F-sanoja kuntoutukseen – kuulumisia kansainvälisestä kuntoutuksen kongressista

(Please see the English version below)

Kolmastoista kuntoutuksen kansainvälinen kongressi EFRR2015 (13th Congress of European Forum for Research in Rehabilitation) järjestettiin Helsingissä 6.-9.5.2015. Kongressin tarkoituksena oli jakaa tietoa ja hyviä käytäntöjä kuntoutuksen biopsykososiaalisesta luonteesta monitieteisestä ja moniammatillisesta näkökulmasta tarkasteltuna. Nimensä mukaisesti kongressi tarjosi foorumin keskustelulle kuntoutuksen ja kuntoutustutkimuksen parissa työskenteleville.

Kongressin teemana oli “Being, Doing, Participating”, jonka taustalla vaikutti kansainvälisen toimintakyvyn, toimintarajoitteiden ja terveyden luokitus (ICF-luokitus). Teema kattoi paljon esityksiä, luentoja ja postereita ihmisen toiminnan eri tasoista esimerkiksi kuntoutuksen neurobiologisista prosesseista erilaisiin kuntoutuksen innovatiivisiin menetelmiin, kuten pelien käyttöön kuntoutuksessa. Myös ammatillinen kuntoutus, toimintakyvyn mittaaminen ja arviointi sekä teknologia kuntoutuksessa olivat keskeisiä aiheita kongressissa. Kongressi ei ollut myöskään sidottu yhteen ikäryhmään vaan rinnakkaissessioita oli tarjolla lasten kuntoutuksesta työikäisten ja ikääntyvien kuntoutukseen. 

Kongressissa tuntui vallitsevan yhteisymmärrys eri ammattikuntia ja tieteenaloja edustavien toimijoiden välillä. Kaikilla oli yhteinen tavoite toimia ihmisen hyväksi omasta asiantuntijuusalueesta ammentaen, ja päällimmäisenä kongressista jäikin mieleen eri alojen edustajien keskinäinen arvostus ja ymmärrys siitä, ettei yksi ammattikunta tai tutkimusala voi yksin ratkaista ihmisen toimintakyvyn, toimintarajoitteiden ja terveyden kysymyksiä. 

Opin kongressissa myös tärkeitä ”F-sanoja” liittyen toimintarajoitteisten lasten kuntoutukseen. F-sanat ”function”, ”family”, ”fitness”, ”fun” ”friends” ja ”future” kertovat, miten ICF luokituksen taustalla olevan ajattelumallin voi tuoda hauskalla, helpolla ja muistettavalla tavalla lasten kuntoutukseen. F-sanojen kautta voi tavoittaa ajattelumallin muutoksen toimintarajoitteesta lapsen osallisuuden ja toimintakyvyn mahdollisuuksien näkemiseen. Nämä f-sanat ottavat huomioon myös lapsen elinympäristön tärkeät elementit, kuten perheen ja ystävät, ja kiteyttävät siis myös perhekeskeisen toiminnan ajatuksen. F-sanat voivat ensin tuntua itsestäänselvyydeltä, mutta miten todellisuudessa huomioimme näitä elementtejä lasten hoitotyössä tai kuntoutuksessa? Miten voimme tukea toimintarajoitteisen lapsen osallisuutta lapselle mieleisellä ja hänen elinympäristöönsä sopivalla tavalla? F-sanojen luoja Dr. Gorter luennoi EFRR2015 kongressissa otsikolla lasten neurologinen kuntoutus. F-sanat liittyvät oleellisesti myös TT-blogissa aikaisemmin kirjoitettuihin teksteihin lasten kuntoutushoitotyöstä, oikeudestatulla kuulluksi ja osallistua päätöksentekoon, leikistä ja peleistä.

Kokonaisuudessa EFRR2015 kongressi oli antoisa ja inspiroiva kokemus unohtamatta verkostoitumisen voimaa! Lämpimästi voin suositella kongressia kaikille kuntoutuksen parissa työskenteleville!

