Kollegiaalisuus – kuka sen opettaa?

”Harjoittelun ekana päivänä mulle kerrottiin, ettei opiskelijat ole tervetulleita osaston kahvihuoneeseen, kun hoitajien pitää saada tauko myös opiskelijoista. Minulle nimetty ohjaajani ei edes tervehtinyt minua vaan tokaisi ensi töikseen, että ohjaa minua vain koska osastonhoitaja pakotti. Harjoittelussa en kuullut ollenkaan henkilökunnan kutsuvan minua nimellä – olin heille vain opiskelija.”

Vuonna 2014 Suomen Sairaanhoitajaliitto julkaisi sairaanhoitajien kollegiaalisuusohjeet tukemaan sairaanhoitajien kollegiaalisuutta päivittäisessä työssä. Ohjeiden tarkoitus on velvoittaa sairaanhoitajia toimimaan kollegiaalisesti toisiaan kohtaan. Tehy-lehden keskustelupalstalla (nro. 15, 24.11.2015) hoitotyön amk-opiskelija kirjoittaa otsikolla ”Loppu huonolle kohtelulle” vastaavista kokemuksista kuin yllä olevassa kuvauksessa. Koen, että nämä sairaanhoitajaopiskelijoiden harjoittelukokemukset ovat konkreettisia esimerkkejä siitä, että meillä on vielä työsarkaa aidon kollegiaalisen yhteistyön saavuttamiseen.

Työssäni sairaanhoitajana, hoitotyön opettajana sekä tutkijana olen päässyt näkemään kollegiaalisuuden monet kasvot – sen miten se parhaimmillaan on voimavara raskaan työn keskellä, mutta myös sen miten sen puuttuminen voi aiheuttaa ahdistusta ja harmia. Vaikka kollegiaalisuus ilmiönä on tunnettu, niin sen tutkimus on verrattain vähäistä. Kollegiaalisuuden ilmentymisestä hoitotyössä tarvitaan enemmän tutkimustietoa.

Tutkimustiedon perusteella tiedetään kuitenkin, että ammattilaisten välisen yhteistyön keskeinen ammattieettinen lähtökohta on kollegiaalisuus. Kollegiaalisuus on ammattilaisten välinen tasa-arvoinen ja vastavuoroinen suhde, jolla yhteinen ammatillinen tavoite pyritään saavuttamaan. Yhteisellä tavoitteella tietenkin tarkoitetaan potilaan parasta mahdollista hoitoa. Ajankohtaiseksi kollegiaalisuuden tekevät opiskelijoiden harjoittelukokemusten lisäksi huolet hoitajien työssä jaksamisesta ja ammatissa pysymisestä. Toki tiedämme myös tutkitun tiedon näkökulmasta, että kollegiaalisuus on yhteydessä hoidon laatuun ja turvallisuuteen. Esimerkiksi työpaikkakulttuurilla on todettu olevan yhteys potilaan hoitotuloksiin.

Kollegiaalisuutta ei voida kuitenkaan pitää itsestäänselvyytenä, vaan sen toteuttaminen käytännössä edellyttää muun kehittämisen tavoin oppimista tai ainakin asenteiden muutosta. Voimmekin kärjistäen kysyä, kuka sen kollegiaalisuuden meille opettaa tai voiko sitä ylipäätään opettaa? Pidän tärkeänä jo työelämässä olevien ammattilaisten välisen kollegiaalisuuden tukemista, mutta toisaalta meidän tulee entistä voimakkaammin nähdä tulevien ammattilaisten potentiaali ja heidän roolinsa kollegiaalisuuden vahvistamisessa.

Kollegiaalisuutta voidaan tarkastella työyhteisöjen koulutuksissa omana aiheenaan, sekä osana muita hoitotyön eettisiä kysymyksiä että kehitettäessä käytänteitä. Lisäksi kollegiaalisuus ja sen ulottuvuudet voidaan ottaa osaksi uusien työntekijöiden rekrytointia ja perehdyttämistä sekä nykyisten työntekijöiden kehityskeskusteluja.

Hoitotyön koulutuksen opetussuunnitelmissa tulee huomioida jo varhaisessa vaiheessa kollegiaalisuuden viitekehys ja ajatus siitä, että lähdemme jo opintojen aikana kasvattamaan opiskelijoita kollegiomme täysivaltaisiksi jäseniksi. Toisaalta on muistettava, että kun opiskelijat aikanaan jalkautuvat kouluista harjoittelujaksoille, niin heidän tulee saada ohjausta sellaisissa oppimisympäristöissä, joissa toteutuu aito kollegiaalinen yhteistyö ammattilaisten välillä. Vaikka elämmekin konstruktivismin aikaa, emme voi väheksyä mallioppimisen merkitystä tässäkään suhteessa.  

