Näpit irti tupakasta(ni)!

Viime aikoina mediassa on käyty ajoin kiivastakin keskustelua uuden alkoholilain tiimoilta. Keskusteluissa on korostunut sekä yksilönvapauteen että kansanterveyteen pohjautuvien argumenttien vastakkainasettelu.  Yhtälailla kuin alkoholin myös tupakan ympärillä keskustelu on käynyt kiivaana. Tupakkalain holhoaviksi koetut tiukennukset ovat kuumentaneet tunteita ja aiheuttaneet hämmennystä; eikö ihmisillä ole oikeus valita, mitä kukin omalla terveydellään tekee?  Onko yhteiskunnalla siten edes oikeutta puuttua yksilöiden terveysvalintoihin, kuten tupakointiin?

Photo by Brian Kostiuk on Unsplash

Yksilön oikeuksien ja vapauden tarkastelu ei ole kuitenkaan niin yksiselitteinen kuin mitä edellä esitetty kysymyksenasettelu antaa ymmärtää, sillä jo pelkästään vapautta voidaan tarkastella useasta eri näkökulmasta. Passiivisen tupakoinnin haitat tunnistettiin jo 1980-luvulla ja tupakansavulle altistumisen on useissa tutkimuksissa osoitettu aiheuttavan samoja terveyshaittoja kuin itse tupakoinnin. Silti erityisesti lapset altistuvat ympäristön tupakansavulle omasta tahdostaan riippumatta. Puhuttaessa yksilönvapaudesta ja oikeudesta näkökulma muuttuukin tarkasteltaessa asiaa savun keskellä bussipysäkillä seisovan tai rattaissa tupakoivien vanhempien mukana kulkevan lapsen näkökulmasta. Eikö lapsilla ja muilla tahtomattaan tupakansavulle altistuvilla ole yhtäläinen oikeus valita, mitä omallaan terveydellään tekee?

Toisaalta taas vapaudesta ja oikeuksista puhuttaessa toisena vastaparina on vastuu. Suomessa vastuun tupakoinnista aiheutuvista kustannuksista kantaa yhteiskunta, sillä tupakoinnista aiheutuvia terveydenhoitokuluja ja muita kuluja (mm. työpoissaolot ja tulipalot) katetaan julkisin varoin. Tupakoinnista onkin arveltu aiheutuvan yhteiskunnalle vuodessa kokonaisuudessaan noin 1,5 miljardin euron taloudelliset menetykset.

Tähän liittyen aika ajoin keskusteluun nouseekin näkökulma, tulisiko esim. potilaalle hoidosta annettavan laskun suuruus tai muutoin hoidon saatavuuden määräytyä elintapojen, kuten tupakoinnin, perusteella ja siten vierittää vastuuta terveysvalinnoista myös yksilölle itselleen. Ongelmalliseksi tällaisen lähestymistavan tekee jo se, että on hankala määrittää, milloin valinta tupakoinnista voidaan katsoa tietoiseksi, riittävään tietoon ja ymmärrykseen pohjautuvaksi valinnaksi. Vielä ongelmallisemmaksi asian tekee se, että yksilöiden terveydenlukutaidon taso ja mahdollisuudet tiedon saamiseen, ymmärtämiseen ja käyttöön vaihtelevat myös yksilöstä itsestään riippumattomista syistä. Yksinkertaisinta onkin pitäytyä kaikille yhtäläisissä, terveysvalinnoista riippumattomasti saatavissa olevissa terveyspalveluissa.

Carter ja kollegat (2011) ovat esittäneet, että terveyden edistämistä tulee tarkastella kahdesta näkökulmasta. Tarkastelussa tulee huomioida tutkimusnäyttö, joka tukee käytettävien menetelmien vaikuttavuutta. Toisaalta taas valittujen toimien eettisyydelle pitää antaa myös painoarvoa. Tämänkertainen blogikirjoitus oli pintaraapaisu tupakoinnin vähentämiseksi tehtävien toimien eettisistä perusteista, jotka tukevat tupakanvastaisia toimia niitä koskevan tutkimusnäytön ohella. Näihin pohjautuen yhteiskunnalla on oikeus ja myös velvollisuus säädellä tupakan saatavuutta, rajoittaa niiden käyttöä ja tarjota ohjausta tupakkaan liittyen.