Kirjoittajan tiedot:
Lotta Kauhanen
fysioterapeutti, TtM, tohtorikoulutettava
Turun yliopisto, hoitotieteen laitos
anloka@utu.fi

Kirjoituksessa käytetyt lähteet

Rosenbaum P & Gorter JW. 2012. The 'F-words' in childhood disability: I swear this is how we should think! Child: Care, Health and Development 38 (4), 457–63. doi: 10.1111/j.1365-2214.2011.01338.x.

EFRR 2015. 13th Congress of European Forum for Research in Rehabilitation: Programme http://www.confedent.fi/efrr2015/programme/ 12.5.2015

WHO 2015. Classifications: International Classification of Functioning, Disability and Health (ICF). http://www.who.int/classifications/icf/en/ 12.5.2015

F-words in Rehabilitation - News from the International Rehabilitation Congress

The thirteenth international congress for research in  rehabilitation EFRR2015 (13th Congress of the European Forum for Research in Rehabilitation) was held in Helsinki on 6th to 9th of May 2015. The purpose of the Congress was to share information and good practices of the biopsychosocial nature of rehabilitation from multidisciplinary and multi-professional perspectives. As the name suggests, the congress provided a forum for discussion for people involved in rehabilitation and rehabilitation research.

The theme of the Congress was "Being, Doing, Participating" which was built on the international Functioning, Disability and Health Classification (ICF classification). The theme covered many presentations, lectures and posters on different levels of human activity from the rehabilitation of neurobiological processes to a variety of innovative rehabilitation methods, such as games in rehabilitation. In addition, vocational rehabilitation, measuring and evaluating the functional capacity and rehabilitation technology were key issues. The congress was not tied to concerns about a certain age group, and there were parallel sessions available for topics such as children’s rehabilitation, rehabilitation for people of working age and senior rehabilitation.

Various professional groups and disciplines seemed to have a shared vision and understanding about rehabilitation. In rehabilitation, we all have a common goal to promote human activities, and we work using our own expertise for the common good.  Hence, after the congress, on top of my mind is the mutual appreciation and understanding of different sectors. There is no such profession that could solve the human functioning, disability and health -issues alone.

In the congress, I also learned about six important "F-words" in relation to disabled children's rehabilitation. The F-words "Function", "Family", "Fitness", "Fun", "Friends" and "Future" propose how the thinking behind the ICF classification can be brought to children’s rehabilitation in a way that is fun, easy and memorable. Through these F-words, it is possible to change the paradigm from disability to seeing the opportunities and possibilities of a child's participation and functioning. These F-words also take into account the important elements of the child's living environment, such as family and friends and, therefore, the idea of family-centered rehabilitation is also reached. At first, F-words may seem obvious, but how well do we actually pay attention to these elements in children's healthcare and rehabilitation? How can we support the participation of a disabled child in a way that is fun and appropriate in his/her living environment? 

The creator of F-words, Dr. Gorter, gave a lecture in EFRR2015 titled “Focus on children's Function and their Future”. The F-words are also essentially connected to previous TT-blogs about gaming, play, the habilitation nursing of children and children’s right to be heard and participate in decision-making.

As a whole, the EFRR2015 congress was a rewarding and an inspiring experience, not forgetting the networking! I can warmly recommend the congress to all of those working in the field of rehabilitation!


Author contact information and affiliations
Lotta Kauhanen
physiotherapist, MHSc, doctoral candidate
University of Turku, Department of Nursing science
anloka@utu.fi

References used in the text

Rosenbaum P & Gorter JW. 2012. The 'F-words' in childhood disability: I swear this is how we should think! Child: Care, Health and Development, 38 (4), 457-63. doi: 10.1111 / j.1365-2214.2011.01338.x.

