Kun menin töihin
sairaanhoitajaksi lastenneurologian osastolle, olin intoa täynnä. Ajattelin,
että nyt luen kaikki kirjat ja käyn kaikki koulutukset, joissa kerrotaan, mitä
täällä hoitajana voi tehdä lasten parhaaksi. Mutta kuinkas ollakaan – ei
sellaisia kirjoja ollut olemassa. Eikä koulutuksiakaan. Täytyi lukea kaikille
muille ammattiryhmille suunnattuja kirjoja ja käydä heidän koulutuksissaan.
Paljonhan niistä oppi, mutta se jäi vaivaamaan, että mitä nimenomaan hoitajan
oikein pitäisi lasten kuntoutuksessa tehdä. Sairaanhoitajakoulutuksessa siitä
ei ainakaan ollut kerrottu juuri mitään.
Sitä kysymystä
selvittämään lähdin yliopistoon. Ajattelin, etten vain ole osannut etsiä
tietoa, ja että kyllä tätä aihetta varmasti on maailmalla tutkittu. Vaan eipä
olekaan. Näin voisin melko varmasti väittää nyt, kun tiedonhakuni aloituksesta
proseminaaria varten alkaa olla kymmenisen vuotta (ja sen jälkeen tiedon
etsiminen on jatkunut pro gradu -tutkielmaan ja väitöskirjatutkimukseen asti).
Useimmilla
ammattiryhmillähän on lasten kuntoutustiimissä melko selkeä tehtävä:
puheterapeutti selvittää lapsen kommunikointia, fysioterapeutti liikkumista –
ja niin edelleen. Mutta mikä on hoitajan tehtävä lasten kuntoutuksessa? Siitä
en ole löytänyt tutkittua tietoa, joten lähdin sitten itse tutkimaan.
Pro gradu -tutkielmani ja väitöskirjani ensimmäisen osatutkimuksen
mukaan hoitajilla on lastenneurologian osastolla paljonkin tehtäviä. Osa niistä
on sellaisia, jotka ovat yhteisiä muillekin lastenosastoille, kuten lapsen
perustarpeista ja terveydestä huolehtiminen, vanhempien tukeminen ja erilaiset
käytännön järjestelyt. Osa tehtävistä taas on erityisiä juuri lastenneurologian
hoitotyölle. Niitä ovat kuntoutushoitotyöhön liittyvät tehtävät: lapsen taitojen
arviointi, lapsen kehityksen tukeminen sekä lähiaikuisten ohjaaminen.
No, näitä kuntoutukseen
liittyviä tehtäviä tekevät muutkin ammattiryhmät. Onko hoitotyöllä siis joitain
omia vahvuuksia, minkä takia hoitajiakin tiimissä tarvitaan?
 |
| Arki on joskus kimuranttia. |
Tutkimukseni mukaan
niitä kyllä löytyy. Yksi hoitotyön vahvuus on arjen läheisyys. Hoitajat
toteuttavat lapsen arviointia, kehityksen tukemista ja lähiaikuisten ohjaamista
hyvin monenlaisissa arkisissa tilanteissa: siirtymätilanteissa, pukemisissa,
pesuissa, syömisissä, odottamisissa, leikkimisissä – kaikessa sellaisessa, mitä
”oikeassa elämässäkin” tapahtuu.
Arkiset tilanteet ovat
hyvin kokonaisvaltaisia ja niissä tarvitaan monen eri alan tietämyksen
yhdistämistä. Esimerkiksi yhdessä ruokatilanteessa hoitaja voi arvioida ja ohjata
lasta niin kuvakommunikaation käyttämisessä, hienomotoriikan harjoittamisessa, oman
toiminnan ohjauksessa, omatoimisuustaidoissa kuin monipuolisessa syömisessäkin.
