Minäuskomusten rooli terveyden edistämisessä

Kuva: Pixabay

Terveyden edistämisen kirjallisuudessa ihmisen käyttäytymistä on kuvattu erilaisten minäuskomusten kautta. Näitä minäuskomuksia ovat esimerkiksi minäpystyvyys, itseluottamus, itsetunto ja minäkäsitys. Samankaltaisiin käsitteisiin törmätessä voi kuitenkin jäädä pohtimaan, mitä kyseiset käsitteet oikeastaan tarkoittavat, miten ne eroavat toisistaan ja mitä merkitystä niillä on terveyden edistämisen tai terveyskäyttäytymisen näkökulmasta. Tässä blogitekstissä tarkastelen lyhyesti minäpystyvyyttä, itseluottamusta, itsetuntoa ja minäkäsitystä sekä niiden roolia terveyden edistämisessä.

Minäpystyvyydellä (self-efficacy) tarkoitetaan yksilön luottamusta kykyynsä toimia tai käyttäytyä tietyllä tavalla ja selviytyä siihen liittyvistä haasteista (Bandura 1997). Terveyden edistämisessä minäpystyvyys voi tarkoittaa esimerkiksi lapsen tai nuoren luottamusta kykyynsä sanoa ”ei” päihteille, äidin luottamusta kykyynsä imettää vauvaansa tai ikääntyneen luottamusta kykyynsä liikkua. Terveyden edistämisen sekä sairauksien ennaltaehkäisyn ja omahoidon kirjallisuudessa minäpystyvyyden on tunnistettu ennustavan terveyskäyttäytymistä terveyden eri osa-alueilla ja sitä on käytetty, kun on mitattu esimerkiksi terveyden edistämisen menetelmien tuloksia ja vaikuttavuutta.

Arkikielessä itseluottamuksesta (self-confidence) ja minäpystyvyydestä puhuttaessa tarkoitetaan usein samaa asiaa. Vaikka itseluottamus onkin käsitteenä samankaltainen, se tarkoittaa kuitenkin hieman eri asiaa. Esimerkiksi Banduran (1997) mukaan itseluottamus viittaa yleiseen luottamuksen tai uskomuksen vahvuuteen, mutta ei ole täsmällinen sen osalta, mitä luottamus koskee tai minkä suhteen ollaan luottavaisia. Sen sijaan minäpystyvyys viittaa tilanne- tai tehtäväkohtaiseen luottamukseen tai uskoon siitä, että pystyy toimimaan tietyllä tavalla ja saavuttaa jotain. Se siis sisältää sekä ajatuksen siitä, mitä kykyä tämä luottamus koskee, että ajatuksen siitä, miten voimakas luottamus on. (Bandura 1997.) Itseluottamus on pikemminkin persoonallisuuden piirre, jonka voisi ajatella vaikuttavan terveyskäyttäytymiseen minäpystyvyyden kautta esimerkiksi siten, miten tyytyväinen on omiin terveysvalintoihinsa tai omaan terveyskäyttäytymiseensä.

Siinä missä minäpystyvyys tarkoittaa arviota omasta pystyvyydestään, itsetunto (self-esteem) tarkoittaa arviota omasta arvostaan (Bandura 1997). Terveyden edistämisen ja terveyskäyttäytymisen osalta voisi esimerkiksi ajatella, että jos kokee itsensä arvokkaana, on tyytyväisempi elämäänsä ja terveyteensä (Park ym. 2016). Siten itsetunnon voi ajatella olevan yhteydessä yleisemmin hyvinvointiin ja terveyteen liittyvään käyttäytymiseen.

Minäkäsitys (self-identity) puolestaan viittaa omiin käsityksiin itsestä. Se kuvaa melko pysyviä ominaisuuksia, joita itse liittää itseensä (Sparks 2000.) Terveyden edistämisen näkökulmasta tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että ihminen näkee itsensä tupakoitsijana, terveellisesti syövänä tai liikunnallisena (Rise et al. 2010). Sen on tunnistettu vaikuttavan terveyskäyttäytymiseen ja siihen liittyvään aikomukseen esimerkiksi minäpystyvyyden, asenteiden ja normatiivisten uskomusten kautta (ks. esim. Hagger ym. 2007, Quaye ym. 2021).

Terveyden edistämisen näkökulmasta eri minäuskomusten erottaminen toisistaan on tarpeen erityisesti silloin, jos halutaan selittää terveyskäyttäytymistä tai mitata terveyden edistämisen menetelmien tuloksia ja vaikuttavuutta. Tämä on olennaista siksi, jotta tiedetään mitä mitataan ja miten terveyskäyttäytymistä pyritään selittämään. Edellä kuvatuista minäuskomuksista minäpystyvyyden roolia terveyden edistämisessä ja terveyskäyttäytymisessä on tutkittu eniten. Tämä johtuu mahdollisesti siitä, että minäpystyvyys ja sen mittaaminen on usein konteksti- tai tehtäväsidonnaista (Bandura 2006) ja siten lähellä todellista terveyskäyttäytymistä.

Kirjoittaja:

Johanna Nyman
th/sh, TtM, tohtorikoulutettava
Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos
johanna.nyman(at)utu.fi

Lähteet:

Bandura A. 1997. Self-Efficacy: The exercise of control. New York, NY: W.H. Freeman and Company.

Bandura A. 2006. Guide for constructing self-efficacy scales. Teoksessa: Urdan T, Pajares F (toim.), Self-efficacy beliefs of adolescents. Greenwich, CT: Information Age Publishing.

Hagger MS, Anderson M, Kyriakaki M, Darkings S. 2007. Aspects of identity and their influence on intentional behavior: Comparing effects for three health behaviors. Personality and Individual Differences 42(2), 355-367.

Park J, Kim YH, Park SJ, Suh S, Lee HJ. 2016. The relationship between self-esteem and overall health behaviors in Korean adolescents. Health Psychology and Behavioral Medicine 4(1), 175-185.

Quaye ES, Mokgethi K, Ameyibor LEK. 2021. Health self-identity-based motivations and behavioral intentions: A predictive model and segmentation analysis. Social Marketing Quarterly 27(4), 347-369.

Rise J, Sheeran P, Hukkelberg S. The role of self-identity in the Theory of Planned Behavior: A meta-analysis. Journal of Applied Social Psychology 40(5), 1085-1105.

Sparks P. 2000. Subjective expected utility-based attitude–behavior models: The utility of self-identity. Teoksessa: Terry DJ, Hogg MA (toim.). Attitudes, behavior, and social context: The role of norms and group membership. Hillsdale, NJ: Lawrence Erlbaum. 31–46.