Kielen merkitys diabetesta sairastavan henkilön hoidonohjauksessa

 

"Kieli luo todellisuuden. Sanoilla on voimaa. Puhu aina luodaksesi iloa." – Deepak Chopra

Kieli, joka käsittää niin sanat, eleet kuin ilmeetkin, on vallan väline. Niin sanallisella kuin sanattomallakin kommunikaatiolla on voimaa, jonka ymmärtäminen ja huomioonottaminen kuuluu osaksi terveydenhuollon ammattilaisen ammattitaitoa. Sillä mitä, miten, missä ja kenelle sanomme, on merkitystä. Erityisen tärkeäksi tämän tiedostamisen terveydenhuollossa tekee ammattilaisen ja asiakkaan välillä luonnostaan oleva vallan epätasapaino. Terveysongelman kanssa elävä ihminen on aina väistämättä jossain määrin yhteiskunnan ja hoidon organisaation varassa. Tästä johtuen ammattilaisen osaamisen ja aseman tuoma auktoriteetti entisestään korostaa käytetyn kielen vaikutusten kauaskantoisuutta. Ajattelematon kommentti ammattilaiselta voi esimerkiksi johtaa hoitosuhteen katkeamiseen, joka puolestaan voi johtaa terveydenhuollon asiakkaan hyvinvoinnin vaarantumiseen. Erityisen tärkeiksi sanat muodostuvat pitkäaikaista terveysongelmaa sairastavien henkilöiden hoitokontakteissa, kun suositukset asiakaslähtöisyydestä ja ihmisen oma vastuu terveysongelmastaan haastavat yhä tiukassa istuvan perinteisen ammattilaisen ja asiakkaan välisen valta-asetelman.

Kielen merkityksestä hoitotyössä hyvä esimerkki on viimeisen kymmenen vuoden aikana lisääntynyt tieteellisesti tuettu kriittinen keskustelu koskien kieltä, jota diabeteksesta ja diabetesta sairastavista henkilöistä on käytetty, käytetään ja tulisi käyttää. Kansainväliseksi viimeisen kymmenen vuoden aikana kasvaneen Kielellä on väliä (”Language Matters”) -liikkeen ensimmäinen artikkeli julkaistiin vuonna 2012 Australiassa, ja vuonna 2018 julkaistiin ensimmäinen kansallinen opas Ison-Britannian kansallisen terveydenhuollon (United Kingdom National Health Services, NHS) toimesta. Nyt oppaita ja ohjeistuksia on julkaistu jo kuudella eri kielellä. Lisäksi Kanadan (2020) ja Australian (2021) kansalliset diabetesyhdistykset ovat julkaisseet omat viralliset kannanottonsa aiheeseen peräänkuuluttaen suositeltuja muutoksia käytettyyn kieleen. Keskeinen sanoma uudistuksessa on, että käytetyn kielen tulisi olla empaattista, voimavaraistumista tukevaa ja inklusiivista, kunnioittavaa, luottamusta rakentavaa, henkilökeskeistä, kannustavaa, selkeää, rauhoittavaa, ymmärtävää, tutkivaa, yhteistyöhön perustuvaa, yhteneväinen sanoissa ja käytöksessä sekä kulttuurisesti pätevää.

Osana omaa kannanottoaan Diabetes Australia toteutti vuonna 2019 kyselytutkimuksen diabetesta sairastaville henkilöille koskien heidän näkemyksiään erilaisista diabeteksen yhteydessä perinteisesti käytetyistä käsitteistä. Tutkimukseen osallistuneesta 751 henkilöstä joka toinen piti sanaa "diabeetikko" sopimattomana ja joka neljäs vahingollisena. On selvää, että jokaisella diabetesta sairastavalla yksilöllä on täysi vapaus ja oikeus määrittää itsensä juuri niillä termeillä kuin hän itse kokee parhaaksi. Kannanotossa kuitenkin todetaan, että muiden (mm. terveydenhuolto, media, akatemia ja teollisuus) velvollisuus on huomioida kaikki, joita diabetes tavalla tai toisella koskettaa. Tämä tarkoittaa pyrkimistä mahdollisimman inklusiiviseen, neutraaliin ja kunnioittavaan kielenkäyttöön.