EFRR 2015. The 13th Congress of the European Forum for Research in Rehabilitation: Programme http://www.confedent.fi/efrr2015/programme/ Referred at 12.5.2015

WHO 2015. Classifications: International Classification of Functioning, Disability and Health (ICF). http://www.who.int/classifications/icf/en/ Referred at 12.5.2015

Älykkäät imetetyt ja hämmentyneet äidit

Muutama viikko sitten saimme lukea ja kuulla brasilialaistutkimuksesta, jossa osoitettiin imetyksen pitkän aikavälin vaikutuksia. Kolmikymmenvuotiaat brasilialaiset, aikanaan yli 12 kuukautta imetetyt saivat ei-imetettyihin verrattuna korkeampia pisteitä älykkyystestissä, olivat korkeammin koulutettuja ja parempituloisia. Nopeasti näiden otsikoiden jälkeen uutisoitiin suomalaistutkimuksesta, jossa tarkastellaan voiko varhaisella, 4 kuukauden iässä aloitetulla lisäruuan antamisella vähentää allergioiden puhkeamista. Maailman terveysjärjestö WHO:n suositushan on aloittaa lisäruuat vasta 6 kuukauden iässä. Mediassa tämä Oulussa tekeillä oleva tutkimus uutisoitiin ikään kuin uutena tutkimusnäyttönä varhaisen kiinteiden ruokien aloittamisen puolesta, vaikka kyseessä on vasta tutkimuksen hypoteesi ja tuloksia ei vielä ole.

Media ohjaa vahvasti yleistä mielikuvaa imetyksestä ja saattaa vaikuttaa imetyspäätöksiin. Tuoreet äidit saattavat olla hämmentyneitä ja ahdistuneitakin uutisten ristipaineessa. Toinen tutkimus ylistää pitkää imetystä, toinen lupaa vähemmällä sittenkin parempaa. Mikä on totuus? On tavallista, että äidit kokevat syyllisyyttä, jos imetys ei suju toiveiden mukaan. Imetyksen onnistuminen tai onnistumattomuus sekä sen terveysvaikutukset aiheuttavat muutenkin paljon enemmän tunnepohjaisia reaktioita kuin monet muut ruokaan ja syömiseen liittyvät terveystekijät. Monet suomalaiset syövät liian vähän kasviksia ja liian paljon kovia rasvoja, mutta näihin liittyvien tutkimusten uutisointiin ei suhtauduta yhtä intohimoisesti kuin imetykseen. Tunteikkuus liittynee äitiyteen; äitiys ja äitinä olo ovat latautuneet monin odotuksin, niin omien, läheisten kuin ympäristönkin asettamiin. Jokainen äiti haluaisi tarjota lapselleen parasta, luoda parhaat mahdolliset edellytykset hyvään elämään. Tästä saadaan mainiot edellytykset syyllistämiseen ja syyllistymiseen.

Imetystä on tutkittu pitkään ja paljon; kiistattomia näyttöjä sen eduista vauvan sekä äidin terveyteen on runsaasti. Imetyksen älykkyyteen kohdistuva yhteys on mielenkiintoinen lisä tähän. On syytä kuitenkin muistaa, että älykkyystestillä mitattu älykkyys paljastaa vain osan ihmisen kyvyistä. Äidinmaidonkorvikkeella ruokitut eivät myöskään automaattisesti ole vähemmän älykkäitä – onneksi. Jopa meillä 1970-luvulla - superalhaisten imetyslukujen aikakaudella - syntyneillä on mahdollisuus menestyä. Yksilötasolla imetettyjen tai korvikeruokittujen erot älykkyydessä tai allergioissa eivät noudata mitään kaavaa. On syytä siis nukkua yönsä rauhassa ja toimia toistaiseksi voimassa olevan tutkimusnäytön mukaan omien voimavarojen rajoissa. Imetyksen edistämiseksi kannattaa edelleen ponnistella, mutta ei syyllistämällä vaan kannustaen ja konkreettisesti ohjaamalla ja auttamalla.   