Kirjoittajan tiedot:

Heidi Parisod

terveydenhoitaja, TtM, tohtorikoulutettava

Turun yliopisto, hoitotieteen laitos

s-posti: heidi.parisod(at)utu.fi

ResearchGate: http://www.researchgate.net/profile/Heidi_Parisod/

LinkedIn: http://fi.linkedin.com/pub/heidi-parisod/94/368/a72/

Katso myös aiemmat blogikirjoitukseni aiheesta:

Pelaten taistoon tupakkaa vastaan

Hämmennyksen vallassa tupakkaviestinnän viidakossa

Käytetyt lähteet:

Carter SM, Rychetnik L, Lloyd B, Kerridge IH, Baur L, Bauman A, Hooker C, Zask A. 2011. Evidence, Ethics, and Values: A Framework for Health Promotion. American Journal of Public Health 101(3), 465-472.

Gilbert A, Cornuz J. 2003. Which are the most effective and cost-effective interventions for tobacco control? WHO Regional Office for Europe (Health Evidence Network report), Kööpenhamina. Saatavissa: http://www.euro.who.int/document/e82993.pdf

Hoffman B. 2011. Is there a right to live an unhealthy life? Teoksessa: Soini S. (Toim.). Public Health – ethical issues. Nordic Council of Ministers, Kööpenhamina.

Resnik DB. 2007. Responsibility for health: personal, social, and environmental. Journal of Medical Ethics 33(8), 444-445.

Tupakkalaki 549/2016. Saatavissa: www.finlex.fi

Vanker A, Gie RP, Zar HJ. 2017. The association between environmental tobacco smoke exposure and childhood respiratory disease: a review. Expert Review of Respiratory Medicine 11(8), 661-673.

Vähänen M. 2015. Tupakoinnin yhteiskunnalliset kustannukset ja niiden arviointimenetelmät. Raportti 15/2015. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Saatavissa: http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/126796/URN_ISBN_978-952-302-503-5.pdf?sequence=1

Reaaliaikainen tilannetietoisuus on tärkeää akuuttihoidon operatiivisen toiminnan johtamisessa

Operatiivisen toiminnan johtaminen edellyttää ”tässä ja nyt” -päätöksiä, jotka liittyvät henkilöstö- ja materiaaliresurssien hallintaan sekä potilaiden hoitoon (Gurses ym. 2009, Lundgrén-Laine ym. 2011, Siirala ym. 2016). Operatiivisen toiminnan johtamisesta vastaavat virka-aikana usein lähiesimiehet, mutta virka-ajan ulkopuolella, kun lähiesimiehet eivät ole paikalla, vastuu siirtyy vuorovastaavalle. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että lähiesimiehet johtavat operatiivista toimintaa noin kolmanneksen ajasta ja muut vuorovastaavat johtavat toimintaa kaksi kolmasosaa ajasta.

Operatiivisen toiminnan näkökulmasta vuorovastaavien työtä on tutkittu kohtalaisen vähän. Operatiivisen johtajan päätöksenteko on kuitenkin tärkeä huomioida potilasturvallisuuden ja hoidon laadun näkökulmasta koska esimerkiksi henkilöstön riittävän osaamisen ja mitoituksen on todettu vaikuttavan potilaskuolleisuuteen (Aiken ym. 2014). Hoitotyön vuorovastaavat tekevät muun muassa henkilöstöön, potilasvirtauksiin ja kriisitilanteiden hallintaan liittyviä päätöksiä ja edustavat tarvittaessa organisaatiota (Lundgrén-Laine ym. 2011, Peltonen ym. 2016, Weaver & Lindgren 2017). Heidän työn on todettu olevan yhteydessä niin hoitohenkilöstön- kuin potilaiden turvallisuuteen (Weaver & Lindgren 2017) ja henkilöstön työtyytyväisyyteen, työssä viihtyvyyteen ja työuupumukseen (Wade ym. 2008).

