Internetistä apu nuorten mielenterveysongelmien hoitoon

Mielenterveysongelmat rasittavat lukuisten nuorten elämää; vähintään joka viides kärsii jostain mielenterveysongelmasta kuten masennuksesta, sosiaalisten tilanteiden pelosta, ahdistuneisuudesta tai psykoosista. Yleisin näistä on masennus, ja sen esiintyvyys Suomessa on n. 6%. Toisin sanoen kyse on melko monia koskettavasta ongelmasta, mutta sen olemassaolosta ei välttämättä tiedetä edes lähipiirissä. Niinpä moni nuori kärsii yksin.

Ja monenlaisista kärsimyksistä voidaan puhuakin. Me tutkimme nuorisopsykiatrian poliklinikoille masennusoireiden vuoksi lähetettyjä nuoria. He kirjoittivat Internet-pohjaiseen ohjelmaan huolistaan, jotka liittyivät laajasti heidän elämäänsä. Nuoret kärsivät vaikeista tunteista, synkkyydestä ja yksinäisyydestä. He pohtivat epävarmana omaa itseään. Koulunkäynti aiheutti ahdistusta ja pelkoa. Ikävien tunteiden ja huolien lista oli pitkä. Murheista ei silti useinkaan kerrottu muille, vaan asiat pidettiin omana tietona. Nuoret pelkäsivät tulevansa hylätyksi kaveriporukassa, jos he paljastaisivat todellisen olonsa muille.

Eräs nuori kuvasi oloaan näin: Mä olen kai solmussa, niin monimutkaisessa monikerroksisessa sykkyräpesäkesolmussa ettei sitä pysty sanomaan eikä kovin helposti näkemään. Ja mun pitää myöntää, että tätä solmua mä en ehkä sittenkään pysty ihan itse aukaisemaan…

Masennusta voidaan hoitaa hyvin tuloksin, kunhan nuoret ensin saadaan hoidon piiriin. Psyykkisesti oireilevat nuoret eivät kerro arkielämän vaikeuksistaan aikuisille samaan tapaan kuin terveet nuoret. Mielenterveysongelmiin liittyy leimautuminen niin kavereiden kuin oman perheenkin taholta. Masennusta voidaan pitää nuoren laiskuutena tai ryhdittömyytenä. Kyse on kuitenkin sairaudesta, josta toipumiseen tarvitaan asiantuntevaa hoitoa.

Internetiä voidaan hyödyntää mielenterveysongelmien hoidossa. Tutkimukseemme osallistuneet nuoret käyttivät Depis.Net -nimistä ohjelmaa, johon he saivat nuorisopsykiatrian poliklinikalla opastusta ja henkilökohtaisen käyttäjätunnuksen. Ohjelma kehitettiin Turun yliopistossa. Se perustui tutkimustietoon ja asiantuntijahaastatteluihin. Ohjelman käyttöä suunniteltiin yhdessä nuorisopsykiatrian henkilökunnan kanssa. Nuoret käyttivät ohjelmaa kotikoneeltaan normaalin nuorisopsykiatrisen avohoidon lisäksi. He tekivät itsenäisesti tehtäviä ja lukivat tietopaketteja esimerkiksi masennuksen hoidosta. Ohjelmasta saatu palaute on ollut lupaavaa; itsenäinen työskentely Internet-pohjaisessa ohjelmassa on ollut monille nuorille odotettu ja hyödyllinen työskentelytapa.

Nuorten ääni tulisi saada kuuluville, kun heille suunnattuja mielenterveyspalveluita kehitetään. Nuoret ovat tottuneita Internetin käyttäjiä. Nyt vain alle puolet hoitoa tarvitsevista nuorista saa riittävää hoitoa, mutta voisiko nuorten maailmaan paremmin soveltuvat hoitomenetelmät houkutella useampia nuoria hoidon piiriin? Internet voisi toimia yhtenä osana laadukasta hoitotyötä. Lisäksi se tarjoaa mahdollisuuden hoidon saantiin kellonajasta ja poliklinikan fyysisestä etäisyydestä riippumatta.

Kirjoittaja:

Katriina Anttila

Psyk. sh, TtM, tohtoriopiskelija

Turun yliopisto, Hoitotieteen laitos

katriina.anttila@utu.fi

Depis.Net hankkeen johtajana toimii TtT, professori Maritta Välimäki Turun yliopiston Hoitotieteen laitokselta. Blogikirjoitus perustuu artikkeliin*, jonka kirjoittajat ovat TtM Katriina Anttila, TtT Minna Anttila, TtT Heli Hätönen ja TtT Marjo Kurki Turun yliopiston Hoitotieteen laitokselta, sekä LT, professori Mauri Marttunen Helsingin yliopiston Kliiniseltä laitokselta.

