Miten kehitetään vaikuttavia pelejä lasten terveyden edistämiseksi?

Luin hiljattain artikkelin (Baranowski et al. 2016) peleistä lasten terveyden edistämisessä. Aihe liittyy omaan tutkimusalueeseeni, joten luin artikkelia mielenkiinnolla. Terveyspelit, joita artikkeli käsitteli kuuluvat hyötypelien perheeseen, ja niiden pyrkimyksenä on vaikuttaa jollain tasolla terveyteen.

Terveyspelejä voidaan jaotella eri tapaan, mutta kyseisessä artikkelissa ne jaoteltiin viiteen eri pelityyppiin. Peleistä voidaan löytää myös viisi erilaista komponenttia, jotka ovat merkityksellisiä pelin kehittämisen kannalta. Näiden komponenttien sisältö vaihtelee pelityypistä riippuen; suunnittelu (miten peli ilmenee), tavoitellut käyttäytymisen psykologiset määrittäjät (esim. minäpystyvyys), tavoiteltu terveyskäyttäytyminen (esim. ravitsemuskäyttäytyminen), tavoitellut terveyden “esiasteet” (esim. rentoutuminen), ja tavoiteltu terveysnäkökulma (esim. lihavuus). Terveyspelejä voidaan kehittää erilaisiin tarkoituksiin (pelityypit), kuten 1) lisäämään terveyteen liittyvää tietoa, 2) muuttamaan terveyskäyttäytymistä psykologisten määrittäjien kautta, 3) muuttamaan terveyskäyttäytymistä sisällyttämällä varsinaista käyttäytymistä pelitilanteeseen (esim. liikuntapelit), 4) vaikuttamaan terveyteen terveyden ”esiasteiden” kautta (esim. vähentämällä ahdistusta ennen leikkausta) ja 5) kouluttamaan ja kehittämään terveydenhuollon ammattilaisia.

Miten näitä terveyspelejä sitten tulisi kehittää, kun kohderyhmänä ovat lapset ja päämääränä vaikuttaa terveyteen ihan oikeasti? Mitkä ovat kehittämisen kulmakivet ja raamit? 

Vaikka terveyspelitutkimus, myös kehittämisen näkökulmasta, on lisääntynyt ihan viime vuosina, on tietoa tehokkaiden ja vaikuttavien terveyspelien kehittämisen periaatteista silti yhä riittämättömästi. Baranowski kumppaneineen pureutui artikkelissaan näihin kysymyksiin arvioimalla aiempaa terveyspelitutkimusta ja kokemustietoa. Monet aiemmat hyötypelit on usein suunniteltu vetoamaan laajoihin ikäryhmiin, eikä niissä ole otettu riittävästi huomioon ominaisuuksia, jotka tekevät niistä lapsen ikään ja kehitykseen nähden sopivan. Jotkin pelit ovat vaikuttavampia tietyssä ikäryhmässä kuin toisissa, esim. aktivoivat pelit saattavat kiinnostaa pienempiä lapsia enemmän kuin nuoria. Aiemman tutkimuksen mukaan iän ja kehityksen näkökulmasta sopivimpia pelejä ovat olleet pelit, jotka antavat pelaajalle ajankohtaista ja informatiivista palautetta, ja jossa on otettu huomioon pelaajan taitojen ja pelin haasteiden välinen tasapaino.