Operatiivisen toiminnan tiedonhallinnan kehittäminen on saanut vähän huomiota, vaikka tiedonhallinnan haasteista on raportoitu jo kauan. Tällä hetkellä tieto on vaikeasti saatavilla ja se on hajautettu eri järjestelmiin. Joskus tietoa ei ole saatavilla lainkaan tai se on virheellistä. Lisäksi tietolähteet ovat pitkälle vielä manuaalisia ja vuorovastaavat turvautuvat muun muassa muistilappuihin päätöksenteossaan (Lundgrén-Laine ym. 2011, Peltonen ym. 2016). Nyt vuorovastaavat käyttävät paljon aikaa ja vaivaa tiedonhankintaan. Esimerkiksi 1100 m² teho-osastolla vuorovastaavan on mitattu kävelevän 3,5 km aamuvuoron aikana hankkiakseen tietoa päätöksentekonsa tueksi (Lundgrén-Laine ym. 2013). Vastaavasti vuorovastaava voi käyttää lähes 50 minuuttia työvuorostaan tilannetietoisuutta tukevan tietotyökalun laatimiseen ja päivittämiseen (Gurses ym. 2009).

Akuuttihoidon operatiivisen toiminnan johtamisessa tarvitaan reaaliaikaista tilannetietoisuutta (Gurses ym. 2009, Lundgrén-Laine ym. 2013, Norri-Sederholm ym. 2015, Siirala ym. 2016) ja parempia tiedonhallinnan ratkaisuja. Tiedonhallintaa tulisi kehittää, jotta tärkeät tiedot saadaan nopeasti ja helposti niin tavanomaisessa toiminnassa kuin kriisitilanteissa. Reaaliaikainen virheetön tieto parantaa päätösten laatua ja edistää niin potilaiden kuin henkilöstön turvallisuutta.

Kirjoittajan tiedot:

Laura-Maria Peltonen

Tohtorikoulutettava

Hoitotieteen laitos

Turun yliopisto

lmemur(at)utu.fi

Lähteet

Aiken LH, Sloane DM, Bruyneel L, Van den Heede K, Griffiths P, Busse R, et al. RN4CAST Consortium. Nurse staffing and education and hospital mortality in nine European countries: A retrospective observational study. Lancet. 2014 May 24; 383(9931): 1824–1830.

Gurses AP, Xiao Y, Hu P. User-designed information tools to support communication and care coordination in a trauma hospital. J Biomed Inform. 2009 Aug;42(4):667–77.

Lundgrén-Laine H, Kontio E, Kauko T, Korvenranta H, Forsström J, Salanterä S. National survey focusing on the crucial information needs of intensive care charge nurses and intensivists: same goal, different demands. BMC Med Inform Decis Mak. 2013 Jan 29;13:15.

Lundgrén-Laine H, Kontio E, Perttilä J, Korvenranta H, Forsström J, Salanterä S. Managing daily intensive care activities: an observational study concerning ad hoc decision making of charge nurses and intensivists. Crit Care. 2011 Aug 8;15(4):R188.

Norri-Sederholm T, Paakkonen H, Kurola J, Saranto K. Situational awareness and information flow in prehospital emergency medical care from the perspective of paramedic field supervisors: A scenario-based study. Scand J Trauma Resusc Emerg Med. 2015; 23: 4.

Peltonen LM, Lundgrén-Laine H, Salanterä S. 2016. Information Management in the Daily Care Coordination in the Intensive Care Unit. In H. Hongxiu Li, Pirkko Nykänen, Reima Suomi, Nilmini Wickramasinghe, Gunilla Widén, Ming Zhan (Eds.): WIS 2016, CCIS 636: Building Sustainable Health Ecosystems. Springer, Switzerland.

