Hoitotyön keinoilla kohti lapsen positiivista hoitokokemusta

Aiemmin tänä syksynä Johanna Olli kirjoitti tässä blogissa lapsikäsityksestä osana hoitotyötä. Hän toi esiin hoitotyön keinojen vaikutuksen lasten kokemuksiin ja esitti mielestäni tärkeän kysymyksen: Kirjataanko onnistuneissa tilanteissa toimineet keinot? Kirjoitus käsitteli pakkotoimia, mutta lähdin välittömästi pohtimaan hoitotyön perusolemuksen vaikutusta lapsen ja hoitajan väliseen vuorovaikutukseen, lapsen osallisuuteen sekä hoitokokemukseen laajemmin. Pohdin myös kirjaamisen merkitystä hoitotyön kehittämisessä ja hoitotyön keinojen näkyväksi tekemisessä.

Ensin lienee tärkeä avata sitä, mitä hoitotyön keinot oikeastaan ovat. Lähtökohtaisesti hoitotyö perustuu vuorovaikutukseen (Stanton ym. 1986, Meleis 2018) sekä itsehoidon ja yksilön voimavarojen vahvistamiseen (Sidani 2011). Hoitotyöhön sisältyy vahvasti hoidettavan arvostaminen (Eriksson ym. 2018). Hoitotoimenpiteiden suorittamisen tulee tapahtua näiden periaatteiden pohjalta. Loppuvuodesta julkaistavassa pro gradu -työssäni tunnistettiin kirjallisuuskatsauksen avulla hoitotyön keinoja, jotka vaikuttavat lapsen osallisuuteen. Nämä keinot sopivat mielestäni hyvin tarkasteltaviksi myös lapsen positiivisen hoitokokemukseen liittyvinä tekijöitä. Keinot luokiteltiin holistiseen lähestymistapaan, perhelähtöiseen hoitotyöhön, lapsen toimijuuden tukemiseen, informaation jakamiseen, kommunikaatiomenetelmien käyttöön sekä dialogiseen ja lapsilähtöiseen vuorovaikutukseen. (Ortju 2020).

Edellä mainittujen hoitotyön keinojen käyttö korostuu niissä tilanteissa, jotka lapsi lähtökohtaisesti kokee pelottavina tai epämiellyttävinä – siis esimerkiksi niissä tilanteissa, jotka ilman tavoitteellista hoitotyön keinojen käyttöä voisivat johtaa pakkokeinoihin. Haastavassa tilanteessa lasta voidaan tukea muun muassa mukauttamalla ohjausta (Blue-Banning ym. 2004, Banks ym. 2014) ja keskustelua (Banks ym. 2014, Junnila ym. 2020). On oleellista huomioida lapsen omat toiveet (Gilljam ym. 2019) ja vanhempien mukana ollessa hyödyntää heidän asiantuntemustaan (Blue-Banning ym. 2004, Summers ym. 2005, Järvikoski ym. 2013, Halme ym. 2014, Vuorenmaa ym. 2014).

Vuorovaikutus on ehkä merkittävin tekijä onnistuneen hoitokokemuksen takana. Yksittäisiä vuorovaikutuksen tapoja ovat muun muassa katsekontaktin käyttö (Runeson ym. 2002), lapsen kysymyksiin vastaaminen (Runeson ym. 2002, Garth & Aroni 2003) sekä puheen (Okkonen 2004, Siltanen ym. 2014, Junnila ym. 2020) ja toiminnan (Pfeifer 1999) validointi. Lapselle ominaisia hoitotyön ja vuorovaikutuksen keinoja voidaan selvittää lapselta ja vanhemmalta kysymällä sekä havainnoimalla niin lapsen toimintaa kuin oman toiminnan vaikutuksia lapseen. Jos lapsi hyötyy vaihtoehtoisista kommunikaatiomenetelmistä tai tulkkauksesta, on niitä käytettävä.

Kun lapsi saavuttaa aidon osallisuuden tunteen, on hänen helpompi hyväksyä myös sellaiset hoitotoimenpiteet, jotka ovat hänelle epämiellyttäviä tai jopa kivuliaita (ks. Coyne & Kirwan 2012). Osallisuuden kokemukseen onkin syytä kiinnittää huomiota jo hoitotilanteen valmistelussa (siitä aiemmin tässä blogissa kirjoitti Johanna Olli).

Systemaattinen kirjaaminen auttaa tunnistamaan niitä hoitotyön keinoja, joista on ollut juuri tälle lapselle apua ja helpottaa hoitotyön suunnittelua ja toteuttamista jatkossa. Onnistuneiden hoitotilanteiden raportointia tulisi kehittää ja nähdä vähintään yhtä tärkeänä fysiologisten havaintojen ohella. Kirjaamisen kehittäminen ei ole vain lasten hoitotyön asia, vaan tulee tärkeänä esiin esimerkiksi kipupotilaiden kohdalla, josta Riitta Mieronkoski on kirjoittanut tässä blogissa aiemmin. Dokumentoinnin ohella on oleellista tuottaa näyttöön perustuvaa tietoa hoitotyön keinojen vaikuttavuudesta lapsen kokemukseen. Kuten Lotta Hamari, Heidi Parisod ja Kristiina Heikkilä aiemmin tässä blogissa osuvasti totesivat, tutkimusnäytön on toimittava hoitotyön kehittämisen kivijalkana. Jatketaan siis yhdessä sillä tiellä, jonka teoreetikot ovat meille hoitotieteen alkuvaiheilta asti osoittaneet – tutkitaan, tuetaan ja tehdään näkyväksi vuorovaikutusta osana hoitotyötä. Ja suunnataan katse lapsinäkökulmaisen hoitotyön kehittämiseen.

