Tutkijavierailusta inspiraatiota väitöskirjatutkimukseen: vierailu Hullin yliopistossa

Kansainvälisyys on merkittävä osa tohtoriopintoja ja väitöskirjatutkimuksen tekemistä. Kansainvälisyyden kautta meille tohtorikoulutettaville voi avautua mahdollisuuksia tutustua eri maiden terveydenhuoltoon ja hoitotyön kulttuuriin, mutta pääsemme myös luomaan verkostoja samasta tutkimusaiheesta kiinnostuneiden tutkijoiden kanssa. Tutustuin vuonna 2018 professori Mark Hayteriin ohjaajani professori Sanna Salanterän kautta. Professori Hayter on tutkijanurallaan kiinnostunut seksuaaliterveyspalveluista ja nuorten terveydenhoidosta, ja nämä aiheet kohtasivat hyvin oman väitöskirja-aiheen kanssa (seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuuden käsittely yläkoulun kouluterveydenhuollossa). Kutsuimmekin professori Hayterin mukaan kirjoittamaan väitöskirjatutkimukseni yhtä osajulkaisua ja tapasimme säännöllisesti Skypen välityksellä. Jossain vaiheessa keskustelimme siitä, että voisin tulla vierailemaan professori Hayterin kotiyliopistoon Englantiin, ja matkustin viikko sitten Keski-Englantiin, Kingston Upon Hull-nimiseen satamakaupunkiin. 

Hullin keskustan upeita rakennuksia. (klikkaamalla saat kuvan suuremmaksi)

Hullin yliopiston kampus oli todella upea ja siellä yhdistyivät perinteinen englantilainen rakennusarkkitehtuuri ja moderni yliopistoympäristö. Viikon aikana pääsin tekemään monipuolisesti erilaisia asioita, jotka tukivat omaa väitöskirjatutkimusta sekä urakehitystä tutkijana: tutustuin englantilaisen kouluterveydenhoitajan työhön, esittelin väitöskirjatutkimukseni tiedekunnan henkilöstölle, työstimme Mark Hayterin kanssa väitöskirjatutkimukseni osajulkaisua, keskustelimme seuraavan osajulkaisun kirjoittamisesta, ja mikä parasta, sain haastaa englanninkielen taitojani viikon ajan sekä tutustua englantilaiseen kulttuuriin. Mark Hayterin kanssa työskentely oli erittäin antoisaa ja viikon päättyessä koin hieman haikeutta siitä, että oli aika palata Suomeen. Sovimme, että voisin tulevaisuudessa vierailla säännöllisesti Hullin yliopistossa ja voisin seuraavalla kerralla tulla pidemmäksi aikaa, sillä viikko on melko lyhyt aika työskennellä väitöskirjajulkaisun parissa. Saimme kuitenkin paljon aikaan jo viikossa ja koin löytäneeni uuden kokeneen tutkijan, jolta saada tukea matkalleni kohti tohtorintutkintoa. 

Ylhäällä vas. professori Mark Hayter, jonka vieraana olin viikon ajan. Ylhäällä oik. Hullin yliopiston kampusta.
Alhaalla vas. kouluterveydenhoitaja Mike, jonka arvokasta työtä pääsin seuraamaan. Alhaalla oik. väitöskirjan esittelyä henkilökunnalle.

Tutkijavierailuni oli siis kaiken kaikkiaan opettava, monipuolinen ja haasteellinen viikko, mutta samalla rikas ja arvokas kokemus elämässä. En vaihtaisi tätä kokemusta pois ja mielestäni jokainen tohtorikoulutettava voi saada paljon hyötyä ulkomailla vierailusta, vaikka vierailu olisikin vain viikon mittainen. Samalla voi myös löytää uusia lempipaikkoja maailmassa, joihin haluaa matkustaa myös vapaa-ajalla.

Kirjoittajan tiedot:
Minna Laiti
Röntgenhoitaja, TtM, Väitöskirjatutkija
Turun yliopisto
Hoitotieteen laitos
mianlai(at)utu.fi

Google-äitinä vai luotettavasti monitoroituna?

