tiistai 23. helmikuuta 2016

Kollegiaalisuus – kuka sen opettaa?


”Harjoittelun ekana päivänä mulle kerrottiin, ettei opiskelijat ole tervetulleita osaston kahvihuoneeseen, kun hoitajien pitää saada tauko myös opiskelijoista. Minulle nimetty ohjaajani ei edes tervehtinyt minua vaan tokaisi ensi töikseen, että ohjaa minua vain koska osastonhoitaja pakotti. Harjoittelussa en kuullut ollenkaan henkilökunnan kutsuvan minua nimellä – olin heille vain opiskelija.”

Vuonna 2014 Suomen Sairaanhoitajaliitto julkaisi sairaanhoitajien kollegiaalisuusohjeet tukemaan sairaanhoitajien kollegiaalisuutta päivittäisessä työssä. Ohjeiden tarkoitus on velvoittaa sairaanhoitajia toimimaan kollegiaalisesti toisiaan kohtaan. Tehy-lehden keskustelupalstalla (nro. 15, 24.11.2015) hoitotyön amk-opiskelija kirjoittaa otsikolla ”Loppu huonolle kohtelulle” vastaavista kokemuksista kuin yllä olevassa kuvauksessa. Koen, että nämä sairaanhoitajaopiskelijoiden harjoittelukokemukset ovat konkreettisia esimerkkejä siitä, että meillä on vielä työsarkaa aidon kollegiaalisen yhteistyön saavuttamiseen.

Työssäni sairaanhoitajana, hoitotyön opettajana sekä tutkijana olen päässyt näkemään kollegiaalisuuden monet kasvot – sen miten se parhaimmillaan on voimavara raskaan työn keskellä, mutta myös sen miten sen puuttuminen voi aiheuttaa ahdistusta ja harmia. Vaikka kollegiaalisuus ilmiönä on tunnettu, niin sen tutkimus on verrattain vähäistä. Kollegiaalisuuden ilmentymisestä hoitotyössä tarvitaan enemmän tutkimustietoa.

Tutkimustiedon perusteella tiedetään kuitenkin, että ammattilaisten välisen yhteistyön keskeinen ammattieettinen lähtökohta on kollegiaalisuus. Kollegiaalisuus on ammattilaisten välinen tasa-arvoinen ja vastavuoroinen suhde, jolla yhteinen ammatillinen tavoite pyritään saavuttamaan. Yhteisellä tavoitteella tietenkin tarkoitetaan potilaan parasta mahdollista hoitoa. Ajankohtaiseksi kollegiaalisuuden tekevät opiskelijoiden harjoittelukokemusten lisäksi huolet hoitajien työssä jaksamisesta ja ammatissa pysymisestä. Toki tiedämme myös tutkitun tiedon näkökulmasta, että kollegiaalisuus on yhteydessä hoidon laatuun ja turvallisuuteen. Esimerkiksi työpaikkakulttuurilla on todettu olevan yhteys potilaan hoitotuloksiin.

Kollegiaalisuutta ei voida kuitenkaan pitää itsestäänselvyytenä, vaan sen toteuttaminen käytännössä edellyttää muun kehittämisen tavoin oppimista tai ainakin asenteiden muutosta. Voimmekin kärjistäen kysyä, kuka sen kollegiaalisuuden meille opettaa tai voiko sitä ylipäätään opettaa? Pidän tärkeänä jo työelämässä olevien ammattilaisten välisen kollegiaalisuuden tukemista, mutta toisaalta meidän tulee entistä voimakkaammin nähdä tulevien ammattilaisten potentiaali ja heidän roolinsa kollegiaalisuuden vahvistamisessa.

Kollegiaalisuutta voidaan tarkastella työyhteisöjen koulutuksissa omana aiheenaan, sekä osana muita hoitotyön eettisiä kysymyksiä että kehitettäessä käytänteitä. Lisäksi kollegiaalisuus ja sen ulottuvuudet voidaan ottaa osaksi uusien työntekijöiden rekrytointia ja perehdyttämistä sekä nykyisten työntekijöiden kehityskeskusteluja.