 

Kirjoittajan tiedot:

 

Laura Ortju

Th, TtK, TtM-opiskelija 

lortju(at)uef.fi

Twitter @LauraOrtju

 

Kuva: Pixabay

 

Lähteet:

Banks J, Cramer H, Sharp DJ, Shield JPH & Turner KM. 2014. Identifying families’ rea-sons engaging or not engaging with childhood obesity services: A qualitative study. Journal of Child Health Care, 18(2), 101-110.

 

Blue-Banning M, Summers JA, Frankland HC, Nelson LL & Beegle G. 2004. Dimensions of family and professional partnerships: constructive guidelines for collaboration. Council for Exceptional Children, 70(2), 167-184.

 

Coyne I & Kirwan L. 2012. Ascertaining children’s wishes and feelings about hospital life. Journal of Child Health Care, 16(3), 293-304.

 

Eriksson K, Isola, A, Kyngäs H, Leino-Kilpi H, Lindström UÅ, Paavilainen E, Pietilä A-M, Salanterä S, Vehviläinen-Julkunen K & Åsted-Kurki P. 2018. Hoitotiede. 4.-7. painos. Sanoma Pro Oy, Helsinki.

 

Garth B & Aroni R. 2003. “I value what you have to say”. Seeking the perspective of children with a disability, not just their parents. Disability & Society, 18(5), 561-576.

 

Gilljam B-M, Arvidsson S, Nygren JM & Svedberg P. 2019. Child participation in health care (ChiPaC) – Development and psychometric evaluation of a self-report instrument for children’s participation in health care. Journal of Clinical Nursing, 29, 107-118.

 

Halme N, Vuorisalmi M & Perälä M-L. 2014. Tuki, osallisuus ja yhteistoiminta lasten ja perheiden palveluissa. Työntekijöiden näkökulma. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen raportteja 4/2014. Juvenes Print – Suomen Yliopistopaino Oy, Tampere.

 

Junnila R, Tiitinen S & Salanterä S. 2020. Neljävuotiaan lapsen osallistuminen elintapa-keskusteluun perheen laajassa terveystarkastuksessa. Sosiaalilääketieteellinen aikakauslehti, 57, 30-43.

 

Järvikoski A, Martin M, Autti-Rämö I & Härkäpää K. 2013. Shared agency and collaboration be-tween the family and professionals in medical rehabilitation of children with severe dis-abilities. International Journal of Rehabilitation Research, 36(1), 30-37.

 

Meleis A I. 2018. Theoretical Nursing. Development & Progress. 6. painos. Wolters Kluwer Health, Lippincott Williams & Wilkins, Philadelphia.

 

Okkonen T. 2004. Lapsen terveyskäsityksestä lapsen terveyden yhteistoiminnalliseen edistämiseen. Kuopion yliopiston julkaisuja E. Yhteiskuntatieteet 112. Väitöskirja. Kuopion yli-opisto, Hoitotieteen laitos.

 

Ortju L. 2020. Pikkulapsen osallisuus perusterveydenhuollon hoitotilanteessa. Scoping-katsaus. Itä-Suomen yliopisto, Hoitotieteen laitos, pro gradu. Painossa.

Pfeifer T. 1999. Personal agency in preschool children with disabilities: A descriptive study. Julkaisussa Pfeifer T. Exploration of agency in preschool children with disabilities. Väitöskirja. Texas Woman’s University, School of Occupational Therapy.

Runeson I, Hallström I, Elander G & Hermerén G. 2002. Children’s participation in the decision-making process during hospitalization: an observational study. Nursing Ethics, 9(6), 583-598.

Sidani S. 2011. Self-care. Teoksessa Doran D M (toim.). Nursing outcomes. The state of the science. 2. painos. Jones & Barlett Learning, Sudbury, 79-130.

Siltanen M, Aromaa M, Hakulinen-Viitanen T, Junnila R, Laaksonen C, Parisod H & Salanterä S. 2014. A new participative, family-oriented health counseling approach for children and their families: a comparative qualitative analysis. Journal of Community Health Nursing, 31(2), 90-102.

Stanton M, Paul C & Reeves JS. 1986. Hoitotyön prosessi. Teoksessa Hytönen E, Miettinen A, Mölsä A, Suutarinen A & Ylipahkala T. (suom.) Hoitotyön teoriat. Sairaanhoitajien koulutussäätiön julkaisu. WSOY, Juva, 21-37. Englanninkielinen alkuteos: Nursing theories. A base for professional nursing practice. 1980. Prentice-Hall Inc.

Summers JA, Hoffman L, Marquis J, Turnbull A & Poston D. 2005. Relationship between parent satisfaction regarding partnerships with professionals and age of child. Topics in Early Childhood Special Education, 25(1), 48-58.

Vuorenmaa M, Halme N, Åsted-Kurki P, Kaunonen M & Perälä M-L. 2014. Validity and realiability of the personnel version of the Family Empowerment Scale (FES) for the social, health and educational services in Finland. Journal of Advanced Nursing, 70(4), 927-936.

 

Aiheeseen liittyviä avainsanoja: dialoginen vuorovaikutus, hoitokokemus, hoitotilanne, hoitotyön keinot, kirjaaminen, lapsinäkökulma, lapsinäkökulmainen hoitotyö, lasten ja nuorten hoitotyö, osallisuus, sairaalapelko, toimijuus, vuorovaikutus

Tilannetietoisuus kestävän päivittäisen toiminnan johtamisen edellytyksenä sairaalassa

Sairaalan päivittäisen toiminnan johtaminen on moniulotteinen kokonaisuus. Resurssit tulee kohdentaa niin, että riittävä määrä ammattilaisia, joilla on oikea osaaminen ja tarvittavat materiaalit, ovat saatavilla juuri silloin kun yksittäisten potilaiden hoito sitä edellyttää. Yksikkötasolla toimintoja johdetaan usein moniammatillisesti niin, että hoitotyön johtaja keskittyy hoitohenkilöstön ja materiaalien hallintaan ja lääkäri vastaa lääketieteellisestä hoidosta.  