Viime vuonna kirjoitetussa blogitekstissäni pohdin voisiko raskautta seurata etänä. Lähdimme kysymään asiaa myös varsinaisilta asiantuntijoilta: raskaana olevilta naisilta sekä heitä hoitavilta kätilöiltä, terveydenhoitajilta sekä synnytyslääkäreiltä. Halusimme selvittää mitä mahdollisuuksia - tai mahdottomuuksia - raskauden etäseurannassa voidaan nähdä. Tutkimuksessa haastateltiin neljää raskaana olevaa naista, jotka olivat sairaalahoidossa raskauteen liittyvien syiden vuoksi, sekä 17 terveydenhuollon ammattilaista, jotka työkseen hoitavat raskaana olevia naisia äitiysneuvolassa tai erikoissairaanhoidossa äitiyspoliklinikalla tai prenataaliosastolla. (Niela-Vilen ym. 2019.)

Odottajat ja terveydenhuollon ammattilaiset perusterveydenhuollossa ja erikoissairaanhoidossa lähestyivät raskautta hyvin eri näkökulmista. Neuvolan terveydenhoitajat kokivat olevansa raskaana olevien naisten neuvonantajia ja kanssakulkijoita koko perheen tilanne huomioiden. Heille raskauden etämonitorointi näyttäytyi enemmän naisten vahtimisena kuin tukemisena. Toisaalta terveydenhoitajien mielestä etämonitorointi voisi toimia kuitenkin välineenä raskaana olevien naisten omahoidon tukemisessa, kun naiset näkisivät itse omat seurantatietonsa. Erikoissairaanhoidon henkilökunta puolestaan tarkasteli raskautta sen riskien kautta keskittyen sekä raskaana olevan naisen että sikiön turvallisuuteen. Etämonitoroinnin mahdollisuudet nähtiin nopeassa ja luotettavassa tietojen siirrossa mikä voisi lisätä turvallisuutta. Erityisesti synnytyslääkärit pohtivat miten sikiön turvallisuus voitaisiin taata äitiä monitoroimalla. Kätilöt esittivät myös huolen jatkuvan monitoroinnin luomasta valheellisesta turvallisuuden tunteesta.

Raskaana olevat naiset tarkastelivat asiaa kukin omasta tilanteestaan käsin. Odottajat näkivät etämonitoroinnissa enemmän mahdollisuuksia kuin heitä hoitavat ammattilaiset. Etämonitorointi voisi luotettavasti vahvistaa naisten subjektiiviset tuntemukset joko normaaleiksi tai epänormaaleiksi sen sijaan, että he huolestuneina etsivät tietoa internetistä ja ovat ”Google-äitejä” kuten yksi haastateltavista asian ilmaisi. Sairaalahoidossa olevat odottajat ajattelivat etämonitoroinnin mahdollistavan pääsyn kotiin, joskin osa tunsi olonsa sairaalassa turvalliseksi eikä välttämättä edes halunnut lähteä.

Kaikki haastateltavat, niin raskaana olevat kuin terveydenhuollon ammattilaiset, korostivat, etteivät halua luopua kasvokkain tapahtuvista kohtaamisista kokonaan, vaan etämonitorointi voisi toimia täydentävänä seurantana. Joistakin käynneistä esimerkiksi verenpaineseurannassa voitaisiin luopua, mutta kaikille potilasryhmille etäseuranta ei sovi. Raskauden etäseurantaa kehitettäessä onkin syytä osallistaa jo suunnitteluvaiheessa kaikki sitä käyttävien ryhmien edustajat.

Kirjoittajan tiedot:

Hannakaisa Niela-Vilén

kätilö, TtT, erikoistutkija

Turun yliopisto, hoitotieteen laitos

s-posti: hmniel(at)utu.fi

ResearchGate: https://www.researchgate.net/profile/Hannakaisa_Niela-Vilen

Tutkimusartikkeli:

Niela-Vilen H, Rahmani A, Liljeberg P, Axelin A. Being ‘A Google Mom’ or Securely Monitored at Home - Perceptions of Remote Monitoring in Maternity Care. Journal of Advanced Nursing, 2019 DOI: 10.1111/jan.14223

Nuorella on oikeus (ja velvollisuus) olla oma itsensä

Medioissa kirjoitetaan ja kerrotaan nuorten lisääntyvästä pahoinvoinnista ja mielenterveysongelmista. Koulut, harrastukset ja vanhemmat vaativat nuorilta yhä enemmän ja aiemmin, kuin mitä heiltä soisi vaadittavan. Nuoren pitää olla itseohjautuva ja itsenäinen, menestyä koulussa ja harrastuksissa, olla muodikas ja näyttävä, sosiaalinen ja innovatiivinen. Yhteiskunta ja tämänhetkinen elämänmeno luovat paineita, joita kaikki nuoret eivät kestä.