Kollegiaalisuuden vahvistaminen edellyttää tavoitteellista koulutusta ja harjoitusta. Tässä hoitotyön opettajat ja käytännön harjoittelujaksojen ohjaajat ovat merkittävässä roolissa. Sitä ei kuitenkaan voi ohittaa, että kaikilla ammattikunnan jäsenillä on yhtäläinen vastuu kollegiaalisuuden edistämisestä ja siihen kasvattamisesta. 

Kirjoittajan tiedot:

Toni Haapa

Sairaanhoitaja, TtM, tohtoriopiskelija

Tampereen yliopisto / Terveystieteiden yksikkö

Hoitotyön kliininen opettaja / Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri

Avainsanat:

kollegiaalisuus, hoitotyön koulutus, opiskelijaohjaus, oppiminen

Lähteet:

Arala K, Kangasniemi M, Suutarla A, Haapa T & Tilander E. 2015. Kollegiaalisuuden eettinen perusta. Teoksessa: Becker E, Hahtela N & Ranta I. (toim.) Kollegiaalisuus hoitotyössä. Fioca Oy. Helsinki. 9–23.

Arala K & Haapa T. 2014. Kollegiaalisuus perioperatiivisessa hoitotyössä. Pinsetti – Suomen leikkausosaston sairaanhoitajat ry. 4, 16–17.

Flinkman M. 2014. Young registered nurses´ intent to leave profession in Finland – a mixed-method study. Akateeminen väitöskirja. Turun yliopisto. Hoitotieteen laitos. 

Haapa T, Arala K, Knuutila M, Suutarla A, Tilander E & Kangasniemi M. 2014. Kollegiaalisuus myös johtamisen tehtävänä – kollegiaalisuusohjeet käytäntöön. Teos - Terveydenhuollon osastonjohtajat ry. 2/2014, 6–8.

Hahtela N. 2015. Workplace culture in primary health care. The connection to nursing-sensitive outcomes. Akateeminen väitöskirja. Tampereen yliopisto. Terveystieteiden yksikkö.

Kangasniemi M, Suutarla A, Tilander E, Knuutila M, Haapa T & Arala K. 2015. Sairaanhoitajien kollegiaalisuus: systemaattinen kirjallisuuskatsaus. Tutkiva hoitotyö 13 (1): 35–43.

Kangasniemi M, Arala K, Becker E, Suutarla A, Haapa T & Korhonen A. 2016. The development of ethical guidelines for nurses’ collegiality using Delphi method. Nursing Ethics DOI: 10.1177/0969733015617342.

Mattila E. 2015. Opiskelijoiden kokemus kollegiaalisuudesta. Teoksessa: Becker E, Hahtela N & Ranta I. (toim.) Kollegiaalisuus hoitotyössä. Fioca Oy. Helsinki. 51–61.

Suomen sairaanhoitajaliitto ry. 2014. Sairaanhoitajien kollegiaalisuusohjeet.

Suomen sairaanhoitajaliitto ry. 1996. Sairaanhoitajien eettiset ohjeet.

Parannusta kivun arviointiin, hoitoon ja kirjaamiseen tarvitaan

Katsaustutkimuksen perusteella leikkauksen jälkeistä kipua, kivun arviointia ja hoitoa kirjataan huonosti. Näin ollen ei voida tietää, kuinka potilaiden kipua on hoidettu. Toki, kun tutkitaan kirjauksia, tulee aina muistaa, että todennäköisesti potilaat ovat saaneet parempaa hoitoa kun kirjausten perusteella olisi pääteltävissä. Kuitenkin kirjaaminen oli tutkimuksissa niin huonoa, että jopa yli 80 % kivun kirjauksista on epätyydyttävällä tasolla. Lisäksi puolissa potilasasiakirjoista ei ole kirjattu kivun arviointia ollenkaan, edes ensimmäisenä leikkauksen jälkeisenä päivänä, jolloin leikkauksen jälkeinen kipu yleensä on voimakkaimmillaan.