Tilannetietoisuus tarkoittaa, että johtamisesta vastaava henkilö tai tiimi tietää, mitä ympärillä tapahtuu, mitä tulee tapahtumaan seuraavaksi ja mitä toimintavalmiuksia on. Tilannetietoisuuden merkitys on terveysalalla suuri ja tilannetietoisuuden menettäminen vaarantaa potilasturvallisuutta ja heikentää hoidon tuloksia (Green ym. 2017). Tilannetietoisuus edellyttää ajantasaista ja virheetöntä tietoa, mutta sairaalan päivittäisestä toiminnasta vastaavat ammattilaiset ovat raportoineet, ettei käytössä olevat tietojärjestelmät tue heidän päätöksentekoa riittävästi (Peltonen ym. 2018).

Digitalisaation on odotettu ratkaisevan tiedon hyödyntämiseen liittyviä ongelmia terveysalalla ja erilaisten tietojärjestelmien on todettu olevan yhteydessä terveyspalveluiden edistämiseen, kuten lisäävän palveluiden tehokkuutta, turvallisuutta ja laatua (Goldberg ym. 2012, Nguyen ym. 2014). Tietojärjestelmien vaikuttavuudesta päivittäisen toiminnan johtamiseen on kuitenkin vain vähän näyttöä. Tilannetietoisuutta mittaamalla saadaan tietoa toimintatapojen ja tiedonhallinnan kehittämiseen.

Tilannetietoisuutta voidaan mitata ja mittaamiseen on lentoturvallisuudessa kehitetty useampi mittari kuten:

• Situation Awareness Global Assessment Technique (SAGAT) (Endsley 2000)
• Situation Awareness for SHAPE (SASHA) (Dehn 2008)
• Situation Awareness of en-route air traffic controllers in the context of automation (SALSA) (Hauss ym. 2001)
• Situation Awareness Rating Technique (SART) (Taylor 1990) 
• Situation Awareness Verification and Analysis Tool (SAVANT) (Willems & Heiney 2002). 

Näitä mittareita, pääasiassa SAGAT-mittaria, on muokattu terveysalalle konteksti spesifisti esimerkiksi opetuskäyttöön (Gardner ym. 2017, Crozier ym. 2015), mutta yleistä tai toiminnan johtamisen tilannetietoisuutta arvioivaa mittaria ei aiemmin ole kehitetty. 

Kehitimme hankkeessamme kirjallisuuden pohjalta mittarin arvioimaan päivittäisen toiminnan johtamisen tilannetietoisuutta. Mittari koostuu 16 väittämästä, jotka ovat koottu kolmeen osa-alueeseen: potilaiden hoidon vaativuuteen (5 väittämää), henkilöstötilanteeseen (5 väittämää) ja materiaaleihin (6 väittämää). Mittarin sisältö validoitiin asiantuntijapaneelilla (n=10) ja valmista mittaria testattiin yhdessä sairaanhoitopiirissä päivittäisen toiminnan johtamisesta vastaavilla hoitotyön ammattilaisilla (n=160). Hanketta tuki Sairaanhoitajien koulutussäätiö.

Kirjoittajan tiedot:

Laura-Maria Peltonen

Post doc -tutkija

Hoitotieteen laitos

Turun yliopisto

laura-maria.peltonen(at)utu.fi

Lähteet

Crozier MS, Ting HY, Boone DC, O'Regan NB, Bandrauk N, Furey A, Squires C, Hapgood J, Hogan MP. (2015). Use of human patient simulation and validation of the Team Situation Awareness Global Assessment Technique (TSAGAT): a multidisciplinary team assessment tool in trauma education. J Surg Educ. Jan-Feb;72(1):156-63. doi: 10.1016/j.jsurg.2014.07.009. Epub 2014 Nov 22.  

Dehn DM. (2008). Assessing the Impact of Automation on the Air Traffic Controller: The SHAPE Questionnaires. Air Traffic Control Quarterly  16(2): 127-146. 

Endsley, M.R. (2000). Theoretical underpinnings of situation awareness: A critical review. In: M.R. Endsley & D.J. Garland (Ends), Situation Awareness Analysis and Measurement. Lawrence Erlbaum Associates. 

Gardner AK, Kosemund M, Martinez J. (2017). Examining the Feasibility and Predictive Validity of the SAGAT Tool to Assess Situation Awareness Among Medical Trainees. Simul Healthc. Feb;12(1):17-21. doi: 10.1097/SIH.0000000000000181. 

Goldberg DG, Kuzel AJ, Feng LB, DeShazo JP, Love LE. (2012). EHRs in primary care practices: Benefits, challenges, and successful straegies. Am J Manag Care 18(2):e48–e54. 

Green B, Parry D, Oeppen RS, Plint S, Dale T, Brennan PA. (2017). Situational awareness - what it means for clinicians, its recognition and importance in patient safety. Oral Dis. Sep;23(6):721-725. doi: 10.1111/odi.12547.  

Hauss, Y., Gauss, B., & Eyferth, K., (2001). SALSA - A new approach to measure situational awareness in air traffic control. Focusing Attention on Aviation Safety. Proceedings of the 11th International Symposium on Aviation Psychology, Columbus, Ohio, USA, March 5-8, 2001. Available in CD-ROM Format Vol. (),6. 

Nguyen L, Bellucci E, Nguyen LT. (2014). Electronic health records implementation: an evaluation of information system impact and contingency factors. Int J Med Inform. Nov;83(11):779-96.  

Peltonen LM, Junttila K, Salanterä S. (2018). Nursing Leaders' Satisfaction with Information Systems in the Day-to-Day Operations Management in Hospital Units. Stud Health Technol Inform. 250:203-207. 

Taylor, R. M. (1990). Situation awareness rating technique (SART): the development of a tool for aircrew systems design. In Situational Awareness in Aerospace Operations (Chapter 3). France: Neuilly sur-Seine, NATO-AGARD-CP-478. 