Kannanoton lopussa kolmekymmentävuotta aiheen parissa työskennellyt psykologian professori Jane Speight listaa kolme ohjetta, jolla käytyä keskustelua voidaan muuttaa. Nämä ohjeet sopivat kaikille terveydenhuollon ammattilaisille erikoisalasta riippumatta. Ensimmäiseksi, aloita itsestäsi. Ole tietoinen sanoista, joita käytät ja ota kielesi vakavasti. Muista, että kieli heijastaa asenteitasi. Luo uusia tapoja ja tiedosta, että meillä kaikilla on tiedostamattomia ennakkoasenteita ja tiedostamisen kautta pyri minimoimaan omiasi. Toiseksi, ole rohkea ja haasta sopimattomien sanojen ja lauseiden käyttö niitä kohdatessasi. Oleta kuitenkin, ettei sanojen käyttäjän tarkoitus ollut vahingoittaa ja ole palautteessasi rakentava. Kolmanneksi, muista, että sanoilla on voimaa. Me kaikki kommunikoimme päivittäin, ja lähes kaikilla meillä se on osaamisalue, missä meillä on vähiten koulutusta. Kommunikaatio ei kuitenkaan ole ”rakettitiedettä”, ja vaikka me väistämättä teemme virheitä, tarkoituksena ei olekaan pyrkiä täydellisyyteen vaan kehitykseen.

Kielellä on väliä -liikkeen julkaisut ovat vapaasti luettavissa ja ladattavissa heidän verkkosivuiltaan (www.languagemattersdiabetes.com). Suosittelen niihin tutustumista erityisesti kaikille niille, jotka kohtaavat diabetesta sairastavia ihmisiä arjessaan, oli kyse sitten työstä tai muista elämän kohtaamisista.

”Ystävälliset sanat eivät maksa paljon. Silti ne saavat paljon aikaan.” – Blaise Pascal

Kirjoittaja: 

Silja-Elisa Eskolin

Sh/Th (AMK), TM, TtM, väitöskirjatutkija

Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos

silja.e.eskolin(at)utu.fi

Lähteet:

Banasiak K, Cleary D, Bajurny V, et al. Language Matters – A Diabetes Canada Consensus Statement. Can J Diabetes. 2020;44(5):370-373. doi:10.1016/j.jcjd.2020.05.008

Franklin M, Lewis S, Willis K, Bourke-Taylor H, Smith L. Patients’ and healthcare professionals’ perceptions of self-management support interactions: Systematic review and qualitative synthesis. Chronic Illn. 2018;14(2):79-103. doi:10.1177/1742395317710082

Joseph-Williams N, Elwyn G, Edwards A. Knowledge is not power for patients: A systematic review and thematic synthesis of patient-reported barriers and facilitators to shared decision making. Patient Educ Couns. 2014;94(3):291-309. doi:10.1016/j.pec.2013.10.031

Language Matters. (2022). Verkkosivu. https://www.languagemattersdiabetes.com/ Katsottu 24.8.2022.

Speight J, Skinner T, Dunning T, et al. Our language matters: Improving communication with and about people with diabetes. A position statement by Diabetes Australia. Diabetes Res Clin Pract. 2021;173:108655. doi:10.1016/j.diabres.2021.108655

Stuckey H, Peyrot M. Living with diabetes: literature review and secondary analysis of qualitative data. Diabet Med. 2020;37(3):493-503. doi:10.1111/dme.14255

Potilaan omat ja läheisten voimavarat mukaan potilaan sekavuustilan ennaltaehkäisyyn ja hoitoon

 

Terveyttä tieteestä -blogissa 24.5.2022 kirjoitin terveydenhuollon henkilöstön keinoista potilaan leikkauksen jälkeisen sekavuustilan ennaltaehkäisyssä. Tässä tekstissä tuon esiin potilaan omat ja läheisten voimavarat sekavuustilan ennaltaehkäisyssä, tunnistamisessa ja hoidossa.

Laissa potilaan oikeuksista ja asemasta todetaan, että hoito tapahtuu potilaan kanssa yhteisymmärryksessä, ja että potilaalle on annettava tiedot terveydentilastaan, hoidon merkityksestä, eri hoitovaihtoehdoista ja niiden vaikutuksista sekä muista hänen hoitoonsa liittyvistä seikoista¹. Leikkaukseen tulevalle potilaalle tiedonanto suoraan toimenpiteeseen ja anestesiaan liittyvistä seikoista on itsestään selvää. Potilaalle on tapana kertoa yleisimmistä leikkauksen ja anestesian jälkeisistä haitoista kuten kivusta, pahoinvoinnista tai mahdollisista rajoituksista liikkumiseen ja ravitsemukseen. Sen sijaan, kuinka usein potilaalle annetaan tietoa mahdollisesta leikkaukseen liittyvästä sekavuustilan ilmaantumisesta ja hoidosta? Kuinka usein potilaan läheiset saavat opastusta potilaan psyykkisen tilan seurantaan? Uskon, että ennen suunniteltua leikkausta tai potilaan tullessa päivystykseen, asiasta ei mainita potilaalle tai läheiselle lainkaan.