 

Puutteellinen kirjaaminen huonontaa hoidon jatkuvuutta, se estää tehokkaan tiedonvaihdon hoitohenkilökunnan välillä ja potilasturvallisuus vaarantuu. Hoitotyössä ei voida luottaa vain suulliseen raportointiin useastakin syystä. Ensinnäkin kuullusta informaatiosta pystytään palauttamaan muistiin vain alle 30 %. Tämä on aivan liian vähän, kun kyseessä ovat elintärkeät tiedot potilaan voinnista ja hoidosta. Siksi on tärkeää kirjata ylös kaikki tiedot, joita seuraavaan työvuoroon tuleva hoitaja potilaan hoidosta tarvitsee. Lisäksi vain huolellisella kirjaamisella hoitaja voi varmistaa oman oikeusturvansa. ”Kaikki mitä ei ole kirjattu, ei ole tehty.” Eli kun hoitaja kirjaa huolellisesti ylös tekemänsä huomiot ja hoitotoimenpiteet, hän voi myös myöhemmin todistaa näin tehneensä. Lisäksi laki velvoittaa kirjaamaan. Parannusta kivun kirjaamiseen on tutkimusten mukaan saatu aikaan niin uusilla kivun arvioinnin mittareilla kuin myös säännöllisellä hoitajien koulutuksella.

 

Katsaustutkimuksessa todetaan myös, että kivun arviointi ja hoito ovat puutteellisia Hoitajat saattavat arvioida potilaan kipua lievemmäksi kuin potilaat itse, eivätkä he anna potilaalle niin paljoa kipulääkkeitä kuin lääkemääräysten mukaan olisi mahdollista antaa. Syinä puutteelliselle kivunhoidolle arvellaan olevan esimerkiksi hoitajien uskomukset ja asenteet sekä omaa osaamista kohtaan kuin myös kivun arviointia ja hoitoa kohtaan. Hoitajat saattavat esimerkiksi pelätä vahvojen kipulääkkeiden haittavaikutuksia tai he eivät ymmärretä kivun yksilöllisyyttä. Tutkimuksissa kävi myös ilmi, että hoitajilla saattaa olla epärealistinen käsitys omasta osaamisestaan kivun arvioinnin ja kirjaamisen osalta. He uskovat arvioivansa ja kirjaavansa kipua laatuvaatimusten mukaisesti, mutta todellisuudessa alle 10 % kivun arvioinnin kirjaamisesta tapahtuu olemassa olevien suositusten mukaisesti. Myös potilaalla voi olla huoli liiallisesta lääkkeen käytöstä tai hän ei osaa tai halua ilmaista kipuaan. Näihin voidaan vaikuttaa hoitajien säännöllisellä koulutuksella ja hyvin suunnitellulla potilaan preoperatiivisella ohjauksella. Kun potilaat ymmärtävät kivunhoidon tärkeyden toipumista edistävänä tekijänä, he ovat tyytyväisempiä saamaansa hoitoon ja siihen, miten hoitohenkilökunta suhtautuu heidän kipuunsa. He uskovat, että hoitohenkilökunta tekee parhaansa heidän kivunhoitonsa eteen. Preoperatiivinen ohjaus ja kivunhoito tulee aina suunnitella huolellisesti, koska kipuodotuksiin ja kivun kokemiseen voidaan vaikuttaa informaatiolla, jota potilaalle ennen leikkausta annetaan. Aina tulee ottaa huomioon potilaan kipuhistoria, aiemmat kipukokemukset sekä potilaan yksilölliset tarpeet ja toiveet kivunhoidon suhteen.

 

Säännöllinen koulutus sekä selkeät yhteneväiset ohjeistukset kivun arviointiin, hoitoon ja kirjaamiseen ovat siis ratkaisevassa asemassa hoidon laadun parantamisessa. Yksityiskohtainen ohjaus auttaa kirjaamaan kattavammin ja selkeämmin. Kivun arviointi, hoito ja kirjaaminen nopeutuvat, jolloin hoitajien työtaakka pienenee. Kun ohjeistukset ovat selkeät; mitä tulee tehdä ja milloin ja mitä kirjata, säästyy hoitajien työaikaa asioiden pohtimisen ja monimutkaisen kirjaamisen sijaan potilaan hoitoon. Kivun hoitotyön ja kirjaamisen ohjeistusten tulee aina perustua viimeisimpään tutkimustietoon ja niiden tuominen käytännön hoitotyöhön tulee suunnitella ja toteuttaa systemaattisesti.