Vaatimusten lisäksi nuori, erityisesti yläkoulunsa aloittanut, käy läpi suuria muutoksia elämässään, on koulun vaihtoa, uusia luokkatovereita, vieraita oppiaineita ja opettajia, koetaan murrosiän tuomia muutoksia kehossa ja mielessä, rakastumisia ja pettymyksiä. Ei ihme, että moni nuori kokee riittämättömyyden tunteita, masennusta ja ahdistusta. Epävarmuuden tunteet omasta ulkonäöstä ja muottiin mahtumisesta, ovat tyypillisiä tunteita murrosikäisillä, mutta tänä päivänä ne korostuvat sosiaalisen median ja yhä kasvavien vaatimusten vuoksi. Kuka ei haluaisi olla hyväksytty ja kelvata joukkoon omassa perheessään, koulussaan ja harrastuksissaan sekä muissa ympäristöissä, kuten (valitettavasti) myös sosiaalisessa mediassa.

Tutkimusten valossa nuorella on ”velvollisuus” olla oma itsensä

Jos nuori alkaa tuntea, ettei häntä hyväksytä sellaisena kuin on, hän voi alkaa tuntea tyytymättömyyttä itseensä. Tyytymättömyys itseen (self-critisism) ja tarve kuulua joukkoon voi johtaa siihen, että nuori ottaa roolin, joka ei olekaan sitä ominta itseä. Hän yrittää miellyttää muita muuttamalla käyttäytymistään ja ulkonäköään. Tämä on toki murrosikään kuuluva normaali vaihe, jolla ilmennetään yhteenkuuluvuutta sosiaalisissa suhteissa, mutta liian pitkälle mennessään se voi vaikuttaa negatiivisesti nuoren mielenterveyteen. Tutkimusten mukaan, itseensä tyytymättömät nuoret kokevat usein myös kelvottomuutta, arvottomuutta, epäonnistumista ja syyllisyyttä. He saattavat tarkkailla alituiseen itseään ja muiden reaktioita sekä hakea hyväksyntää keinolla millä hyvänsä. Tämänkaltainen ajattelu- ja toimintatapa on usein yhteydessä myös nuoren masennukseen.     

Kun nuori kokee sosiaalisissa suhteissa olevansa hyväksytty sellaisena kuin on, hänen on helpompi tuoda esiin omia ajatuksiaan, toiveitaan ja tarpeitaan, sekä hyväksyä myös itse itsensä sellaisenaan. Myötätunto itseä kohtaan (self-compassion) tarkoittaa sitä, että nuori tunnistaa herkemmin vaikeatkin tunteensa ja suhtautuu niihin ymmärtäväisesti. Hän hyväksyy itsensä kaikkine tunteinensa, virheinensä ja puutteinensa, juuri sellaisena kuin on. Tutkimusten mukaan, ”myötätunto itseä kohtaan” suojaa nuorta ahdistukselta, masennukselta ja stressiltä sekä on yhteydessä terveisiin sosiaalisiin suhteisiin, hyvinvointiin, onnellisuuteen, tyytyväisyyteen sekä resilienssiin, jonka johdosta stressin- ja muutostensietokyky on parempi. Kyky voida olla oma itsensä tukee nuoren hyvinvointia ja positiivista kehitystä.

