Minäpystyvyys terveyskäyttäytymisen tukena myös COVID-19 pandemian aikana

kuva: Pexels (Ekaterina Belinskaya)

Minäpystyvyyden merkitys terveyskäyttäytymiseen on tunnistettu jo 1980-luvulla. Esimerkiksi Lawrancen ja McLeroyn (1986) mukaan ihminen todennäköisesti käyttäytyy tietyllä tavalla, jos hän uskoo pystyvänsä tekemään ja haluaa tehdä niin. Tämä niin sanottu minäpystyvyys siis ennustaa jossain määrin terveyskäyttäytymistä. Minäpystyvyyden yhteys terveyskäyttäytymiseen on todettu monessa tutkimuksessa niin terveyden edistämisen, sairauksien ennaltaehkäisyn kuin myös niiden omahoidon osalta.

Tuoreimpien tutkimusten mukaan minäpystyvyys vaikuttaa COVID-19-pandemiaan liittyvään terveyskäyttäytymiseen niin Suomessa kuin myös muualla maailmalla. Minäpystyvyydellä on todettu olevan voimakkain myönteinen vaikutus COVID-19 pandemialta suojautumiseen (Kim & Kim 2020, Nazione ym. 2020, Hsing ym. 2021), esimerkiksi käsienpesuun ja sosiaalisen etäisyyden ottamiseen (Hsing ym. 2021). Myös koetulla tilanteen vakavuudella, koetulla alttiudella, aikomuksilla, sosiaalisella tuella ja oman toiminnan odotetuilla seurauksilla on havaittu olevan vaikutusta pandemialta suojautumiseen. 

Minäpystyvyyden on arvioitu vaikuttavan COVID-19 pandemialta suojautumiseen aikomusten kautta. Kun uskoo pystyvänsä pitämään sosiaalista etäisyyttä, on vahvempi aikomus tehdä niin ja lopulta käyttäytyy aikomuksensa mukaisesti. (Hamilton ym. 2020.) Lisäksi minäpystyvyys tukee suojautumiskäyttäytymistä auttamalla voittamaan koetut esteet esimerkiksi käsien pesuun tai kasvomaskin käyttöön liittyen (Shahnazi ym. 2020). Siinä missä vahva minäpystyvyys tukee COVID-19 pandemialta suojautumista ja sosiaalisen etäisyyden ottamista, heikko minäpystyvyys vaikeuttaa sitä (Beeckman ym. 2020). Minäpystyvyyden merkitys saattaa korostua erityisesti pandemian ja muiden suurien uhkien aikana, koska vahva minäpystyvyys vähentää koetun uhkan merkitystä pandemialta suojautumisessa (Jørgensen ym. 2021).

Mitä tämä sitten tarkoittaa COVID-19 pandemialta suojautumisen sekä siihen liittyvän terveysviestinnän osalta? Tutkimustiedon perusteella terveyskäyttäytymisen tukemisessa minäpystyvyyden tukeminen on keskeistä (Hamilton ym. 2020). COVID-19 pandemiaan liittyvän terveysviestinnän tehokkuutta voidaan vahvistaa korostamalla minäpystyvyyden tukemista esimerkiksi uhkaan vetoamisen sijaan, koska vahva usko omaan kykyynsä noudattaa suojautumisohjeita vähentää pelon merkitystä omassa käyttäytymisessä (Jørgensen ym. 2021). Minäpystyvyyden merkitys pandemialta suojautumisessa on siis suurempi kuin koetun uhkan (Shahnazi ym. 2020, Okuhara ym. 2020). Lisäksi tieto vaikuttaa minäpystyvyyteen (Wu ym. 2016). Siinä missä terveysviestintää tarjoavilla nettisivuilla vietetty aika saattaa tukea minäpystyvyyttä (Nazione ym. 2020), COVID-19 tiedon ylitarjonta ja sen aiheuttama epävarmuus saattaa heikentää sitä (Farooq ym. 2020). Minäpystyvyyttä voidaan tukea tarjoamalla ymmärrettävää ja johdonmukaista tietoa, joka ei levitä pelkoa, vaan antaa selkeän yleiskuvan COVID-19 pandemiasta ja siitä, miten siltä voi suojautua.

Kirjoittajan tiedot:

Johanna Nyman
th/sh, TtM, tohtorikoulutettava
Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos
johanna.e.nyman(at)utu.fi

Lähteet:

Lawrance L, McLeroy KR. 1986. Self-efficacy and Health Education. Journal of School Health 56(8), 317-321. 

Kim S, Kim S. 2020. Analysis of the Impact of Health Beliefs and Resource Factors on Preventive Behaviors against the COVID-19 Pandemic. International Journal of Environmental Research and Public Health 17(22), 8666.

Nazione S, Perrault E, Pace K. 2020. Impact of Information Exposure on Perceived Risk, Efficacy, and Preventative Behaviors at the Beginning of the COVID-19 Pandemic in the United States. Health Communication 36, 23-31. 