Siirala E, Peltonen LM, Lundgrén-Laine H, Salanterä S, Junttila K. Nurse managers' decision-making in daily unit operation in perioperative settings: a cross-sectional descriptive study. J Nurs Manag. 2016 Sep;24(6):806–15.

Wade G, Osgood B, Avino K, et al. Influence of organizational characteristics and caring attributes of managers on nurses’ job enjoyment. J Adv Nurs. 2008;64(4):344–353.

Weaver SH, Lindgren TG. Getting safely through the shift: a qualitative exploration of the administrative supervisor role. J Nurs Manag. 2017 Sep;25(6):430-437.

Uudet sairaalat ja uudet toimintatavat?

Sairaaloiden uudisrakentaminen on arkea monelle sairaanhoitopiirille tänä päivänä. Rakennuskannan uudistumisen ohella organisaatioilla on ainutlaatuinen mahdollisuus uudistaa toimintamalleja sekä prosesseja. Yksi tärkeä osa toimintamallien tarkastelusta kohdistuu henkilöstöresurssien kohdistamiseen oikeaan aikaan ja oikeaan paikkaan. Uskallan sanoa aihetta tutkineena, että henkilöstöresurssien joustava käyttö terveydenhuoltoalalla on haasteellinen kohde etenkin, kun aiheeseen liitetään vielä toimintatapojen kokonaisvaltainen muutos.

Eräs hoitotyön esimies vastasi minulle heidän uusia tiloja kiertäessämme kysymykseeni: ”Miten muutto ja muutos vaikuttivat teidän toimintatapoihinne?”. Hetken hiljaisuus. ”Tapahtui ehkä se pahin eli ei mitään. Vanhat tavat siirtyivät uusien seinien sisälle. Yrittäkää te valmistautua paremmin”. Sama kysymys tutustuessani englannissa uuteen sairaalaan (Royal Derby Hospital, NHS). Ja vastaus: ”Älkää vaan rakentako yhden hengen huoneita, henkilöstö ei riitä mitenkään”. Ensimmäisen vastauksen osasin arvata, mutta toista jäin pohtimaan. Mikä tekee muutoksesta haastavan?

Nopean kirjallisuushaun perusteella tarvetta yhden hengen potilashuoneiden rakentamista muun muassa perustellaan sairaalainfektioiden estämisen näkökulmasta. Yhdenhengen huoneet estävät infektioiden leviämistä, joskin aihetta tulisi tutkia myös lisää. Yksityisyyden tarpeeseen viitataan erityisesti ikääntyneiden   ja saattohoitoon kohdistuneessa tutkimuksessa. Lasten ja nuorten kohdalta tutkimusta löytyy vähemmän, poissulkien vastasyntyneiden perhehuoneisiin liittyvä tutkimus. Yhden hengen huoneiden on todettu edistävän perhekeskeistä hoitoa myös vanhempien lasten kohdalla. Toisaalta perhekeskeisyydellä viitataan vanhempien vastuunottoon mm. lapsen perushoidosta eli roolituksesta, kuka vastaa mistäkin tehtävästä lapsen hoidossa. Aikuisten kohdalla useamman hengen potilashuoneiden on todettu tarjoavan turvallisuuden tunteen sekä potilaille että hoitajille ja miksipä tämä ei olisi yleistettävissä myös lapsiin ja nuoriin.

Henkilöstöresurssien käyttö uudessa toimintamallissa on haaste. Henkilökunnan näkökulmasta yhden hengen huoneet hankaloittavat potilaiden valvontaa ja henkilökunnan tiimityötä. Siirtymisen useamman potilaan huoneista yhden hengen huoneisiin on todettu tilapäisesti mm. lääkevirheiden lisääntymiseen, tämä tosin liittyy todennäköisemmin työtapojen muuttumiseen, kuin yhden hengen huoneisiin.