Lähteet:

* Anttila K, Anttila M, Kurki M, Hätönen H, Marttunen M & Välimäki M. 2014. Concerns and hopes among adolescents attending adolescent psychiatric outpatient clinics. Child and Adolescent Mental Health, 2014, doi:10.1111/camh.12074.

Carral, V., Braddick, F., Jane-Llopis, E., & Jenkins, R. (2009). A snapshot of child and adolescent mental health in Europe: Infrastructures, policy and programmes. In F. Braddick, V. Carral, R. Jenkins & E. Jane-Llopis (Eds.), Child and adolescent mental health in Europe: Infrastructures, policy and programmes (pp. 7–25). Luxembourg: European Communities, European Commission. Available from: http://ec. europa. eu/health/ph_determinants/life_style/ mental/ docs/camhee_infrastructures.pdf, (viitattu: 30.9.2014).

Eapen V & Crncec R. 2012. Strategies and challenges in the management of adolescent depression. Current opinion in psychiatry, 25, 7-13.

Lindberg N. 2010. Nuorten depression hoito. Teoksessa: Kaivosoja, M, Karlsson L, Ehrling L, Melartin T, Pylkkänen K, Lounamaa R, Kalland M, Laakso J, Pietikäinen M, Isolauri J, Wrede GH, Paloniemi A, Merikanto T, Virtanen V & Haapalainen S. (toim). Nuorten hyvin ja pahoinvointi. Konsensuskokous Espoo, ISBN 978-952-67123-3-8, Vammala, Finland: Duodecim, Suomen akatemia. http://www.duodecim.fi/kotisivut/docs/f1595320904/ konsensus 2010 artikkelikirja. pdf, (viitattu 20.10.2014).

Marttunen M, Karlsson L. 2013a. Nuoruus ja mielenterveys. Teoksessa: M Marttunen, T Huurre, T Sandström, R Viialainen (toim.) Nuorten mielenterveyshäiriöt. Opas nuorten parissa työskenteleville aikuisille. THL Opas 25. Juvenes Print – Suomen Yliopistopaino Oy, Tampere, 7-14, (viitattu 19.10.2014).

Marttunen M, Karlsson L. 2013b. Masennusoireilu ja masennustilat. Teoksessa: M Marttunen, T Huurre, T Sandström, R Viialainen (toim.) Nuorten mielenterveyshäiriöt. Opas nuorten parissa työskenteleville aikuisille. THL Opas 25. Juvenes Print – Suomen Yliopistopaino Oy, Tampere, 41-58, (viitattu 19.10.2014).

Moses T. 2010. Being treated differently: Stigma experiences with family, peers, and school staff among adolescents with mental health disorders. Social Science and Medicine, 70, 985–993.

Välimäki M, Kurki M, Hätönen H, Koivunen M, Selander M, Saarijärvi S, Anttila M. 2012.

Developing an Internet-Based Support System for Adolescents with Depression. JMIR Res Protoc; 1(2):e22, URL: http://www.researchprotocols.org/2012/2/e22.

Tahaton lapsettomuus koskettaa

Tahaton lapsettomuus koskettaa yhä useampaa hedelmällisessä iässä olevaa miestä ja naista. Se on usein odottamaton kriisi, vastoinkäyminen ja psyykkisen stressin aiheuttaja ihmisen elämässä, mihin ei yleensä etukäteen osaa eikä voi varautua. Maailman terveysjärjestö WHO määrittelee parin tahattomasti lapsettomaksi, jos he eivät ole vuoden säännöllisen seksuaalielämän myötä saaneet alulle lasta. Tahaton lapsettomuus ja lapsen saantiin liittyvät ongelmat ovat yleistyneet Suomessa ja muualla Euroopassa viime vuosina. Yhtenä syynä voidaan karkeasti sanoa olevan lasten hankinnan lykkääntyminen myöhemmälle iälle. Lapsen saannin hankaluuksien myötä myös hedelmöityshoitojen suosio on kasvanut.

Tahaton lapsettomuus nähdään usein, kulttuurista riippumatta, negatiivisena asiana ja psyykkisenä kriisinä mikä tuo mukanaan stressiä, surua ja ahdistusta. Sama ahdistus ja stressi liittyvät tiiviisti myös pitkään jatkuneisiin hedelmöityshoitoihin. Huolimatta ongelman psyykkisestä puolesta, lapsettomuutta hoidetaan pitkälti vain lääketieteellisenä ongelmana, ja sen psyykkinen puoli saatetaan jättää hoidoissa taka-alalle. Useimpien tutkimusten mukaan kuitenkin juuri hedelmöityshoitoihin liittyvä stressi ja hoitojen vaikutus koetaan hyvin ahdistavana.

