Hoitotyön strategialla on merkittävä rooli laadukkaiden terveyspalveluiden järjestämisessä

Sosiaali- ja terveysalalla on jo nyt pula työvoimasta ja tämä pula on pahenemassa. Vuoteen 2025 mennessä tarvitaan 227 000 sosiaali- ja terveysalan työntekijää täyttämään työpaikkoja, kun palveluiden tarve kasvaa ja ammattilaisia poistuu työelämästä. Vuoteen 2025 mennessä eläkkeelle on arvioitu siirtyvän 70% ylihoitajista, 47% perus- ja lähihoitajista ja 36% sairaanhoitajista.¹ Samanaikaisesti 26–37% nuorista sairaanhoitajista harkitsee uran vaihtoa.² Palveluiden tarve on kasvussa ja kilpailu osaavasta hoitotyövoimasta kovenee. Miten tämä yhtälö voi toimia? Ellei muutosta tapahdu, niin yhtälö ei toimi. Terveyspalvelujärjestelmän yksi suurimmista haasteista onkin tuottaa riittävästi laadukkaita palveluita yhä pienemmillä henkilöstövoimavaroilla.

Millä ihmeellä saamme työvoiman pysymään hoitoalalla ja miten voimme motivoida uusia ihmisiä alalle myös tulevaisuudessa? Vastaavaan ilmiöön kiinnitettiin huomiota Yhdysvalloissa jo 1980-luvulla, jolloin tähän uhkaan tartuttiin arvioimalla tulevaisuuden tarpeita ja selvittämällä keinoja riittävien henkilöstömäärien varmistamiseksi sairaaloissa. Ratkaiseviksi tekijöiksi ilmenivät asiat, jotka saivat hoitohenkilöstön viihtymään työssään ja jotka tekivät työpaikasta halutun. Tämän oivalluksen seurauksena kehittyi magneettiohjelma, jonka avulla tänä päivänä pyritään vetovoimaisiin työpaikkoihin koko terveyspalvelujärjestelmässä.³

Vastaavanlainen huoli työvoimapulasta hoitoalalla syntyi myös Euroopassa. Huoli käynnisti Euroopan Unionin rahoittaman kansainvälisen tutkimushankkeen nimeltä RN4CAST, jonka tarkoituksena oli kehittää sairaanhoitajien työvoimatarpeen suunnittelu- ja ennakointimalleja hoitotyön johtamisen tueksi ja hoitotyön voimavarojen parempaa kohdentamista varten.⁴ Mallit eivät kuitenkaan ole avuksi, ellei alalla ole työvoimaa. Suomessa tilannetta on muun muassa pyritty edistämään kansallisella toimintaohjelmalla vuosina 2009-2011⁵, mutta tästä huolimatta työvoimapula on ilmeinen.

Työolosuhteilla on vaikutus sekä hoitohenkilöstön että potilaiden kokemaan hoidon laatuun^6,7 ja sairaanhoitajien työkuormituksen ja koulutustason on todettu vaikuttavan suoraan potilaiden kuolleisuuteen sairaalassa.⁸ Työoloja parantavat esimerkiksi sopiva henkilöstömitoitus ja hoitohenkilöstön mahdollisuudet vaikuttaa omaan työhönsä, ja nämä taas vaikuttavat hoitotyön tuloksiin.^{8, 9} Näin ollen työolosuhteita parantamalla voidaan edistää hoidon laatua, potilasturvallisuutta, potilastyytyväisyyttä ja hoitohenkilöstön työssä viihtymistä.

Terveyspalvelujärjestelmän hoitotyön työvoiman turvaamiseen täytyy välittömästi panostaa, koska vaikutusten näkyminen vie aikaa. Hoitotyön työvoimapulaan voidaan vastata hoitotyön strategialla jokaisessa organisaatiossa. Tämä edellyttää vahvaa hoitotyön johtajan asemaa organisaation ylimmällä tasolla. Jokaisen organisaation tulisikin juuri tästä syystä tarkastella omaa strategiansa – näkyykö siinä osaavan ja riittävän hoitohenkilöstön varmistaminen tulevaisuudessa? Strategia ei yksinään kuitenkaan ratkaise ongelmia, ellei tavoitteisiin tähtääviä toimenpiteitä käytännössä toteuteta. Hoitotyön johtajilla on siis tärkeä tehtävä laadukkaan toiminnan mahdollistajana organisaation jokaisella tasolla.

