Kenen näkökulma kuntoutuksen lähtökohtana?

Jos sinä joutuisit (tai pääsisit) kuntoutukseen, kenen näkökulmaan toivoisit kuntoutuksen perustuvan? Toivoisitko, että ammattilaiset kertovat sinulle, että sinun ikäiselläsi tulee olla niin ja niin paljon lihasvoimaa sekä niin ja niin paljon kognitiivisia taitoja - ja sitten kuntoutus rakennettaisiin näitä tavoittelemaan? Vai haluaisitko ammattilaisten tietävän, että sinulle on tärkeää pystyä maalaamaan tauluja, osallistumaan jääkiekkotreeneihin tai kommunikoimaan kavereiden kanssa – ja kuntoutus rakennettaisiin tavoittelemaan näitä? (vrt. Mandich 2003.)

Aiemmassa kirjoituksessani pohdin tutkimukseni perusteella joitakin lasten kuntoutushoitotyön vahvuuksia ja haasteita. Monet haasteista ovat yhteisiä myös aikuisten kuntoutushoitotyölle (katso esim. Long ym. 2002, Pryor ym. 2009) ja muidenkin ammattiryhmien kuin hoitajien työlle - kuten otsikossa mainittu kysymys kuntoutuksen lähtökohdasta.

Lastenneurologisella osastolla kuntoutuksen pohjaksi lapselle tehdään moniammatillisen tiimin tutkimukset. Useimmilla ammattiryhmillä on omat standardoidut testinsä, joiden avulla he lapsen taitoja kartoittavat. Tutkimukseni aineistossa sairaanhoitajatkin käyttivät lasten arviointiin normatiivisiin kriteereihin perustuvia strukturoituja menetelmiä (kuten vaikka PEP-R -arviointimenetelmää). Monet vammaistutkijat ja lapsuudentutkijat (esim. Davis & Watson 2000, Komulainen 2005, Spitzer 2003) pitävät normatiivisten testien käyttämistä ongelmallisena, koska ne eivät ota huomioon lapsen taitojen kontekstisidonnaisuutta, testaamistilanteiden ja kommunikoinnin sosiaalista luonnetta eivätkä ylipäätään elämän monimutkaisuutta ja ihmisten yksilöllisiä eroja (esimerkiksi siinä, millaisia aiempia kokemuksia lapsella on testattavasta asiasta tai millaisia merkityksiä hän asioille antaa).

Itse ajattelen, että testeillä on paikkansa, mutta niiden tulokset eivät saisi jäädä koko totuudeksi lapsesta. Kaikkien ammattilaisten olisi tarpeen oman ammattitietonsa lisäksi kyetä tarkastelemaan lapsen tilannetta lapsen oman elämän näkökulmasta. Voisi kuitenkin olla hyvä, jos työryhmässä olisi ainakin joku, jonka ensisijaisena tehtävänä olisi etsiä asiakkaan näkökulmaa, jossa kuntoutuksen lähtökohtana painottuisi asiakkaan oma tieto, näkemykset ja arvostukset. Tämä sopisi hyvin hoitotyön tehtäväksi niiden hoitotieteessä vuosikymmeniä vaikuttaneiden teorioiden mukaan, joissa keskeistä on hoitosuhde, jossa potilasta kunnioitetaan ja kuunnellaan ja jossa hoitavaa ympäristöä ja yhteisöön kuulumista pidetään oleellisina (esim. Henderson 1964, Watson 1979, King 1981, Eriksson 1994).

Lasten kuntoutushoitotyössä asiakasnäkökulmaan perehtymisen tekee haastavaksi se, että asiakkaana ovat sekä lapsi että hänen vanhempansa tai muu huoltajansa – tai mahdollisesti jopa koko perhe. Perhekeskeisyyttä on kyllä viime vuosikymmeninä korostettu paljon hoitotyössä, mutta vaikuttaa siltä, että usein se on käytännössä tarkoittanut vanhempikeskeisyyttä (Mikkelsen & Frederiksen 2011). Tämä on ongelmallista jo siksikin, että vanhemmatkaan eivät aina osaa kuunnella lastaan tai pitää hänen puoliaan (Runeson ym. 2002).