Vielä 1980-luvulla tahaton lapsettomuus nähtiin naisesta johtuvana ongelmana, koska suurin osa hoidoista kohdistui vain naiseen. Naiset otettiin samasta syystä myös tutkimuksen kohteeksi lapsettomuuden psyykkisiä vaikutuksia selvitettäessä, ja miehet jätettiin tutkimuksissa taka-alalle. Viime vuosina myös miehet on otettu tarkastelun alle ja todettu miestenkin kokevan tahattomaan lapsettomuuteen liittyviä negatiivisia tuntemuksia ja hedelmöityshoitoihin liittyvää stressiä ja ahdistusta, vaikka hoidot eivät usein suoranaisesti heihin kohdistukaan. Monet tutkimukset osoittavat sekä miesten että naisten kaipaavan hedelmöityshoitojen yhteydessä myös psyykkistä tukea.  Erot miesten ja naisten välillä tuen tarpeessa ja lapsettomuuden kokemisessa ovat myös aiemmin luultua pienemmät.

Tahattoman lapsettomuuden ja hedelmöityshoitojen yleistyessä olisi tärkeä keskittää terveydenhuollon piirissä huomiota ongelman lääketieteellisen puolen lisäksi myös sen psyykkiseen puoleen. Lisäksi, vaikka suurin osa hoidoista kohdistuukin naiseen olisi tutkimusten mukaan perusteltua huomioida myös miehet tasavertaisena osallisena prosessissa. Tahaton lapsettomuus ja hedelmöityshoidot voivat toimia, kaikkine stressitekijöineen, pariskuntaa lähentävänä tai erkaannuttavana tekijänä. Myös terveydenhuollossa olisi tästä syystä tärkeä tukea parin psyykkistä jaksamista ja ottaa huomioon molempien osapuolten henkinen hyvinvointi.

Kirjoittajan tiedot:

Emmi Henriksson

fysioterapeutti, TtM- opiskelija, Tampereen yliopisto, kansanterveystiede

tutkimusavustaja Turun yliopisto, hoitotieteen laitos

s-posti: emmi.henriksson@utu.fi

Kirjoituksessa käytetyt lähteet:

Gissler, M., Klemetti R., Lammi-Taskula, J. & Miettinen A. (2009). Lastenhankinnan lykkääminen. Teoksessa: Lapsiperheiden hyvinvointi. Lammi-Taskula, J., Karvonen, S. & Ahlström, S. (toim.). Terveyden ja hyvinvoinninlaitos (THL). 

Gissler, M. & Heino, A. (2013). Tilastoraportti. Hedelmöityshoidot 2011- 2012. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL). Helsinki.

El Kissi, Y., Romdhane, A., Hidar, S., Bannour, S., Idrissi, K., Khairi, H. & Ali, B. (2013). General psychopathology, anxiety, depression and self-esteem in couples undergoing infertility treatment: a comparative study between men and women. European Journal of Obstetrics & Gynecology and Reproductive Biology 167 (2013) 185–189.

Peterson, P., Newton, C., Rosen, K. & Schulman, R. (2006). Coping Proceses of  Couples Experiencing Infertility. Family Relations, 55 pp. 227─239.

Tulppala, M. (2002) Lapsettomuuden tuska. Duodecim; 118(5):531─536.

Wischmann, T. & Thorn, P. (2013). (Male) infertility: what does it mean to men?New evidence from quantitative and qualitative studies. Reproductive BioMedicine Online (2013) 27, 236-243.

Zegers-Hochschild, F., Adamson, G.D., de Mouzon, J., Ishihara, O., Mansour, R., Nygren, K., Sullivan, E. & van der Poel, S. on behalf of ICMART and WHO. (2009).

Ikäihmiset terveysalan koulutuksen voimavarana

Ikäihmiset ovat aina olleet tärkeitä toimijoita terveysalan koulutuksessa. Opiskelijat ovat perinteisesti vierailleet ikäihmisten kodeissa ja hoitolaitoksissa haastattelemassa heitä oppimistehtäviensä puitteissa ja käytännön harjoitteluissa kartuttaneet ammatillista osaamistaan ikäihmisten kanssa työskennellessään. Lisäksi yksittäiset terveysalan opettajat ovat satunnaisesti kutsuneet ikäihmisiä tunneilleen kertomaan elämästään. Mutta tähän yhteistyö ikäihmisten kanssa on usein sitten jäänytkin.

Ikäihmisten ja terveysalan koulutuksen yhteistyö voisi olla paljon nykyistä monipuolisempaakin. Terveyspalvelujen käyttäjien, kuten ikäihmisten, osallistuminen terveysalan koulutukseen voi olla eritasoista oman elämäntarinansa kertomisesta koulutuksen laadun arviointiin. Laajimmalla tasolla terveyspalvelujen käyttäjät osallistuvat muun muassa opiskelijavalintaan, koulutuksen ja opintojaksojen suunnitteluun ja kehittämiseen, opettamiseen ja opiskelijoiden arviointiin. Tähän on Suomessa vielä matkaa, mutta mallia voisi ottaa esimerkiksi Iso-Britanniasta, missä ollaan jo pidemmällä.