Miten hoitotyön esimiehenä valmistaudut tähän muutokseen? Potilasvalvontaa voidaan helpottaa edistyneellä tekniikalla, mutta lasten sairaanhoidossa se ei korvaa aikuista. Tiimityön koettu vaikeutuminen on merkittävä haaste, koska tällä viitataan myös koettuun työhyvinvointiin. Parityöskentely ja tiimityöskentely ovat hajanaisempia, kun potilaita ei enää sijoitella samaan huoneeseen. Ohjaatko pyytämään apua ja konsultaatiota kollegalta mobiiliappsilla vai luotko sujuvan tavan lyhyille neuvonpidoille työn lomassa? Miten opiskelijoita ohjataan ja uusia työntekijöitä? Hoitotyön esimiehen on merkittävä tehtävä valmistautumisessa tähän muutokseen.

Lasten ja nuorten klinikan kirurgisella vastuualueella Turussa, tehtiin T3-sairaalaan toiminnanmuutoksen tähtäävä uudistus; hoitajien kirjauspisteet sijoitettiin potilashuoneisiin. Perinteinen kanslia hajautettiin kahteen rauhallisemman kirjaamisen tilaan. Käytössä ei vielä ole mobiililaitteita kirjaamiseen, mutta jo merkittävä kulttuurin muutos on harjoitella kirjaamista ”potilaan vierellä”. Tulevaisuudessa potilashoitoon liittyvät työtehtävät, myös kirjaaminen, olisi suoritettava mahdollisimman pitkälle alusta loppuun samassa pisteessä. Ei ole aikaa eikä resursseja siirtyä erilliseen tilaan kirjaamaan potilaiden välillä. Eikä niitä perinteisiä kanslioita uuteen sairaalaan ole juurikaan edes suunniteltu.

Muutos oli haastava ja osin kipeäkin ratkaisu. Vanhoja tapoja toimia on vaikea muuttaa ja muutoksen hyötyä ei esimiehellä ole aina online osoittaa tai edes luvata. Tavoitteitakin on välillä vaikea kuvata, puhumattakaan sujuvasta informaatiosta. Kootusti, hoitajien tulee olla lähellä potilasta ja helposti saavutettavissa. Työtehtävät on keskittävä mahdollisimman pitkälle yhteen paikkaan. Muutoksen ja toimintatapojen kehittäminen on niin haastavaa, etten jättäisi sitä harjakaisiin mietittäväksi.

Hoitotyön esimiehille, mutta myös hoitotyöntekijöille mietittäväksi jätän myös sen, millä me julkisen palvelusektorin tuottajat kilpailemme SOTE-muutoksessa? Oma vastaukseni on laadukkaan, tehokkaan ja ajantasaisen hoidon lisäksi palvelukulttuurilla ja tässä meillä on vielä kehitettävää!

Outi Tuominen, sh, TtM, tohtorikoulutettava

Turun yliopisto, hoitotieteen laitos 

ouantu@utu.fi

The latest Tweets from Outi Tuominen

Aiheesta kiinnostuneille, lähteitä kootusti aihealueittain:

Sairaalainfektiot:

Hospital ward design and prevention of hospital-acquired infections: A prospective clinical trial

Relationship between hospital ward design and healthcare-associated infection rates: a systematic review and meta-analysis.

Yksityisyys:

Older inpatients' room preference: single versus shared accommodation

Exploring health professionals' views regarding the optimum physical environment for palliative and end of life care in the acute hospital setting: a qualitative study

Potilaiden, perheiden ja/tai henkilökunnan näkökulma:

Preference for a single or shared room in a UK in-patient hospice: patient, family and staff perspectives

The impact of single and shared rooms on family-centred care in children's hospitals

To provide care and be cared for in a multiple-bed hospital room

One size fits all? Mixed methods evaluation of the impact of 100% single-room accommodation on staff and patient experience, safety and costs

Sairaalalogistiikka:

Hospital Logistics

Urheilufysioterapeutin ammattitaito Susijengin apuna

Suomen miesten koripallomaajoukkue eli susijengi on saanut aikaan korishuuman upeilla voitoillaan Suomen isännöimissä koripallon EM-kisoissa (31.8.–17.9.2017). Sunnuntainen peli Puolaa vastaan oli huikean jännittävä, minkä suurella sydämellä pelaava Suomi voitti! Valitettavasti loukkaantumisilta ei säästytty, vaikka Suomen koripallomaajoukkueen fysioterapeuteilla Vesa Kuparisella ja Atso Liesmalalla riittää töitä muutenkin.