Hoitotyön koulutuksen opetussuunnitelmissa tulee huomioida jo varhaisessa vaiheessa kollegiaalisuuden viitekehys ja ajatus siitä, että lähdemme jo opintojen aikana kasvattamaan opiskelijoita kollegiomme täysivaltaisiksi jäseniksi. Toisaalta on muistettava, että kun opiskelijat aikanaan jalkautuvat kouluista harjoittelujaksoille, niin heidän tulee saada ohjausta sellaisissa oppimisympäristöissä, joissa toteutuu aito kollegiaalinen yhteistyö ammattilaisten välillä. Vaikka elämmekin konstruktivismin aikaa, emme voi väheksyä mallioppimisen merkitystä tässäkään suhteessa.  

Kollegiaalisuuden vahvistaminen edellyttää tavoitteellista koulutusta ja harjoitusta. Tässä hoitotyön opettajat ja käytännön harjoittelujaksojen ohjaajat ovat merkittävässä roolissa. Sitä ei kuitenkaan voi ohittaa, että kaikilla ammattikunnan jäsenillä on yhtäläinen vastuu kollegiaalisuuden edistämisestä ja siihen kasvattamisesta. 



Kirjoittajan tiedot:
Toni Haapa
Sairaanhoitaja, TtM, tohtoriopiskelija
Tampereen yliopisto / Terveystieteiden yksikkö
Hoitotyön kliininen opettaja / Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri


Avainsanat:
kollegiaalisuus, hoitotyön koulutus, opiskelijaohjaus, oppiminen


Lähteet:
Arala K, Kangasniemi M, Suutarla A, Haapa T & Tilander E. 2015. Kollegiaalisuuden eettinen perusta. Teoksessa: Becker E, Hahtela N & Ranta I. (toim.) Kollegiaalisuus hoitotyössä. Fioca Oy. Helsinki. 9–23.

Arala K & Haapa T. 2014. Kollegiaalisuus perioperatiivisessa hoitotyössä. Pinsetti – Suomen leikkausosaston sairaanhoitajat ry. 4, 16–17.

Flinkman M. 2014. Young registered nurses´ intent to leave profession in Finland – a mixed-method study. Akateeminen väitöskirja. Turun yliopisto. Hoitotieteen laitos. 

Haapa T, Arala K, Knuutila M, Suutarla A, Tilander E & Kangasniemi M. 2014. Kollegiaalisuus myös johtamisen tehtävänä – kollegiaalisuusohjeet käytäntöön. Teos - Terveydenhuollon osastonjohtajat ry. 2/2014, 6–8.

Hahtela N. 2015. Workplace culture in primary health care. The connection to nursing-sensitive outcomes. Akateeminen väitöskirja. Tampereen yliopisto. Terveystieteiden yksikkö.

Kangasniemi M, Suutarla A, Tilander E, Knuutila M, Haapa T & Arala K. 2015. Sairaanhoitajien kollegiaalisuus: systemaattinen kirjallisuuskatsaus. Tutkiva hoitotyö 13 (1): 35–43.

Kangasniemi M, Arala K, Becker E, Suutarla A, Haapa T & Korhonen A. 2016. The development of ethical guidelines for nurses’ collegiality using Delphi method. Nursing Ethics DOI: 10.1177/0969733015617342.

Mattila E. 2015. Opiskelijoiden kokemus kollegiaalisuudesta. Teoksessa: Becker E, Hahtela N & Ranta I. (toim.) Kollegiaalisuus hoitotyössä. Fioca Oy. Helsinki. 51–61.

Suomen sairaanhoitajaliitto ry. 2014. Sairaanhoitajien kollegiaalisuusohjeet.

Suomen sairaanhoitajaliitto ry. 1996. Sairaanhoitajien eettiset ohjeet.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti