Johanna Olli kirjoitti keväällä Terveyttä tieteestä -blogissa
lasten päätöksentekoon osallistumisen toteutumisesta sairaalahoidossa ja
kehitysehdotuksista lasten osallisuuden edistämiseksi (linkki Johanna Ollin blogitekstiin). Päätöksentekoon osallistumisen lisäksi lapsilla on myös
muutoin oikeus tulla kuulluksi niin terveydenhuollossa kuin muissa arkisissa
tilanteissa. Näin todettiin muun muassa jo vuonna 1989 hyväksytyssä YK:n lapsen
oikeuksien sopimuksessa, johon lähes kaikki maailman valtiot ovat sitoutuneet.
Nyt lähes kolme vuosikymmentä myöhemmin voisimme pysähtyä miettimään, toimimmeko
me terveydenhuollon ammattilaiset aidosti lasten näkemyksiä kuunnellen vai
pidämmekö lapset toimintamme keskiössä ajatellen toimivamme heidän parhaakseen
kuitenkaan tietämättä heidän todellisia näkemyksiään?
Lasten näkemykset ovat yhtä lailla avainasemassa kuin
aikuistenkin pyrittäessä tukemaan lasten ja heidän perheidensä terveyttä ja
hyvinvointia. Lapset tarkastelevat maailmaa hieman eri näkökulmasta kuin me
aikuiset ja siten he voivat tuoda esille keskeisiäkin asioita, joihin emme ole
osanneet edes kiinnittää huomiota. YK:n lasten oikeuksien sopimuksen mukaan
lapsen oikeutta kertoa mielipiteensä ja näkemyksensä tulee edistää ikään
sopivalla tavalla. Kuinka tätä lasten oikeutta tulla kuulluksi voitaisiin
sitten edistää käytännön hoitotyössä?
1) Rohkaise lasta pelaten ja leikkien
 |
| Työkalupakin elämänrytmin ympyrä perheen elämäntilanteen tarkasteluun Lähde: www.painokas.fi |
Pelit ja leikki ovat lapselle luontainen tapa oppia
ja käsitellä asioita (Nurmi ym. 2014) ja leikkiä voidaan käyttää myös
terveydenhuollossa apuna pyrittäessä muodostamaan luottamuksellinen suhde
lapseen. Leikin aikana voidaan lisäksi käydä lapsen kanssa keskustelua tarkasteltavasta aiheesta. Leikin
ohella myös pelejä voidaan hyödyntää muun muassa terveyskasvatuksessa (Parisod ym.
2014) ja siten menetelmänä rohkaista ja innostaa lasta kertomaan näkemyksiään
joko pelin lomassa tai käytäessä läpi pelissä käsiteltyjä asioita jälkikäteen niin
sanotussa jälkipuintitilanteessa.
Yksi esimerkki tällaisesta lasten osallisuutta tukevasta
menetelmästä on Turun kaupungin Painokas-projektissa kehitetty
puheeksiottamisen Työkalupakki (www.painokas.fi). Tämä pelilautapohjainen
Työkalupakki on kehitetty etenkin lastenneuvoloiden terveysneuvontaan ja sen
tarkoituksena on tukea lasta ja koko perhettä kertomaan näkemyksensä sekä
perheen liikunta- ja ruokatottumuksista että päivärytmistä pakin kuvakortteja
käyttämällä. Neuvolan liikuntakeskusteluja tarkastelleen tutkimuksen mukaan
(Siltanen ym. 2014) pakin on todettu tukevan lapsen mahdollisuutta osallistua
vastaanottokäynnillä käytävään keskusteluun aikuisten ohella perinteisesti toteutettua vastaanottokäyntiä paremmin.
2) Kuuntele lasten näkemyksiä satuillen ja piirtäen
Jo 2-3 -vuotiaat lapset alkavat kertoa tarinoita
oma-aloitteisesti (Nurmi ym. 2014). Saduttamisen avulla eli pyydettäessä lasta
kertomaan satu tai tarina voidaan tukea lasta tuomaan esille hänen kokemiaan asioita,
ajatuksiaan ja tunteitaan. Sanallisen muodon ohella tarinan kerronta voidaan
toteuttaa myös piirtäen tai vaikka laulaen ja tanssien. Lapsen kanssa voidaan jatkaa keskustelua tuotoksesta ja pyytää lasta kertomaan esim. tekemästään piirustuksesta. Lapsen kertoma tarina voi olla joko
totta tai mielikuvituksen tuotetta heijastaen kuitenkin lapsen tuntemuksia tarkasteltavasta asiasta ja tapaa jäsentää
maailmaa. Siten tarinan kautta lapsi saa mahdollisuuden tuoda
omia näkemyksiään esille. (Burke 2012, Nurmi ym. 2014.)
Tässä oli vain muutama esimerkki keinoista tukea
lasten oikeutta tulla kuulluksi. Terveydenhuollon maailma on hyvin
aikuiskeskeinen ja usein pelottava paikka lapsen näkökulmasta. Lapsen äänen
esille tuomisen tukeminen ei kuitenkaan vaadi meiltä muuta kuin myönteistä
asennetta, vähän mielikuvitusta ja positiivisen lapsellista otetta.
Kirjoittajan tiedot:
Heidi Parisod
terveydenhoitaja, TtM, tohtorikoulutettava
Turun yliopisto, hoitotieteen laitos
s-posti: hemapar(a)utu.fi
ResearchGate: http://www.researchgate.net/profile/Heidi_Parisod/
Kirjoituksessa käytetyt lähteet:
Burke A. 2012. Empowering children's voices through the narrative of
drawings. The Morning Watch: Educational and Social Analysis 40(1-2).
