                                                      Turun yliopisto, hoitotieteen laitos                                                                                                   s-posti: hmniel(at)utu.fi                                                                                                         ResearchGate: https://www.researchgate.net/profile/Hannakaisa_Niela-Vilen

Kirjoituksessa referoitu artikkeli on vapaasti saatavilla:

Lubbe W, Botha E, Niela-Vilen H, Reimers, P. Breastfeeding during the COVID-19 pandemic – a literature review for clinical practice. International Breastfeeding Journal 2020; 15, 82. https://doi.org/10.1186/s13006-020-00319-3