 

Kirjoittajan tiedot:

Kristiina Heikkilä
Sh, TtM, tohtorikoulutettava
Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos
kemheik@utu.fi

 

Lähde:
Heikkilä K, Peltonen L-M, Salanterä S. 2016. Postoperative pain documentation in a hospital setting: A topical reveiw. Scandinavian Journal of Pain 11:77–89.

Sähköinen hyvinvointikertomus - kuntalaisten terveyden ja hyvinvoinnin edistämisen kulmakivi

Kunnan tehtävänä on edistää asukkaidensa hyvinvointia ja terveyttä

Tämä Kuntalaissa (410/2015) säädetty tehtävä ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, sillä kunnat painivat tänä päivänä monenlaisten haasteiden, kuten väestön ikärakenteen muutoksen, terveys- ja hyvinvointierojen kasvun ja jatkuvien säästöpaineiden sekä sote-uudistuksen mahdollisten vaikutusten kanssa. Sote-uudistuksen toteutumisen jälkeenkin hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen tehtävä jäänee kuitenkin kuntien hoidettavaksi. Siten terveyden- ja hyvinvoinnin edistämistyön toteuttaminen edellyttää kunnilta entistä parempaa suunnitelmallisuutta, kunnan alueen väestön tarpeiden tunnistamista ja kuntatoimijoiden moniammatillista ja eri hallinnonalojen välistä yhteistyötä.

Lähde:www.flickr.com 

Vuonna 2011 voimaan tullut Terveydenhuoltolaki (30.12.2010/1326) velvoittaa kuntia seuraamaan asukkaittensa terveyttä, hyvinvointia ja niihin vaikuttavia tekijöitä väestöryhmittäin ja raportoimaan siitä vuosittain kunnanvaltuustolle. Kunnan tulee myös laatia kerran valtuustokaudessa laaja hyvinvointikertomus ja päivittää sitä vuosittain.

Mikä Hyvinvointikertomus on?

Hyvinvointikertomus on hyvinvointijohtamisen työkalu, joka toimii käytäntöön pantuna kuntalaisten terveyden ja hyvinvoinnin perustana. Se on tiivis kuvaus kunnan toteuttamasta hyvinvointipolitiikasta, kuntalaisten terveydestä ja hyvinvoinnista sekä niihin vaikuttavien tekijöiden muutoksista.  Lisäksi hyvinvointikertomus pitää sisällään kuvauksen palvelujärjestelmän toimivuudesta ja kunnan kyvystä vastata hyvinvointitarpeisiin, sekä ehkäisevän työn kustannuksista ja mahdollisista vaikutuksista.

Sähköinen hyvinvointikertomus

Osa kunnista on siirtynyt käyttämään sähköistä hyvinvointikertomusjärjestelmää (www.hyvinvointikertomus.fi), josta kuntakohtaiset seuranta- ja raportointitiedot ovat julkisesti luettavissa. Järjestelmä tarjoaa kuntatoimijoille strukturoidun pohjan, joka ohjaa hyvinvointikertomuksen laadintaa. Hyvinvointikertomuksen laadinnassa voidaan hyödyntää järjestelmän laajaa tilasto- ja indikaattoripankkia (Sotkanet.fi), mikä mahdollistaa kuntakohtaisen ja väestöryhmittäisen hyvinvointi- ja terveystiedon vertailun. 

Miten hyvinvointikertomustyötä voitaisiin kehittää palvelemaan entistä paremmin kuntapäättäjiä ja muita terveyden- ja hyvinvoinninedistämistyötä tekeviä?

Turun yliopiston hoitotieteen laitoksen tutkijat toteuttivat vuonna 2015 yhteistyössä Lounais-Suomen aluehallintoviraston kanssa kartoituksen Lounais-Suomen alueen kuntien hyvinvointikertomusten laadintatavoista ja sisällöistä. Kartoitus kohdistettiin ko. alueen kuntien (N=47) valtuustokaudelle 2013–2016 laadittuihin laajoihin hyvinvointikertomuksiin ja mukaan otettiin kaikki heinäkuuhun 2015 mennessä toimitetut kertomukset (n=18). Mukana kartoituksessa oli siten sekä sähköiseen hyvinvointikertomusjärjestelmään (n=10) että aluehallintovirastoon muussa muodossa toimitettuja hyvinvointikertomuksia (n=8).