Willems, B., & Heiney, M. (2002). Decision Support Automation Research in the En Route Air Traffic Control Environment (DOT/FAA/CT-TN02/07). Atlantic City International Airport: Federal Aviation Administration William J. Hughes Technical Centre.

Lasten ja nuorten tulevaisuuden turvaamisen tärkeys COVID-19-pandemian jälkeen

Lasten oikeuksien viikkoa vietetään kansainvälisesti jälleen 16.11.-22.11.2020. Tämän vuoden teemana on lasten oikeus tulevaisuuteen. (Lapsen oikeudet 2020.) Teema linkittyy läheisesti globaaliin pandemiatilanteeseen ja sen vaikutukseen lapsissa ja nuorissa. Pandemiatilanteen vaikutuksia arvioivia tutkimuksia on jo tähän mennessä julkaistu paljon, ja joitakin tutkimuksia on tehty lasten ja nuorten osalta. Tänä vuonna julkaistun pikaisen kirjallisuuskatsauksen (rapid review) mukaan suurin osa lasten ja nuorten mielenterveyttä tarkastelevista tutkimuksista oli tehty Kiinassa, ja tuttkimusnäyttö COVID-19-pandemian vaikutuksista on vielä vähäistä (Racine ym. 2020). Psychiatry Research- lehden julkaiseman kirjallisuuskatsauksen mukaan pandemiatilanteet ja katastrofitilanteet voivat aiheuttaa nuorille muun muassa traumaperäisiä häiriöitä, pelkoa ja epävarmuutta elämästä sekä suurentuneen riskin joutua väkivallan uhriksi kotioloissaan (Guessoum ym. 2020, YK:n väestörahasto 2020). Lisäksi lasten ja nuorten voi olla vaikeaa sopeutua kotikaranteeniin, jolloin myös mielenterveysongelmat voivat kasvaa erityisesti lapsilla ja nuorilla, joilla on niitä jo valmiiksi. (Guessoum ym. 2020).

Kuva: Pixabay

Lasten ja nuorten tulevaisuuden turvaaminen voi aikuisen korvaan kuulostaa isolta haasteelta. Maailman terveysjärjestön, UNICEFin ja Lancetin komission valtuutetut kirjoittivat heinäkuun LANCET-lehdessä, kuinka pandemiatilanne voi vaikuttaa negatiivisesti niin lasten turvattuun ravinnon saantiin, koulutuksen jatkuvuuteen, eikä vähentynyt matkaliikenne vielä pelasta ilmastokriisiltä. Valtuutettujen mukaan pandemian vaikutukset kohdistuvat voimakkaimmin huonommassa asemassa oleviin kuten köyhien, vammaisten, tyttöjen, alkuperäisväestöihin ja muihin etnisiin ryhmiin kuuluviin sekä vähemmistöasemassa elävien lasten ja nuorten tulevaisuuteen. (The WHO–UNICEF– Lancet Commissioners 2020.) 

Vaikka lasten ja nuorten tulevaisuuden turvaaminen voi olla iso haaste, on se jokaisen lapsen oikeus, johon me aikuiset voimme vaikuttaa. Lasten ja nuorten mielenterveyttä voidaan tukea pandemia-aikana ylläpitämällä päivärutiineja ja sosiaalisen vuorovaikutuksen mahdollisuuksia, keskustelemalla lasten ja nuorten kanssa heidän tunteistaan, tukea koko perheiden hyvinvointia ja antaa perheille mahdollisuuksia saada tukea ammattilaisilta. (Guessoum ym. 2020) Lasten ja nuorten tulevaisuuteen kuuluu keskeisenä osana myös ympäristöllisesti kestävän kehityksen toteuttaminen ja vastuullinen kuluttaminen. Ilman ympäristöä ei lapsilla ole tulevaisuutta. Kaikkein tärkeintä lasten ja nuorten tulevaisuuden turvaamisessa on rakentaa kansainvälistä ja globaalia yhteistyötä ja solidaarisuutta yhteisen hyvän puolesta (The WHO–UNICEF– Lancet Commissioners 2020), jossa lapset ja nuoret osallistetaan mukaan tulevaisuuden rakentamiseen.

Kuva: Pixabay

Kirjoittajan tiedot: 

Minna Laiti
TtM, Tohtorikoulutettava
Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos
minna.a.laiti (at)utu.fi
Twitter: @LaitiMinna

Lähteet:

Guessoum, S. B., Lachal, J., Radjack, R., Carretier, E., Minassian, S., Benoit, L., & Moro, M. R. (2020). Adolescent psychiatric disorders during the COVID-19 pandemic and lockdown. Psychiatry Research, 291, 113264. https://doi.org/https://doi.org/10.1016/j.psychres.2020.113264

Lapsen oikeudet (2020). Lapsen oikeuksien päivä ja viikko. https://www.lapsenoikeudet.fi/lapsen-oikeuksien-paiva-ja-viikko/ Viitattu 10.11.2020

Racine, N., Cooke, J. E., Eirich, R., Korczak, D. J., McArthur, B., & Madigan, S. (2020). Child and adolescent mental illness during COVID-19: A rapid review. Psychiatry Research, 292, 113307. https://doi.org/https://doi.org/10.1016/j.psychres.2020.113307

The WHO–UNICEF– Lancet Commissioners (2020). After COVID-19, a future for the world's children? LANCET, 396(10247), 291-360, e12. https://doi.org/10.1016/S0140-6736(20)31481-1

YK:n väestörahasto (UNFPA) (2020). COVID-19: A Gender Lens. Protecting Sexual and Reproductive Health and Rights, and Promoting Gender Equality. Technical Brief. https://www.unfpa.org/sites/default/files/resource-pdf/COVID-19_A_Gender_Lens_Guidance_Note.pdf Viitattu 10.11.2020.