  

#MeTurku hyvinvointitapahtumassa jokainen saa olla oma itsensä

Lasten oikeuksien päivänä (20.11.), Kupittaan urheiluhallilla järjestetään Turun alueen seitsemäsluokkalaisille #MeTurku (My Equal Turku) hyvinvointitapahtuma. Tapahtumaan on osallistumassa noin 500 nuorta opettajineen. Tapahtuma järjestetään Lapsen oikeuksien sopimuksen 30-vuotisjuhlavuoden teeman ”Jokainen saa olla oma itsensä” hengessä. Tapahtuman idea syntyi alkuvuonna 2017, kun joukko lasten ja nuorten hyvinvoinnista kiinnostuneita tutkijoita ja toimijoita* istuivat saman pöydän ääressä ja pohtivat, mitä hyvää voisivat yhdessä tehdä lasten ja nuorten hyväksi. Hyvinvointitapahtuma järjestetään saman joukon voimin jo kolmatta kertaa (aiempien vuosien tapahtumista voit lukea täältä 2017, 2018).

Hyvinvointitapahtuman tavoitteena on lisätä nuorten yhdenvertaisuutta ja osallisuutta oman hyvinvointinsa edistäjinä. Tapahtumassa on erilaisia toiminnallisia pisteitä ja messupisteitä, joita järjestävät laajasti erilaiset toimijat**. Pisteillä nuori voi kuulla terveellisistä elintavoista, keskustella mielenterveydestä, innostua uusista harrastuksista sekä saada tietoa hyvinvointia edistävistä mahdollisuuksista ja tahoista, joista voi saada tukea, kun on kurja olla. Niin tapahtuman järjestäjät, kuin myös tapahtumassa mukana olevat toimijat ovat siellä nuorta varten ja valmiita tukemaan jokaista olemaan oma itsensä.  

Kirjoittajan tiedot:

Anni Pakarinen (Terveystieteiden tohtori, sairaanhoitaja)

Kehityspäällikkö, Turun yliopisto, hoitotieteen laitos

e-mail: anni.pakarinen@utu.fi

*Tapahtuman järjestävät: Turun kaupunki, Turun AMK sosiaali- ja kasvatusala, Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymä Yhteinen kasvatustyö, Turun yliopiston hoitotieteen laitos ja Varsinais-Suomen Lastensuojelujärjestöt ry.

**Tapahtumassa ovat mukana: ETRA-liitto, Cloetta, MLL Isät ja pojat puussa ja Tyttö olet Helmi, Nordic Edu, Nuorten mielenterveystalo, Lounais-Suomen Partiopiiri, Lounais-Suomen poliisi, Syli ry, Lounais-Suomen Syöpäyhdistys Niko-projekti, SPR:n Nuorten Turvatalo, Turun AMK, Turun NMKY Yökoris, Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymä, Turun kaupunki Mihi.fi ja Suun terveydenhuolto, Turun nuorisovaltuusto, Turun Nuori Teatteri, Turun seudun SETA, Turun Unicef-ryhmä, Turun vesilaitos, Turun yliopisto, Varsinais-Suomen Lastensuojelujärjestöt ry Linkki-toiminta, Varsinais-Suomen Mielenterveysomaiset - FinFami ry, Väestöliitto Kumita-peli. Tapahtumassa esiintyy tubettaja Joona Hellman.

Kirjoitus perustuu seuraaviin lähteisiin:

Bluth, K., Mullarkey, M., & Lathren, C. (2018). Self-compassion: A potential path to adolescent resilience and positive exploration. Journal of Child and Family Studies, 27(9), 3037-3047.

Montserrat, C., Dinisman, T., Bălţătescu, S., Grigoraş, B. A., & Casas, F. (2015). The effect of critical changes and gender on adolescents’ subjective well-being: Comparisons across 8 countries. Child Indicators Research, 8(1), 111-131.

Muris, P., Otgaar, H., Meesters, C., Heutz, A., & van den Hombergh, M. (2019). Self-compassion and Adolescents’ Positive and Negative Cognitive Reactions to Daily Life Problems. Journal of Child and Family Studies, 28(5), 1433-1444.

Thomaes, S., Sedikides, C., van den Bos, N., Hutteman, R., & Reijntjes, A. (2017). Happy to be “me?” authenticity, psychological need satisfaction, and subjective well‐being in adolescence. Child Development, 88(4), 1045-1056.

Warren, R., Smeets, E., & Neff, K. (2016). Self-criticism and self-compassion: risk and resilience. Current Psychiatry, 15(12), 18–21. 24-28, 32.