Ei ole turhaa antaa potilaalle ja läheisille tietoa potilaan mahdollisesta sekavuustilasta ja läheisten hoitojakson aikaisen läsnäolon tärkeydestä. Tutkimuksissa on havaittu viitteitä siihen, että antamalla potilaalle etukäteen tietoa leikkauksesta ja sen vaikutuksista, myös sekavuustilaan liittyen, voidaan mahdollisesti vähentää potilaan sekavuustilan ilmaantumista leikkauksen jälkeen^2-4. Läheisillä on lisäksi ensiarvoinen rooli potilaan sekavuustilan tunnistamisessa, koska he tuntevat potilaan persoonan, tarpeet ja mieltymykset. On todettu, että läheiset tunnistavat sekavuustilan oireet terveydenhuollon ammattilaisia paremmin⁵. On myös todettu, että potilaan läheisten läsnäolo ja osallistuminen hoitojakson aikana esimerkiksi potilaan säännölliseen orientoimiseen voi vähentää sekavuustilan ilmaantumista ja mahdollisesti jopa kestoa^6-7.

Olen itse potilaan sekavuustilaan liittyvien tutkimusten suunnitellussa havainnut, että hoitohenkilökunnasta voi tuntua nololta ottaa puheeksi potilaalle mahdollisesti ilmaantuva sekavuus. Toisaalta potilaat voivat kokea häpeää siitä, että he ovat menneet sekaisin eivätkä siksi kerro tuntemuksistaan. Nämä molempien osapuolten tunteet voivat vaikuttaa siihen, että sekavuustilan ilmaantumisen mahdollisuudesta ei puhuta. On sääli, että jätämme potilaan ja läheisten tärkeät voimavarat hyödyntämättä. Sekavuustila ei ilmaannu minkään yksittäisen syyn takia. Voimme kuitenkin yhdessä toimien vaikuttaa potilaan tilaan. Hyvä potilaan sekavuustilan ennaltaehkäisy, tunnistaminen ja hoito on ennen kaikkea potilaan, mutta myös läheisten ja terveydenhuollon toimijoidenkin etu.

Minkälaisia keinoja te käytätte, kun ohjaatte potilasta ja läheistä mahdollisesta sekavuustilasta? Entä minkälaista palautetta olette niistä saaneet?

Kirjoittaja:

Satu Poikajärvi
Sh (AMK), TtM, väitöskirjatutkija
Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos
satu.poikajarvi(at)utu.fi

Lähteet: 

1)     Sosiaali- ja Terveysministeriö. Potilaan oikeudet. https://stm.fi/potilaan-oikeudet Luettu 14.5.2022.

2)     Liang, S., Chau, J., Lo, S., Zhao, J., & Choi, K. C. (2021). Effects of nonpharmacological delirium-prevention interventions on critically ill patients' clinical, psychological, and family outcomes: A systematic review and meta-analysis. Australian critical care: official journal of the Confederation of Australian Critical Care Nurses, 34(4), 378–387. https://doi.org/10.1016/j.aucc.2020.10.004

3)     Xue, X., Wang, P., Wang, J., Li, X., Peng, F., & Wang, Z. (2020). Preoperative individualized education intervention reduces delirium after cardiac surgery: a randomized controlled study. Journal of thoracic disease, 12(5), 2188–2196. https://doi.org/10.21037/jtd.2020.04.26

4)     Fahimi, K., Abbasi, A., Zahedi, M., Amanpour, F., & Ebrahimi, H. (2020). The effects of multimedia education on postoperative delirium in patients undergoing coronary artery bypass graft: A randomized clinical trial. Nursing in critical care, 25(6), 346–352. https://doi.org/10.1111/nicc.12473

5)     Shrestha, P., & Fick, D. M. (2020). Family caregiver's experience of caring for an older adult with delirium: A systematic review. International journal of older people nursing, 15(4), e12321. https://doi.org/10.1111/opn.12321

6)     Deng, L. X., Cao, L., Zhang, L. N., Peng, X. B., & Zhang, L. (2020). Non-pharmacological interventions to reduce the incidence and duration of delirium in critically ill patients: A systematic review and network meta-analysis. Journal of critical care, 60, 241–248. https://doi.org/10.1016/j.jcrc.2020.08.019

7)     McKenzie, J., & Joy, A. (2020). Family intervention improves outcomes for patients with delirium: Systematic review and meta‐analysis. Australasian Journal on Ageing, 39(1), 21-30. https://doi.org/10.1111/ajag.12688