 

Kirjoittajan tiedot:
Hannakaisa Niela-Vilén
kätilö, TtM, tohtorikoulutettava
Hoitotieteen tohtoriohjelma ja hoitotieteen valtakunnallinen tohtorikoulutusverkosto
Turun yliopisto, hoitotieteen laitos
s-posti: hmniel(at)utu.fi
ResearchGate: https://www.researchgate.net/profile/Hannakaisa_Niela-Vilen

 

Sosiaalinen media terveysalan opetuksessa

Sosiaalisella medialla tarkoitetaan sellaista viestinnän muotoa verkkoviestintäympäristössä, jossa jokainen käyttäjä voi olla aktiivinen. Sosiaalinen media perustuu tietotekniikan ja verkkotekniikan hyödyntämiseen. Käsite kattaa lukuisia ohjelmia, joiden käyttö koko ajan on lisääntymässä. Esimerkiksi yhteisöpalveluita seurasi 56 % 16-74 vuotiaista vuonna 2014.^[1] Sosiaalisen median merkitys terveysalan opettajan työssä on lisääntymässä muun muassa diginatiivien myötä. Sosiaalisen median esimerkkejä, joita voidaan hyödyntää terveysalan opetuksessa ovat blogit, mikroblogit, wikit, mediapalvelut, jakopalvelut, virtuaalimaailmat ja virtuaaliyhteisöt.^[2]

Sosiaalinen media on osa terveysalan opettajan arkea ja tämän eri kanavia voidaan käyttää tukemaan oppimista. Käytön on todettu olevan hyödyksi hoitotyön koulutuksessa opettajien välisessä yhteistyössä edistämällä viestintää, yhteistyötä ja kollegiaalisuutta.^[3] Sosiaalinen media luo opiskelijoille mahdollisuuden oppia luokkahuoneen ulkopuolella tavalla, joka ei ole paikkaan tai aikaan sidottu. Se mahdollistaa yhteisöllisyyttä, yhteistyötä ja verkostoitumista. Terveysalan opettajan haasteena on opettaa tuleville terveysalan ammattilaisille vastuullista käyttöä, joka edellyttää sosiaalisen median eri kanavien ymmärtämistä.^[2]

Sosiaalisen median käyttö terveysalan opetuksessa ei ole eettisesti ongelmatonta ja terveysalan opettajan tulee ymmärtää käyttöön liittyviä eettisiä haasteita terveysalalla. Suurimmat eettiset haasteet liittyvät tutkimusten mukaan potilaiden yksityisyyteen,^{[4, 5, 6]} potilaiden yksityisyyttä rikkovien tapahtumien raportoimatta jättämiseen, kollegoihin liittyvään kiusaamiseen, työnantajaa kohtaan liittyvään viestintään, sosiaalisen median kautta tapahtuvaan vuorovaikutukseen potilaan kanssa, sekä opiskelijoiden asiaankuulumattomaan arviointiin sosiaalisen median kautta.^{[5, 6]}

Sosiaalisen median käyttöön terveysalalla ja terveysalan opetuksessa on tehty suosituksia, joiden tarkoitus on tukea alan ammattilaisia ja opettajia sosiaalisen median hyödyntämiseen liittyvässä päätöksenteossa ja median käytössä. ^{[2, 6, 7, 8]} Käyttö hoitotyössä perustuu lakiin, organisaation toimintaohjeisiin ja ammatillisiin ohjeisiin, joilla pyritään suojaamaan potilasta, työntekijää ja työnantajaa. Sairaanhoitajien sosiaalisen median käytön tutkimus osoittaa kuitenkin ammatillisen ja yksityisen elämän hämärtymistä, joka voi aiheuttaa haasteita ammatilliseen käyttöön liittyen.^[9]

Sosiaalista media voidaan hyödyntää ammatillisessa tarkoituksessa loukkaamatta kenenkään yksityisyyttä tai luottamuksellisuutta noudattamalla varovaisuuden periaatetta.^[7] Tämä perustuu ymmärrykseen siitä, että sosiaalisessa mediassa julkaistut asiat ovat yleisesti ottaen julkisia, jonka vuoksi median hyödyntämistä opetuskäytössä ja jokaista yksittäistä julkaisua tulee pohtia tarkoin.