Artikkelissa annettiin suuntaviivoja lapsille ja nuorille suunnattujen terveyspelien kehittämiselle. Kuten pelien, myös terveyspelien, tulee olla ennen kaikkea viihdyttäviä ja hauskoja. Sehän on keskeisin syy, miksi niitä ylipäänsä pelataan. Tämä on keskeinen asia myös vaikuttavuuden kannalta. Valitettavasti monista tämän hetken terveyspeleistä puuttuu hauskuus, tai se on päälle liimattua, jolloin peli ei pidemmän päälle jaksa kiinnostaa näitä diginatiiveja. Se, että terveyspelissä keskitytään oppimiseen, arviointiin tai käyttäytymisen muutokseen, ei saisi silti heikentää viihdyttävyyttä. Hauskuuden saaminen peliin ei ole kuitenkaan mikään helppo tehtävä. Siihen tarvitaan sekä suunnittelijoiden innovatiivisuutta, että kohderyhmän hyvää tutntemusta. Hauskuuden lisäksi kehittäjien tulisi huomioida pelin sopivuus iän ja kehityksen näkökulmasta, pelaajien kulttuurilliset eroavaisuudet ja kulttuurillisesti sensitiiviset asiat.

Myös terveyspelein kehittämisessä pätee vanha ja viisas neuvo ”hyvin suunniteltu on puoliksi tehty” ja terveyspelien kehittäjien olisikin hyvä ottaa hyvissä ajoin huomioon seuraavat vaikuttavien terveyspelin kehittämisen periaatteet:

1)      Tee yhteistyötä useiden sidosryhmien kanssa monitieteellisissä ryhmissä aina pelin konseptoinnista sen markkinointiin.
2)      Integroi ja sovella teorioita ja malleja suunnittelusta, kehityksestä, terveysviestinnästä, pelaamisesta, sosiaalisesta verkostoitumisesta ja käyttäytymistieteistä pelin kehittämisessä, arvioinnissa ja levittämisessä.
3)      Arvioi pelin käytettävyyttä, viihdyttävyyttä ja soveltuvuutta loppukäyttäjän näkökulmasta pelin kehittämisen aikana.  

4)      Arvioi tarkkaan myös pelin vaikuttavuutta terveystavoitteen näkökulmasta, jos haluat uskottavamman tuotteen.

Kirjoittajan tiedot:

Anni Pakarinen

sairaanhoitaja, Terveystieteiden maisteri ja tohtorikoulutettava
Turun yliopisto, hoitotieteen laitos
e-mail: ankorh@utu.fi
Research gate: https://www.researchgate.net/profile/Anni_Pakarinen
LinkedIN: https://fi.linkedin.com/in/anni-pakarinen-70a46782

Kirjoitus perustuu lähteeseen:

Institute of Digital Media and Child Development Working Group on Games for Health, Baranowski Tom, Blumberg Fran, Buday Richard, DeSmet Ann, Fiellin Lynn E., Green C. Shawn, Kato Pamela M., Lu Amy Shirong, Maloney Ann E., Mellecker Robin, Morrill Brooke A., Peng Wei, Shegog Ross, Simons Monique, Staiano Amanda E., Thompson Debbe, and Young Kimberly. Games for Health Journal. February 2016, 5(1): 1-12. doi:10.1089/g4h.2015.0026.

Tohtorikoulutettavan työ

Minulta on monesti kysytty mitä teen työkseni. Vastaus on samaan aikaan yksinkertainen ja monimutkainen. Yksinkertaisesti vastaus on, että teen työkseni väitöskirjaa. Monimutkaisemmasta vastauksesta ajattelin kirjoittaa tämän päivän blogitekstini. Kirjoitan terveystieteilijän lasit päässä, joten tohtorikoulutettavan työ voi olla muilla tieteenaloilla erilaista.

Tohtorikoulutettavana voi työskennellä työsuhteessa, apurahalla tai omakustanteisesti. Olen onnellisessa asemassa, koska saan tehdä tohtorikoulutettavan työtä päätoimisesti työsuhteessa yliopistoon. Pääasiallinen tehtäväni on siis tehdä väitöskirjaa. Väitöskirjan tekeminen on tutkimuksen tekemistä, siitä kirjoittamista ja kirjoitusten julkaisua (tai sen yrittämistä) kansainvälisissä vertaisarviointiprosessin omaavissa tiedelehdissä. Väitöskirjatutkimukseen kuuluu yleensä useita tutkimuskokonaisuuksia, joita viedään enemmän tai vähemmän päällekkäin eteenpäin useassa yksikössä, kaupungissa ja/tai maassa.