Urheilussa joukkueen menestyksen takana on urheilijoiden itsensä lisäksi useita ihmisiä, joista tässä kirjoituksessa haluaisin nostaa esiin urheilufysioterapeutit. He tekevät yleisölle pääsääntöisesti näkymätöntä työtä aamusta iltaan, joskus yölläkin. Susijengin fysioterapeutit Vesa Kuparinen ja Atso Liesmala ovat täystyöllistettyjä kisojen aikana, joten haastattelun saaminen oli mahdotonta. Jotakin tuosta työstä kuitenkin tiedän myös omasta kokemuksesta, sillä sain kunnian toimia Suomen nuorten koripallomaajoukkueiden yhtenä fysioterapeuttina ennen jatko-opintoihin hakeutumista.

Mitä urheilufysioterapia on?

Urheilufysioterapia on ennen kaikkea ennaltaehkäisyä, mutta myös hoitoa ja kuntoutusta. Ennaltaehkäisyn eteen tehdään töitä jatkuvasti. Jos urheilufysioterapeuttina saa toimia samojen urheilijoiden kanssa pidempään, on työlle otollinen tilanne. Kuten kirjoitin vuoden ensimmäisessä blogissani, muun muassa liiketaidot ovat tärkeitä liikuntavammojen ennaltaehkäisyssä (Herman ym. 2012, Hübscher ym. 2010, 2013). Urheilufysioterapeutti voi osallistua alkulämmittelyn, liiketaito- ja palauttavien harjoitusten valmisteluun ja ohjaamiseen yhdessä valmentajan kanssa. Hyvällä hermolihasjärjestelmää aktivoivia harjoitteita sisältävällä alkulämmittelyllä voidaan tutkitusti vähentää alaraajanvammojen esiintyvyyttä (Herman ym. 2012).

Kaikkia vammoja ei kuitenkaan voida ehkäistä, ja joskus urheilufysioterapeutti tapaa urheilijan vasta, kun akuutti tai rasitusperäinen vamma on päässyt syntymään. Tällöin ammattitaito erilaisten urheiluun liittyvien rasitustilojen, ja akuuttien urheiluvammojen tuntemisesta ja kuntouttamisesta on välttämätöntä. Yhteistyötä tehdään myös lääkärin kanssa. Hyvän teippauksen tekeminen voi olla urheilijalle pelastus tärkeän kisan alla. Urheilufysioterapeutilla on kuitenkin vastuu kertoa urheilijalle ja valmentajalle, kun täysipainoinen harjoittelu tai kilpaileminen ei fyysisen rasitusvamman tai loukkaantumisen takia ole turvallista – teippauksesta huolimatta. Urheilufysioterapeutin yksi tärkeä tehtävä onkin tehdä valmennuksen ja muun taustatiimin kanssa saumatonta yhteistyötä. Toisaalta urheilufysioterapeutti on tärkeä juuri siksi, että hän voi ammattitaidollaan optimoida kuntoutuksen ja harjoitteluun tai kilpailemiseen palaamisen mahdollisimman lyhyeen aikaan. (Suft Ry 2017.)