Hoitotyön dokumentoinnin haasteet käsitteellistämisen näkökulmasta

Sähköiset potilastietojärjestelmät ovat olleet arkipäivää terveydenhuollossa jo vuosia. Viime aikoina ne ovat nousseet uutisiin varsin negatiivisessa valossa. Olemme kaikki lukeneet uusien potilastietojärjestelmien käyttöönoton haasteista ja harva on välttynyt psykoterapiapalvelutuottajan tietomurrolta kertoneista uutisista. Uutiskirjoituksissa ollaan puhuttu teknisistä ongelmista, vähemmälle huomiolle ovat jääneet kysymykset siitä, mitä ja miten potilaiden hoidosta kirjataan.

Omassa tutkimuksessani tutkin hoitotyön merkintöjä aikuispsykiatrian avohoidossa. Analysoimme 1150 hoitotyön päivittäismerkintää ja 17 hoitotyön yhteenvetoa. Suurin osa merkinnöistä koostui potilaan kertomuksen kuvailusta ja hoitajan havainnoista. Löydös oli saman tyyppinen kuin tutkimuksissa, joissa kohteena ovat olleet psykiatrisen osastohoidon merkinnät. Voisikin tiivistää, että hoitajat kirjaavat havaintoja potilaasta, mutta eivät vuorovaikutuksesta tai hoitotyön keinoista, eli siitä työstä jota hoitajat tekevät edistääkseen potilaan terveyttä. Tämä tekee hoitotyöstä näkymätöntä ja tuo haasteen hoidon jatkuvuudelle, joka on hoidon dokumentoinnin keskeinen tavoite.

Toinen iso haaste, liittyy tiedon toisiokäyttöön. Mikäli haluaisimme koota tietojärjestelmästä tietoa hoitotyön eri interventioiden vaikuttavuudesta potilaan terveyteen tai kuvata hoitotyöhön tarvittavaa resursointia interventiotietoa hyödyntäen, ei se nykyisellä kirjaamismallilla olisi mahdollista. Hoitotyön systemaattiseen kuvaamiseen on kehitetty erilaisia terminologioita eli käsitteistöjä, joilla hoitotyön tarvetta, interventioita ja hoidon tuloksia voidaan systemaattisesti kuvata. Psykiatriassa tähän tuo haasteen ilmiöiden systemaattisen käsitteellistämisen, yhteisen kielen puute.

Tähän liittyy myös kolmas haaste, nimittäin potilaan osallisuuden puute hoidon dokumentoinnissa, kuten tässä blogissa on jo aikaisemmin kirjoitettu (kivun kirjaamisella on väliä), kirjaamisen olisi hyvä olla reaaliaikaista ja tapahtua yhdessä potilaan kanssa. Se että käsitteellistämme yhdessä potilaan kanssa hoitoprosessin jo hoitotilanteessa ja potilas itsekin tietäisi mitä hoidosta kirjataan (ja miksi) olisi avainasemassa potilaan oman osallisuuden vahvistamisessa. Silloin myös potilas itse tietäisi, mitä hänestä on kirjattu tietojärjestelmiin.

Omassa tutkimuksessani tutkin hoitotyön luokituksen soveltuvuutta aikuispsykiatrian avohoidon hoitotyön interventioiden kuvaamiseen eri näkökulmista ja vaikka tutkimani luokitus ei sellaisenaan ollut hyödynnettävissä, tarve yhteisille käsitteille oli ilmeinen. Hoitajat kokivat työn käsitteellistämisen voimaannuttavana ja merkityksellisenä. Luokitusten ja käsitteistöjen jatkokehittämisessä on tärkeää huomioida myös käytetyn kielen merkityksellisyys potilaan näkökulmasta, jotta sähköisten potilastietojärjestelmien tuomat mahdollisuuden ovat aidosti hyödynnettävissä sekä hoitotyön- ja tutkimuksen että potilaan näkökulmasta.

Kirjoittaja

Maria Ameel

sh, vtm, Tohtorikoulutettava

Turun yliopisto, 

Hoitotieteen laitos

makaam@utu.fi

Lähteitä: 

Ameel, M, Kontio, R, Junttila, K. Nursing interventions in adult psychiatric outpatient care. Making nursing visible using the Nursing Interventions Classification. J Adv Nurs. 2019, 75, p. 2899-2909

Ameel, M, Leino, H, Kontio, R, van Achterberg, T, Junttila, K. Using the Nursing Interventions Classification to identify nursing interventions in free‐text nursing documentation in adult psychiatric outpatient care setting. J Clin Nurs. 2020; 29: 3435– 3444.  

Pakon takana

 

 

”Tietenkin ensin yritetään kaikki muut keinot.
Mutta pakkohan meidän on pitää väkisin kiinni lapsesta silloin,
kun hän ei suostu yhteistyöhön.”

 

Mitä ajattelet, millaisesta lapsikäsityksestä tämä erään hoitajan lausuma, mutta hyvin yleisesti käytetty perustelu kertoo? Onko lapsi enemmän suojelun tarpeessa kuin toimijuuden tukemisen tarpeessa, jolloin häntä pitää suojella myös häneltä itseltään? Vai voisiko hänen toimijuuttaan tukea niin, että hän voisi itse osoittaa, miten sekä suojelu että toimijuus voivat toteutua yhtä aikaa (ks. Olli 2019)? Onko lapsi kykenemätön yhteistyöhön silloin, kun ei tee sitä aikuisen vaatimalla tavalla aikuisen olettamassa ajassa (ks. Iversen 2013)? Onko lapsi kykenemätön itse keksimään ratkaisua tilanteeseen? Vai voisiko ajatella hänellä itsellään olevan hyvinkin monenlaisia keinoja selvitä pelottavista tilanteista, kuten Salmela (2010) on osoittanut? Onko lapsi näkemykseltään vähempiarvoinen kuin aikuinen esimerkiksi silloin, kun päätetään siitä, tehdäänkö toimenpide siinä aikataulussa, mikä aikuisten mielestä olisi toivottavaa vai siinä, johon lapsi olisi valmis (ks. Runeson ym. 2002, esimerkki täällä)? Vai ovatko molempien näkemykset yhtä arvokkaita myös organisaatioiden päätösten tasolla (Olli ym. 2012), jolloin käytännön tilanteissa on mahdollista neuvotella eri näkemyksistä?