Sosiaalisen median käyttö terveysalan opetuksessa mahdollistaa erilaisten oppimismenetelmien hyödyntämisen ajasta ja paikasta riippumatta, mutta käyttö edellyttää, että varmistetaan opiskelijoiden ymmärrys ja osaaminen sosiaalisen median käytöstä ja siihen liittyvistä riskeistä, lainsäädännöstä ja ohjeista. Sosiaalisen median hyödyntäminen ja käyttöön liittyvä opetus edellyttää terveysalan opettajalta perehtymistä suosituksiin ja näiden sisällön käsittelyä opetuksessa vastuullisen käytön edistämiseksi terveysalan ammatillisessa toiminnassa. Lisäksi, terveysalan opettajan tulee tarkoin pohtia eri vaihtoehtojen soveltuvuutta opetettavaan aiheeseen sekä mitä käyttö edellyttää oppijoilta.

Laura-Maria Peltonen

TtM, tohtorikoulutettava

Hoitotieteen laitos, Turun yliopisto

lmemur(at)utu.fi

Minna Stolt

TtT, yliopisto-opettaja

Hoitotieteen laitos, Turun yliopisto

minna.stolt(at)utu.fi

Leena Salminen

TtT, Yliopisto lehtori

Hoitotieteen laitos, Turun yliopisto

leesalmi(at)utu.fi

Lähteet

1. Suomen virallinen tilasto (SVT): Väestön tieto- ja viestintätekniikan käyttö [verkkojulkaisu].

ISSN=2341-8699. 2014. Helsinki: Tilastokeskus.

Saantitapa: http://www.stat.fi/til/sutivi/2014/sutivi_2014_2014-11-06_tie_001_fi.html

2. Schmitt T, Sims-Giddens S, Booth R. Social Media Use in Nursing Education. OIJN. 2012 Sep;17(3):1.

3. Bassell K. (2010). Social media and the implications for nursing faculty mentoring: A review of the literature. Teach Learn Nurs. 2010 Oct;5(4):143-148.

4. Peck JL. Social Media in Nursing Education: Responsible Integration for Meaningful Use. J Nur Educ. 2014 Mar;53(3):1-6.

5. Lachman VD. 2012. Social media: managing the ethical issues . Medsurg Nurs. 2013 Sep-Oct;22(5):326-9.

6. Spector N, Kappel D. Guidelines for Using Electronic and Social Media: The Regulatory Perspective. OJIN. 2012 Sep;17(3):1.

7. National Council of State Boards of Nursing. (2011). White paper: a nurse's guide to the use of social media. J Pract Nurs. Fall;61(3):3-9.

8. Nursing Council of New Zealand. (2012). Code of Conduct for nurses (incl. Social media). Saantitapa: http://nursingcouncil.org.nz/Nurses/Code-of-Conduct

9. Levati S. Professional conduct among Registered Nurses in the use of online social networking sites. J Adv Nurs. 2014 Oct;70(10):2284–92.

Onko terveydenhuolto valmis vastaamaan diginatiivien tarpeisiin?

Digi-mikä? Ei, kyseessä ei ole mikään uusi laite, jonka tarvitset katsellaksesi televisiota. Diginatiivilla tarkoitetaan sen sijaan henkilöä, joka on syntynyt ja kasvanut digitaalisen teknologian aikakaudella. Määritelmä pätee siten kaikkiin heihin, jotka ovat syntyneet vuoden 1980 jälkeen, ja erityisesti se koskee nykypäivän lapsia ja nuoria, jotka kasvavat digitalisoituneen maailman keskellä.

 

Diginatiivit ovat useimmiten tottuneita digitaalisten laitteiden ja median käyttäjiä. Töpselin päässä, paikallaan pysyvä koko perheen yhteinen puhelin kommunikaatiovälineenä tai paksu, kirjahyllyssä seisova tietosanakirja tiedonhaun menetelmänä ovatkin vieraita asioita useimmille nykypäivän lapsille ja nuorille. Lisäksi tutkimuksissa on todettu, että digitaalisessa maailmassa kasvaminen on vaikuttanut siihen, miten diginatiivit toimivat arkielämässä ja käsittelevät saamaansa tietoa. Tällaisia diginatiiveja yhdistäviä piirteitä ovat mm. tarve nopeatahtisuuteen ja välittömään palautteeseen, hitauden sietämättömyys sekä halu ja kyky tehdä monta asiaa samanaikaisesti. Lisäksi heillä on mieltymys käsitellä tietoa mieluummin kuvien kuin tekstin avulla sekä siihen, että työnkaltainen puurtaminen yhdistetään johonkin leikkisään tekemiseen. On myös tunnistettu, että diginatiiveilla on taipumus käsitellä tietoa poukkoillen (epälineaarisesti) sekä halu jatkuvaan yhteydenpitoon.