Susijengin fysioterapeutti Vesa Kuparinen työssään, kuva: Tytti Nuoramo

Osaamista tarvitaan eri tieteenalojen ja osaamisalueiden rajapinnoilta, sillä tietoa täytyy omaksua muun muassa fysioterapiasta, lääketieteestä, liikuntatieteestä, käyttäytymistieteistä, etiikasta, valmennuksesta, ja lajista, jonka urheilijoiden parissa työskentelee. Lajituntemus on tärkeää, jotta ymmärtää millaisiin suorituksiin urheilijaa kuntouttaa, milloin on turvallista tehdä täysipainoinen suoritus, ja mitä lajinomaisuutta voi kuntouttaviin harjoituksiin sisällyttää. Lisäksi urheilufysioterapeutin tulee edistää toimillaan antidopingtyötä ja olla tietoinen kielletyistä lääkeaineista ja ravintovalmisteista. (Suft Ry 2017.)

Esimerkki urheilufysioterapeutin työpäivästä

Tavallinen päivä maajoukkueen mukana harjoitusleirillä koostui kahdesta 2–4 tunnin harjoituksesta, joita ennen toteutettiin tarvittavat valmistavat toimet, kuten teippaukset. Harjoituksissa seurataan harjoituksia, ja annetaan ensiapu, jos loukkaantumisia tapahtuu. Harjoituksissa osallistutaan mahdollisesti myös alkulämmittelyiden, tukiharjoitusten ja palautteluiden ohjaamiseen, tai ohjataan varsinaisesta harjoituksesta sivussa oleville yksilöllistä kuntouttavaa harjoittelua. Ensiapulaukun ylläpitäminen ja sen huolehtiminen, että harjoituksissa on jäitä, on fysioterapeutin vastuulla, riippuen joukkueen muusta huoltoväestä, ja sovituista toimintatavoista. Harjoituksia ennen, niiden välissä ja jälkeen fysioterapeutin oven takana oli jono, joka tarkoitti, että joukkueen vapaa-aika on fysioterapeutin työaikaa. Urheilufysioterapeutti on osa joukkueen staffia, ja osallistuu joukkueen tavoista riippuen joukkueen päivän ohjelmaan muun joukkueen mukana. Työaikaa harjoitusleireillä tai kisamatkoilla on vaikea määritellä. Työtä tehdään vuorokaudenajasta riippumatta, kun sitä on, ja sitä yleensä on.

Miten urheilufysioterapeutiksi voi kouluttautua?

Urheilufysioterapiassa vaaditaan fysioterapeutin peruskoulutuksen lisäksi erityisosaamista, mitä voi hankkia Suomen Urheilufysioterapeutit ry:n (Suft ry) järjestämissä koulutuksissa (https://www.suft.fi/koulutus/). Suomessa urheilufysioterapeuttien sertifioinnista vastaa myös Suft ry. Urheilufysioterapian viimeisimpään tutkimustietoon pääsee tutustumaan Finnish Sports Physiotherapists Association (FSPA) -kongressissa, joka järjestetään seuraavan kerran 8.–9.6.2018 Helsingissä http://fspa-congress.com/. 

Susijengin fysioterapeutti Vesa Kuparinen, kuva: Tytti Nuoramo

Lähteet:

Herman K, Barton C, Malliaras P & Morrissey D. 2012. The effectiveness of neuromuscular warm-up strategies, that require no additional equipment, for preventing lower limb injuries during sports participation: a systematic review. BMC Medicine 10, 75-7015-10-75.

Hubscher M & Refshauge KM. 2013. Neuromuscular training strategies for preventing lower limb injuries: what's new and what are the practical implications of what we already know? British Journal of Sports Medicine 47 (15), 939-940.

Hubscher M, Zech A, Pfeifer K, Hansel F, Vogt L & Banzer W. 2010. Neuromuscular training for sports injury prevention: a systematic review. Medicine and Science in Sports and Exercise 42 (3), 413-421.

Suft Ry 2017. Urheilufysioterapeutin erityispätevyys. https://www.suft.fi/sertifiointi/urheilufysioterapeutin-erityispa/ Viitattu 5.9.2017

Kirjoittajan tiedot:
Lotta Hamari
fysioterapeutti, TtM, tohtorikoulutettava
Turun yliopisto, hoitotieteen laitos
lotta.hamari@utu.fi