Osataanko käsiä pestä vai onko käsihygienia vain pelkkää utopiaa?

Ympäri vuoden mikrobit liikkuvat ympäristössämme, osa parantaen vastustuskykyä, osa aiheuttaen tautiryvästymiä, epidemioita ja jopa pandemioita. Hyvä esimerkki on norovirus, joka ärhäkkäästi siirtyy pinnoilta toisille käsien välityksellä. Käsien kautta virusta pääsee myös suuhun muualle elimistöön ja loppu on sitten jo historiaa: kunnon tauti, jolloin heikotuksen lisäksi tavaraa tulee ylhäältä ja alhaalta paineella. Grillikesässä voi joku hyväkäs olla tyytyväinen menetetyistä kiloista, mutta käsien välityksellä leviävät taudit eivät ole mikään leikin asia.

Miten leviämiselle ja epidemialle sitten saadaan loppu? Pintojen siivous on aina tarpeen, mutta aloitetaan kuitenkin perusjutuista ja jo ennaltaehkäisyllä asiaa voisi korjata. Nimittäin käsihygienialla, ja erityisesti sen oikeaoppisella toteutuksella. Hoitolaitosten ulkopuolella perinteinen nestesaippualla ja vedellä suoritettu käsien pesu on se paras muistisääntö ruuanlaitossa, matkustamisessa ja syömisessä.

Hoitolaitoksissa (niin akuuttisairaaloissa kuin pitkäaikaishoitolaitoksissakin) haasteena on käsihygienian oikeaoppinen toteuttaminen. Havainnointitutkimuksilla eli valvottaessa ja tarkkailtaessa käsihygienian toteutumista voidaan nähdä, miten käsihygienia toteutuu suhteessa sataprosenttisen oikeaoppiseen toteutukseen. Useat tutkimukset kertovat käsihygienian toteutumisen vaihtelevan ammattikunnasta riippuen 19-50%:n tienoilla. Ei siis kovinkaan hyvin ole toteutunut.

Erilaisilla interventioilla on saatu käsihygienian parantumiseen hyviä tuloksia aikaiseksi. Käsihygieniainterventiot ovat olleet koulutusta niin verkossa kuin luennoilla, auditointeja,laadun arviointia ja palautetta toiminnasta.  Myös erilaiset muistinvirkistämisposterit ja muut tuotteet ovat olleet hyviä hoitolaitoksissa. Miksi käsihygieniainterventiot ovat sitten niin merkityksellisiä? Niillä voidaan käsihygienian toteutumisen parantamisen lisäksi vähentää hoitoon liittyviä infektioita ja siten parantaa hoidon laatua.

Vuosina 2013–2014 Kiinassa pyrittiin parantamaan käsihygienian toteutumista levittäen oikeaoppiseen käsihygieniaan opastavaa videota sosiaalisen median verkkoja hyödyntäen. Facebook todettiin käyttöasteen perusteella paremmaksi kuin sähköpostiin tai sairaalan verkkosivuille ladattu linkki. Haasteena tässä tietenkin on osoittaa vaikutussuhde. Mutta voisin ajatella, että opastamalla käsihygieniaan näyttötaulun avulla tai erilaisia sosiaalisen median foorumeja pitkin voitaisiin hyvinkin tavoittaa laajaa yleisöä, kuten seuraavista esimerkeistä voidaan päätellä: New England Journal of Medicine (NEJM) on 16.4.2014 ladannut opastavan käsihygieniavideon 13 kielelle ja jonka englanninkielistä versiota on katsottu noin 9200 kertaa. WHO on 24.4.2016 julkaissut ”Safe hands in surgery” -teemavideon vuoden 2016 käsihygieniateemaan #safesurgicalhands. Tätä videota on ensimmäisten kahden kuukauden aikana toistettu jo 7468 kertaa.

Näin lopuksi voisin itse vastata otsikon kysymykseeni… Ikävä kyllä ei käsiä osata pestä, kuten erilaiset epidemiat ovat tänäkin vuonna jo osoittaneet. Mutta hyvin toteutuva käsihygienia ei ole kuitenkaan pelkkää utopiaa vaan mahdollista saavuttaa erilaisia interventioita käyttäen. Näistä sosiaalinen media on tavattoman tehokas massojen tavoittamisessa ja siksi kokeilemisen arvoinen. Nähdään siis Twitterissä tai Periscopessa!