Nurmi J-E, Ahonen T, Lyytinen H, Lyytinen P, Pulkkinen L
& Ruoppila I. 2014. Ihmisen psykologinen kehitys. PS-kustannus, Jyväskylä.
Parisod H, Pakarinen A, Kauhanen L, Aromaa M, Leppänen V,
Liukkonen T, Smed J, Salanterä S. 2014. Promoting children’s health with
digital games: A review of reviews. Games
for Health Journal 3(3), 145-156. doi:10.1089/g4h.2013.0086
Siltanen M, Aromaa M, Hakulinen-Viitanen T, Junnila R,
Laaksonen C, Parisod H & Salanterä S. 2014. A new participative health
counseling approach for children and their families - a comparative qualitative
analysis. Journal of Community Health Nursing 31(2), 90-102. doi:
10.1080/07370016.2014.901066
Hienoa, että tartuit tähän tärkeään aiheeseen. On hyvä, että terveydenhuollon tutkimus- ja kehittämisprojekteissa kehitetään välineitä, joiden tarkoituksena on lasten kuuntelemisen mahdollistaminen. Niin tutkimuksissa kuin käytännön työssäkin olisi kuitenkin aina hyvä miettiä ennen kaikkea sitä, muuttuvatko toimintatavat todella uuden välineen myötä - vai toteutuuko sama vanha kaava nyt vain erilaiseen muotoon naamioituneena. Hyviäkin välineitä voidaan nimittäin käyttää huonosti. Esimerkiksi sadutus on menetelmä, jonka keskeinen olemus voi mennä aivan pilalle, jos aikuinen ei malta olla ohjailematta lasta siinä, mitä ja miten saa kertoa. Kuten mainitsit, aikuisen asenne kuuntelua kohtaan on tärkeää – sanoisin, että ehkä tärkeintä – kuuntelun mahdollistumisessa. Uuden välineen käyttöönotto ei välttämättä riitä, jollei sen käyttöön kouluteta tavalla, joka vaikuttaa myös asenteisiin.
VastaaPoistaOlen Johanna kanssasi samaa mieltä! Pelkkä uusien menetelmien tuominen käytäntöön ei välttämättä riitä. Tarvitaan koulutusta menetelmien oikeanlaisen käytön opastukseen ja myönteisten, lasten aitoa kuulemista edistävien asenteiden tukemiseen. Ja tällaista koulutusta tulisi tarjota jo hoitotyön opiskelijoiden ammatillisessa koulutuksessa. Lisäksi myös organisaation tuki ja myönteinen ilmapiiri on tärkeää, jotta hoitajien on mahdollista ottaa uusia menetelmiä käyttöön. Tulee mm. taata riittävät ajalliset resurssit, jotka mahdollistavat käytäntöjen uudistamisen. Hoitotyön käytänteiden kehittämistä ja lasten oikeutta tulla kuulluksi kun ei tulisi unohtaa edes säästöpaineiden alla.
VastaaPoista-Heidi Parisod
Todella hienoa, että asiaan kiinnitetään huomiota: lapsia pitää kuunnella jo ottaa huomioon – synnyttää yhteisöllisiä toimintatapoja. Siihen tarvitaan työkaluja. Loistavaa! Mutta ei riitä, että tekee ulkoisesti jonkin asian. Kehittäminen vaatii aina pohdintaa ja yhteispohdintaa: miksi teen/ teemme, toteutuuko todella se, mitä haluamme toimintatavallamme. Aidosti lasta ja nuorta (tai aikuista) kuuntelevaa toimintatavasta ja kohtaamisen ”asennosta” voi lukea lisää:
VastaaPoistaSadutuksesta on aivan uunituore uusittu perusteos Sadutus - avain osallisuuden toimintakulttuuriin (Karlsson 2014, PS-kustannus). Siellä on esimerkkejä myös terveydenhuollosta ja siitä, miten tuo kuunteleva ja kohtaava ote luodaan. Kehittämistyötä ja tutkimusta on tehty paljon 80-luvulta. Nyt se kaikki arkeen, laajamittaiseen käyttöön!
Liisa Karlsson
Kiitos Liisa vinkistä! Tuohon uudistettuun painokseen täytyykin tutustua tarkemmin.
VastaaPoista-Heidi P.
Tosiaan, Heidi, olen samaa mieltä että lasten (ja itse asiassa ylipäätään potilaiden) kuuntelun opettamiseen pitäisi panostaa jo hoitotyön opiskelijoiden ammatillisessa koulutuksessa. Sen oppiminen vaatii paljon Liisan mainitsemien asioiden pohdintaa ja yhteispohdintaa ja erilaisten toimintatapojen kokeilemista, ja nämä taas vaativat aikaa.
VastaaPoistaYksi lasten kuuntelua lisäävä onnistunut ammatillisen toiminnan kehittämisprosessi on kuvattu Niikon ja Korhosen (2014) toimintatutkimuksessa, josta kirjoitin juuri Lapsinäkökulma-blogissa: http://lapsinakokulma.wordpress.com/2014/08/14/kun-lapsia-alettiin-kuunnella/
Niikko, Anneli & Korhonen, Merja. 2014. Varhaiskasvattajat lapsikeskeisen pedagogiikan kehittäjinä päiväkodissa. Kasvatus 45 (2), 127–139.
On muuten joku häikkä tässä kommentointitoiminnossa, kun jo kaksi kertaa käynyt niin, että kommentti ensimmäisellä yrityksellä häviää bittiavaruuteen. Kannattaa siis kirjoittaa kommenttinsa ensin Wordiin tai jonnekin, ja vasta sitten hävittää, kun näkee kommenttinsa julkaistuna.
VastaaPoista