Tietoyhteiskunnan kehityksen myötä elämme jatkuvassa muutoksessa. Mikään ei ole niin kuin ennen, eikä mikään ole pysyvää. Vastaavasti hoitotyö kehittyy uuden tiedon myötä. Osaava henkilöstö hakeutuu sinne, missä on hyvät työolot – henkilöstö hakeutuu vetovoimaisiin työpaikkoihin. Tämä heijastuu hoidon laatuun ja potilaiden tyytyväisyyteen. 

Laura-Maria Murtola

Sairaanhoitaja, TtM

Hoitotieteen laitos

Lääketieteellinen tiedekunta

Turun yliopisto

lmemur@utu.fi

Lähteet

1.      Koponen E-L, Laiho U-M, Tuomaala M. Mistä tekijät sosiaali- ja terveysalalle - työvoimatarpeen ja -tarjonnan kehitys vuoteen 2025. Työ- ja elinkeinoministeriö. TEM analyysejä 43/2012.

2.      Flinkman M. Young registered nurses’ intent to leave the profession in Finland – a mixed-method study. Annales Universitatis Turkuensis D 1107. 2014. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-5694-4

3.      American Nurses Credentialing Center. 2014. ANCC Magnet recognition program.  http://www.nursecredentialing.org/Magnet

4.      Sermeus W, Aiken LH, Van den Heede K, Rafferty AM, Griffiths P, Moreno-Casbas MT et al. Nurse forecasting in Europe (RN4CAST): Rationale, design and methodology. BMC Nurs. 2011 Apr;18(10):6.

5.      STM 2009. Johtamisella vaikuttavuutta ja vetovoimaa hoitotyöhön: Toimintaohjelma 2009 – 2011. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2009:18

6.      Aiken LH, Sermeus W, Van den Heede K, Sloane DM, Busse R, McKee M et al. Patient safety, satisfaction, and quality of hospital care: cross sectional surveys of nurses and patients in 12 countries in Europe and the United States. BMJ. 2012 Mar 20;344:e1717.

7.      Tervo-Heikkinen T, Partanen P, Aalto P, Vehviläinen-Julkunen K. Nurses' work environment and nursing outcomes: a survey study among Finnish university hospital registered nurses. Int J Nurs Pract. 2008 Oct;14(5):357-65.

8.      Aiken, LH, Sloane, DM, Bruyneel L, Van den Heede K, Griffiths P, Busse R, et al. Nurse staffing and education and hospital mortality in nine European countries: a retrospective observational study. The Lancet. 26 February 2014. doi: 10.1016/S0140-6736(13)62631-8. [Epub ahead of print]

9.      Tervo-Heikkinen T, Kiviniemi V, Partanen P, Vehviläinen-Julkunen K. Nurse staffing levels and nursing outcomes: a Bayesian analysis of Finnish-registered nurse survey data. J Nurs Manag. 2009 Dec;17(8):986-93.

Lasten osallistuminen päätöksentekoon sairaalahoidossa

Sairaalassa potilaana oleminen voi olla kenelle tahansa rankkaa sekä sairauden että hoitotoimenpiteiden takia, mutta myös siksi, että vaikutusvalta oman elämän valintoihin vähenee. Erityisessä vaarassa vaikutusvallan vähenemisen suhteen ovat ne, joilla sitä muutenkin on vähän, kuten lapset.

 Lapsilla on kuitenkin oikeus osallistua omaa elämäänsä koskeviin päätöksiin. Tämä oikeus kuuluu lapsen ihmisoikeuksiin, jotka on määritelty Lapsen oikeuksien sopimuksessa ja myös esimerkiksi Suomen perustuslaissa ja Laissa potilaan asemasta ja oikeuksista. 

Oikeus osallistua on siis itseisarvo, joka kuuluu kaikille lapsille. Mutta on sillä toki välinearvoakin: oikeuden toteutuminen edistää lapsen tervettä kehitystä ja voi myös helpottaa sairaalakokemuksia antamalla lapselle hallinnan tunnetta vaikeissa tilanteissa. (Jos lasten oikeudet kiinnostavat, tutustu blogissani olevaan linkkilistaan. Erityisesti suosittelen artikkeliani Lapsen oikeus tulla kuulluksi kuntoutuksessa, joka sopii hyvin muihinkin ammatillisiin ympäristöihin kuin kuntoutukseen).