Entä millaisesta aikuiskäsityksestä alussa mainittu perustelu toiminnalle voisi kertoa? Onko aikuinen se, joka aina tietää paremmin tai jopa ainoa, joka tietää, miten lasta koskevat asiat kannattaa tehdä? Vai voiko aikuinenkin olla joissain asioissa tietämätön ja tarpeessa kysyä asiaa lapselta? Onko aikuinen oikeutettu käyttämään (henkistä ja fyysistä) väkivaltaa lasta kohtaan, jos tarkoitus on hyvä? Millaiset seikat oikeuttavat sen aikuiselle? Onko aikuinen ongelmatilanteissa ainoa toimija, jolla on oikeus päättää, milloin on käytetty ”kaikki keinot” ja määritellä, mitä tarkoittaa, ettei lapsi ole yhteistyössä? Onko mahdollista, että aikuinen itse ”ei ole yhteistyössä” vai onko ongelma aina lapsessa (Olli ym. 2012)?

Mistähän muuten kertoo se, ettei käsitettä ”aikuiskäsitys” juuri koskaan käytetä? Esimerkiksi Google ei edes tunne koko sanaa, vaan vaihtaa sen automaattisesti sanaksi oikeuskäsitys. Voisiko se kertoa siitä, että aikuista pidetään ihmisyyden kuvana ja käsite ”ihmiskäsitys” kuvaa oikeastaan aikuiskäsitystä? ”Lapsikäsitys” sen sijaan on melko yleisesti käytetty termi, eli ilmeisesti lapsi yleisesti käsitetään poikkeavaksi olennoksi, joka pitää määritellä erikseen. Tämä käsitys saattaa olla sisäistynyt jopa kolmevuotiaalle lapselle, kuten kerron eräässä aiemmassa blogikirjoituksessani.

Entä millaisesta hoitotyökäsityksestä alussa kuvattu ajatustapa voisi kertoa? Onko hoitotyö lääketieteen palvelija ilman omaa näkemystä ja tehtävää tai ainakin vähemmän merkityksellinen kuin lääketiede, jos oleellisempaa on lääketieteellisen toimenpiteen saaminen suoritetuksi? Vai onko hoitotyöllä oma tehtävä, joka on tilanteesta ja näkökulmasta riippuen yhtä tärkeä tai tärkeämpi kuin lääketieteellisen toimenpiteen suorittaminen? (Tästä näkökulmasta voit lukea lisää aiemmasta kirjoituksestani täältä.)  Onko hoitotyö keinoton lapsen vastustelun edessä? Sekä Kauppila (2019) että Kangasniemi ja kumppanit (2014) toteavat, että fyysinen rajoittaminen ei ole hoitokeino vaan pakkotoimi. Voisiko siis olla hoitotyön keinoja (kuten vuorovaikutus), joilla ongelma saataisiin hoidettua?

Onko hoitotyö sattumanvaraista, jos joidenkin lasten kanssa toimenpiteet onnistuvat ilman pakkokeinoja ja joidenkin ei? Kangasniemen ja kumppaneiden (2014) mukaan lapsiin kohdistuvia pakkotoimia ei yleensä tehdä suunnitellusti. Kuitenkin niitä tehdään yleensä hyvin samantapaisissa tilanteissa (kuten lasten ikäviksi kokemat toimenpiteet). Voisiko hoitotyö siis olla suunniteltua ja sisältää esimerkiksi lapsen perusteellisen valmistelun toimenpiteisiin, kuten Hotuksen hoitosuositus (Leikki-ikäisen lapsen emotionaalinen tuki päiväkirurgisessa hoitotyössä 2016) kehottaa? Kohdistuuko hoitotyö vain potilaan muuttamiseen vai nähdäänkö ympäristön, tilanteen ja aikuisten toiminnan merkitys (vrt. Olli ym. 2012) ja pyritään myös ympäristön ja oman toiminnan muuttamiseen? Kohdistuuko hoitotyö vain kyseessä olevaan hetkeen vai voiko sillä olla kauaskantoisempia vaikutuksia? Tutkimuksista tiedetään, että lasten aiemmat negatiiviset sairaalakokemukset lisäävät heidän ahdistustaan toimenpiteissä ja joillain lapsista voi olla toimenpiteen jälkeen vielä vuodenkin päästä eroahdistusta, yleistä ahdistusta, aggressiivisuutta auktoriteetteja kohtaan, uniongelmia tai apatiaa ja vetäytymistä (Kain ym. 1996). Entä onko hoitotyö potilaan puolesta tekemistä (ja päättämistä) vai hänen toimijuutensa tukemista (Olli ym. 2014)?

Entä mitä tällaisten kiinnipitotilanteiden kirjaaminen kertoo hoitotyöstä? Kangasniemen ja kumppaneiden (2014) tutkimuksessa todettiin, että lasten somaattisessa hoitotyössä kiinnipitotilanteita kirjataan vain harvoin. Entä kirjataanko ilman kiinnipitämistä onnistuneissa tilanteissa toimineet keinot?

Itse soisin, että hoitotyön perustana olisivat lapsi- ja aikuiskäsitykset, joissa nähdään molempien olevan sekä osaavia että epätäydellisiä, jolloin hoitotyön tulisi perustua molemminpuolisen kuuntelun mahdollistamiseen. Silloin voisimme uskoa, että yhdessä pystymme keksimään keinot, joilla voimaannutaan voittamaan pelot ja muut esteet yhteistyölle. Silloin kertomus lapsen aiemmin vastustamasta toimenpiteestä voisikin kuulostaa tällaiselta:

 

”Se, että saisin tehdä sen omalla tavallani, 

oli ihan parasta koko jutussa.
Kaikki meni hyvin, koska tällä kertaa sain osallistua päätöksiin.
Eihän tule mitään tappeluita, 

jos saat olla tekemisissä sellaisen kanssa, 

joka ymmärtää.” 