Akateeminen työhyvinvointi

Opiskelijoiden terveydestä ja jaksamisesta on ollut keskustelua eri medioissa. Terveystieteiden maisterinopinnot tehdään usein työn ja ohella, elämäntilanteessa, jossa työelämässä on oltu jo vuosia ja työn rinnalla arjessa saattaa olla lapsia, ikääntyneitä omaisia, kunnostusta vaativia taloja tai kesämökkejä. Nämä kaikki vaativat aikaa ja huolenpitoa.

Työhyvinvoinnin haasteet ja uupuminen eivät liity vain opiskelijoiden vaan myös tutkijoiden työelämään. Yliopistojen jatko-opiskelijoiden, tutkijoiden ja muun henkilökunnan kokema uupumus ovat monessa maassa nousseet uutisaiheiksi. Yliopistoja kuvataan usein kilpailullisiksi työyhteisöiksi. Olen jopa kuullut nuoren jatko-opiskelijan toteavan, että hän ei halua väitöskirjan jälkeen jatkaa yliopistossa, sillä kokee, ettei ole riittävän kilpailuhenkinen. Mutta mitä käy, jos yliopistolle jäävät yksilöinä kilpailevat ja yhteistyötä arvostavat lähtevät muualle?

Jatko-opiskelijat tekevät opintoja usein epävarmoilla rahoituksilla. Myös esimerkiksi konferenssien osallistumismaksut ja matkakulut maksetaan ensin omasta rahasta ja haetaan jälkeen päin (ja toivottavasti saadaan) esimerkiksi eri säätiöiltä. Rahoitusta myönnetään suoritusten ja niissä sijoittumisen perusteella. On siis helppoa sortua ajattelemaan, että toisen saama rahoitus tai onnistuminen on itseltä pois. Mutta voisiko ajattelutapaa muuttaa? Voisiko olla niin, että opiskelija- tai tutkijakollegan saama rahoitus mahdollistaa sen, että hänellä olisi aikaa lukea ja kommentoida myös sinun tekstiäsi tai apurahakemusta? Mitä enemmän laitoksemme julkaisee, sitä enemmän laitoksella on mahdollisuus saada rahoitusta. 

Margaret Heffernan tiivisti ongelman noin vuosi sitten The Guardianille antamassaan haastattelussa toteamalla, että mitä enemmän akateemista työtä tekevät kilpailevat, sitä vähemmän ihmiset jakavat ideoitaan. Hänen ehdotuksensa oli luoda yliopistoihin kulttuuri, jossa korostuu ystävällisyys, avoimuus ja vastavuoroisuus. 

Välillä on hyvä pysähtyä kysymään, mitä me kaikki akateemisessa ympäristössä työskentelevät voimme tehdä? 

Meille tarjoutui tähän oiva mahdollisuus seminaariryhmässämme, kun pääsimme Turun yliopistosäätiön avustuksella työskentelemään Villa Tammekaniin viikon verran väitöskirjojemme parissa. Päivien aikana jaoimme ajatuksia tutkimuksen merkityksestä, lasten harrastukista, ihmissuhteista ja Florence Nightingalesta. Vaikka tutkimus ja kirjoittamisprosessi ovat osin yksinäistä työtä, auttaa ryhmän tuki. Viikon aikana ideoita jaettiin ja tekstejä kommentoitiin. Viikon ytimessä olivat juurikin ystävällisyys, avoimuus ja vastavuoroisuus. 

Jos olet lukenut kirjoituksen tänne asti, ehdotan sinua miettimään, mikä auttaa sinua jaksamaan opinnoissa tai tutkimustyössä sekä miten voit auttaa ihmisiä ympärilläsi jaksamaan ja ideoimaan?

Kirjoittaja:
Maria Ameel
sh, vtm, tohtorikoulutettava
Turun yliopisto,
Hoitotieteenlaitos
makaam@utu.fi

Lähteitä: 

https://www.theguardian.com/education/2018/nov/29/margaret-heffernan-the-more-academics-compete-the-fewer-ideas-they-share

https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/opetus-ja-opiskelu-yliopistossa/opiskelija-ei-juuri-sauhuttele-mutta-murehtii

https://www.theguardian.com/higher-education-network/2018/may/18/academia-exploitation-university-mental-health-professors-plagiarism

Miten valmistella lapset?