Ikäihmisten koulutukseen osallistumisen tarkoituksena on heidän kokemustensa hyödyntäminen opiskelijoiden oppimisen edistämisessä. Oppimistulosten odotetaan näkyvän opiskelijoiden toiminnassa käytännön hoitotyössä. Opiskelijat ovat olleet tyytyväisiä terveyspalvelujen käyttäjien osallistumiseen, vaikka sen hyödyistä oppimistuloksina arvioituna on tällä hetkellä vasta vähän näyttöä. Opiskelijat ovat kuitenkin kertoneet ymmärtävänsä asioita paremmin terveyspalvelujen käyttäjien näkökulmasta saatuaan käsityksen heidän elämästään, sairauksistaan ja kokemuksistaan terveyspalvelujen piirissä. Opiskelijat ovat myös kehittyneet vuorovaikutus- ja käden taidoissa, empaattisuudessa ja yksilöllisyyden huomioimisessa.

Ikäihmisten koulutukseen osallistumista lisäämällä voidaan saada aikaan paljon hyvää myös heille itselleen. Osallistumisen hyötyinä on raportoitu muun muassa lisääntynyttä itseluottamusta ja omanarvontunnetta, voimaantumista, tietoisuutta omasta terveydentilasta, lääkityksestä ja tarjolla olevista palveluista. Hyötyinä ovat olleet myös yksinäisyyden väheneminen ja uudet ystävyyssuhteet.

Mutta onko ikäihmisten osallistuminen koulutukseen pelkästään hyvä asia? Terveysalan koulutus on vasta hiljakkoin päässyt tilanteeseen, jossa opetuksen voidaan sanoa olevan näyttöön perustuvaa. Ikäihmiset henkilökohtaisine kokemuksineen ja mielipiteineen eivät edusta ainakaan tieteellisesti tutkittua näyttöä. Opetukseen vapaaehtoisina osallistuvat ikäihmiset voivat olla myös ainoastaan omaa agendaansa ajavia henkilöitä, eivätkä pyrikään edustamaan kaikkia vertaisiaan.

Osallistuminen yleisestikin on alkanut saada myös yhteiskunnallista ja poliittista huomiota. Ihmisten halutaan osallistuvan sellaisten toimintojen kehittämiseen, joista on heille hyötyä esimerkiksi omahoidon osaamisen vahvistumisena, mikä lopulta johtaa rahallisiin säästöihin.  Lisäksi vanhuspalvelulain ja sen tueksi päivitetyn laatusuosituksen korostaman ikäihmisten osallistumisen voidaan haluttaessa nähdä koskevan myös koulutusta, eikä vain sote-palveluiden kehittämistä. Myös potilasjärjestöjen kansainväliset keskusjärjestöt kampanjoivat terveyspalvelujen käyttäjien äänien lisäämiseksi terveysalan koulutuksessa. Vaaka kallistunee siis myös ikäihmisten osallistumisen lisäämiseen koulutuksessa.

Kirjoittajan tiedot:

Sanna Koskinen

sairaanhoitaja, TtM, tohtorikoulutettava

Hoitotieteen tohtoriohjelma ja hoitotieteen valtakunnallinen tohtorikoulutusverkosto

Turun yliopisto, hoitotieteen laitos

s-posti: smtkos(at)utu.fi

ResearchGate: http://www.researchgate.net/profile/Sanna_Koskinen

Kirjoituksen pohjana käytetty kirjallisuus:

Happell B, Byrne L, McAllister M, Lampshire D, Roper C, Gaskin CJ, Martin G, Wynaden D, McKenna B, Lakeman R, Platania-Phung C, Hamer H. 2014. Consumer involvement in the tertiary-level education of mental health professionals. A systematic review. International Journal of Mental Health Nursing 23, 3–16.

Morgan A, Jones D. 2009. Perceptions of service user and carer involvement in healthcare education and impact on students’ knowledge and practice: A literature review. Medical Teacher 31, 82–95.

Repper J, Breeze J. 2007. User and carer involvement in the training and education of health professionals: A review of the literature. International Journal of Nursing Studies 44, 511–519.

Rhodes CA. 2012. User involvement in health and social care education. A concept analysis. Nurse Education Today 32, 185–189.

Towle A, Bainbridge L, Godolphin W, Katz A, Kline C, Lown B, Madularu I, Solomon P, Thistlethwaite J. 2010. Active patient involvement in the education of health professionals. Medical Education 44, 64–74.