Ruotsalaiset tutkijat selvittivät tutkimuksessaan, miten lasten osallistuminen toteutuu eräässä ruotsalaisessa sairaalassa. He havainnoivat yhteensä 135 tunnin ajan 24 lapsen hoitotilanteita ruotsalaisen yliopistosairaalan seitsemässä eri yksikössä. Lapsista nuorin oli viiden kuukauden ja vanhin18 vuoden ikäinen.

Aineiston analysoinnissa käytettiin apuna aiemmin osallistumisen tason arviointiin kehitettyä instrumenttia. Sen mukaan päätöksentekotilanteet luokiteltiin viiteen eri tasoon: 

TASO 1: A (=hoitohenkilökunnan jäsen) ei kuuntele B:n (=lapsen) näkemyksiä, toiveita tai arvostuksia. 
TASO 2: A kuuntelee, mutta kieltäytyy keskustelemasta B:n näkemyksistä; ei B:ltä kysymistä, ei kaksisuuntaista kommunikaatiota.
TASO 3: A kommunikoi B:n kanssa, mutta ei välitä B:n vastauksista, eivätkä B:n näkemykset, toiveet tai arvostukset vaikuta A:n toimintaan. 
TASO 4: A välittää siitä, mitä B sanoo, mutta toimii vain osittain B:n näkemysten, toiveiden tai arvostusten mukaan. 
TASO 5: A toimii B:n näkemysten, toiveiden tai arvostusten mukaan.

Aineistosta tunnistettiin 137 päätöksentekotilannetta, joista osa liittyi arkisiin valintoihin (kuten syömiseen ja ajanviettoon) ja osa sairaanhoidollisiin päätöksiin (kuten lääkkeen ottamiseen tai hoitotoimenpiteen suorittamiseen). Tilanteista analysoitiin tason 1-5 lisäksi se, oliko lapsen osallistuminen toteutunut tilanteeseen nähden parhaalla mahdollisella tavalla vai ei.

Tulosten mukaan lapsen osallistuminen päätöksiin toteutui tilanteeseen nähden suotuisimmalla mahdollisella tavalla 91 tilanteessa (jotka olivat joko tasolla 3, 4 tai 5). Tasoilla 1 ja 2 osallistuminen ei koskaan toteutunut parhaalla mahdollisella tavalla, mutta ei myöskään aina tasoilla 3 ja 4. Näitä ei-optimaalisesti toteutuneita päätöksentekotilanteita oli aineistossa yhteensä 46 eli noin kolmasosa. Mahdollistettu osallistumisen taso ei näyttänyt liittyvän lapsen ikään tai diagnoosiin. Jopa yksivuotias oli saanut osallistua korkeimmalla tasolla.

Havainnointi oli hyvä valinta tämän tutkimuksen menetelmäksi, koska sillä voitiin tutkia todellisia hoitotyön tilanteita ja tarkastella niitä lasten toiminnan näkökulmasta. Tämä mahdollisti myös niiden lasten mukaan ottamisen, joita puhuttuun tai kirjoitettuun kieleen perustuvat menetelmät eivät olisi tavoittaneet.  Menetelmän avulla tutkimuksessa selvitettiin tosin vain sitä, mitä tilanteissa tapahtui, eikä sitä, mitä mahdollisesti oli toiminnan takana. Tutkimuksen luotettavuutta saattaa heikentää se, että havainnointimuistiinpanot tehtiin tilanteiden jälkeen eikä itse tilanteiden aikana.

Oleellista tutkimuksessa lienee kuitenkin se, että tutkijat tekivät näkyväksi sen, etteivät lasten oikeudet päätöksentekoon osallistumiseen aina toteudu, mutta niitä on mahdollista toteuttaa hyvin hankaliltakin näyttävissä tilanteissa. Jälkimmäisestä kertoi muun muassa eräs aineistoesimerkki yhdeksänvuotiaasta pojasta, joka sanoi, ettei hän missään tapauksessa anna ottaa verinäytettä sormestaan. Esimerkki tässä minun lyhentämänäni:

Sekä vanhemmat että hoitaja yrittivät kaikkensa saadakseen pojan yhteistyöhön. Näytettiin, miten äidin sormea pistettiin. Keksittiin tehtäviä, joiden avulla vähitellen poika ojentaisi kätensä pidemmälle ja pidemmälle. Poika sai itse pitää lansettia. Kysyttiin, haluaisiko itse pistää itseään. Rohkaistiin häntä huutamaan kovaan ääneen, jos se sattuisi. Lopulta poika päätti, että aika on tullut. Hoitaja otti verikokeen. Kaikki meni todella hyvin ja poika halusi itse pyyhkiä sormen ja laittaa laastarin. Hän oli hyvin ylpeä itsestään.