Tutkimukseni aineistossa lapsen näkökulman huomioiminen näkyi esimerkiksi siinä, että sairaanhoitajat pitivät lapsen kuntoutuksessa tärkeänä sitä, että lapsi oppisi ilmaisemaan itseään. Ja myös toimivat tämän mukaisesti: kokeilivat ja kehittelivät keinoja, joilla lapsi voisi kommunikoida. Lapsen näkökulman saamiseen kuntoutuksen lähtökohdaksi tarvittaisiin kuitenkin lisäksi lapsinäkökulmaisia toimintatapoja, joiden avulla kaikkien (myös pienten ja puhumattomien) lasten näkökulmiin voitaisiin tutustua (niistä ja niihin liittyvistä tutkimuksista voitte lukea enemmän Lapsinäkökulma-blogista).  

Lapsen kuntoutuksessa lienee tarpeen olla lähtökohtana sekä lapsen, vanhempien että ammattilaisen näkökulmat. Näiden yhdistämiseen tarvitaan dialogisuutta, jossa keskustelevat paitsi kaikki mainitut yksilöt, myös erilaiset ajatusmaailmat ja erilaiset tavat puhua (kuten eri ammattilaisten erilaisiin tiedetraditioihin perustuvat tavat ja lasten toiminnalliset, leikilliset ja muuhun kuin lineaariseen rationaalisuuteen perustuvat tavat). Hoitotyössä tärkeää olisi tuntea nämä erilaiset tavat ja osata kuunnella niitä kaikkia. Mutta aivan erityisesti lapsia ja vanhempia. 

Kirjoittajan tiedot: 

Johanna Olli

Sairaanhoitaja, TtM, tohtoriopiskelija

Turun yliopisto, hoitotieteen laitos

Puheenjohtaja, Lastenneurologian hoitajat ry 

s-posti:pj.lane.ry(at)gmail.com

Twitter (suomeksi)

Twitter (englanniksi)      

Oma blogi lapsista, lastenneurologisesta hoitotyöstä ja sen tutkimisesta. 

LinkedIn

ResearchGate  

Kirjoituksessa käytettyjen artikkelien tiedot: 

Davis, J., and N. Watson. 2000. Disabled children’s rights in every day life: Problematising notions of competency and promoting self-empowerment. The International Journal of Children’s Rights 8, no. 3: 211–28.

Davis, J., N. Watson, and S. Cunningham-Burley. 2000. Learning the lives of disabled children. Developing a reflexive approach. In Research with children. Perspectives and practices, ed. P. Christensen and A. James, 201–24. London: Routledge Falmer.

Eriksson, K. 1994. Theories of Caring as Health. In Caring as healing: renewal through hope, 3-21. Eds.D. A. Gaut & A. Boykin. National League for Nursing. New York.

Henderson, V. 1964. The Natur of Nursing. American Journal of Nursing 64 (8), 62–68.

King. I. 1981. A theory for nursing. John Wiley & Sons. New York.

Komulainen, S. 2005. The contextuality of children’s communication difficulties in specialist practice: A sociological account. Child Care in Practice, 11(3), 357–374.

Long, A. F., Kneafsey, R., Ryan, J., & Berry, J. 2002. The role of the nurse within the multi-professional rehabilitation team. Journal of Advanced Nursing, 37(1), 70–71.

Mandich, A.D., H.J. Polatajko, and S. Rodger. 2003. Rites of passage: Understanding participation of children with developmental coordination disorder. Human Movement Science 22, no. 4–5: 583–95.

Mikkelsen, G., & Frederiksen, K. 2011. Family-centred care of children in hospital—A concept analysis. Journal of Advanced Nursing, 67(5), 1152–1162.

Olli, J., Vehkakoski, T. & Salanterä, S. 2014. The habilitation nursing of children with developmental disabilities—beyond traditional nursing practices and principles?  International Journal of Qualitative Studies on Health and Well-being 2014, 9: 23106. http://dx.doi.org/10.3402/qhw.v9.23106

Pryor, J., Walker, A., O’Connel, B., & Worral-Carter, L. 2009. Opting in and opting out: A grounded theory of nursing’s contribution to inpatient rehabilitation. Clinical Rehabilitation, 23(12), 1124–1135.

Runeson, I., Hallström, I., Elander, G., & Hermerén, G. 2002. Children’s participation in the decision-making process during hospitalization: An observational study. Nursing Ethics, 9(6), 583–598.

Spitzer, S. 2003. With and without words: Exploring occupation in relation to young children with autism. Journal of Occupational Science 10, no. 2: 67–79.

Watson, J. 1979. Nursing: The philosophy and science of caring. Boston, MA: Little, Brown and Company.