Kirjoittajan tiedot:

Dinah Arifulla

sairaanhoitaja, hygieniahoitaja, TtM, AmO

Terveysalan opettaja, Turun ammatti-instituutti

Tutkija, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Infektiotautien torjuntayksikkö

Twitter, Periscope: @dinaharifulla

sposti: dinah(at)iki.fi

LinkedIn

Dinah Arifulla on koulutukseltaan sairaanhoitaja ja terveystieteiden maisteri. Hän opettaa terveysalaa ja hoitotyötä Turussa sekä toimii tutkijana hoitoon liittyvien infektioiden parissa Helsingissä. Vapaa-ajallaan hän toimii Sairaanhoitajaliiton hallituksessa sekä on terveysalan some-aktiivi. Yksityiselämässään hän on pian tokaluokkalaisen äiti, joka elää ruuhkavuosia nauttien kiireestä, kaaoksesta ja ehkä vähän hulluudestakin. Tämä blogikirjoitus sisältää hänen omia mielipiteitään ja ajatuksia eikä edusta hänen työpaikkojensa näkemyksiä aiheesta.

Lähteet:

Lyytikäinen O, Arifulla D, Veltheim J & Ollgren J. Hoitoon liittyvien infektioiden torjuntaan suunnatut resurssit sekä seuranta- ja torjuntatoiminta Suomen akuuttisairaaloissa, 2014: kyselytutkimuksen tulokset. THL Työpaperi 2016/015. Saatavilla: http://www.julkari.fi/handle/10024/130488

Neo JR, Sagha-Zadeh R, Vielemeyer O & Franklin E. Evidence-based practices to increase hand hygiene compliance in health care facilities: an integrated review. Am J Infect Control 2016;44(6), 691-704. 

Pan SC, Sheng WH, Tien KL, Chien KT, Chen YC & Chang SC. Promoting a hand hygiene program using social media: an observational study. JMIR Public Health Surveill 2016; 2(1), e5.

Srigley JA, Furness CD & Gardam M. Interventions to improve patient hand hygienie: a systematic review. J Hosp Infect  2016 May 10. Article in press.

Koulutusta kaltoinkohtelun kitkemiseksi

Jokin aika sitten saimme jälleen lukea masentavia uutisia vanhusten hoidosta. Valvira selvitti vanhusten kaltoinkohtelun muotoja ja laajuutta sosiaalihuollon ympärivuorokautisissa yksiköissä. Yhteensä 1400 yksityiselle ja julkiselle palvelujen tuottajalle lähetettyyn kyselyyn vastasi 7406 työntekijää. Suurin osa (93 %) kyselyyn vastanneista on havainnut jonkinlaista kaltoinkohtelua.

Yleisimpiä kaltoinkohtelun muotoja olivat ulkoilun laiminlyönti, vanhuksen jättäminen yksin, karkea, epäasiallinen tai lapsenomainen kielenkäyttö, määräily, rankaiseminen tai moittiminen ja liikkumisen estäminen. Vaikka nämäkin ovat tekoina loukkaavia ja epäeettisiä, vakavimpia kaltoinkohtelun muotoja – fyysistä tai henkistä väkivaltaa, seksuaalista häirintää tai hyväksikäyttöä, lääkkeiden, rahan tai tavaroiden anastamista – näyttäisi kuitenkin esiintyvän harvoin.

Kurjan uutisen hyvänä puolena voidaan pitää sitä, että vastaajia pyydettiin myös kertomaan, miten vanhusten hoitoa ja sen toimintoja voitaisiin kehittää kaltoinkohtelun ehkäisemiseksi. Yhtenä keskeisenä keinona vastaajat toivat esiin, että työyhteisöissä tarvitaan lisää asiaan liittyvää koulutusta. Tämä on sikäli hieman nurinkurista, että vain pieni osa (8 %) vastaajista kuitenkaan kaipasi lisäkoulutusta. Sen sijaan kyselyyn vastanneista työntekijöistä 84 % koki, että heillä on koulutuksensa perusteella riittävät valmiudet kaltoinkohtelun tunnistamiseen ja ehkäisemiseen ja jopa 97 % kertoi tuntevansa oman alansa eettiset ohjeet joko hyvin tai erittäin hyvin. Jos valmiuksien ajateltaisiin olevan vaikka työntekijöiden tietoja, taitoja ja asenteita, niin kenties niissä kuitenkin olisi kehitettävää sen perusteella, että kaltoinkohtelua kuitenkin koko ajan tapahtuu.

Vanhusten kaltoinkohtelu on maailmanlaajuinen ongelma ja aihetta onkin viime vuosina tutkittu paljon. Tästä huolimatta suurin puute tutkitussa tiedossa on juuri kaltoinkohtelun ehkäisemisessä. Kaltoinkohtelun ehkäisyyn tarkoitettuja koulutus- tai muitakaan interventioita on kehitetty vain vähän ja vielä vähemmän niitä on testattu kokeellisilla asetelmilla, jotta niiden vaikuttavuudesta olisi saatu riittävää näyttöä. Se kuitenkin tiedetään, että interventioiden tulisi kohdistua muun muassa hoitotyöntekijöiden asenteiden kohentamiseen vanhuksia kohtaan ja tiedon lisäämiseen kaltoinkohtelun merkkien havaitsemiseksi.