Asenteet ja hyvä hoito

Terveydenhuollossa asenteet voivat estää tai edistää toiminnan kehittymistä ja uuden tiedon käyttöönottoa. Asenteella ymmärrän tässä ihmisen taipumusta arvioida asioita myönteisesti tai kielteisesti. Asenteet näkyvät meidän ajattelussamme, tunteissamme ja tietysti toiminnassa. Asenteita on joskus todella vaikea muuttaa.


Terveydenhuollossa asenteita on kaikilla: potilailla, heidän läheisillään, henkilökunnalla ja myös laajemmin organisaatiossa. Uuden tiedon käytäntöön saaminen voi estyä, jos esimerkiksi johtajien esimerkki puuttuu. Organisaatiossa ei silloin ole kehitetty sellaista asenneilmapiiriä, joka olisi uudelle tiedolle myönteinen. Voi myös olla, että uuteen tietoon ei luoteta. 

Tällaista asennoitumista näen silloin tällöin suhteessa hoitotieteelliseen tutkimukseen. Joskus on myös niin, että organisaatiossa ei ole välitetty rakentaa strategioita ja protokollia uuden tiedon viemiseksi käytäntöön. Yliopistosairaaloissa tällaisia rakenteita usein on, mutta monissa pienissä yksiköissä ei tällaiseen ole kapasiteettia. Vahvat rutiinit voivat myös olla esteenä. Tutkittu tieto, uudet hoito- ja hoitotyön käytänteet eivät rantaudu, koska on helpompi tehdä niin kuin on aikaisemminkin tehty. 


Ammattilaiset, voivat asenteillaan estää uuden tiedon käytäntöön viemistä. Osaa potilaista voidaan stigmatisoida tai diskriminoida heidän ominaisuuksiensa tai käytöksensä vuoksi. Välinpitämättömyys itsensä kehittämisestä tai parhaan mahdollisen hoidon tarjoamisesta voi myös estää uuden tiedon tavoittamista. Motivaatio, sosiaalinen paine, rajalliset resurssit tai erilaiset verukkeet voivat estää hyvän tutkittuun tietoon perustuvan hoidon. Usein esim. uuteen tietoon perustuva hoito ja sen seuraukset vievät vähemmän aikaa kuin vanhaan vanhentuneeseen tietoon pohjautuva rutiinihoito ja sen seuraukset. Kuitenkin uuden käyttöönottoa perustellaan aikapulalla. Organisaatiossa, jossa ei ole uuden opettelun kulttuuria on vaikea löytää aikaa uuden opetteluun. Joskus uuden esteenä on itsekkyys ja kykenemättömyys asettua toisen rooliin.


Potilailla ja heidän omaisillaankin on asenteita, jotka estävät joskus uuden hoitotyön menetelmän käyttöönoton. Pelot, epärealistiset odotukset ja kielteinen suhtautuminen voivat estää hyvätkin hoitokeinot. Myös ikävät kokemukset terveydenhuollossa ovat omiaan vahvistamaan kielteisiä asenteita. 


Onneksi asenteisiin voidaan vaikuttaa, vaikkakin usein hitaasti. Olen ollut mukana kehittämässä kivun hoitotyötä 1990-luvun puolivälistä ja näen, että viime aikoina on vihdoin alettu paneutua kivun hoitotyössä näyttöön perustuvaan tutkimukseen. Tutkimusryhmämme ja useat sairaanhoitajat olivat valmistamassa Akuuttiin toimenpiteeseen liittyvän kivun hoitotyön suosituksia. Niitä varten kävimme läpi muutaman tuhat abstraktia ja luimme huolellisesti yli kolmesataa tieteellistä artikkelia, joista tieteellisesti korkeatasoisimmat valitsimme suositusten pohjaksi. Suositukset on julkaistu HOTUS - Hoitotyön tutkimussäätiön kotisivuilla. Ota käyttöön suositukset käyttöön omaan työhösi, ellet vielä ole sitä tehnyt!! Suosittelen. Hyvä kivunhoito on jokaisen potilaan oikeus.


http://www.hotus.fi/hoitotyon-tutkimussaatio/aikuispotilaan-kirurgisen-toimenpiteen-jalkeisen-lyhytkestoisen-kivun-hoito

Kirjoittaja:
Sanna Salanterä 
Kliinisen hoitotieteen professori, TtT 
Hoitotieteen laitos, Turun yliopisto

Lastensairaanhoitajapäivillä näytöstä käytäntöön

Lastensairaanhoitajapäivät järjestettiin tänä vuonna Tampereella TAYS:ssa. Ohjelma oli rakennettu monipuoliseksi ja esitykset olivat sekä teoreettisia että hyvin käytännönläheisiä. Kaikki esiintyjät olivat rakentaneet esityksensä niin, että käytännön hoitotyön näkökulma tuli esiin ja jokaisesta esityksestä sai poimittua ajatuksia ja sovelluksia omaan työhön. Alla kokoan oman näkemykseni osan puhujien keskeisistä ajatuksista käytännön hoitotyön näkökulmasta. Lastensairaanhoitajapäivien teemoina olivat tänä vuonna perhehoitotyö ja lasten hoitotyön erityiskysymykset.