 

Näiden diginatiiveille tunnusomaisten piirteiden on esitetty vaikuttavan muun muassa heidän oppimiseensa. Koulumaailmassa ja opetuspuolella onkin käyty keskustelua siitä, vastaavatko nykyisenlaiset opetusmenetelmät diginatiivien tarpeita sekä innostavatko ne heitä oppimaan. Vuonna 2016 voimaan tulevaan peruskouluja koskevaan opetussuunnitelmaan onkin suunniteltu sisällytettävän aiempaa enemmän digitaalisuuteen pohjautuvaa ja liittyvää opetusta, mm. koodausta. Terveydenhuoltoa koskevissa poliittisissa linjauksissa on myös painotettu teknologian tarjoamien mahdollisuuksien entistä monipuolisempaa ja kattavampaa hyödyntämistä. Kysymys kuuluukin, vastaako terveydenhuolto nykyisellään näihin diginatiivien tarpeisiin vai pitäisikö siten myös terveydenhuollon puolella käydä ohjauskäytäntöjen ja muiden toimintatapojen uudistamista koskevaa keskustelua vielä nykyistä laajemmin ja innovatiivisemmin? 

Tarjolla on jo joitakin digitaalisia sovelluksia, joita hyödyntäen voisimme tarjota nuorelle esimerkiksi terveyskäyttäytymiseen liittyvää välitöntä palautetta kasvokkain tapahtuvan ohjauksen ohella sekä nopeasti saatavissa olevaa tietoa perinteisten paperisten ohjauslehtisten ja kankeiden, pelkkään tekstiin pohjautuvien nettisivujen sijaan. Digitaalisella sovelluksella voisimme myös tarjota esimerkiksi diabetestaan hoitavalle lapselle ja hänen perheelleen visuaalisesti ja leikinomaisesti tietoa sekä helppoa yhteydenpitoa terveydenhuollon henkilöstön kasvokkain ja puhelimitse tarjoaman tuen ohella. Olisimmeko siten terveydenhuollossa tähän valmiita?

 

 

Kirjoittajan tiedot:

 

Heidi Parisod

terveydenhoitaja, TtM, tohtorikoulutettava

Turun yliopisto, hoitotieteen laitos

s-posti: hemapar(at)utu.fi

ResearchGate: http://www.researchgate.net/profile/Heidi_Parisod/

LinkedIn: http://fi.linkedin.com/pub/heidi-parisod/94/368/a72/

 

 

Lähteet:

 

Opetus- ja kulttuuriministeriö. Saatavissa: www.minedu.fi

 

Koodi2016. Ensiapua ohjelmoinnin opettamiseen peruskouluissa. Saatavissa: http://koodi2016.fi/

 

Thompson P. 2013. The digital natives as learners: Technology use patterns and approaches to learning. Computers & Education 65, 12–33.

 

STM. 2001. Valtioneuvoston periaatepäätös Terveys 2015 -kansanterveysohjelmasta. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2001:4. Sosiaali- ja terveysministeriö, Helsinki.

 

 

Kuva: © bloomua - Fotolia.com

 

Miksi leikkauksen jälkeisen kivun kirjaaminen on tärkeää?

Leikkauksen jälkeen suurin osa potilaista kokee kipua. Kivunhoitoa pyritään jatkuvasti kehittämään ja erilaisia suosituksia ja ohjeistuksia kivunhoidon yhtenäistämiseksi ja parantamiseksi on laadittu niin meillä Suomessa kuin muualla maailmassakin. Silti uusimmatkin tutkimukset osoittavat, että kivunhoito on riittämätöntä. Hoitotyön tutkimussäätiön julkaisemat Aikuispotilaan kirurgisen toimepiteen jälkeisen lyhytkestoisen kivun hoitotyön suosituksetkaan eivät käytännössä vielä kovin hyvin toteudu, niin kuin Satu Rauta aiemmin kirjoitti.