Kartoituksen perusteella kuntien laatimat hyvinvointikertomukset vaihtelivat rakenteeltaan; osa näistä painottui enemmän kuntalaisten terveys- ja hyvinvointitiedon kuvaamiseen, toisissa taas painotettiin toteutettujen ja suunniteltujen, kunnan hyvinvointitarpeisiin vastaavien toimenpiteiden kuvaamista. Huomionarvoista oli se, että kertomuksissa kuvatuista terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseksi suunnitelluista toimenpiteistä lähes joka kolmas oli kuvattu niin yleisellä tasolla, että niiden kohteena olevaa väestöryhmää ei ollut tunnistettavissa. Lisäksi havaittiin, että jo toteutuneita toimenpiteitä oli kuvattu laajasti, mutta vain harvassa hyvinvointikertomuksessa (n=7) näiden vaikutuksia kuntalaisten terveyteen ja hyvinvointiin oli arvioitu.

Kartoituksen perusteella Lounais-Suomen alueen kuntien hyvinvointikertomustyö on hyvässä alussa. Nykyisellään hyvinvointikertomustyö integroituu jo tiiviisti kunnan vuosittaiseen toiminnan ja talouden suunnitteluun. Hyvinvointikertomuksia ja niiden laadintaa voitaisiin silti kehittää edelleen pienillä muutoksilla, jolloin hyvinvointikertomus toimisi aidommin hyvinvointijohtamisen työkaluna ja palvelisi näin vieläkin paremmin kunnissa tehtävää terveyden- ja hyvinvoinninedistämistyötä.

Esimerkiksi hyvinvointikertomusten rakenteellinen yhtenäisyys helpottaisi kuntien välistä vertailua ja tarjoaisi siten kuntatoimijoille mahdollisuuksia ns. benchmarkkaukseen eli vertailukehittämiseen. Jatkossa tähän tarjoutunee parempia mahdollisuuksia kuntien siirtyessä entistä enemmän hyödyntämään strukturoitua ja julkista sähköistä hyvinvointikertomusjärjestelmää. Kunnat voisivat myös toteutuneiden toimenpiteiden kuvaamisen lisäksi nostaa esille niihin liittyviä kehittämistarpeita sekä onnistuneita ja vaikuttavia ratkaisuja, joista myös muut kunnat voisivat ottaa mallia. Myös kustannusvaikuttavuuden arviointi palvelisi hyvinvointijohtamisen työtä, jolloin vaikuttavien ja kustannustehokkaiden toimenpiteiden jatkaminen olisi kunnan talouden kannalta kannattavaa, ja toisaalta niiden toimenpiteiden, joiden vaikuttavuudesta ei ole näyttöä, jatkamista voisi realistisemmin arvioida. Hyvinvointikertomus olisikin hyvä työkalu vaikkapa kuntien tarkastuslautakunnan työskentelyyn, arviointityön tueksi. Lisäksi hyvinvointikertomuksiin sisällytettyjen suunniteltujen terveys- ja hyvinvointitoimenpiteiden yksityiskohtaisempi kuvaus voisi ohjata vieläkin konkreettisemmin kunnissa tehtävää työtä ja palvella kunnan kokonaisjohtamista.

Kuntapäättäjien ohella hyvinvointikertomukset tarjoavat arvokasta tietoa myös kaikille muille terveyden- ja hyvinvoinninedistämistyötä tekeville. Hyvinvointikertomukset kokoavat tietoa kunnan terveys- ja hyvinvointitilanteesta sekä jo tehdyistä että suunnitteilla olevista toimenpiteistä. Tätä arvokasta tietoa voitaisiinkin hyödyntää sekä tutkimus- että kehitystyössä esimerkiksi suunniteltaessa kyseisen kunnan alueelle kohdistettavia toimenpiteitä.

Kirjoittajien tiedot:

Heidi Parisod

th, TtM, tohtorikoulutettava, 

Hoitotieteen laitos, Turun yliopisto

heidi.parisod(a)utu.fi

Anni Pakarinen

sh, TtM, tohtorikoulutettava, 

Hoitotieteen laitos, Turun yliopisto

anni.pakarinen(a)utu.fi

Marjo Hamilas

Ylitarkastaja, terveyden ja hyvinvoinnin edistäminen

Lounais-Suomen aluehallintovirasto

Sanna Salanterä

Kliinisen hoitotieteen professori, 

Hoitotieteen laitos, Turun yliopisto

Kirjoituksessa käytetyt lähteet:

Aluehallintovirasto. 2015. Lounais-Suomen alueen hyvinvointikertomus 2015. Satakunta ja Varsinais-Suomi.