Hsing JC, Ma J, Barrero-Castillero A, Jani SG, Pulendran UP, Lin B-J, Thomas-Uribe M, Wang CJ. Influence of Health Beliefs on Adherence to COVID-19 Preventative Practices: International, Social Media–Based Survey Study. Journal of Medical Internet Research 23(2), e23720.

Hamilton K, Smith SR, Keech JJ, Moyers S, Hagger MS. 2020. Application of the Health Action Process Approach to Social Distancing Behavior During COVID‐19. Applied Psychology: Health and Well-Being, Oct 2: 10.1111/aphw.12231.

Shahnazi H, Ahmadi-Livani M, Pahlavanzadeh B, Rajabi A, Hamrah MS, Charkazi A. 2020. Assessing preventive health behaviors from COVID-19: a cross sectional study with health belief model in Golestan Province, Northern of Iran. Infectious Diseases of Poverty 9, 157.

Beeckman M, De Paepe A, Van Alboom M, Maes S, Wauters A, Baert F, Kissi A, Veirman E, Van Ryckeghem DML, Poppe L. 2020. Adherence to the Physical Distancing Measures during the COVID‐19 Pandemic: A HAPA‐Based Perspective. Applied Psychology: Health and Well-Being 12(4), 1224-1243. 

Jørgensen F, Bor A, Petersen MB. 2021. Compliance without fear: Individual‐level protective behaviour during the first wave of the COVID‐19 pandemic. British Journal of Health Psychology, March 24. 

Okuhara T, Okada H, Kiuchi T. 2020. Predictors of Staying at Home during the COVID-19 Pandemic and Social Lockdown based on Protection Motivation Theory: A Cross-Sectional Study in Japan. Healthcare, 8, 475.

Wu S-FV, Hsieh N-C, Lin L-J, Tsai J-M. 2016. Prediction of self‐care behaviour on the basis of knowledge about chronic kidney disease using self‐efficacy as a mediator. Journal of Clinical Nursing 25, 2609-2618.

Farooq A, Laato S, Najmul Islam AKM. 2020. Impact of Online Information on Self-Isolation Intention During the COVID-19 Pandemic: Cross-Sectional Study. Journal of Medical Internet Research 22(5), e19128.

Pitkäaikaissairauksien omahoidon onnistumisen taustalla vaikuttavat moninaiset tekijät

Erilaiset pitkäaikaissairaudet ovat maailmanlaajuinen haaste - lähes kolmannes 15-vuotiaista ja sitä vanhemmista elää kahden tai useamman pitkäkestoisen sairauden kanssa OECD-maassa. Suomessa lähes joka toisella on vähintään kaksi pitkäkestoista sairautta. Pitkäaikaissairaudet, kuten astma, masennus tai erilaiset tuki- ja liikuntaelinten ongelmat, voivat aiheuttaa potilaalle merkittäviä toimintakyvyn rajoitteita. Ne vaikuttavat usein myös sairastuneen perheeseen ja aiheuttavat kustannuksia yhteiskunnallisella tasolla. (OECD 2019a.)

Pitkäaikaissairauksien hoitamisessa erityisen keskeinen rooli on potilaan itsensä toteuttamalla omahoidolla ja tavoitteena onkin löytää tasapaino sairauden, sen hoidon ja päivittäisen elämän välillä (Riegel ym. 2012, Routasalo ym. 2009). Omahoidolla tarkoitetaan potilaan itsensä toteuttamaa näyttöön perustuvaa hoitoa, joka on suunniteltu yhdessä terveydenhuollon ammattilaisen kanssa (Routasalo ym. 2009). Sen kuvaamiseksi ja selittämiseksi on hoitotieteessä kehitetty erilaisia teorioita. Näistä yksi on Riegelin ym. vuonna 2012 kehittämä keskitason teoria, joka kuvaa pitkäaikaissairauksien omahoitoa ja siihen vaikuttavia tekijöitä. Riegelin teoria tarjoaa viitekehyksen sille, mitä terveydenhuollossa ja potilaan omahoitoa tukevassa ohjauksessa olisi tärkeää ymmärtää ja huomioida, jotta pitkäaikaissairauksien omahoito olisi onnistunutta.

Omahoito on Riegelin teorian mukaan yksilöllinen prosessi, jonka taustalla vaikuttaa moninaisia tekijöitä, joita meidän terveydenhuollon ammattilaisten on hyvä tiedostaa ja ymmärtää. Taustatekijöistä esimerkiksi potilaan elämäntilanne voi vaikuttaa keskittymiseen ja saatavilla olevan tiedon prosessointiin, sekä sen reflektointiin. Joskus kulttuuri tai potilaan arvot voi toimia omahoidon toteutumiseen vaikuttavana keskeisenä tekijänä. Merkitystä on myös potilaan kokemuksilla ja taidoilla, sekä toisilta saadulla tuella. (Riegel ym. 2012.)