Leikkauksen jälkeen hyvä kivunhoito on erityisen tärkeä potilaan toipumista edistävä tekijä. Kun potilas on kipeä, hän ei pysty riittävästi liikkumaan. Liikkumattomuus altistaa potilaan monenlaisille komplikaatioille ja toipuminen hidastuu. Tämä pidentää potilaan sairaalahoitoa ja lisää näin yhteiskunnalle koituvia kustannuksia. Puhumattakaan siitä, että se aiheuttaa potilaalle turhaa kärsimystä ja huonontaa hoitotyytyväisyyttä. Huonosti hoidettu kipu lisää myös kivun pitkittymisen ja kroonistumisen riskiä. Pitkittyneellä kivulla on monenlaisia vaikutuksia potilaan elämään. Se rajoittaa jokapäiväisistä toimista suoriutumista ja huonontaa elämänlaatua monella elämän osa-alueella. Huonosti hoidettu kipu aiheuttaa niin monenlaisia ongelmia, että sitä voidaan pitää hoitovirheenä.

Hyvä leikkauksen jälkeisen kivun hoito edellyttää kivun säännöllistä arviointia ja kirjaamista. Huolellinen kirjaaminen turvaa hoidon jatkuvuuden, lisää potilasturvallisuutta, tukee hoitajan päätöksentekoa ja on lisäksi tärkeää hoitajan oikeusturvan kannalta. Jotta hoitaja voi tehdä ratkaisuja kivun hoitotyötä toteuttaessaan, hänellä tulee olla tietoa siitä, milloin potilaan kipu on alkanut, miten se on kehittynyt, millaista se on ollut edellisessä työvuorossa tai edellisenä päivänä? Mitä toimenpiteitä kivun lievittämiseksi on tehty ja ovatko ne lievittäneet kipua? Onko potilas mahdollisesti saanut lääkkeistä haittavaikutuksia? Missä kohtaa kipua on ollut ja minkälaista se on ollut? Kuinka voimakasta kipu on ollut, ennen ja jälkeen hoitotoimepiteen? Mitkä tekijät vaikuttavat kivun voimakkuuteen, esim. liikkuminen, yskiminen jne.? Vähintäänkin nämä kaikki asiat tulisi kirjata jokaisen potilaan kohdalla, jokaisessa työvuorossa, jokaisena päivänä. Hyvä kivunhoito tarkoittaa balanssia riittävän kipulääkityksen, mahdollisimman vähäisten haittavaikutusten ja mahdollisimman tehokkaan kivunlievityksen välillä. Miten tähän voidaan päästä, jos kirjaaminen on puutteellista?

Erilaisten suositusten ja ohjeistusten lisäksi myös laki velvoittaa hyvään kivunhoitoon ja kirjaamiseen. Silti tutkimuksissa maailmanlaajuisesti päädytään samankaltaisiin tuloksiin: leikkauksen jälkeisen kivun ja kivunhoidon kirjaaminen on puutteellista, riittämätöntä ja epäsystemaattista. Eikö kirjaamista siis edelleenkään koeta tärkeäksi osaksi potilaan hoitoa?

Kirjoittajan tiedot:

Kristiina Heikkilä

Sh, TtM, tohtorikoulutettava

Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos

kemheik(at)utu.fi

Lähteet

Abdalrahim MS, Majali SA, Bergbom I. Documentation of postoperative pain by nurses in surgical wards. Acute Pain 2008;10:73–81.

Cogan J. Pain management after cardiac surgery. Semin in Cardiothor Vasc An 2010;14:201–4.

Dunwoody CJ, Krenzischek DA, Pasero C, Rathmell JP, Polomano RC. Assessment, physiological monitoring and consequences of inadequately treated acute pain. Pain Manag Nurs 2008;9:11–21.

Eid T, Bucknall T. Documenting and implementing evidence-based post-operative pain management in older patients with hip fractures. J Orthop Nurs 2008;12:90–8.