Kuntalaki 10.4.2015/410. Saatavissa: www.finlex.fi

Pakarinen, Parisod & Salanterä 2016. Lounais-Suomen alueen kuntien hyvinvointikertomukset – analyysia nykytilanteesta. Esitys HYTE-alatyöryhmän järjestäytymiskokouksessa 18.1.2016.

Sotkanet.fi. Tilastotietoja suomalaisten terveydestä ja hyvinvoinnista. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Saatavissa: https://www.sotkanet.fi/

Sähköinen hyvinvointikertomus. Saatavissa: https://www.hyvinvointikertomus.fi

Terveydenhuoltolaki  30.12.2010/1326. Saatavissa: www.finlex.fi

Syöpää sairastavia lapsia innostetaan liikkumaan aktivoivien videopelien avulla

Syöpää sairastavat lapset viettävät lapsuudestaan pitkiä aikoja sairaalassa. Liikuntaharrastukset ja päiväkodin tai koulun tarjoamat liikuntamahdollisuudet ovat infektioeristyksen aikaan kielletty, jolloin fyysinen aktiivisuus vähenee monella dramaattisesti. Fyysisen aktiivisuuden vähenemiseen on syynä myös sairauden intensiivinen hoito. Fyysinen aktiivisuus on kuitenkin tärkeää myös syöpään sairastuneille lapsille (lue lisää aiheesta TT-blogista).

Hoidosta aiheutuvat sivuvaikutukset, kuten uupumus ja motoriikan ongelmat ovat myös haaste sairauden aikaiselle aktiivisuudelle. Jos jalka ei nouse, ei liikunta välttämättä tunnu kivalta tai kaikki liikkeet onnistu samalla tavalla kuin ennen. Lisäksi sairaalan liikuntamahdollisuudet ovat melko rajoitetut (lue lisää aiheesta TT-blogista). Näihin haasteisiin pyrimme tutkimusryhmän kanssa vastaamaan, kun aloitimme kolme vuotta sitten FUN-tutkimuksen.

Erilaiset terveyspelit, kuten aktivoivat videopelit, ovat yhä suositumpia terveyden edistämisessä, ja joistakin peleistä on saatu jo positiivisia tuloksia. Pelien etuna on niiden viihdyttävyys (lue lisää peleistä TT-blogista). Erilaiset harjoitteet sujuvat huomaamatta, kun innoittajana on pelin tarina ja tehtävät.

FUN-tutkimuksessa tutkitaan aktivoivien videopelien mahdollisuuksia syöpään sairastuneiden lasten fyysiseen aktiivisuuteen motivoinnissa. Tutkimuksessa interventioryhmän lapsille annettiin ohjausta aktivoivien videopelien pelaamisessa ja mahdollisuus pelata sekä sairaalassa että kotona heti hoidon alussa. Kontrolliryhmään kuuluneet saivat kehotuksen olla aktiivisia, mutta eivät peliohjausta tai peliä kotiin. Tutkimuksessa mitattiin fyysistä aktiivisuutta, motorista suoriutumista, uupumusta, metabolisen oireyhtymän riskitekijöitä sekä lasten ja vanhempien näkemyksiä liikunnasta syöpähoitojen aikana.

Alustavien tulosten perusteella näyttää siltä, että videopelit aktivoivat lapsia hoidon aikana. Myös tasapaino kehittyy pelien avulla. Interventiossa harjoiteltiinkin juuri tasapainoa Nintendo Wii Fit^TM (Nintendo Co., Ltd., Kyoto, Japan) tasapainolaudan avulla. Lisää tuloksia luvassa tutkimuksen edetessä.

Kirjoittajan tiedot:
Lotta Hamari (née Kauhanen)
fysioterapeutti, TtM, tohtorikoulutettava
Turun yliopisto, hoitotieteen laitos
lotta.hamari@utu.fi

Pohdinnat perustuvat artikkeliin ”Kauhanen L, Järvelä L, Lähteenmäki PM, Arola M, Heinonen OJ, Axelin A, Lilius J, Vahlberg T, Salanterä S. 2014. Active video games to promote physical activity in children with cancer: a randomized clinical trial with follow-up. BMC Pediatrics 2014, 14:94.” sekä FUN-tutkimuksen julkaisemattomaan aineistoon.