(lainaus vapaasti suomennettu artikkelista 

Lindberg & von Post 2006)

Kirjoittajan tiedot: 

Johanna Olli
Sairaanhoitaja, TtM, väitöskirjatutkija
Turun yliopisto, hoitotieteen laitos
jmolli @utu.fi
Oma blogi: http://lastentahden.blogspot.com/
Twitter: https://twitter.com/JohannaOlli

 

Lähteet:

Iversen, C. 2013. Predetermined participation: social workers evaluating children’s agency in domestic violence interventions. Childhood 21(2), 274–289.

Kain, Z. N., Mayes, L. C., O’Connor, T. Z. & Cicchetti, D. V. 1996. Preoperative anxiety in children: Predictors and outcomes. Archives of Pediatrics & Adolescent Medicine 150(12), 1238–1245.

Kangasniemi M., Papinaho O. & Korhonen A. 2014. Nurses’ perceptions of the use of restraint in pediatric somatic care. Nursing Ethics 21(5), 608–620.

Kauppila, Kirsi. 2019. Pakkotoimet lastenpsykiatrisessa osastohoidossa - rajoittamismenetelminä eristämis- ja kiinnipitotilanteet. Väitöskirja. Itä-Suomen yliopisto. https://epublications.uef.fi/pub/urn_isbn_978-952-61-3188-7/

Leikki-ikäisen lapsen emotionaalinen tuki päiväkirurgisessa hoitotyössä. 2016. Hoitotyön suositus (online). Hoitotyön Tutkimussäätiön asettama työryhmä. Helsinki: Hoitotyön Tutkimussäätiö (viitattu 13.01.2016). Saatavilla: http://www.hotus.fi/leikki-ikaisen-emotionaalinen-tuki-paivakirurgisessa-hoitotyossa-hoitosuositus  

Lindberg, Susan & von Post, Irene. 2006. From fear to confidence: children with a fear of general anaesthesia and the perioperative dialogue for dental treatment. Journal of Advanced Perioperative Care 2(4), 143–151.

Olli, Johanna. 2019. Pienten ja muuten kuin sanoilla kommunikoivien lasten oma suostumus eli hyväksyntä havainnointi- tai videointitutkimukseen osallistumiseen. Teoksessa Kaisa Vehkalahti ja Niina Rutanen (toim.): Tutkimuseettisestä sääntelystä elettyyn kohtaamiseen Lasten ja nuorten tutkimuksen etiikka II, 105–121. Nuorisotutkimusverkosto/ Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 201. Helsinki.

Olli, J., Vehkakoski, T. & Salanterä, S. 2014. The habilitation nursing of children with developmental disabilities—beyond traditional nursing practices and principles?  International Journal of Qualitative Studies on Health and Well-being 2014, 9:1.

Olli, J., Vehkakoski, T. & Salanterä, S. 2012. Facilitating and hindering factors in the realization of disabled children’s agency in institutional contexts - literature review. Disability & Society 27(6), 793–807.

Runeson, I., Hallström, I., Elander, G. & Hermerén, G. 2002. Children’s Participation in the Decision-Making Process During Hospitalization: an observational study. Nursing Ethics 9(6), 583–598.

Salmela, Marja. 2010. Hospital-related fears and coping strategies in 4-6-year-old children. Helsingin yliopisto, lääketieteellinen tiedekunta, kliininen laitos. Väitöskirja. Helsinki.  https://helda.helsinki.fi/handle/10138/22646

 *********

Aiheeseen liittyviä avainsanoja: aikuiskäsitys, emotionaalinen tuki, hoitokärsimys, hoitoprosessi, hoitosuhde, hoitoon sitoutuminen, ihmiskäsitys, jatkuvuus hoitotyössä, kiinnipito, lapsen oikeudet, lapsikäsitys, lapsinäkökulma, lapsilähtöinen hoitotyö, lapsilähtöisyys, lasten ja nuorten hoitotyö, lapsen / lasten kuuntelu, lapsen / lasten valmistelu, luottamussuhde, osallisuus, pakkokeinot, pediatrinen hoitotyö, perioperatiivinen hoitotyö, potilasohjaus, päiväkirurginen hoitotyö, sairaalapelko, sairaalapelot, toimijuus, voimaantuminen, vuorovaikutus.

Eläköön aivot!

 

Aivot ovat ajattelumme ja toimintamme keskus. Aivosairauden, esimerkiksi aivoverenkiertohäiriön, vaikutukset voivat näin ollen olla moninaiset ja rajoittaa toimintakykyä sekä arjesta selviytymistä. Aivoverenkiertohäiriöt ovat valitettavasti myös yleisiä. Suomessa sairastuu vuosittain noin 14 000 henkilöä aivoinfarktiin tai aivoverenvuotoon¹. Suuri osa aivoverenkiertohäiriöistä on kuitenkin ehkäistävissä².

Moniin aivoverenkiertohäiriön riskitekijöihin voi itse vaikuttaa. Näitä ovat esimerkiksi kohonnut verenpaine ja eteisvärinä. Verenpaineen ja pulssin omaseuranta sekä tarvittaessa näiden tehokas hoitaminen vähentävät aivoverenkiertohäiriöön sairastumisen riskiä merkittävästi.³ Sairastumisriskiin voi vaikuttaa myös elintavoilla, kuten muun muassa tupakoimattomuudella, alkoholin kohtuukäytöllä, terveellisellä ruokavaliolla ja riittävällä liikunnalla. Huomiota kannattaa kiinnittää myös henkiseen hyvinvointiin, sillä liiallinen henkinen kuormitus ja stressi ovat aivoverenkiertohäiriöön sairastumisen riskitekijöitä.²

Aivoverenkiertohäiriön ennaltaehkäisy on tärkeää terveillä henkilöillä, mutta myös jo aivoverenkiertohäiriöön sairastuneilla. Sairastettu aivoverenkiertohäiriö lisää merkittävästi riskiä sairastua uuteen aivoverenkiertohäiriöön, jolloin myös kuolleisuusriski on korkeampi⁴.