Professori Eija Paavilainen Tampereen yliopistosta esitti päivien avauspuheenvuoron. Paavilainen korosti lastensairaanhoitajapäivien olevan tärkeä paikka verkostoitua ja jakaa näyttöön perustuvia käytäntöjä lasten hoitotyön tueksi. Paavilainen puhui myös asiantuntijasairaanhoitajien roolista Suomen terveydenhuollossa ja viittasi Helsingissä elokuussa järjestettyyn ICN:n INP/APNN konferenssiin, josta Satu Rauta kirjoitti Terveyttä Tieteestä -blogissa aiemmin tässä kuussa (linkki blogitekstiin). Lisäksi Paavilainen kertoi kehitystyön alla olevasta moniammatillisesta tiedonvälitysjärjestelmästä lapsia koskevien huolien tiedonkulun parantamiseksi eri ammattiryhmien välillä sosiaali- ja terveydenhuollossa. Järjestelmässä myös lapsi voi itse ilmoittaa huolensa, mikä on hieno lapsilähtöinen edistysaskel.

Dosentti Jari Kylmä ja TtM Sanna Nieminen pitivät päivien ensimmäiset esitykset lapsiperheen ja isien toivosta. Esityksistä tuli ilmi, millaista tutkimusta toivoon liittyen on tehty kansallisesti ja kansainvälisesti, ja mitkä tekijät ovat yhteydessä lapsiperheen ja isien toivoon. Esitykset herättivät miettimään miten voimme käytännön hoitotyössä tukea tekijöitä liittyen toivoon, sillä toivo on voimavara ja mukautumisstrategia ja siten myös yhteydessä parempaan elämänlaatuun, hyvinvointiin ja hoitoon sitoutumiseen. Esiintyjät korostivat hoitotyötä tekevien mahdollisuuksia vaikuttaa perheen toivoon yhteydessä oleviin tekijöihin tukemalla ja kuulemalla perhettä ja kohtaamalla perheen yksilöllisesti sekä tukemalla lapsen toiminnallisuutta, kognitiivisia strategioita ja voimavaroja, kuten itsetuntoa ja minäpystyvyyden tunnetta.

LT lastenneurologi Outi Saarenpää-Heikkilä piti mielenkiintoisen luennon narkolepsiasta. Puheenvuoro avarsi yleisesti käsityksiä narkolepsiasta. Oikea ja luotettava tieto oli todella tarpeen, sillä 2009 vuoden jälkeen narkolepsian esiintyvyys on noussut huomattavasti ja mediassakin Pandemrix-rokotuksista ja narkolepsiasta on ollut monenlaista polemiikkia. Saarenpää-Heikkilän esitys painottui narkolepsian oireiden ja katapleksian ilmenemismuotojen kuvaamiseen, mikä oli juuri sitä mitä hoitotyön näkökulmasta halusikin kuulla. Esityksessä nauratti sattuneesta syystä vitsailu siitä, että narkoleptikon kannattaa valita esimerkiksi akateeminen työ, missä ei ole niin vaarallista vaikka hetkeksi tietokoneen ääreen nukahtaisikin. Vakavasti ottaen vitsailu koski kuitenkin sitä, että hoitotyössä narkolepsiaa sairastavan kanssa on keskusteltava myös ammatinvalintakysymyksistä. Esimerkiksi vuorotyö tai kuljetusammatit eivät välttämättä sovellu narkoleptikolle.

Iltapäivällä aiheina olivat lapsen näkemykset kuolemasta (psykologi Arja Tienhaara) ja perheen kokemukset lapsen kriittisen sairastamisen ajalta (TtM Anna-Mari Rautiola). Kuulimme myös vanhemman puheenvuoron (Piritta Lamminen), mikä jäi kaikkein voimakkaimmin mieleen kahden päivän esityksistä. Kaikki kolme iltapäivän esitystä olivat emotionaalisesti raskasta kuultavaa, mutta erittäin arvokasta ja ajatuksia herättävää. Kaiken kiireen keskellä on hyvä pysähtyä, asettua toisen ihmisen rooliin ja pyrkiä ymmärrykseen eri näkökulmista.