Lasten valmistelussa toimenpiteisiin ja tutkimuksiin on kyse siitä, että lapsi saa tietoa häneen kohdistuvasta toimenpiteestä ja siihen valmistautumisesta. Lisäksi tärkeää on auttaa lasta tilanteen herättämien tunteiden kanssa selviämisestä etukäteen, toimenpiteen aikana ja sen jälkeen. Tiedon välittämiseen ja tunteiden käsittelyyn on kehitetty lukuisia eri välineitä (kuten kuvakirjoja ja videoita), menetelmiä (kuten tapahtumien läpikäynti leikin avulla) ja lähestymistapoja (kuten musiikkiterapiaa tai sairaalaklovneriaa), joista on myös tehty melko paljon tutkimuksia.

Tässä kirjoituksessani pohdin sitä, miten suurimmassa osassa tutkimuksista on erehdytty kohdassa, joka valitettavasti vesittää niiden tulokset kokonaan tai vähintäänkin jättää kertomatta sen, mikä olisi ollut oleellista. (Itse jätän tässä kirjoituksessa myös käsittelemättä erään erittäin tärkeän lasten ahdistuksen lievitykseen vaikuttavan seikan: vanhemmat. Olkoon se jonkin toisen kirjoituksen aihe.)

Mutta ensin lyhyesti perustelut sille, miksi valmistelu on tärkeää. Ensinnäkin siksi, että lapsilla on oikeus saada tietoa itseään koskevista asioista (YK 2009) ja oikeus emotionaaliseen turvallisuuteen jo varhaislapsuudessa (YK 2005) ja vielä nuorisoikäisenäkin oikeus luottamuksellisuuteen perustuvaan ympäristöön (YK 2003). Toiseksi siksi, että toimenpiteisiin liittyvällä ahdistuksella on tutkitusti huonoja seurauksia lapsen terveydelle ja hyvinvoinnille. 

Lapsilla, joilla on ennen toimenpidettä enemmän ahdistusta, on todettu olevan myös sen jälkeen enemmän kipua (Chieng ym. 2013) ja enemmän muitakin komplikaatioita (Jamison ym 1987). Päiväkirurgisten toimenpiteidenkin jälkeen lapsilla on todettu käyttäytymismuutoksia, unihäiriöitä, eroahdistusta vanhemmista, syömisvaikeuksia ja lääkäripelkoa vielä vuoden päästä asiaa tutkittaessa (Kain ym. 1996). Ylipäätään sairaalaan joutuminen (ainakin kirurgisen toimenpiteen vuoksi) aiheuttaa jopa 20%:lle lapsista käytöshäiriöitä tai emotionaalisia ongelmia, varsinkin jos lapset ovat pieniä, tai joutuvat olemaan sairaalassa pitkään tai toistuvasti (Yap 1988). Sen sijaan, jos lapsen valmistelu onnistuu hyvin, voidaan esimerkiksi magneettikuvauksessa tarvita yleisanestesiaa harvemmin, mikä myös vähentää komplikaatioita (Cejda ym. 2012, Pressdee ym. 1997, Scott ym. 2002, Törnqvist ym. 2015).

Eli lapsen valmistelu on todella tärkeä tehtävä. Mutta miten se pitäisi tehdä? Yksittäisen tutkimuksen ”tämä toimii/ei toimi”-väitettä ei kannata ottaa tosissaan, jos tutkimuksessa ei ole kuvattu riittävän tarkasti valmisteluvälinettä tai -menetelmää ja ennen kaikkea sen käyttötapaa. Ja valitettavasti sekä omien havaintojeni että Capurson ja Ragnin (2016) kirjallisuuskatsauksen perusteella ne kuvaukset todella usein puuttuvat tai ovat riittämättömiä. Tutkimuksessa saatetaan esimerkiksi todeta (kuten vaikka Johnson ym. 2009 tekevät), että lapsille annettiin vanhempiensa kanssa katsottavaksi ja väritettäväksi värityskirja, jossa kerrottiin hauskalla tavalla radiologisista tutkimuksista – mutta sitä ei kerrota, jätettiinkö lapset ja vanhemmat keskenään käymään läpi asiaa, vai osallistuiko siihen joku ammattilainen, ja jos osallistui, niin kuka ja miten ja missä vaiheessa.