Vankka tutkimusnäyttö vanhusten kaltoinkohtelun ehkäisemiseen tarkoitetuista koulutusinterventioista antaa siis vielä odottaa itseään. Emme voi kuitenkaan jäädä odottamaan, vaan hoitotyöntekijöiden valmiuksia on pyrittävä lisäämään nyt. Yhteistyötä koulutuksen toimijoiden ja vanhusten hoidon yksiköiden välillä on varmasti jo olemassa. Myös kansalaisjärjestöt pyrkivät ansiokkaasti omien hankkeidensa ja projektiensa avulla edistämään niin hoitotyöntekijöiden kuin kaikkien kansalaisten yleistä tietoisuutta vanhusten kaltoinkohtelusta ja sen ehkäisemisestä. Jatkossa tärkeää olisi kuitenkin seurata uusia tutkimustuloksia. Emme saisi jäädä vuosiksi toteuttamaan ”tavallista” koulutusta, jos varta vasten tähän aiheeseen kehitettyjä, vaikuttavaksi osoitettuja koulutusinterventioita tulee tarjolle.

Kirjoittajan tiedot:

Sanna Koskinen

sairaanhoitaja, TtT, tutkija

Turun yliopisto, hoitotieteen laitos

s-posti: smtkos(at)utu.fi

ResearchGate: http://www.researchgate.net/profile/Sanna_Koskinen

Lähteet

Burnett J, Achenbaum WA, Murphy KP. 2014. Prevention and early identification of elder abuse. Clinics in Geriatric Medicine 30 (4), 743–759.

Day A, Boni N, Evert H, Knight T. 2016. An assessment of interventions that target risk factors for elder abuse. Health & Social Care in the Community, doi: 10.1111/hsc.12332

Pillemer K, Burnes D, Riffin C, Lachs MS. 2016. Elder abuse: Global situation, risk factors, and prevention strategies. Gerontologist 56 (S2), S194–S205, doi:10.1093/geront/gnw004

Tehosairaanhoitaja potilaan kliinisen tilan tulkkina

Potilaat ovat tehohoidossa henkeä uhkaavan äkillisen sairauden tai tilan takia. Tehohoidon tavoitteena on ostaa aikaa taustalla olevan sairauden hoitamiseksi ja samalla välttää lisävahingon syntyminen. Tavoitteeseen päästään potilaan intensiivisellä tarkkailulla ja hänen elintoimintojensa tukemisella. Tehohoito vaatii erityisiä tiloja, kehittynyttä teknologiaa sekä ennen kaikkea riittävästi henkilökuntaa, jolla on tehohoidon edellyttämää osaamista. (STHY 1997.) Tehosairaanhoitajat ovat teho-osaston suurin henkilökuntaryhmä, ja he myös viettävät eniten aikaa kriittisesti sairaan potilaan välittömässä läheisyydessä. On siis varsin loogista, että tehosairaanhoitajan osaamisella on merkityksensä potilaan turvallisen ja laadukkaan hoidon toteutumisessa (Kendall-Gallagher & Blegen 2009).

Potilaan kliinisen tilan tarkkailu on tehohoitotyön kompetenssitutkimuksen (Ääri ym. 2008) mukaan oleellinen osa tehosairaanhoitajan osaamista. Tehohoitotyön järjestöt (esim. EfCCNa 2013) nimeävät potilaan kliinisen tilan tarkkailun niin ikään tehosairaanhoitajan osaamisalueeksi. Tehohoitotyötä tehneet tai tehosairaanhoitajan työtä seuranneet varmasti tietävät, että potilaan tilan tarkkailu on tärkeimpiä tehosairaanhoitajan vastuita, ja siihen käytetään kaikista tehohoitotyön toiminnoista eniten aikaa (Kaya ym. 2012; Williams ym. 2006). Useimmat tehosairaanhoitajan tekemistä päätöksistä liittyvät niin ikään potilaan kliinisen tilan tarkkailuun (Karra ym. 2014).