Tienhaaran esityksestä jäi mieleen, että lapsi voi kuoleman lähestyessä vetäytyä itseensä, muttei pois toisista, mikä voi johtua pelosta tulla hylätyksi ja erilleen vanhemmista. Lapselle on hyvä kertoa, ettei lasta unohdeta tai hylätä. Kolmannes vanhemmista, jotka eivät olleet kertoneet lapselleen lähestyvästä kuolemasta, katui ettei ollut asiasta kertonut. Hoitotyöntekijöiden on hyvä miettiä myös omia näkemyksiä kuolemasta, jotta voi paremmin kohdata ja auttaa niitä ihmisiä, joita lähellä asia on.

Perjantaina aamupäivällä saimme nauttia Sammon päiväkodin "Menninkäisten" esityksestä. Henkilökohtainen lempparini oli ehdottomasti Tuiki tuiki tähtönen, joka taisi olla myös lasten ja yleisön suosikki. 

Professori Matti Korppi puhui lasten alahengitystieinfektioista ja niiden hoitoon liittyvästä uudesta Käypä hoito -suosituksesta. Esityksessä ei sellaisenaan kerrattu Käypä hoito -suositusten sisältöä vaan opetettiin miten suosituksia tulisi lukea. Esitys avarsi eri näytön asteiden (A,B,C,D) takana olevaa ajattelua ja tutkimusta. Suosituksista jäi mieleen se, että vahvimman näytönasteen (A) turvin yskänlääkkeet ja höyryhengitys ovat tehottomia. Lasten alahengitystieinfektioiden Käypä hoito -suositukset löytyvät kokonaisuudessaan täältä (linkki).

Perjantain muut esitykset koskivat autismilapsen hoitotyön erilliskysymyksiä (asiantuntijasairaanhoitaja Anneli Koskinen), moniresistenttien mikrobien tartunnantorjuntaa (hygieniahoitaja Erja Mattila), josta uusi ohjeistus on saatavilla täältä (linkki), potilashotellin toimintaa (osastonhoitaja Marika Mettälä ja apulaisosastonhoitaja Sanna Kankarisalo-Kaasalainen), potilasturvallisuussuunnitelmaa (sh Sanna Einola) ja hoitotyön kirjaamista ja yhteenvetoa (osastonhoitaja Eeva Kääriä ja sh Minna Kulla). Hoitotyön yhteenvetoon liittyen uusi terveydenhuollon rakenteisen kirjaamisen opas on ladattavissa täältä (linkki).

Oma esitykseni otsikolla "Wii-kuntoutus lapsilla" koski peliteknologian käyttöä terveyden edistämisen tarkoituksissa (TEPE-hanke) ja FUN-tutkimusta, josta lisätietoa on saatavilla muun muassa täältä: FUN-tutkimus. 

Ylihoitaja Tarja Heino-Tolonen lausui lastensairaanhoitajapäivien päätössanat korostaen näyttöön perustuvaa hoitotyötä ja kiitteli päivien osallistujia, järjestäjiä ja esiintyjiä. 

Tämä oli ensimmäinen kokemukseni lastensairaanhoitajapäivistä ja rehellisesti voin sanoa, että opin paljon ja olin todella iloinen mahdollisuudesta saada osallistua ja kertoa väitöskirjatutkimuksestani päivillä. Kiitos siis vielä kertaalleen erityisesti päivien puheenjohtajille ja järjestäjille hyvin järjestetyistä ja opettavaisista lastensairaanhoitajapäivistä! Kannattaa osallistua!

Kirjoittajan tiedot:

Lotta Kauhanen

Ft, TtM, tohtorikoulutettava

Turun yliopisto, hoitotieteen laitos

anloka@utu.fi

Hoitotyön taktisella tasolla tehtävä päätöksenteko ja johtamisen tasot

Hoitotyön taktiset päätöksentekijät leikkaus- ja anestesiaosastolla tekevät päivittäisessä johtamisessa jatkuvasti päätöksiä, joista osa vaatii välitöntä ratkaisua, kuten päivystysluenteisten toimenpiteiden aikatauluttaminen osaksi jo suunniteltua ja meneillään olevaa toimintaa, osa puolestaan kauaskantoisempia ja mahdollisesti vasta seuraavaan päivään tai viikkoihin vaikuttavia. Usein käytettävä aika on varsin pieni ja tällöin taktisella päätöksentekijällä tulisikin olla varmuus ja tieto päätöksen seurauksista (Simon 1987).  Kirurgista leikkaushoitoa vaativien potilaiden määrä on kasvanut tasaisesti viimeisen kymmenen vuoden aikana ja arviolta yli 420 000 potilasta menee kirurgista hoitoa vaativaan toimenpiteeseen vuosittain. Näistä toimenpiteistä noin 20 % tehdään päivystysluonteisena ennalta määräämättömänä toimenpiteenä. (THL 2013.)  Päivittäisen johtamisen tulisi olla sujuvaa ja mutkatonta, sillä yhden leikkaussalitunnin hinta on noin 800-1000€, jolloin turhat viiveet tulevat yhteiskunnalle kalliiksi. Taktiset päätöksentekijät ovat päivittäisestä johtamisessa toimivia vuorovastavaavia sairaanhoitajia, apulaisosastonhoitajia tai osastonhoitajia.