Tällainen tutkimus, jossa ajatellaan voitavan mitata jonkin välineen käytön seurauksia pohtimatta lainkaan välineen käyttäjiä ja käyttötapaa ja käyttötilannetta, perustuu luonnontieteistä tuttuun tieteenfilosofiaan, jonka perusteella ihmistä saatetaan erehtyä pitämään yksinkertaisena ja ympäristöstään irrallisena oliona, jonka järjestelmään voidaan syöttää tiettyjä ärsykkeitä ja sitten mitata tulokset. Capurso ja Ragnikin (2016) toteavat katsauksessaan, että lineaarinen kausaaliefekti ja kontekstista riippumaton medikaalinen malli lähtökohtana saattavat jättää tärkeitä asioita huomiotta.

Medikaalinen mallihan perustuu ajatukseen, että yksilössä (potilaassa) on jokin ”vika” (tässä tapauksessa ahdistus), joka pitää korjata. Sosiaalinen malli sen sijaan ottaa huomioon sen, että ympäristö saattaa vaikuttaa ”vikojen” häiritsevyyteen tai suorastaan aiheuttaa niitä. Tätä ympäristökysymystä olenkin käsitellyt hiukan jo aiemmin kirjoituksessani ”Mikä odottaa lasta sairaalassa”.

Pelkän välineen vaikutus lapsen ahdistukseen ei siis ole ollenkaan riittävä kysymys, kun siihen aina kietoutuvat välineen käyttäjien (lapsen, vanhemman ja ammattilaisten) yksilölliset ominaisuudet ja toimintatavat - puhumattakaan koko tilanteen ja muun ympäristön vaikutuksesta. Capurson ja Ragnin (2016) mukaan oleellista olisi huomioida henkilön sisäisen tilan ja ulkoisten asioiden vuorovaikutus ja analysoida rooleja, suhteita ja mikrosysteemissä ilmeneviä toimintoja.

Eli niinkään oleellista ole se, mitä tehdään, vaan se, kuka tekee ja millä tavalla – siis millaisessa vuorovaikutussuhteessa lapseen. Joissain tutkimuksissa, joissa tätä asiaa on osattu selvittää, onkin löydetty niin sanottu terapeuttiefekti eli huomattu, että sillä on merkitystä, kuka valmistelun tekee (Capurso & Ragni 2016). Tämä meidän olisi hyvä ymmärtää hoitotyön arjen käytännöissäkin: ei ammattilaisuus takaa sitä, että vuorovaikutus olisi aina yhtä helppoa ja tasalaatuista kaikkien kanssa. Eikä se takaa sitä, että osaisimme käyttää kaikkia välineitä parhaalla mahdollisella tavalla. Tarvitaan siis neuvoja siihen, millä tavalla valmistelun välineitä käytetään niin, että lapsen oikeudet toteutuvat ja että lapsi saa tarvitsemaansa tukea tilanteen käsittelyyn.

Koska kyse on lasten ahdistuksen vähentämisestä, kannattaisi selvittää juuri heidän näkökulmaansa siihen, mitkä kaikki asiat voivat olla valmistelussa oleellisia. Onkin valitettavaa, että Capurson ja Ragnin (2016) katsaukseen löydetyissä 44 tutkimuksesta vain kolmessa oli selvitetty lasten näkemyksiä. Itse yritän paikata tätä puutetta seuraavassa väitöskirja-artikkelissani. Joka tapauksessa tärkeää olisi, kuten Capurso ja Ragnikin (2016) toteavat, että valmistelu muokataan kullekin lapselle yksilöllisesti sopivaksi.

Kirjoittajan tiedot:

Johanna Olli

Sairaanhoitaja, TtM, väitöskirjatutkija
Turun yliopisto, hoitotieteen laitos
jmolli @utu.fi  

Oma blogi: http://lastentahden.blogspot.com/

Twitter: https://twitter.com/JohannaOlli

Lähteet

Capurso, Michele & Ragni, Benedetta. 2016. Psycho-educational preparation of children for anaesthesia: A review of intervention methods. Patient Education and Counseling 99, 173–185.