Mitä hyötyä tästä tutkimuksesta voisi olla käytännön hoitotyölle?  

Tutkijoiden mukaan analysoinnissa käytettyä viisiportaista instrumenttia voitaisiin käyttää käytännön hoitotyössäkin sen tarkasteluun, kuinka hyvin lasten oikeus päätöksiin osallistumiseen toteutuu. Lisäksi voidaan hyödyntää tietoa hyvin onnistuneista päätöksentekotilanteista.

Yhteistä niille tilanteille, joissa lapsen osallistuminen toteutui optimaalisesti oli se, että hoitaja 

     - näki vaivaa luodakseen luottamuksellisen suhteen lapseen

- puhui lapselle siitä, mitä on odotettavissa ja selitti miksi
- asetti asiat selityksessään laajempaan yhteyteen, jotta lapsen olisi helpompi ymmärtää
- keskusteli lapsen kanssa kuten varteenotettavan kumppanin kanssa keskustellaan; jonka näkemykset, toiveet ja arvostukset otetaan huomioon
- ei kiirehtinyt lasta

Saavatko lapset teidän työyksiköissänne osallistua päätöksentekoon? Jos eivät, niin miksi eivät ja miten sellaiset tilanteet hoidetaan? Entä miltä tämän tutkimuksen antamat vinkit osallistumisen toteuttamiseen vaikuttavat?

Kirjoittajan tiedot: 

Johanna Olli
Sairaanhoitaja, TtM, tohtoriopiskelija
Turun yliopisto, hoitotieteen laitos
Puheenjohtaja, Lastenneurologian hoitajat ry 

s-posti:pj.lane.ry(at)gmail.com 
Twitter (suomeksi) 
Twitter (englanniksi) 
 Oma blogi lapsista, lastenneurologisesta hoitotyöstä ja sen tutkimisesta.  
LinkedIn 
ResearchGate  

Kirjoituksessa käytetyn tutkimusartikkelin tiedot:

Runeson, I., Hallström, I., Elander, G. & Hermerén, G. 2002. Children’s Participation in the Decision-Making Process During Hospitalization: an observational study. Nursing Ethics 9 (6), 583–598.

Miksi hoitotyön kirjaaminen koetaan hankalaksi?

Kirjaaminen on tärkeä hoitotyön osa-alue, se on kuitenkin usein puutteellista. Lisäksi terveydenhuollon ammattilaiset ovat tyytymättömiä sähköisten potilastietojärjestelmien toimivuuteen ja käytettävyyteen. Ruotsalaisessa tutkimuksessa haluttiin selvittää miksi näin on. Tutkimuksessa selvitettiin haastattelujen avulla sairaanhoitajien kokemuksia ja ajatuksia sähköisestä kirjaamisesta erityisesti potilasturvallisuuden näkökulmasta.

Tulosten mukaan sähköinen kirjaaminen ei tue ja helpota käytännön hoitotyötä kirjattaessa tärkeitä tietoja, kuten vitaalielintoimintoja. Hoitajat kuvaavat erilaisia käytännön vaikeuksia kirjaamisessa, kuten epäselvyys siitä, mihin eri tiedot tulisi kirjata. Lisäksi käytännöt vaihtelevat eri osastojen ja yksiköiden välillä, mikä aiheuttaa sekaannuksia.

Jotkut osiot potilastietojärjestelmässä koetaan hankaliksi ja aikaavieviksi ja siksi hoitajat ovat päättäneet olla käyttämättä niitä kokonaan ja kirjaavat kaikki tiedot samalle lehdelle. Hankaluus selitetään sillä, että oikealle lehdelle pääseminen edellyttää useita vaiheita ja klikkauksia. Lisäksi esimerkiksi eri vitaalielintoiminnot tulee kirjata kukin omalle sivulleen, mikä koetaan työläänä. Aiemmin tietyn arvon (esim. verenpaineen) saattoi kirjata heti potilaan vierellä potilaan papereihin, mutta nyt tieto pitää ensin laittaa itselle muistiin, jotta se ei unohdu ennen kuin sen pääsee sähköisesti kirjaamaan.