Potilaan omahoitoa ja hoitoon sitoutumista tukeva ohjaus on terveydenhuollossa arkipäivää ja Suomessa se on myös lakisääteisesti järjestettävä potilaalle (Terveydenhuoltolaki 2010). Samalla se vaatii terveydenhuollon ammattilaiselta vahvaa osaamista sen suhteen, kuinka motivoida, ohjata ja tukea potilasta niin, että hän noudattaisi hoitosuosituksia ja toteuttaisi omahoitoa parhaalla mahdollisella tavalla (OECD 2019a, WHO 2002). Riegelin teorian mukaan onnistunut omahoito vaatii omahoidon hallintaa, oman voinnin seurantaa ja toisaalta omahoidon jatkuvaa ylläpitämistä. Omahoidon taustalla tapahtuu myös monia tiedon reflektointiin ja päätöksentekoon liittyviä prosesseja. (Riegel ym. 2012.) Pelkkä ohjeiden ojentaminen potilaalle ei yleensä olekaan tarkoituksenmukaista omahoitoa tukevassa potilasohjauksessa, vaan se vaatii ammattilaisen ja potilaan yhteistoimintaa.

Kun terveydenhuollon ammattilaisella on ymmärrystä omahoidon toteuttamiseen liittyvistä moninaisista tekijöistä ja sen taustalla olevista prosesseista, on hänen helpompi tunnistaa myös asioita, jotka saattavat aiheuttaa potilaalle haasteita omahoidon toteuttamiseen (Riegel ym. 2012). Valitettavasti tällaiselle yksilölliselle potilasohjaukselle ei aina koeta olevan riittävästi aikaa tai resursseja (esim. Lipponen 2014). Onkin hyvä huomioida, että vaikka potilas olisi motivoitunut ja kykenisi itse toteuttamaan omahoitoa, sen optimaaliseen toteutumiseen voi vaikuttaa mahdollisuus päästä hoitoon. Tähän puolestaan voivat vaikuttaa esimerkiksi alueelliset erot sekä taloudellinen tilanne. (Riegel ym. 2012.) Nämä samat tekijät lisäävät myös terveyseroja (THL 2010). Suomalaisessa yhteiskunnassa erityispiirteenä on, että hoidon saatavuuteen vaikuttaa merkittävästi, kuuluuko henkilö työterveyshuollon palveluiden piiriin vai ei (OECD 2019b).

Pitkäaikaissairaiden potilaiden tukeminen sairautensa omahoidossa vaatii terveydenhuollon ammattilaiselta vankkaa osaamista, mutta omahoidon onnistumiseen vaikuttavat moninaiset tekijät tulee huomioida myös yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Hoitoon pääsyyn liittyvä eriarvoisuus ja esimerkiksi alueelliset erot hoidossa ovat rakenteellisia tekijöitä, joihin voidaan vaikuttaa vain yhteiskuntapoliittisin keinoin. Tarjolla olevien terveyspalveluiden tulisikin olla mahdollisimman saavutettavia ja tasa-arvoisia. Koko väestölle tarjolla olevia palveluita ja toimia olisi täydennettävä tarjoamalla kohdennettuja toimenpiteitä etenkin niille, jotka ovat heikommassa asemassa. Terveys ja sen edistäminen on yhteinen asia ja terveyserojen kaventamisesta hyötyvät kaikki. (THL 2010.)

 

Kirjoittajat:

Anne-Marie Laitinen, ft, TtM

(anmarl@utu.fi)

Eva Paakkanen, tt, TtM-opiskelija

(ekpaak@utu.fi)

Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos

 

Lähteet:

Lipponen K. (2014). Potilasohjauksen toimintaedellytykset. Oulun Yliopisto. http://jultika.oulu.fi/files/isbn9789526203720.pdf. Viitattu 25.2.2021

OECD. (2019a). Health at a Glance 2019: OECD Indicators. Chapter 3: Health Status, Chronic disease morbidity. https://www.oecd-ilibrary.org/sites/4dd50c09-en/1/3/3/7/index.html?itemId=/content/publication/4dd50c09-en&_csp_=82587932df7c06a6a3f9dab95304095d&itemIGO=oecd&itemContentType=book. Viitattu 22.2.2021

OECD. (2019b). State of health on the EU. Suomi. Maan terveysprofiili 2019. OECD Publishing. https://www.oecd-ilibrary.org/social-issues-migration-health/suomi-maan-terveysprofiili-2019_342765e3-fi Viitattu 25.2.2021

Riegel B, Jaarsma T & Stromberg A. (2012). A Middle-Range Theory of Self-Care of Chronic Illness. Advances in Nursing Science 35(3), 194–204.

Routasalo P, Airaksinen M, Mäntyranta T & Pitkälä K. (2009). Potilaan omahoidon tukeminen. Duodecim 2009;125(21):2351-9. https://www.duodecimlehti.fi/duo98401.  Viitattu 22.2.2021

Terveydenhuoltolaki. (2010). 1326/2010. https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2010/20101326. Viitattu 23.2.2021

THL = Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. (2010).  Sosioekonomiset terveyserot ja niiden kaventaminen. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/103115/Yleinen.pdf?sequence=1&isAllowed=y. Viitattu 25.2.2021

WHO = World Health Organization Innovative Care for Chronic Conditions: Building Blocks for Action. (2002). Chapter 1. Chronic conditions: the health care challenge of the 21st century.