Tehosairaanhoitajat tarkkailevat potilaan kliinistä tilaa useilla eri osa-alueilla (Hoffman ym. 2009) hyödyntäen tarkkailussaan sekä monipuolista teknistä monitorointia että omia aistejaan ja havaintokykyään (West 2006). Potilaan kliinisen tilan tarkkailu edellyttää tehosairaanhoitajalta tarkkailulaitteiden teknistä osaamista sekä ymmärrystä fysiologiasta ja patofysiologiasta. Yhtä lailla tärkeää on kohdata kriittisesti sairas potilas; koskettaa ja puhutella häntä sekä kysyä vointia häneltä itseltään.  Tehosairaanhoitajat eivät ainoastaan hanki tietoa potilaan kliinisestä tilasta, vaan he myös käsittelevät tietoa ja tekevät sen perusteella päätöksiä. Tehosairaanhoitajat arvioivat keräämänsä tiedon luotettavuutta ja luovat kokonaiskuvan potilaan kliinisestä tilasta yhdistämällä tietoa eri lähteistä. He tekevät tulkintoja, joiden perusteella he voivat ennakoiden varautua mahdollisiin tilan muutoksiin. Potilaan kliinisen tilan tarkkailu edellyttääkin tehosairaanhoitajalta loogista, analyyttista ja kriittistä ajattelua. (Alastalo 2015.)

Vaikka potilaan kliinisen tilan tarkkailu onkin tunnistettu ja tunnustettu tärkeäksi osaksi tehohoitotyötä ja tehosairaanhoitajan osaamista, on siihen kohdistunut kansainvälisesti varsin vähän tutkimusta. Allekirjoittanut on tutkimuksessaan (Alastalo 2015) kuvannut potilaan kliinisen tilan tarkkailun prosessia ja siihen liittyvää osaamista. Jatkotutkimus kohdistuu tarkkailussa vaadittavan osaamisen arviointiin ja arviointimenetelmien kehittämiseen. Aikaisemmin on todettu suomalaisten valmistuvien sairaanhoitajien tehohoitotyön osaamisen olevan jossakin määrin puutteellista. Toisaalta myös osaamisen arvioinnissa käytetyissä menetelmissä on puutteensa. (Lakanmaa 2014.) Siksi onkin tärkeää kehittää sekä tehohoitotyön osaamista että menetelmiä osaamisen luotettavaan arviointiin. Meneillään olevan tutkimuksen tuloksia voidaan tulevaisuudessa hyödyntää tehohoitotyön koulutuksessa ja osaamisen kehittämisessä niin ammattikorkeakouluissa kuin teho-osastoillakin.

Kirjoittajan tiedot:

Mika Alastalo

TtM, Sh, TtT-opiskelija

Turun yliopisto

Hoitotieteen laitos

mipala(at)utu.fi

Lähteet

Alastalo M. 2015. Potilaan kliinisen tilan tarkkailu ja siihen liittyvä osaaminen tehohoitotyössä – kokeneiden tehosairaanhoitajien näkemys. Pro gradu – tutkielma. Turun yliopisto, hoitotieteen laitos.

European federation of Critical Care Nursing associations. 2013. EfCCNa Competencies for European Critical Care Nurses. http://www.efccna.org/images/stories/publication/competencies_cc.pdf

Hoffman KA, Aitken LM & Duffield C. 2009. A comparison of novice and expert nurses’ cue collection during clinical decision-making: Verbal protocol analysis. International Journal of Nursing Studies 46 (10), 1335–1344.

Karra V, Papathanassoglou ED, Lemonidou C, Sourtzi P & Giannakopoulou M. 2014. Exploration and classification of intensive care nurses’ clinical decisions: a Greek perspective. Nursing in Critical Care 19 (2), 87–96.

Kaya H, Kaya N, Turan Y, Tan YM, Terzi B & Barlas B. 2011. Nursing activities in intensive care units in Turkey. International Journal of Nursing Practice 17 (3), 304–314.

Kendall-Gallagher D & Blegen MA. 2009. Competence and certification of registered nurses and safety of patients in intensive care units. American Journal of Critical Care 18 (2), 106–116.

Lakanmaa RL, Suominen T, Perttilä J, Ritmala-Castrén M, Vahlberg T & Leino-Kilpi H. 2014. Graduating nursing students’ basic competence in intensive and critical care nursing. Journal of Clinical Nursing 23 (5/6), 645–653.

Suomen Tehohoitoyhdistys. 1997. Suomen tehohoitoyhdistyksen eettiset ohjeet. http://www.sthy.fi/system/files/sivut/eettiset.pdf.

Williams G, Schmollgruber S & Alberto L. 2006. Consensus Forum: Worldwide Guidelines on the Critical Care Nursing Workforce and Education Standards. Critical Care Clinics 22 (3), 393–406.

West SL. 2006. Physical assessment: whose role is it anyway? Nursing in Critical Care 11 (4), 161–167.

Ääri RL, Suominen T & Leino-Kilpi H. 2008. Competence in intensive and critical care nursing: A literature review. Intensive and Critical Care Nursing 24 (2), 78–89.