Parhaat vanhempien
ohjaustilanteet syntyvät tutkimukseni mukaan osaston vapaamuotoisissa
tilanteissa – eivät siis välttämättä erikseen sovituissa ammattilaisen
suunnittelemissa ohjauskeskusteluissa. Eivätkä varsinkaan niissä tilanteissa,
joissa keskustelut perustuvat ammattilaisten strukturoituihin arviointimenetelmiin.
Vaan arjen keskellä, kun jollain on aikaa seurata, mitä tapahtuu lapsen
pukiessa ulkovaatteita tai on aikaa istua rupattelemassa vanhempien kanssa
vaikka lapsen ruokaillessa. Niissä tilanteissa hoitaja pystyy parhaiten sekä
kuuntelemaan asiakasta että hyödyntämään omaa tietotaitoaan asiakkaan hyväksi.
Lastenneurologisella
osastolla hoitotyötä tarvitaan siis ainakin yhdistämään kuntoutuksen tarpeen
arviointia sekä lapsen ja perheen ohjaamista arkisiin tilanteisiin. Ja siihen taas tarvitaan riittävän väljää aikaa,
jotta voi muodostua hyvä hoitosuhde, jossa on tilaa dialogiselle eli toista
kuuntelevalle ja yhdessä uutta luovalle keskustelulle. Tämä lienee tällä
hetkellä yksi keskeinen haaste monilla lastenneurologisilla osastoilla, jos hoitajia
on vähennetty ja hoitoaikoja lyhennetty.
Muitakin vahvuuksia ja
haasteita kuntoutushoitotyöllä on, mutta niistä ehkä sitten toisella kerralla
lisää!
P.S.1: Tämä osatutkimus
toteutettiin kvalitatiivisena tapaustutkimuksena, jossa aineistoa kerättiin
neljällä eri menetelmällä (havainnointi, hoitotyön kirjaukset, avoin kysely ja
videointi yhdistettynä ääneen ajattelu -menetelmään) yhdellä lastenneurologisella
osastolla. Tapaustutkimuksen tuloksia ei voi eikä ole tarkoituskaan tilastollisesti
yleistää, mutta kukin voi tutkimusartikkelia lukiessaan päätellä, kuinka
siirrettäviä tulokset ovat muihin ympäristöihin ja kuinka teoreettinen
yleistäminen on onnistunut.
P.S.2: Kuvan ympäristö ei liity tämän tutkimuksen aineistoon.
Kirjoittajan
tiedot:
Johanna Olli
Sairaanhoitaja,
TtM, tohtoriopiskelija
Turun
yliopisto, hoitotieteen laitos
Puheenjohtaja, Lastenneurologian
hoitajat ry
s-posti:pj.lane.ry(at)gmail.com
Kirjoituksessa
käytetyn artikkelin tiedot:
Olli, J., Vehkakoski,
T. & Salanterä, S. 2014. The habilitation nursing
of children with developmental disabilities—beyond traditional nursing
practices and principles? International
Journal of Qualitative Studies on Health and Well-being 2014, 9: 23106. http://dx.doi.org/10.3402/qhw.v9.23106
Kuntoutusosatoilla tuontyyppinen toiminta varmasti toteutuukin. selkeä trendi kuitenkin on, että kuntoutus tulee yhä enemmän olemaan poliklinistä. Tämä tarkoittaa hoitajan arjen kohtaamistilanteiden jäämistä olemattomiin. Mitähän mahtaa kuntouttava hoitotyö silloin olla?
VastaaPoistaTiina
Hyvä kysymys, Tiina. Itse toivoisin, että hoitajilla oli mahdollisuus jalkautua mahdollisimman paljon koteihin, päiväkoteihin ja kouluihin, jolloin arjen läheisyys toteutuisi ehkä vieläkin paremmin. Lapsiin ja vanhempiin ja heidän olosuhteisiinsa kunnollinen tutustuminen on tärkeää, kun arvioidaan kuntoutuksen tarvetta ja mietitään kuntoutuksen keinoja. Edes yhdellä moniammatillisen tiimin jäsenellä pitäisi olla mahdollisuus läheisempään ja laaja-alaisempaan tutustumiseen. Tämä tehtävä sopii mielestäni hyvin hoitotyölle, kun hyvä hoitosuhde ja ympäristön huomioiminen ovat kautta historian olleet hoitotieteen teorioiden ja tutkimusten keskeisiä elementtejä, kuten artikkelini johdannossa kirjoitan.