Hoitajien mukaan potilaan voinnista on vaikea saada yleiskuvaa, kun eri tietojen löytäminen on työlästä ja aikaavievää. Hoitajat ovatkin palanneet suullisiin raportteihin, koska kokevat, että näin he voivat olla varmoja, että ovat saaneet kaiken oleellisen informaation potilaasta. Lisäksi hoitajat kirjaavat paljon tietoja omiin muistikirjoihinsa ja kokevat joutuvansa turvautumaan liikaa ammatilliseen kokemukseensa ja kliiniseen arviointikykyynsä potilaiden hoidossa. Hoitajat kokevat, etteivät he pääse osallistumaan päätöksentekoprosesseihin ja kirjaamisen kehittämiseen, vaikka kirjaamisen tarkoituksena on hyödyttää potilaan hoitoa ja he kokevat olevansa siinä asiantuntijoita.

Positiivisena koetaan se, että sähköisestä järjestelmästä useampi ihminen, eri yksiköistäkin, voi tarkastella potilaan tietoja samanaikaisesti, eikä tarvitse ”jonottaa” saadakseen potilaspaperit käsiinsä. Toinen positiivinen näkökulma on, että kerran potilaan tietoihin kirjattu asia on siellä varmasti kaikkien nähtävillä. Tämän koetaan parantaneen potilasturvallisuutta, koska esimerkiksi allergiat näkyvät kaikille, eikä niitä tarvitse erikseen kirjata eri yksiköissä.

Positiivisena koetaan myös se, että tarvittava informaatio on nopeammin ja selkeämmin saatavilla. Potilasturvallisuuden koetaan parantuneen lääkehoidon osalta, koska lääkemääräyksistä on helpompi saada selvää kuin käsin kirjoitetuista ohjeista. Näin virheiden todennäköisyys pienenee. Lisäksi lääkemääräysten yhteyteen lisätty suora linkki kansallisiin lääketietoihin (Swedish National Formulary), on parantanut hoitajien lääketietoisuutta ja he tuntevat saaneensa varmuutta lääkehoitoon.

Potilasturvallisuutta vaarantavana hoitajat sen sijaan kokevat sen, että järjestelmä sallii lääkkeenannon kirjaamisen väärälle päivälle ja väärään kellonaikaan. Hoitajat ovat huolissaan, että tämä voi vaarantaa oikea-aikaisen ja -määräisen lääkityksen antamisen. Hankaluuksista huolimatta kukaan haastatelluista hoitajista ei haluaisi palata paperisiin potilasasiakirjoihin, mutta he toivoisivat parannuksia sähköiseen järjestelmään.

Kun suunnitellaan sähköisiä potilastietojärjestelmiä tulisi ottaa huomioon hoitohenkilökunnan näkemyksiä, jotta kirjaaminen olisi käytännön hoitotyötä helpottavaa ja potilasturvallisuutta tukevaa. Erilaisten potilastietojen kirjaamisen ja käsittelyn tulisi olla helppoa, jolloin potilaiden hoitoon liittyvä informaatio olisi helposti saatavilla ja se näin tukisi hoitajia käytännön työssä.

Tutkimuksen tulokset antavat viitteitä siitä, että olisi syytä laajemminkin selvittää, mitkä tekijät ovat yhteydessä kirjaamisen laatuun sekä mitä voitaisiin tehdä, jotta kirjaamisen tasoa saataisiin parannettua.

Kirjoittajan tiedot:

Kristiina Heikkilä

Sairaanhoitaja, TtM, TtT-opiskelija

Turun yliopisto, hoitotieteen laitos

kemheik@utu.fi

Kirjoituksessa referoidun tutkimusartikkelin tiedot:

Stevenson JE & Nilsson G. 2012 Nurses' perceptions of an electronic patient record from a patient safety perspective: a qualitative study. Journal of Advanced Nursing 68(3), 667–676.

Voisiko pelillä edistää lasten ja nuorten terveyttä?