Tutkimusprojektin toteuttamiseen kuuluu perusteellinen aiheen kirjallisuuteen tutustuminen, tutkimussuunnitelman valmistelu ja perehtyminen valitun tutkimusasetelman metodiikkaan. Ennen aineistonkeruuta valmistellaan tarvittavat lupapaperit eettiseen toimikuntaan ja tutkimusorganisaatioihin. Lisäksi valmistellaan tutkimustiedotteet, suostumuslomakkeet, haetaan luvat haluttujen mittareiden käyttöön, haetaan rahoitusta ja valmistellaan kaikki tutkimuksessa käytettävä materiaali tai esimerkiksi interventio. Tutkimuksesta tiedottaminen, kouluttaminen, tutkittavien rekrytointi ja muut tutkimukseen liittyvät käytännön asiat ja koordinointi kuuluu projektista riippuen usein tohtorikoulutettavan tehtäviin. Tutkimus on kuitenkin ennen kaikkea yhteistyötä, vaikka lopulta artikkelikäsikirjoitusten ensimmäiset versiot kirjoitetaankin itsekseen koneella naputtaen.

Yliopistolla on kolme tehtävää: tutkimus, opetus ja yhteiskunnallinen vuorovaikutus. Omaan väitöskirjaan liittyvien tutkimusprojektien lisäksi tohtorikoulutettava saattaa olla osallisena myös muissa tutkimusprojekteissa. Opetuskokemusta tohtorikoulutettava saa käsitykseni mukaan vaihtelevasti eri yksiköissä ja yliopistoissa. Meillä tohtorikoulutettava voi hakea opettamaan, ja yleensä halukkaille opetuskokemusta kertyykin. Tohtorikoulutettavien opetus koostuu usein seminaareista, kandi- ja maisteriopiskelijoiden ohjaamisesta ja yleensä omasta tutkimusaiheesta pidettävistä luennoista. Tohtorin tutkintoon kuuluu myös 60 opintopistettä omia opintoja.

Yhteiskunnallista vuorovaikutusta voi toteuttaa monella tavalla. Tämän blogin pitäminen on yksi tapa, samoin kirjoittaminen ammattilehtiin tai aikakauslehtiin omaan tutkimusaiheeseen liittyvistä yhteiskunnallisista kysymyksistä. Yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen kuuluu myös luennointia ja yhteistyöverkostojen luomista ja ylläpitämistä. Kansainvälisyyttä tohtorikoulutettava toteuttaa olemalla osa oman aiheen kansainvälistä tutkijayhteisöä, julkaisemalla kansainvälisesti, osallistumalla konferensseihin ja tapaamisiin sekä mahdollisesti tutkija- tai opettajavaihtoihin.

Tohtorikoulutettavan työ on työ siinä missä muutkin työt, vaikkei ehkä ihan tavallisimmasta päästä. Työ on todella innostavaa, haastavaa ja koukuttavaakin samaan aikaan. Tässä työssä ei vain valitettavasti saa olla kovin pitkään - yleensä viimeistään neljän vuoden lähestyessä kysellään väitöspäivää.

Jotta blogista ei puuttuisi yhteiskunnallista sävyä, lopetan kirjoituksen harmitukseen tutkimuksen määrärahojen leikkaamisesta. Tohtoriksi valmistuttua olisi vähintäänkin järkevää, että tutkinnon suorittanut saisi tehdä työtä, jossa voisi käyttää tutkinnon kartuttamaa osaamistaan. Näin myös yhteiskunta saisi parhaan vastineen tohtorin kouluttamiseen käyttämilleen pelimerkeille. 

Kirjoittajan tiedot:
Lotta Hamari
fysioterapeutti, TtM, tohtorikoulutettava
Turun yliopisto, hoitotieteen laitos
lotta.hamari@utu.fi