Perinteisesti johtaminen jaetaan strategiseen, taktiseen ja operatiiviseen tasoon, joista jokaisella tehdään päätöksiä ja osallistutaan niiden valmisteluun (Simon 1987).  Strategisen tason johtaminen ja siellä tehtävät päätökset keskittyvät pääsääntöisesti kauaskantoisiin suunnitelmiin, joilla on vaikutusta useamman vuoden ajan (Calimli ym. 2014, Wachtel & Dexter 2008, Leonard & McAdam 2002).   Tällöin terveydenhuollossa johdon tehtävänä on huolehtia riittävä henkilökunta sekä osaaminen työtehtävän hoitamiseen. Hoitotyön tulee olla vaikuttavaa laadukasta ja tuloksellista sekä tulee huolehtia, että hoitotyössä on aineelliset ja aineettomat voimavarat perustehtävän toteuttamiseksi. (STM 2009b.) Taktisen tason johtamisessa tehtävät päätökset vaikuttavat päivittäisessä johtamisessa leikkaus- ja anestesiaosastolla juuri resurissien oikeaan kohdentamiseen ja leikkaussalien maksimaaliseen käyttöön. Taktisen päätöksentekijän rooli tällä johtamisen tasolla on välttämätön toiminnan eteenpäin viemiseksi. Johtamisen operatiivinen taso puolestaan keskittyy kliniinisen hoitotyön johtamiseen, joka voidaan määritellä myös esim. aikaperustaisesti. Tällöin operatiivinen johtaminen tarkoittaa päivittäisessä johtamisessa tehtävää päätöksentekoa. 

 Johtamisen eri tasoilla tehtäviä päätöksiä voidaan päätöksen luonteen vuoksi myös kutsua taktiseksi tai operatiiviseksi.  Operatiivinen päätöksenteko ei lisää tai vähennä olemassa olevaa työn määrää mutta päätökset vaikuttavat työn organisointiin sekä hoitohenkilökunnan työtehtäviin. (Wachtel & Dexter 2008.)

Juuri strategisen tason johtamista on tutkittu enemmän, taktisen tason johtamistutkimus on puolestaan jäänyt vähemmälle huomiolle. Päivittäinen johtaminen hoitotyön taktisella tasolla ei ole kuitenkaan selkeä ja vastuutehtävien jaossa on epäselvyyttä. Tämän vuoksi johtamistason määrittely sekä eri tasoilla tehtävien päätösten luonteen tutkiminen on tärkeää, jolloin voimme paremmin kuvata taktisen päätöksentekijän työn kuvaa ja vastuuta sekä kehittää hoitotyön johtamista leikkaus- ja anestesiaympäristössä.

Eriikka Siirala, SH, TtM, TtT -opiskelija

Turun yliopisto

Hoitotieteen laitos

eesiir(at)utu.fi

Lähteet:

Calimli O., Türkeli S., Eken E. & Gönen H. 2014. Mining Level of Control in Medical Organizations. e-Health – For Contuniuty of Care. doi: 10.3233/978-1-61499-9-328. 328-332. 

Leonard D & McAdams R. 2002. The Role of the Business Exellance Model in Operational and Strategic Decision Making. 40(1). 17-25. 

Simon H. 1987. Making Management Decisions: the Role of Intuition and Emotion. Academy of Management EXECUTIVE. (1), 57-64. 

STM. 2009a. Sosiaali- ja terveysministeriö. Edistämme potilasturvallisuutta yhdessä. Suomalainen potilasturvallisuusstrategia 2009–2013. Sosiaali- ja  terveysministeriön julakisuja 2009:3. Yliopistopaino. Helsinki.

STM. 2009b. Sosiaali- ja terveysministeriö. Johtamisella vaikuttavuutta ja vetovoimaa hoitotyöhön. Toimintaohjelma 2009–2011. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2009: 18. Yliopistopaino. Helsinki.

THL. National Institute forHealth and Welfare. 2013. Statistical Report 33/2013 Somatic Specialist Medical Care 2012.  http://www.thl.fi/en/web/thlfi-en/statistics/statistics-by-topic/specialised-health-care-services/somatic-specialist-medical-care

Wachtel R & Dexter F.  2008.  Tactical Increases in Operating Room Block Time for Capacity Planning Should not be based on Utilization. Anesthesia & Analgesia. 106(1), 215-226.