Uuden aivoverenkiertohäiriön ennaltaehkäisyn perusperiaatteet ovat samat kuin terveillä henkilöillä. Lisäksi aivoverenkiertohäiriön jälkeen on tärkeää noudattaa terveydenhuollon antamia ohjeita liittyen esimerkiksi aivoinfarktin jälkeiseen veritulppia ehkäisevään lääkitykseen.⁵ Aivoverenkiertohäiriöön sairastuneet ovat usein motivoituneita muuttamaan elintapojaan terveellisemmäksi. Sairastuneet kuitenkin kuvaavat haasteita tiedonsaannissa. Sairaalasta kotiutumisen yhteydessä tarjottavan tiedon määrä on usein runsas, joten sairastuneet kuvaavat hankaluuksia muistaa kaikkea ja toivovat mahdollisuutta palata tiedon äärelle kotiutumisen jälkeen. Tiedon tarve myös muuttuu kuntoutumisen edetessä.⁶

Laadukkaalla tiedon tarjoamisella ja ohjauksella voidaan kuitenkin parantaa aivoverenkiertohäiriöön sairastuneen sitoutumista terveellisiin elintapoihin ja omahoitoon. Ohjaustilanteiden tulisi olla vuorovaikutteisia ja ohjaukseen tulisi olla varattuna riittävät resurssit. Myös asianmukainen ohjausmateriaali edesauttaa sitoutumista.⁷

Panostaminen aivoverenkiertohäiriöiden ennaltaehkäisyyn kannattaa. Aivoverenkiertohäiriöön sairastuminen aiheuttaa monenlaisia haasteita sairastuneelle sekä hänen läheisilleen⁸ ja lisäksi hoito on yhteiskunnalle kallista⁹. Ensi viikolla vietetään Maailman aivoverenkiertohäiriöpäivää torstaina 29. päivä lokakuuta. Päivä on hyvä hetki pysähtyä miettimään omia elintapoja: voinko tehdä parannuksia elintapoihini vähentääkseni riskiäni sairastua aivoverenkiertohäiriöön?

Kirjoittajan tiedot:

Sunna Rannikko

th/sh, TtM, tohtorikoulutettava

Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos

seeran@utu.fi

 

Lähteet:

1 Aivotalo. 2019. Mikä on aivoverenkiertohäiriö? Saatavissa https://www.terveyskyla.fi/aivotalo/sairaudet/aivoverenkiertoh%C3%A4iri%C3%B6t/mik%C3%A4-on-aivoverenkiertoh%C3%A4iri%C3%B6 viitattu 19.10.2020.

2 Aivotalo. 2017. Yhdeksän kymmenestä aivoverenkiertohäiriöstä voidaan estää. Saatavissa https://www.terveyskyla.fi/aivotalo/sairaudet/aivoverenkiertoh%C3%A4iri%C3%B6t/riskitekij%C3%A4t/yhdeks%C3%A4n-kymmenest%C3%A4-aivoverenkiertoh%C3%A4iri%C3%B6st%C3%A4-voidaan-est%C3%A4%C3%A4 viitattu 19.10.2020.

3 Aivoliitto. 2020. Näin ehkäiset aivoverenkiertohäiriön. Saatavissa https://www.aivoliitto.fi/aivoverenkiertohairio/ehkaise/ viitattu 19.10.2020.

4 Aarnio K, Haapaniemi E, Melkas S, Kaste M, Tatlisumak T & Putaala J. 2014. Long-Term Mortality After First-Ever and Recurrent Stroke in Young Adults. Stroke 45 (9), 2670–2676.

5 Aivotalo. 2017. Uusien verisuonitapahtumien ehkäisy. Saatavissa https://www.terveyskyla.fi/aivotalo/sairaudet/aivoverenkiertoh%C3%A4iri%C3%B6t/el%C3%A4m%C3%A4%C3%A4-aivoverenkiertoh%C3%A4iri%C3%B6n-j%C3%A4lkeen/uusien-verisuonitapahtumien-ehk%C3%A4isy viitattu 19.10.2020.

6 White CL, Cantu A, Motz D, Patterson M, Caron J-L & Birnbaum LA. 2019. Opportunities and challenges in secondary stroke prevention: a mixed methods study. Disability & Rehabilitation 41 (26), 3192–3197.

7 Oikarinen A, Engblom J, Kyngäs H & Kääriäinen M. 2018. A study of the relationship between the quality of lifestyle counselling and later adherence to the lifestyle changes based on patients with stroke and TIA. Clinical Rehabilitation 32 (4), 557–567.

8 Lou S, Carstensen K, Jørgensen CR & Nielsen CP. 2017. Stroke patients' and informal carers' experiences with life after stroke: an overview of qualitative systematic reviews. Disability and Rehabilitation 39 (3), 301–313.

9 Lindsberg PJ, Castrén E, Korkeila J, Alho H, Erkinjuntti T, Isometsä E, Kalso E, Marttunen M, Pihko H, Tienari P, Wartiovaara A, Jäkälä P, Kälviäinen R, Soininen H, Tiihonen J, Karlsson H, Rinne J, Roine RO, Elovaara I, Tamminen T, Öhman J, Majamaa K & Hari R. 2014. Aivosairaudet ovat kalleimmat kansantautimme. Duodecim 130 (17), 1721–1730. 

 Kuva: GDJ/Pixabay.