VastaaPoistaHoitajien ei tulisi kadotaa tätä ainutlaatuista mahdollisuutta, joka heillä tällä hetkellä on. Miten voisimme pitää tästä lähellä olemisesta kiinni. Varmasti ainakin tutkimalla sen merkitystä ja vaikuttavuutta.
VastaaPoistaHei anonyymi, olen erittäin samaa mieltä siitä, että sitä ei saisi kadottaa. Toivottavasti tutkimuksesta on siihen hyötyä (ja toivottavasti moni muukin innostuisi tätä aihepiiriä tutkimaan!), mutta tärkeää olisi sekin, että käytännön työntekijät pitäisivät puolensa.
VastaaPoistaHoitotyön ammattilaisten pitäisi luopua turhasta vaatimattomuudesta ja ”osaansa tyytymisen” perinteestä ja tuoda reippaasti esiin ammattitaitoaan – potilaan parhaaksi! Hoitajat osaavat kyllä puolustaa potilasta tarpeen vaatiessa, mutta itseään huonommin, vaikka sekin koituisi välillisesti potilaiden eduksi.
Erityisesti hoitotyön johtajien pitäisi tarmokkaasti seisoa joukkojensa tukena ja olla nostamassa esiin hoitotyön tärkeyttä ja alaistensa osaamista. Joten toimittakaahan tätäkin bloggausta (ja alkuperäistä artikkelia) johtajille luettavaksi tai ottakaa vaikka osastotunnin aiheeksi!
Toivoisin tosiaan, että osastohoidon vähetessä resursseja siirtyisi jalkautuvaan hoitoon. Osin siitäkin on onneksi merkkejä. Muuten koen, että kuntouttavan hoitotyön ytimen löytyminen on hiukan hankalaa alkuun, asiaan pitää perehtyä ja varmasti kouluttautua, jotta se oma osaaminen ja rooli sieltä löytyy. Olemmeko me hoitajat riittävän tavoitteellisia ja kunnianhimoisiakin hoitotyön toteuttamisessa, että etsimme roolimme ja pyrimme aina parhaimpaan tulokseen? Jäin miettimään asiaa...
VastaaPoistaTiina
Sairaanhoitajien peruskoulutuksessa opetetaan ymmärtääkseni edelleen valitettavan vähän kuntoutushoitotyöstä. Se asia pitäisi korjata, koska kuntouttava ote on tarpeen niin monessa paikassa lastenneurologian lisäksi (esimerkiksi vanhuspuolella). Ja aikuisten hoitotyön puolella tehtyjen tutkimusten (esim. Long ym. 2002 ja Pryor ym. 2009) mukaan hoitajien usein on vaikea yhdistää hoitamista ja kuntoutusta – kun sitä ei siis ole opetettu.
VastaaPoistaToinen juttu sitten tuo kysymys tavoitteellisuudesta ja kunnianhimoisuudesta – luulen, että meitä löytyy joka junaan, mutta varmasti hyvin paljon merkitystä on työyksikön hengellä. Minulla oli aikoinaan onni päästä nuorena hoitajana KOKSin vastaperustetulle lastenneurologiselle osastolle, jossa kaikki hoitajat olivat innokkaita kehittämään omaa ja yhteistä osaamista. Siellä ei tarvinnut tuntea itseään yli-innokkaaksi, jos kehittää hoitotyön menetelmiä ja jakaa niistä toisillekin. Sellaista henkeä toivoisin kaikkiin työyksiköihin!