Good M, Moore,SM. Clinical practice guidelines as a new source of middle-range theory: Focus on acute pain. Nurs Outlook 1996;44:74–79.

Good M. A Middle-range theory of acute pain managemen: Use in research. Nurs Outlook 1998; 46:120–124.

Gunningberg L, Idvall E. The quality of postoperative pain management from the perspectives of patients, nurses and patient records. J Nurs Manag 2007;15:756–66.

Gjeilo KH, Klepstad P, Wahba A, Lydersen S; Stenseth R. Chronic pain after cardiac surgery: a prospective study. Acta Anaesth Scand 2010;54:70–78.

van Gulik L, Janssen LI, Ahlers SJGM, Bruins P, Driessen AHG., van Boven, WJ, van Dongen EPA, Knibbe CAJ. Risk factors for chroniv thoracic pain after cardiac surgery via sternotomy. Eur J Cardio-thorac 2011;40:1309–1313.

Hoitotyön suositus. 2013. Aikuispotilaan kirurgisen toimenpiteen jälkeisen lyhytkestoisen kivun hoitotyö. Hoitotyön Tutkimussäätiön asettama työryhmä. Helsinki: Hoitotyön tutkimussäätiö. www.hotus.fi

Jafari H, Zeydi AE, Khani S, Esmaeili R, Soleimani A. The effects of listening to preferred music on pain intensity after open heart surgery. Iran J Nurs Midwif Res 2012; 17:1–6.

Karlsson A-K, Lidell E, Johansson M. Health-care professionals' documentation of wellbeing in patients following open heart surgery: a content analysis of medical records. J Nurs Manag 2013; 21:112–20.

Laki potilaan asemasta ja oikeuksista 17.8.1992/785 http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1992/19920785

Leegaard M, RustØen T, Fagermoen MS. Interference of postoperative pain on women's daily life after early discharge form cardiac surgery. Pain Manag Nurs 2010;11:99–107.

Marmo L, Fowler, S. Pain assessment tool in the critically ill post-open heart surgery patient population. Pain Manag Nurs 2010;11:134–140.

McNeill JA, Sherwood GD, Starck PL. The hidden error of mismanaged pain: A systems approach. J Pain and Symptom Manag 2004;28:47–58.

Milgrom LB, Brooks JA, Qi R, Bunnel K, Wuestefeld S, Beckman D. Pain levels experienced with activities after cardiac surgery. Am J Crit Care 2004;13:116–125.

Raschke GF, Peisker A, Rieger U, Djedovic G, Guentsch A, Schaefer O, Venth E, Dammeier MG, Meissner W. Qualiy of postopeative pain management after midfacial fracture repair – an outcome-oriented study. Clin Oral Invest 2015;19: 619–25.

Samuels JG, Fetzer S. Pain management documentation quality as a reflection of nurses' clinical judgement. J Nurs Care Qual 2009;24:223–31.

Samuels JG, Kritter D. Pain management documentation. Analyzing one hospital's computerized clinical records. CIN 2011;29:512–8.

Samuels JG. Abstracting pain management documentation from the electronic medical record: comparison of three hospitals. Appl Nurs Res 2012;25:89–94.

Samuels JG, Bliss RL. Analyzing variability in pain management using electronic health record data. J Nurs Care Qual 2012;27:316–24.

Samuels JG, Eckardt P. The impact of assessment and reassessment documentation on the trajectory of postoperative pain severity: A pilot study. Pain Manag Nurs 2014;15:652–63.

Stevenson JE, Nilsson G. Nurses' perceptions of an electronic patient record from a patient safety perspective: a qualitative study. J Adv Nurs 2012;68:667–76.

Topolovec-Vranic J, Canzian S, Innis J, Pollmann-Mudryj MA, White McFarlan A, Baker AJ. Patient satisfaction and documentation of pain assessments and management after implementing the adult nonverbal pain scale. Am J Crit Care 2010;19:345–55.

Zoëga S, Sveinsdottir H, Sigurdsson GH, Asplund T, Ward SE, Gunnarsdottir S. Quality pain management in the hospital setting from the patient's perspective. Pain Pract 2015;15:236–46.