Cejda, Katherine R., Smeltzer, Matthew P., Hansbury, Eileen N., McCarville Mary Elizabeth, Helton Kathleen J., Hankins Jane S.. 2012. Pediatric Radiology 42(10), 1223–1228.

Chieng, Y.J.S., Chan, W.C.S., Klainin‐Yobas, P. & He, H.‐G. 2013. Perioperative anxiety and postoperative pain in children and adolescents undergoing elective surgical procedures: a quantitative systematic review. Journal of Advanced Nursing 70(2), 243– 255.

Jamison, R. N., Winston, C.V. Parris & Maxson, W. S. 1987. Psychological factors influencing recovery from outpatient surgery. Behaviour research and therapy 25(1), 31-37.

Johnson A.J., Steele J., Russell G.B., Moran R., Fredericks K.P. & Jennings S.G. 2009. Decreasing pediatric patient anxiety about radiology imaging tests: prospective evaluation of an educational intervention. Journal of Child Health Care 13(4):370-82.

Kain Z.N., Mayes L.C., O´Conner T.Z., Cicchetti D.V. 1996. Preoperative Anxiety in Children: Predictors and Outcomes. Archieves Pediatrics & Adolescent Medicine 150(12): 1238–1245.

Perry, Jennifer Nadine ; Hooper, Vallire D. ; Masiongale, James. 2012. Reduction of Preoperative Anxiety in Pediatric Surgery Patients Using Age-Appropriate Teaching Interventions. Journal of PeriAnesthesia Nursing 27(2), 69–81.

Pressdee D., May L., Eastman E. & Grier, D. 1997. The use of play therapy in the preparation of children undergoing MR imaging. Clinical Radiology 52 (12), 945-947.

Scott Linda, Langton Fiona, O’Donoghue Joan. 2002. Minimising the use of sedation / anaesthesia in young children receiving radiotherapy through an effective play preparation programme. European Journal of Oncology Nursing 6 (1), 15-22.

Törnqvist Erna, Månsson Åsa & Hallström Inger. 2015. Children having magnetic resonance imaging: A preparatory storybook and audio/visual media are preferable to anesthesia or deep sedation. Journal of Child Health Care 19(3), 359-369

Yap, Johnny Ngim-Kee. 1988. The effects of hospitalization and surgery on children: A critical review,

Journal of Applied Developmental Psychology 9(3), 349-358.

YK 2009. YK:n Lapsen oikeuksien komitean yleiskommentti nro 12/2009. Lapsen oikeus tulla kuulluksi. CRC/C/GC/12. Geneve. http://lapsiasia.fi/wp-content/uploads/2015/03/CRC_C_GC_12_julkaisu.pdf

YK 2005. YK:n lapsen oikeuksien Yleiskommentti nro 7/2005. Lapsen oikeuksien täytäntöönpano varhaislapsuudessa. CRC/C/GC/7/Rev. 1. Geneve. http://lapsiasia.fi/wp-content/uploads/2015/03/CRC_C_GC_7_julkaisu.pdf

YK 2003/4. YK:n lapsen oikeuksien komitean Yleiskommentti nro 4/2003. Nuorten terveydestä ja kehityksestä lapsen oikeuksien yleissopimuksen yhteydessä. CRC/GC/2003/4. Geneve. http://lapsiasia.fi/wp-content/uploads/2015/03/CRC_GC_2003_4_julkaisu.pdf

Aiheeseen liittyviä avainsanoja: emotionaalinen tuki, hoitokärsimys, hoitoprosessi, hoitosuhde, hoitoon sitoutuminen, jatkuvuus hoitotyössä, lapsinäkökulma, lapsen näkökulma, lapsilähtöinen hoitotyö, lasten ja nuorten hoitotyö, lapsen / lasten kuuntelu, lapsen / lasten valmistelu, luottamussuhde, medikaalinen malli, perioperatiivinen hoitotyö, potilasohjaus, päiväkirurginen hoitotyö, sairaalapelko, sosiaalinen malli, turvallisuus, turvallisuudentunne, vuorovaikutus