Sydänleikkauspotilaan kertomaa

Haastattelin sydänleikattuja potilaita osana väitöskirjatutkimustani. En kirjoita tässä nyt varsinaisia tutkimustuloksiani, koska ne ovat vielä julkaisemattomia. Haluan kuitenkin tuoda esiin muutamia haastattelujen aikana tekemiäni huomioita.

Aika moni potilas edelleen kertoi kokeneensa leikkauksen jälkeen kovaa kipua. Jos kivunhoito on onnistunutta, näinhän ei pitäisi olla. He kuvasivat kipuaan melko raflaavin termein kuten ”lähes sietämätön”, ”en oo ikinä tämmöstä kipua tuntenu vielä” tai ”et iso jyrä on vetäny yli”. Toki myös moni potilas kertoi, ettei ollut leikkauksen jälkeen kokenut kipua ollenkaan ja suurin osa kertoi myös kipulääkkeiden auttaneet ja kivunhoidon olleen hyvää.

Osa potilaista oli myös kokenut muita asioita kuin leikkauskipu häiritsevinä sairaalahoidon aikana. He saattoivat myös kuvata näitä asioita jopa häiritsevämpinä kuin varsinainen haavakipu. Ummetus oli yksi tällainen vaiva, jonka useampi potilas kuvasi vaivanneen sairaalahoidon aikana niin paljon, että siitä aiheutunut kipu oli voimakkaampaa kuin haavakipu. Lisäksi jotkut tilat sairaalassa oli koettu hyvin rauhattomia ja hoitajien ”kalkatus” oli häirinnyt nukkumista. Myös sairaalan ilmastointi ja huonot sängyt koettiin häiritsevinä. Eräs oli kokenut, että häntä hoitanut hoitaja ei ”oikein ollut työnsä päällä, vaan olisi ollut parempi olla jossakin toisenlaisessa työssä.” Joku taas kuvasi, että hoitaja ei ollut vastannut mitään hänelle, vaikka hän oli kuinka yrittänyt puhua. Toinen taas koki, että hoitaja oli ”lässyttänyt ja puhunut hänelle kuin vähä-älyiselle”. Suurin osa potilaista kuitenkin koki, että hoito oli erinomaista ja että sekä hoitajat että lääkärit olivat olleet ihania ja osaavia.

Hyvin erilaiset asiat koettiin helpottavan oloa tai lisäävän kipua sairaalahoidon aikana. Osa koki, että liikkuminen auttoi kipuun, osa taas kuvasi, että oli pakko olla ihan vaan paikallaan. Osa halusi olla omissa oloissaan ja koki, ettei jaksanut mitään aktiviteetteja tai sosiaalista kanssakäymistä. Toiset taas kokivat kipua helpottavana sen, että sai ajatukset muualle kivusta, esimerkiksi keskustelemalla hoitajan tai omaisten kanssa. Joku ei kokenut tarvitsevansa hoitajan kosketusta, toinen taas koki hieronnan auttavan kipuihin. Osa kertoi, että kipulääkkeitä on vaikea saada, toinen taas sanoi, että lääkettä saa aina kun tarvitsee. Eräs koki, että haluaa riittävästi vahvoja lääkkeitä, jotta olisi kivuton ”vaikka sitten pikku-ukot juokseekin seinällä”. Toinen taas koki, ettei halua vahvoja lääkkeitä kun ”menee sekaisin kuin seinä-kello”.

Mutta mikä näitä kaikkia potilaita yhdistää? Vaikka he kokevat erilaiset asiat häiritsevänä tai kipua helpottavana, he kaikki haluavat tulla kohdatuiksi yksilöinä. Me kaikki olemme ihmisinä erilaisia, niin myös potilaina. Tämä tulisi hoitotyössä aina huomioida; kohdata jokainen potilas yksilönä ja ottaa huomioon juuri hänen yksilölliset tarpeensa ja ominaisuutensa. Pitäisi muistaa se, että se mikä toimii toiselle, voi toiselle ollakin häiritsevää.  Potilaskeskeisyydestä ja potilaskeskeisestä hoidosta puhutaan paljon, mutta muistammeko huomioida sen oikeasti jokaisessa potilaskohtaamisessa?

Kirjoittajan tiedot:

Kristiina Heikkilä

Sairaanhoitaja, TtM, tohtorikoulutettava

Turun yliopisto, hoitotieteen laitos

kemheik@utu.fi