Pelit kiinnostavat kaikenikäisiä lapsia ja nuoria ja lähes kaikki pelaavatkin niitä vapaa-ajallaan, välillä jopa liikaakin. Pelit viehättävät, koska niissä voi muun muassa haastaa itsensä erilaisten tehtävien parissa ja vertailla saavutettuja tuloksia yhdessä kavereiden kanssa. Jos pelit vetävät lapsia ja nuoria puoleensa, voisiko niitä hyödyntää myös terveyden edistämisen välineenä?

Kahden kirjallisuuskatsauksen mukaan pelejä on tutkittu lasten ja nuorten terveyden edistämisen näkökulmasta sekä fyysisen aktiivisuuden edistämisessä että terveelliseen ravitsemukseen ja päihteettömyyteen tähtäävän ja astman ja diabeteksen hoitoon liittyvän ohjauksen välineenä. Kirjallisuuskatsausten tulosten perusteella peleillä on saatu aikaan positiivisia muutoksia lasten ravitsemustottumuksissa muun muassa kasvisten ja hedelmien käytön lisääntymisen osalta. Lisäksi nuorten fyysisen aktiivisuuden todettiin lisääntyvän interaktiivisen tanssipelin avulla. Ohjauksellisten päihteiden käytön ehkäisyyn liittyneiden pelien myötä nuorten tiedot lisääntyivät päihteiden haitoista ja asenteet muuttuivat negatiivisimmiksi päihteitä kohtaan. Lisäksi myös nuorten astman ja diabeteksen omahoitoon liittyvien taitojen todettiin kehittyvän ja samalla myös kyseisiin sairauksiin liittyvien päivystyskäyntien vähentyvän astma- ja diabetespelien pelaamisen jälkeen. Myös spirometria sujui paremmin ohjauksellista peliä käyttäneillä nuorilla verrattuna kontrolliryhmään.

Tulokset osoittavat pelien olevan potentiaalisia menetelmiä lasten ja nuorten terveyden edistämisessä ja rohkaisevat tarkastelemaan pelejä yhtenä vaihtoehtona esimerkiksi lapsille ja nuorille suunnattavan terveysohjauksen välineenä. Tarkasteltujen tutkimusten tulokset toivat esille ainoastaan pelien positiivisia vaikutuksia eivätkä huomioineet peleihin liittyviä haasteita, kuten paikallaan pelattaviin peleihin liittyvää fyysistä passiivisuutta. Pelejä tulee kuitenkin tarkastella jokaiselta kantilta mietittäessä niiden käyttöä lasten ja nuorten terveyden edistämisen menetelmänä.

Nyt tarkastellut kirjallisuuskatsaukset olivat poikkileikkaus toteutettuun tutkimukseen ja toivat esille esimerkkejä pelien mahdollisuuksista lasten ja nuorten terveyden edistämisessä. Kiinnostus terveyden edistämiseen tähtääviä pelejä kohtaan on selvästi lisääntymässä ja näitä koskevien tutkimusjulkaisujen määrä on myös kasvussa. Ainakin alustavaa näyttöä pelien vaikuttavuudesta alkaa kuitenkin jo olla, kuten nyt tarkastellut kirjallisuuskatsaukset osoittavat. Oltaisiinko siis valmiita kokeilemaan jotakin uutta ja testaamaan pelien mahdollisuuksia myös käytännössä?

Kirjoittajan tiedot:

Heidi Parisod
terveydenhoitaja, TtK, terveystieteiden maisteri- ja tohtoriopiskelija
Turun yliopisto, hoitotieteen laitos
s-posti: hemapar(at)utu.fi
ResearchGate: http://www.researchgate.net/profile/Heidi_Parisod/
LinkedIn: http://fi.linkedin.com/pub/heidi-parisod/94/368/a72/

Kirjoituksessa viitattujen kirjallisuuskatsausten tiedot:

Hietfje K, Edelman J, Camenga DR & Fiellin LE. 2013. Electronic Media-Based Health Interventions for Behavior Change in Youth: A Systematic Review. JAMA Pediatrics 167(6), 574–580.

Rodriguez DM, Teesson M & Newton NC. 2014. A systematic review of computerised serious educational games about alcohol and other drugs for adolescents. Drug and Alcohol Review 33, 129–135.

P.S. Nyt kaivattaisiin 13-16 -vuotiaiden nuorten näkemyksiä kehitteillä olevasta terveyspelistä. Tämän kansainvälisen tutkimuksen sivua saa jakaa eteenpäin ja käykääpä itsekin ”tykkäämässä” sivusta: www.facebook.com/noforsubstanceabuse